Itsetunto on alunperin tarkoittanut itseksi kutsutun sieluolennon tuntemista, sen kanssa hyvissä väleissä olemista. Suomalais-ugrilaisten kansojen luonnonuskonnossa ihmisellä on useita sieluja: ruumiin mukana elävä ja kuoleva sielu, irtaantumaan kykenevä vapaasielu ja minuudesta irrallinen varjosielu, itse, joka on kuin elävän olennon kuvajainen. Hyvä itsetunto oli tärkeää, sillä itsen saattoi helposti menettää. Tällöin ihmisestä tuli itsetön. Sen merkkejä olivat kalpeus, sairastelu, masentuneisuus ja onnen menetys; itse-sielun katoaminen saattoi johtaa lopulta apeuteen, alkoholismiin ja synkkämielisyyteen.

Varjosielun menettämiseen saattoivat johtaa monet syyt. Yksi yleisimmistä oli liiallinen alkoholinkäyttö, toinen oli valansa rikkominen. Vaikea masennus johti itsen hukkumisen ja toisaalta ilman itseä ihminen pysyi masentuneena, joten masennuksen parantaminen oli tietäjillekin vaikea tehtävä.

Joskus itse saattoi kulkea omistajansa edellä aiheuttaen etiäisiä. Ennen kuolemaa varjosielu kuitenkin irtosi ruumiista lopullisesti ja lähti omille teilleen. Se saattoi ilmestyä kaukanakin asuville sukulaisille ja tuttaville, eikä sitä kansanperinteen mukaan ollut helppo erottaa elävästä ihmisestä. Suurin osa varjosieluista päätyi luonnonuskonnon mukaan lopulta vainajalaan, mutta osa saattoi jäädä kummittelemaan maan päälle: Kummitukset eivät siis ole kuolleita ihmisiä, vaan heiltä hahmonsa varastaneita varjosieluja.

Obin-ugrit ja samojedit uskovat, että kaikki joka heittää varjon, omistaa myös varjosielun: eläimet, puut, kivet, ihmisen tekemät esineet. Esineessä asuva sielu vapautuu, kun esine rikotaan. Siki samojedit eivät mielellään “tapa” eli riko esineitä, vaan jättävät ne mieluummin lahoamaan. Mitään ei haluttu rikkoa ilman hyvää syytä (minuakin harmittaa aina vietävästi nähdessäni kaupungilla rikottuja kaljapulloja ja hajoitettuja paikkoja). Esineitä voitiin tietysti rikkoa tarkoituksellisesti niiden hengen vapauttamiseksi. Ehkä vainajan mukaan annettavia esineitä rikottiin juuri tämän takia; mene ja tiedä.

Talo, joka on lämmin ja kunnossa, on suomalaisten kansojen uskomusmaailman mukaan “elävä”, silläkin on sielu (mariksi ört). Lämmitetty pirtti (mariksi pört) on siis astetta eläväisempi kuin esimerkiksi luuta tai kirves, koska sitä asuttaa pört-ört. Tämä vapaasielu on täysin aineeton eikä sitä voi nähdä, toisin kuin esimerkiksi talon- tai riihenhaltijan, jotka kuuluvat luonnonuskonnossa puoli-inhimillisten kanssaeläjien joukkoon.

Sielukasta viikkoa kaikille, ja pitäkäähän itsestänne kiinni.

Isoveljeni Jan ilmestyi taas jälleen kerran uniini, pompahtaen esille kuin ektoplasma, pyytämättä ja yllättäen. Kaikista kiusallisinta on, ettei hän näytä olevan tietoinen omasta kuolemastaan. Miten epämiellyttävä sosiaalinen tilanne. Isäkin oli silminnähden vaivaantunut. Asiaa lähestyttiin kierrellen ja kaarrellen. Harvoin uni-Jan on suostunut katoamaan takaisin unohduksen sfääreihin pelkästään tiukasti väittelemällä, vaan kaamio on jäänyt elävien maille. Aivan erilainen tapaus kuin Aslak, jota ei tavoita edes alitajunta. Unimatkojeni aikana olen nähnyt hänestä vain varjon. Ehkä asiaan vaikuttaa, ettei Jan ei halunnut kuolla; Aslak poistui omasta vapaasta tahdostaan. Joka kerran kun kuulen säkeen “softly in the gloom they heard the birds”, tunnen väristyksen ihollani. Saamelaiset uskoivat että ihmisen sielu elää niin kauan kun hänet muistetaan ja hänestä lauletaan, ennen elämänvoiman sulautumista esi-isien numeeniseen massaan…

Ajatukset kääntyvät usein kuolemaan tavalla, joka olisi ehkä ominaisempaa 60-vuotiaalle kuin 30-vuotiaalle. Kuolema on toki osa elämää, erottamaton maksu joka meidän kaikkien on maksettava syntymästä. Lineaarinen aikakäsitys saa elämän vaikuttamaan vuoristoratakyydiltä joka päättyy betoniseinään, eikä vaunusta uskalla hypätä kesken pois. Syklisesti ajatellen voisi olla yhtä perusteltua pelätä syntymää kuin kuolemaa (monet väittävät nähneensä ihmisiä heidän kuolemansa jälkeen, mutta onko kellään prenataalisia visioita?).

Toisinaan tunnen itseni Jacopo Belboksi. Trumpetin sijasta minulla on Cembalo, pelot ovat identtiset. Belbon tavoin itsekritiittisyyteni on saanut minut julistamaan, etten koskaan kirjoita mitään omaa (vaikka kirjoittaminen on selvästi minulle intohimo). Jo kaksikymmentä vuotta olen tehnyt vain pastisseja toisten tekstistä, toisten tyyleistä, jopa Historiasta (mikä muukaan Historia on kuin kertomus, kollektiivinen tarina). Olen yhdistellyt historioita, etsinyt lainalaisuuksia, soveltanut laajoja kaaria kirjoittaakseni fiktiivisiä historioita fiktiivisille kansoille, joista tekee todellisia se, etten ole keksinyt niille mitään sellaista mitä ei olisi oikeasti tapahtunut jonain aikana jossakin. Ensimmäisen kosmokseni loin jo kauan ennen lukioikää. Piirustusarkistoni on yhä täynnä sekalaista arcanaa tuolta ajalta: fiktiivisiä juna-aikatauluja, imaginääristä kartografiaa, mielikuvituksellista etnografiaa. Demiurgina itselleen itse.

Joskus minäkin ajaudun liian syvälle itseeni, jonnekin itsetutkiskelun ja itseinhon välisille aavoille paljakoille. En silti suunnittele ripustautumista heiluriin. Parempi ripustautua hetkiin, viinin helmeilyyn, mätänevien lehtien tuoksuun, talvitien kirkkauteen, roomalaisen helteen paahteeseen. Panta rei…

Olen palannut Italian kesästä Suomen syksyyn. Yölliset autiot polut kutsuvat jälleen ihmisarkaa eläintä polkupyörineen samoilemaan ja ihailemaan pohjois-Helsingin luontoa. Yön saldo oli 6 pupua, 7 siiliä ja 2 rottaa. Annoin vemmelsäärille hyvää harjoitusta kettujapakoonjuoksua varten. Oman lähimetsän kettu ei olekaan näyttänyt kuonoaan aikoihin. Saatoin ystävääni palaamaan yöjalastaan takaisin keskustaan - hän laski matkan aikana pupujen määräksi seitsemäntoista (17)!

En lähtisi täältä pupukylläisestä periferiasta kivikaupunkiin kulumallakaan. Olen myös joutunut tallaamaan ihmismassojen valtaamaa keskikaupunkia Taiteiden yön aikana, eikä se ole paniikkihäiriöiselle hyväksi. Nykytilassa tulen muutenkin huonosti toimeen ihmisjoukkojen ja vieraiden keskellä. Roomassakin välttelin turisti-infestoituneimpia alueita viimeisen asti; minkäs sille tosin mahtaa että kaikki tiet vievät Colosseumille.

Matkaa en nyt raportoi sen koommin, mutta Tempus omnia revelatin puolelle voi ilmestyä jossain vaiheessa seitsenosainen katsaus Rooman museoihin ja näyttelyihin lukijoiden iloksi ja ylösrakennukseksi. Käytin hyväkseni Archeologia Cardia - 22 euroa, yhdeksän päivää ja yhdeksän kohdetta, joista minulta jäi väliin vain Caecilia Metellan mausoleumi.

Se henkilökohtaisuuksista, palataan päivän uutiskatsaukseen. Venäjän väitettyä vetäytyneensä alkaa savu laskeutua Georgian suunnalla eli muinaisessa Kolkhiissa, jonne Iason purjehti argonautteineen etsimään kultaista taljaa. Aiheesta lisää alla.

• Uusi Suomi - Generalissimus Putin Georgiassa
• Vera Izrailit: “Rauhanpuolustajat” ovat kumman hiljaa…
• Ruukinmatruuna analysoi Georgian konfliktin lopputulosta

Päivän toinen uutinen liittyy väestöpolitiikkaan. Euroopan vähenevä alkuperäisväestö on päässyt taas HS:n sivuille. Aiheesta ovat ehtineet kirjoittaa jo sekä masuunillaan ahkeroiva Ruukinmatruuna että Hätäpäiden kalinaa, joten mitä minä tässä enää hötkyilemään. Keskityn lukemaan keisari Aurelianuksen (270-275 jKr.) aikaisista taloushuolista, joita aiheuttivat vähenevä väestö, veronalennukset, sosiaaliturva, ilmastonmuutos ja alati kohoavat sotilasmenot. Nihil novum sub sole, ei mitään uutta auringon alla (Saarn. 1:9).

Tehdäänpä pari juttua selväksi.

Venäjällä EI ole rauhanturvaajia Georgiassa. Kyseessä on Venäjän oma, yksipuolinen nimitys sotilailleen. YK:lla on Abhasian puolella Georgiaa pieni rauhanturvaoperaatio (UNOMIG) ja sekin näyttää olevan päättymässä, sillä abhaasit ovat pyytäneet YK:n tarkkaajia poistumaan maasta. Etelä-Ossetiassa olevat Venäjän armeijan joukot olivat siellä tukemassa osseettiseparatisteja vuonna 1993 solmitun kahdenvälisen sopimuksen nojalla. Venäjällä ei ole mitään kansainvälisen oikeuteen nojaavaa perustetta takanaan.

Venäjä on kahdessa vuorokaudessa kyennyt siirtämään Georgiaan merkittävän osan 58. armeijaa, vaikka Venäjän ja Georgian välillä on vain yksi kapea vuoriston alittava tunneli. Ilmavoimien ja laivaston yhteistoimin Georgiaan on heitetty vahvistuksina jo 10 000 miestä, laskuvarjojääkäreitä ja merijalkaväkeä. Operaatio on niin laajamittainen ja ripeä, että sitä on täytynyt valmistella huolellisesti ja pitkään. Tbilisin ainoa toivo taitaa olla onnistunut välitystuomio. Kreml on tähän asti torjunut aselepotarjoukseen, epäilemättä sen vuoksi että sen operaatiot alueella ovat vielä kesken.

Viiden pennin kysymys: Eikö jokainen sota muuten ole “rauhaanpakottamista”? Sodan päämääränähän on rauha omilla ehdoilla.

Post scriptum: Viimeisimpien tietojen mukaan georgialaiset on ajettu kokonaan pois etelä-Ossetiasta. Venäjän 58. armeijan komentaja, kenraaliluutnantti Anatoli Hruljov on haavoittunut taistelussa.

Kun länsi pakotti Venäjän hyväksymään Kosovon itsenäisyyden, Kremlistä varoitettiin Venäjän ryhtyvän vastatoimiin. Kosovo oli ikävä ennakkotapaus; moni arvaili että Moskova käyttäisi Kosovon-korttia selvittääkseen välinsä eteläisen naapurinsa Georgian kanssa. Uutta sotilasoperaatiota on ilmeisesti valmisteltu jo pitkään. Venäjä on vuodesta 1991 lähtien tukenut venäläismielisiä separatisteja Abhasiassa ja etelä-Ossetiassa sekä lähettänyt alueelle “rauhanturvaajiaan“. Venäjän uhka on luonnollisesti saanut Georgian kiirehtimään Nato-jäsenyyttään.

Georgian läpi kulkee ainoa kaasuputki joka tuo maakaasua Eurooppaan Venäjän ohi. Öljyn ja maakaasun merkitystä ei voi vähätellä tässäkään konfliktissa. Viime vuosien aikana Georgia on liittoutunut Yhdysvaltain kanssa; USA:n tuella maa on modernisoinut sekä itseään että asevoimiaan. Tälläkin hetkellä Georgiassa on useita satoja amerikkalaisia sotilashenkilöitä koulutustehtävissä. 2 000 amerikkalaisten kouluttamaa georgilaista erikoisjoukkojen sotilasta palvelee vastaavasti Irakissa.

Georgian presidentin Mikheil Saakašvilin mukaan he olivat jo kuukausia sitten varoittaneet kansainvälistä yhteisöä siitä, että Venäjä suunnittelee sotaa Georgiaa vastaan. Erityisesti hän kritisoi Saksan liittokansleri Merkeliä ja varakansleri Steinmerieriä, joilla ei ollut halua kuunnella. Tapahtumat eskaloituivat sopivasti Beijingin olympialaisten alla. Etelä-Ossetian separatistit ryhtyivät ampumaan vetäytyivät viime hetkellä neuvotteluista ja ampuivat heittimillä ja tykistöllä georgialaisia kyliä. Georgian armeija aloitti sotilaallisen operaation separatistien kukistamiseksi 7.8.2008 kello 0:53. Vielä samana yönä Beijingistä tavoitettu pääministeri Vladimir Putin ilmoitti Venäjän “olevan pakotettu kostamaan”.

Georgian armeija oli tuskin ehtinyt valloittaa Tshinvalin, kun Venäjän joukot olivat jo liikkeellä, mikä antaa tiettyä painoarvoa Saakašvilin puheille. Venäjän 58. armeija tunkeutui etelä-Ossetiaan noin 250 taistelupanssarivaunun voimin. Samaan aikaan Venäjän ilmavoimat ovat pommittaneet lentokenttiä Georgian pääkaupungin Tbilisin lähellä, tärkeintä öljysatamaa Potia, maan halki kulkevaa öljyputkea ja Gorin kaupunkia Tbilisin pohjoispuolella, jossa Georgian vakituisen armeijan joukot olivat ilmeisesti ryhmittäytymässä. Tshinvalin kaupungista taistellaan nähtävästi yhä. Georgia on ampunut kaupungin takaisin vallanneita venäläisjoukkoja tykistöllä ja on yrittämässä vastahyökkäystä. Lauantain taistelujen aikana Venäjä on menettänyt 91 miestä kaatuneina, noin 40 taistelupanssarivaunua ja ainakin kaksi lentokonetta (Su-25 ja Tu-22M), joiden vangiksi otettuja lentäjiä on esitelty Georgian televisiossa. Georgia on ilmoittanut ampuneensa alas kymmenen konetta.

Abhasian separatistit ovat ilmeisesti päättäneet myös tarttua tilaisuuteen, sillä Georgian kimppuun on hyökätty Kodorin laaksossa. Venäjän Mustanmeren laivasto on matkalla sulkemaan Georgian satamat, maassa on julistettu yleinen liikekannallepano ja sotatila. Georgian tappioista ei ole tullut luotettavia tietoja, mutta ilmeisesti ne ovat olleet huomattavat. Ainakin yksi georgialainen lentokone on ammuttu alas.

Koko muuta maailmaa taitaa kiinnostaa vain olympialaiset.

Kuvia viikonlopulta

Lue koko kirjoitus… »

Kuten useimmat teistä hyvin tietävät, seuraan avaruustutkimusta intohimoisesti. Erityisen läheinen suhde minulla on Marsiin, parsankasvatuksen luvattuun maailmaan. Tänä kesänä Marsista on löytynyt paitsi aurinkokunnan suurin törmäyskraateri, myös natriumia, magnesiumia ja ennenkaikkea vettä. Vedestä saatiin viitteitä jo 2002, mutta pohjoisen napa-alueen jäistä kamaraa polkevan Phoenixin viimeaikaiset tutkimukset ovat vahvistaneet vesijääkerroksen olemassaolon vain pari senttiä marspinnan alla.

Julkisuuteen tulleiden tutkimustulosten mukaan kemialliset olot Marsin pinnalla ovat oletettua monipuolisemmat. Ensin Mars paljastui yllättävän suotuisaksi alustaksi maankaltaiselle elämälle; nyt toinen havainto on paljastanut maaperän sisältävän mahdollisesti syövyttävää perkloraattia. Phoenixin seikkailut jatkuvat vielä kenties sadan päivän ajan ennen kuin hyinen talvi tulee ja jäädyttää luotaimen paikoilleen.

Mutta miten näihin kiehtoviin uutisiin ovat reagoineet ja kommentoineet tavalliset sukankuluttajat HS:n sivuilla ja keskustelufoorumeilla? Pohtineet elämää maailmankaikkeudessa? Nauttineet maailmankuvansa avartumisesta? Ei.

Nimimerkki valtioonmurha kiteyttää kansan syvien rivien tunkkaiset tunnot…

• muutenkin typerää haikailla jotain marssia josta ei ole mitään hyötyä, samalla kun oma kotiplaneetta saastuu ja kulutus senkun lisääntyy.

…ja muut säestävät:

• Marsia valloitetaan puhtaasti sotilaallisista syistä. On aivan turha väittää muuta.
• Toi kuva tost marssin pinnast näyttää hiukan feikiltä, sama ku ekat kuvat ekasta miehitetystä kuussa käynnistä. alkaa epäilemään että entä jos noi kuvat onki tietokoneella tehtyjä?
• Upotetaan käsittämättömiä rahasummia ulkoavaruuden tutkimukseen ja mahdolliseen elintilan etsimiseen sieltä…
• Hauskaa luettavaa, mutta totuus on, että me kaikki kuolemme kuitenkin. Filosofisesti on hauska pohdiskella, mikä meitä ajaa ja miksi ponnistuksiin lajin säilymistä varten. […] jo nyt tuhoamme lajiamme tällä planeetalla. Miksi välitämme niin paljon tulevista ihmisistä, kun emme välitä samaan aikaan elävienkään kohtaloista.

Avaruustutkimus näyttää olevan huonosti tunnettu tieteenala. Useimmat kommentaattorit eivät edes ymmärrä, miksi sitä tehdään eivätkä usko sen hyödyttävän ihmiskuntaa millään tavalla. Monet uskovat sen lisäksi maksavan hirvittävän paljon. Tosiasiassa Yhdysvaltain avaruushallinnon NASA:n vuosibudjetti on lisäyksistä huolimatta vain 17 miljardia dollaria, eli mitättömät 0,6 % koko valtion budjetista. Sotavarustelu nielee samaan aikaan huimaavat 623 miljardia dollaria eli lähes neljänneksen.

Samaan aikaan jokainen suomalainen perhe käyttää jatkuvasti avaruustutkimuksen sivutuotteena syntyneitä keksintöjä, kuten mikroaaltouuneja, kuulakärkikyniä, foliopaperia, GPS-paikantimia jne. Silti minusta kaikki maailman mikroaaltouunit yhteensä laskettunakin ovat täysin merkityksettömiä sen tiedon rinnalla, jota kosmoksesta on saatu. Sitä ei voi edes mitata rahassa.

Ihmiskunnalla on vain yksi suunta, ja se on kohti tähtiä. Vaihtoehto on sivilisaation kätkytkuolema Maa-planeetalle. Valitettavasti länsimaat potevat edistyskrapulaa. On muodikasta velloa uusmisantropiassa, kuten viimeisenä siteerattu kommentaattori tekee. Jos avaruustutkimus on turhaa, koska kuolemme kaikki kuitenkin, samalla logiikalla myös kehitysapu ja luonnonsuojelu ovat turhia.

Post scriptum: Kuluneen vuoden aikana diabolikot ovat alkaneet epäillä Spiritin ja Opportunityn Marsista ottamia värivalokuvia. NASAa on syytetty väritasapainon käsittelystä punaisempaan suuntaan vastaamaan paremmin suuren yleisön mielikuvia Marsista, eikä syytös ole välttämättä khamsin-tuulesta temmattu. Tässä muutama kuva, joista punaisuutta on vähennetty: [1], [2]. NASA itse selittelee väritasapainon editointa täällä.

Oli verrattaen onnistunut kesäilta.

Leivonen lauloi käyttäen tunnettua avonaista laulutapaansa ilman sanottavaa palleatukea mutta mukiinmenevällä sointupuhtaudella. Rusakot loikkivat takapihalla ja ukkofasaani vartioi nuorta puolisoaan ja ainoaa pulleaa poikastaan (minne ne loput viisi ovat kadonneet?) Lämpömittari näytti 25 ja ½ astetta Anders Celsiuksen asteikolla. Minä pyöräilin yösydännä kotiini totuttuun tapaan Helsingin keskustasta. Miten kaunis Helsinki onkaan öisin! Poissa ovat autot, liikenne ja hyörinä; normaalisti ihmislihan täyttämät kadut ovat levolliset ja autiot.

Ajoin takaa kahta kania jotka eivät osanneet väistää pois pyörätieltä ja muistelin viikonloppuista suur-kauppamies von Wehrenin metsästysseurueen makoisaa jänispaistia, joka oli suussasulavan mureaa ja pilkkoutui itsestään pienempiin osiinsa pelkästä pahasta mulkaisusta. Tämä tapahtui sunnuntaina Tallinan Olde Hansassa, jonka syömingeistä (24 ruokalajia pippurisnapsi mukaanluettuna!) sain nauttia hra Vilénin poikamiesvuosien päättäjäisjuhlassa. Kerta oli jo toinen samalla viikolla hansakaupungissa toisten rahoilla, ensimmäisestä mielijohdematkasta vastasivat hra Henell ja nti Strömberg.

Pyöräilymusiikistani ovat vastanneet koko kesän ajan Covenant ja VNV Nation. Aloitan useimmat matkat Brave new worldilla:

Where is the promised land
Where is the brave new world
Where do all dreams go when they die
We can move the streets today…

Työpöytääni koristaa uusi 22” tuuman näyttö. Sen takana avautuu näkymä suoraan Avaraan luontoon: Fasaaniperhe, tuhiseva siili, lemmekäs rusakkopariskunta, kaksi laiskanpulskeaa kattia ja yksi ujo kettukin näyttävät asustavan pienessä pöpelikössä ikkunoitteni takana ja tulevat päivittäin esiintymään. En halua pois täältä Vantaanjoen varrelta. Minäkö asumaan betonin ja kiven keskellä jonnekin Pasilaan tai Aleksis Kiven kadulle, ei koskaan! Mutta vuokrasopimuksen umpeutumista ei estä mikään. Joenvarren tutut maisemat vilistävät pyöräilessä ohi kuin filmillä. Tuomarinkylän heinäsuovat, hevostallit, sillat, uimarannat, koivut. Öinen joki on peilityyni.

Elektron lisäksi olen kuunnellut retkilläni Yleltä Jumalaisen heinäkuun ja Isänmaiden heinäkuun radio-ohjelmia sekä edesmennyttä Gösta Sundqvistia, Suomen nerokkainta viihdetaiteilijaa (Koe-eläinpuisto YleX:llä lauantaisin kello 20-22). Netti on ollut pelastaja; leijonanosa kaikesta musiikistani on yhä vanhan hajonneen tietokoneen kovalevyllä.

Aurinko helottaa yhä. Haenpa polkupyörän pumpun ja pullon frizzantea…

Arvoisat lukijat, toivottavasti voitte yhtä hyvin kuin minä, tai mieluummin vielä paremmin. Kuka teistä haluaa lähteä viikolla 33 elokuussa Roomaan? Minä olen joka tapauksessa menossa, mutta en pahastuisi matkaseurastakaan. Etenkin jos VRBS AETERNA on rakas.

Viime perjantai oli vuoden ensimmäinen hellepäivä ja minulle ensimmäinen urheilupäivä sen jälkeen, kun hajoitin nilkkani kuukausi takaperin. Kilometrejä koitui konservatiivisesti, sillä jäin makaamaan Hietaniemen rannalle kallionkoloon lukemaan mainiota mikrohistoriaa (Buccaneers Realm: Pirate life on Spanish Main 1674-1688). Välimerellisen lämmön jälkeen oli nautinto viilettää taas halki nukkuvan, öisen kaupungin. Aamulla näin unta jossa olin päätynyt meriarkeologiseen kenttätyöhön Barösundiin Suomenlahden saaristoon.

Heittäkää minua sähköpostilla, mutta älkää pahastuko jos en satu vastaamaan. En ole jaksanut lukea postiani muutamaan viikkoon. Puhelimella minut tavoittaa parhaiten. Unettomuuden aikana rakentelen pienoismallia Pelargirin kaupungista kuningas Tarondorille…

Teidän aina uskollinen ystävänne,

Viime kuukausina olen normaalisti nähnyt vain painajaisia, mutta sekaan on mahtunut myös hyviä ja hämmentäviä unia. Edellisyönä väittelin unessa siitä, kumpi on paras elokuva: Vittorio de Sican Polkypyörävaras vai Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka. Sen lisäksi varastin vanhan sotaveteraani-puliukon kanssa soutuveneen (tavoitteena mennä minne, ei unessa selvinnyt) ja jouduin keskelle Pahan nousun kuvauksia. Meinasin vetää Robert Carlyleä turpaan törkeän ylinäyttelemisen takia.

Viime viikolla näin erään parhaista unistani. Siinä toteutui yksi suurimmista haaveistani: Haluaisin voittaa lotossa niin paljon rahaa, että voisin mennä lentokentälle pelkkä hammasharja, kirja ja luottokortti olkalaukussa ja ottaa ensimmäisen lennon jonnekin kauas. Ostaa siellä kaikki tarvittava ja tutustua paikkoihin. Kun kyllästyttää, ottaa seuraavan lennon eteenpäin. Iteroidaan, kunnes koti-ikävä iskee.

No, tässä unessa kävi juuri niin. Ensimmäinen lento osui Roomaan. Siellä oli noin 30 astetta hellettä ja ilma seisoi. Kun olin aikani istunut eräässä Piazza Navonan kahvilassa, kävelin Stazione Terminille. Otin junan Adrianmeren rannalle Pesaroon, ostin ison pullollisen viskiä, kävelin aallonmurtajan päähän ja jäin sinne istumaan. Ja siellä, aallonmurtajan päässä, olen onnellisena ajatuksissani vieläkin, lempeän välimeren tuulen tuivertaessa hiuksiani.

Olen jo vuosia miettinyt, miten voisin kirjoittaa kirjan jonka kanteen voisi laittaa sekä tissit että hakaristin. Mikään ei näet myy paremmin kuin seksi ja natsit, sen huomaa Akateemisen kirjakaupan historiaosastollakin. Uutinen natsien salaisista pornoelokuvista osoittautui käsittääkseni ankaksi, mutta nyt Patrick Buisson on julkaissut Ranskassa kohua herättäneen kirjan 1940-1945 Années Erotiques, joka väittää että ranskalaisnaisten seksuaalinen vapautuminen alkoi tosiasiassa Saksan miehitysajasta. Touché!

Perinteinen kansallisesti värittynyt kertomus muistaa vain pelon, nälän ja vastarinnan. Urbaanin myytin mukaan isänmaalliset ranskalaiskurtisaanit kieltäytyivät palvelemasta saksalaisia sotilaita. Buissonin mukaan miehitetyssä Pariisissa oli lähinnä käynnissä vuosisadan bileet. Valokuvissa pariisilaiset nauttivat elämästään ja pitävät hauskaa kuin viimeistä päivää miehityksen alla. Buissonin kuvaama seksuaalinen vapautuminen tapahtui osittain myös Saksassa sodan lopussa.

Lukemattomilla ranskattarilla, joiden aviomiehet olivat sotavankileirillä, oli suhde saksalaisten sotilaiden kanssa. Eikä vain saksalaisten, vaan ylipäätään kaikkien jotka kykenivät auttamaan heitä taloudellisesti: työnantajat, velkojat, naapurit. Bordellit toimivat ylikierroksilla ja miehitysaikana Pariisissa oli noin 100 000 sivutoimista ja ei-ammattimaista kurtisaania, joita nuoret “vaaleat barbaarit” houkuttivat. Säännöstelyn aikana ruumis on arvokasta valuuttaa. Seksuaaliseen aktiivisuuteen kannusti myös ulkonaliikkumiskielto. Syntyvyys nousi koko Ranskassa hurjasti vuonna 1942, vaikka 2 miljoonaa miestä oli sotavankina.

Toinen vasta julkaistu mielenkiintoinen kirja on Rochus Mischin, Hitlerin puhelinvaihteen hoitajan Der letzte Zeuge (Viimeinen todistaja), joka sisältää muun muassa huomioita Hitlerin yksityiselämästä. Iltalehti raportoi tyylilleen uskollisena (Hitler oli hauska mies, IS 25.6.2008) miten diktaattori veisteli vitsejä lähimmistä alaisistaan ja työtovereistaan - itseironiaan rahkeet ei kuulemma riittäneet.

Erityisen paljon Hitler mollasi Luftwaffen eli ilmavoimien komentajaa Hermann Göringiä, joka tunnettiin viehtymyksestään kunniamerkkeihin ja seremonioihin. Hitler kertoi, miten Göringin vaimo yllätti miehensä makuuhuoneesta heiluttelemassa marsalkan sauvaa kalsareidensa yllä.

- Minä ylennän alushousuni päällyshousuiksi, Göring vastasi ihmettelyyn.

Hitler vitsaili myös Goebbelsista paskanpuhumisen uutena kansainvälisenä mittayksikkönä.