Isäni kaukoviisaasti nimettyä minut Sampsa Ilmariksi olen aina ollut intohimoisen kiinnostunut heimoni muinaisesta nimistöstä. Erityisen hienoja ovat nykyään suurimmalta osalta käytöstä poisjääneet kaksiosaiset nimet: Hyväneuvo, Hyvälempi, Ikävalko, Kaukamieli, Lempivalko, Suurisilmä. Kiehtovimpia nimiä ovat kuitenkin mieli- ja valta-johdannaiset, jotka paljastavat jotakin esihistoriallisen ajan yhteiskunnasta. Valta -loppuiset nimet ovat päälliköiden nimiä: Sotavalta, Kaukovalta. Mieli taas tarkoitti alunperin sitä osaa, jonka kukin sai, siis jakamista.

Henrik Lättiläisen kronikassa esiintyy suomalainen pappi Pietari Kaikkivalta, joka toimi Liivinmaalla vuosina 1215-1226. Hän liikkui ristiretkeläisten mukana pakkokäännyttäen kansaa kristinuskoon. Kaikkivallan toimintaa kristinuskon levittäjänä suomenlahden eteläpuolella pidetään huomattavana; kenties hänen nimensä heijasti uuden uskon ja vallan universaalia luonnetta. Egilin, Kalju-Grímrin pojan saagassa kerrotaan pohjalaisten kuninkaasta Faravidista, joka liittoutui norjalaisen Thorolfin kanssa tehdäkseen yhteisen sotaretken Karjalaan. Faravidin on tulkittu olevan käännös Kaukomielestä. Mikäli kyseessä on historiallinen henkilö, Kyösti Julkun mukaan tämä Kaukomieli olisi voinut elää joskus 1100-luvulla.

Kristillisessä kulttuurissa lähdettiin siitä, että jokaisella kastetulla lapsella on pyhän ihmisen nimi. Kotoperäisessä uskomusmaailmassa ihmisellä saattoi olla monta nimeä eri elämänvaiheissaan. Otaksuttavasti vanhemmat käyttivät vastasyntyneestä lempinimeä. Varsinainen nimeämisoikeus oli tietäjillä, jotka arpoivat (ts. ennustivat) lapsen nimen. Nimen uskottiin myös vaikuttavan lapsen ominaisuuksiin. Aikuisiällä merkittävämmäksi nousi kutsumanimi, jolla henkilö tunnettiin laajemmalti. Kutsumanimi saattoi viitata erikoiseen ulkonäköön, asuinpaikkaan, ammattiin tai kutsumukseen. Vielä 1600-luvulla virallisissa asiakirjoissa seikkailee varsin räväköitä sukuja, kuten Sianpillu ja Mustakulli.

Sotavalta ei jätä epäilystä siitä, mihin miehen vallankäyttö perustui, mutta minkälaista valtaa käytteli 1300-luvun asiakirjalähteistä tunnettu Mielivalta-niminen hämäläinen, joka piti käräjiä Levajärvellä? Meidän korvaamme mielivalta särähtää kovin negatiivisena, mistään säännöistä ja sopimuksista piittaamattomana toimintana. Merkillinen asia, sillä useimmat mieli-alkuiset yhdyssanat ovat sävyltään positiivisia: mielihyvä, mielikirja, mielitietty… Se esiintyy myös useissa vanhoissa miesten nimissä: Mielenpito, Mielikko, Mielentoive, Mielitty.

Voidaan kysyä, onko mielivalta-sanalle tarkoituksella annettu uusi, negatiivinen merkitys, jotta vanha, pakanuuden aikainen järjestelmä näyttäisi mahdollisimman pahalta? Käräjätuomarina Mielivalta harjoitti mielen valtaa, valtaa joka perustui oikeudenmukaiseksi koettuun ikiaikaiseen tapaoikeuteen. Ruotsalaisperäinen oikeuslaitos vakiintui Hämeessä lopullisesti vasta 1300-luvun loppupuolella. Kenties Mielivalta oli vanhan kotoperäisen oikeusperinteen viimeisiä kantajia. Hänen vallankäyttönsä ei perustunut kirjoitettuun lakeihin vaan muistinvaraiseen perintöön. Kuinka “mielivaltaista” hänen toimintansa oli, sitä emme saa tietää.

Kansanperinne tuntee myös Ikämieli -nimisen saamelaisen tietäjän ja sotapäällikön. Häntä pidetään historiallisena henkilönä; veroluetteloissa Ikämieli esiintyy 1500-luvulla Sompiossa, Kitkajärvellä ja Kuolajärvellä. Ikämieli on tunnettu niin saamelaisten, norjalaisten kuin venäläistenkin kansantarinoista. Hän johti menestyksekkäästi saamelaisten vastarintaa alueelleen tunkeutuneita venäläisiä ja norjalaisia vastaan.

Ikämieli oli mahtava šamaani , joka kykeni vajoamaan transsiin ja matkaamaan maailmoiden välissä valaana, hukkana, karhuna, kalana ja lintuna. Vanhan perinteen mukaan Ikämielen haudalta käytiin hakemassa tietoa hänen sielultaan samalla tavalla kuin kalevalaisessa runoudessa mainitulta kuolleelta jättiläiseltä Antero Vipuselta. Vipuseen Ikämielen yhdistää sekin, että hänen kristitty nimensä Antereeus on suomeksi Antero.  Ikämielen haudasta haettiin luotteita, runomittaisen loitsun taikavoimaisimpia sanoja. Luote on samaa juurta kuin luottaa-verbi: Pyhät sanat on luotettu eli luovutettu vain tietäjältä oppilaalle tai vainajalta tietäjälle. Voimakkaimmat luotteet haettiin lovesta, kuten Ikämielen kaltaisten suurtietäjien sieluilta.

Niiden kirkollisveron maksamista vastustaneiden Suur-Sääksmäen luottamusmiesten joukossa, jotka paavi Benedictus vuonna 1340 kirosi pannabullassaan, mainitaan nimeltä kolme mahdollista tietäjää. Ensimmäinen on Ritvalan Miemo, jonka nimi viittaa “tainnoksissa olevaan”, eli šamanistiseen transsiin. Kaksi muuta ovat Laivametsän Satatieto ja Onkkaalan Yö (tai Yijä?). Vuoden 1340 pannabullasta löytyy monta muutakin kiehtovaa nimeä, joiden salaperäisyyttä lisää se että ne on kirjoittanut suomenkielentaidoton italialainen kirjuri paavin curiassa. Kutkuttavin on tietysti Cuningas de Rapalum, Rapolan Kuningas.

Kuningas, kuten myös ruhtinas ja monet muut vastaavat sanat, ovat tulleet itämerensuomalaisiin kieliin kantagermaanisena lainana (*kuningaz, *druhtinaz). Kuningas on ilmeisesti ollut (työ)yhteisön valittu johtaja, kuten historiallisena aikana mainitut laivakuningas, nuottakuningas ja huhtakuningas. Virolaisten vastarintaa ristiretkiajalla johti kaksi vaaleilla valittua saarenmaalaista kuningasta. He olivat germaaniseen tapaan kansankuninkaita. Keski-Euroopassakin kuninkuus oli alunperin luonteeltaan sakraalia, siviilivaltaa. Primitiivisen kuninkaan velvollisuus oli huolehtia tietyistä pyhistä riiteistä.

Millainen vallankäyttäjä Rapolan Kuningas oli? Oliko hän pannahisten valitsema johtaja, joka piti huolta Rapolan linnavuoresta? Riittien taitaja? Entiseen päällikkösukuun kuulunut isäntämies? Kivet ovat vaiti.

Itsetunto on alunperin tarkoittanut itseksi kutsutun sieluolennon tuntemista, sen kanssa hyvissä väleissä olemista. Suomalais-ugrilaisten kansojen luonnonuskonnossa ihmisellä on useita sieluja: ruumiin mukana elävä ja kuoleva sielu, irtaantumaan kykenevä vapaasielu ja minuudesta irrallinen varjosielu, itse, joka on kuin elävän olennon kuvajainen. Hyvä itsetunto oli tärkeää, sillä itsen saattoi helposti menettää. Tällöin ihmisestä tuli itsetön. Sen merkkejä olivat kalpeus, sairastelu, masentuneisuus ja onnen menetys; itse-sielun katoaminen saattoi johtaa lopulta apeuteen, alkoholismiin ja synkkämielisyyteen.

Varjosielun menettämiseen saattoivat johtaa monet syyt. Yksi yleisimmistä oli liiallinen alkoholinkäyttö, toinen oli valansa rikkominen. Vaikea masennus johti itsen hukkumisen ja toisaalta ilman itseä ihminen pysyi masentuneena, joten masennuksen parantaminen oli tietäjillekin vaikea tehtävä.

Joskus itse saattoi kulkea omistajansa edellä aiheuttaen etiäisiä. Ennen kuolemaa varjosielu kuitenkin irtosi ruumiista lopullisesti ja lähti omille teilleen. Se saattoi ilmestyä kaukanakin asuville sukulaisille ja tuttaville, eikä sitä kansanperinteen mukaan ollut helppo erottaa elävästä ihmisestä. Suurin osa varjosieluista päätyi luonnonuskonnon mukaan lopulta vainajalaan, mutta osa saattoi jäädä kummittelemaan maan päälle: Kummitukset eivät siis ole kuolleita ihmisiä, vaan heiltä hahmonsa varastaneita varjosieluja.

Obin-ugrit ja samojedit uskovat, että kaikki joka heittää varjon, omistaa myös varjosielun: eläimet, puut, kivet, ihmisen tekemät esineet. Esineessä asuva sielu vapautuu, kun esine rikotaan. Siki samojedit eivät mielellään “tapa” eli riko esineitä, vaan jättävät ne mieluummin lahoamaan. Mitään ei haluttu rikkoa ilman hyvää syytä (minuakin harmittaa aina vietävästi nähdessäni kaupungilla rikottuja kaljapulloja ja hajoitettuja paikkoja). Esineitä voitiin tietysti rikkoa tarkoituksellisesti niiden hengen vapauttamiseksi. Ehkä vainajan mukaan annettavia esineitä rikottiin juuri tämän takia; mene ja tiedä.

Talo, joka on lämmin ja kunnossa, on suomalaisten kansojen uskomusmaailman mukaan “elävä”, silläkin on sielu (mariksi ört). Lämmitetty pirtti (mariksi pört) on siis astetta eläväisempi kuin esimerkiksi luuta tai kirves, koska sitä asuttaa pört-ört. Tämä vapaasielu on täysin aineeton eikä sitä voi nähdä, toisin kuin esimerkiksi talon- tai riihenhaltijan, jotka kuuluvat luonnonuskonnossa puoli-inhimillisten kanssaeläjien joukkoon.

Sielukasta viikkoa kaikille, ja pitäkäähän itsestänne kiinni.