Archive for the 'Pakanuus' Category

Nov 02 2012

Reblog: Kekri

Published by under Pakanuus

Koska pakanalle aika on syklistä ja nyt on taas se hetki vuodesta, nostan esiin kymmenen vuotta sitten kirjoittamani jutun kekristä, vanhasta suomalaisesta uudestavuodesta.

Kekri – unohdettu juhla

 
Näihin aikoihin, nykyisen Pyhäinmiesten päivän paikkeilla, oli ennen yksi vuodenkiertomme suurimmista ja tärkeimmistä pakanallisista juhlista: kekri, murrealueesta riippuen myös köyri, keyri ja köyry. Sana on vanhaa perua, ja sillä tarkoitettiin vuoden viimeistä päivää, joka päätti satokauden ja aloitti karjanhoitovuoden. Sitä juhlittiin mahtavin syömingein ja juomingein.

Kekri mainitaan Mikael Agricolan Psalttarin esipuheessa vuodelta 1551 karjalaisten jumalana. Kekrin väitetään myös olleen karjanhoidon haltija, jonka suojeluksessa vuotuisjuhlaa vietettiin. Toisen teorian mukaan Agricolan Kekri oli Nyyrikin tavoin väännös kreikasta: P. Gregorius oli ortodoksisella puolella karjan suojeluspyhimys. Tai sitten nämä kaksi olivat sulautuneet toisiinsa.

Toisin kuin usein luullaan, Kekri ei kenties alunperin ollut vainajajuhla – suomalainen Halloween – vaikka juhlat sijoittuvatkin samoihin aikoihin ja pitävät sisällään samoja piirteitä. Satovuoden viimeisenä ja uuden vuoden ensimmäisenä päivänä Kekri korvasi muinoin joulun ja uudenvuoden. Maamme hitaasti kristillistyessä osa vainajien päivän tavoista sulautui kekriin, siinä missä vanhaa kekriperinnettä pukkeineen kaikkineen siirtyi jouluun.

Maamme itäosissa vanhan kekripyhän vietto vuoden pääjuhlana säilyi pisimpään. Savon syrjäkylillä joulu lienee syrjäyttänyt sen lopullisesti vasta 1800-luvulla. Vaikka viimeisen kerran Suomessa on vietetty kansallisia kekrijuhlia vuonna 1954 Maalaisliiton aloitteesta Kokemäellä, ei ole mitään syytä heittää hyvää juhlaa hukkaan. Kekriin siis!

Milloin vietän kekriä?

 
Kekrin vietto ajoittui Mikkelinpäivän (29.9.) ja Pyhäinmiesten päivän väliseen aikaan. Sitä vietettiin silloin, kun sato oli korjattu ja kaikki vanhaan vuoteen kuuluvat toimet ja askareet oli hoidettu niin, että uusi vuosi voitiin toivottaa tervetulleeksi. Kekriä saatettiin ennen viettää samankin kylän eri taloissa eri aikoina, riippuen siitä milloin kukin talo oli syystyönsä saanut päätökseen. Tämä on käytännöllistä, sillä nykyisessä elämänmenossa kekrin voi sijoittaa hyvällä omallatunnolla sopivaan vapaaseen viikonloppuun. Marraskuun ensimmäiseen päivään Kekri liitettiin vasta 1800-luvulla.

Kekriin varustautuminen

 
Kekriin varauduttiin hyvissä ajoin keittämällä kekriviinat ja panemalla kekrioluet. Kekriaterian pääosan muodosti yleensä “kekripässi” tai “villavuona”. Kekrilammas teurastettiin ja palvattiin usein yöllä. Lampaan liha syötiin tarkasti, eikä luita saanut jättää heitteille, vaan ne tuli haudata lammaskarsinan maahan, jotta lampaat menestyisivät seuraavana vuonna. Lampaan sijasta Kekrinä saatettiin uhrata ja syödä toki myös muitakin eläimiä, jos lampaanlihaa ei ole saatavilla.

Syöminen ja juominen olivat kekrin vietossa keskeisessä asemassa. Uskottiin, että mitä yltäkylläisemmin kekrinä mässäili, sitä paremmin seuraavana vuonna menestyi. Isäntäväen piirissä myös viinalla oli hyvin suuri merkitys. Miesväen kuului olla kekrinä mahdollisimman suuressa humalassa, jotta seuraavan vuoden viljasato onnistuisi. Koska ruokaa piti olla pöydässä koko päivän ja kaikki taloon saapuvat saivat osansa kestityksestä, emännän tuli vastaavasti olla ainakin suhteellisen selväpäinen.

Jakoaika

 
Aterialle saatettiin pakanallisten tapojen mukaisesti kutsua myös suvun vainajat nauttimaan kekrin antimista. Vainajille jätettiin ruokauhreja pyhien puiden juurelle; haltijoille valmistettiin ruokia ja juomia, jotka vietiin navettaan, saunaan tai talliin onnea tuottamaan. Tehtiin taikoja ja ennustettiin tulevaa vuotta. Saunakin lämmitettiin ensin vainajien kylvetettäväksi. Emäntä saattoi juoksuttaa uuniluutaa navetan ympäri kolme kertaa, ja se tuotti karjalle onnea.

Kekriviikko oli hyvin erityistä aikaa, joka ei varsinaisesti kuulunut enempää vanhaan kuin uuteen vuoteenkaan: se oli sen ulkopuolella, ja siksi pyhää, vaarallista. Vanha järjestys ei ollut silloin voimassa. Kekriin liittyykin selvästi myös karnevalistisia piirteitä. Kekrinä alkoi palvelusväen vuoden ainoa vapaaviikko, “römppäviikko”. Viikon kuluessa palkolliset saattoivat pestautua uuteen taloon rengeiksi ja piioiksi tulevan työvuoden ajaksi. Ennen työjakson aloittamista “mennä römpöteltiin” vapaina kekriviikon verran.

Kekripukki

 
Palkollisten lisäksi kekrinä kulki talosta taloon kestitystä saamassa naimattomia nuoria (sekä vanhojapiikoja ja -poikia), jotka olivat naamioituneet muun muassa nurinpäin puettuihin turkkeihin ja tuohinaamareihin. Nämä kekrittäret (köyrittäret) ja kekripukit (köyripukit), kuten heitä kutsuttiin, olivat eräänlaisia käänteisiä joulupukkeja: kekripukki ei tuo lahjoja, vaan vaatii niitä.

Talon oli kekripukin saapuessa oltava lämmitetty, muuten pukki suutahti ja ryhtyi oitis rikkomaan uunia. Näin hän saattoi tehdä myös, jos hänelle ei heti tarjottu ruokaa, viinaa ja myöhemmin myös kahvia. Kekripukilta ei voinut kieltää mitään, emännänkin oli istuttava pukin sylissä jos pukki niin tahtoi. Tämä varmisti tulevan vuoden hyvän onnen. Kun kekripukki oli saanut riittävästi kestitystä, hän jatkoi matkaansa seuraavaan taloon, melkoisessa humalassa.

Kekri on siis kaikkinensa erinomaisen hyvin suomalaiseen kansanluonteeseen istuva perinteinen juhla. Ei muuta kun railakasta kekriä kaikille!

One response so far

Feb 09 2009

Muinaissuomalaista mielivaltaa

Published by under Historia,Pakanuus

Isäni kaukoviisaasti nimettyä minut Sampsa Ilmariksi olen aina ollut intohimoisen kiinnostunut heimoni muinaisesta nimistöstä. Erityisen hienoja ovat nykyään suurimmalta osalta käytöstä poisjääneet kaksiosaiset nimet: Hyväneuvo, Hyvälempi, Ikävalko, Kaukamieli, Lempivalko, Suurisilmä. Kiehtovimpia nimiä ovat kuitenkin mieli- ja valta-johdannaiset, jotka paljastavat jotakin esihistoriallisen ajan yhteiskunnasta. Valta -loppuiset nimet ovat päälliköiden nimiä: Sotavalta, Kaukovalta. Mieli taas tarkoitti alunperin sitä osaa, jonka kukin sai, siis jakamista.

Henrik Lättiläisen kronikassa esiintyy suomalainen pappi Pietari Kaikkivalta, joka toimi Liivinmaalla vuosina 1215-1226. Hän liikkui ristiretkeläisten mukana pakkokäännyttäen kansaa kristinuskoon. Kaikkivallan toimintaa kristinuskon levittäjänä suomenlahden eteläpuolella pidetään huomattavana; kenties hänen nimensä heijasti uuden uskon ja vallan universaalia luonnetta. Egilin, Kalju-Grímrin pojan saagassa kerrotaan pohjalaisten kuninkaasta Faravidista, joka liittoutui norjalaisen Thorolfin kanssa tehdäkseen yhteisen sotaretken Karjalaan. Faravidin on tulkittu olevan käännös Kaukomielestä. Mikäli kyseessä on historiallinen henkilö, Kyösti Julkun mukaan tämä Kaukomieli olisi voinut elää joskus 1100-luvulla.

Kristillisessä kulttuurissa lähdettiin siitä, että jokaisella kastetulla lapsella on pyhän ihmisen nimi. Kotoperäisessä uskomusmaailmassa ihmisellä saattoi olla monta nimeä eri elämänvaiheissaan. Otaksuttavasti vanhemmat käyttivät vastasyntyneestä lempinimeä. Varsinainen nimeämisoikeus oli tietäjillä, jotka arpoivat (ts. ennustivat) lapsen nimen. Nimen uskottiin myös vaikuttavan lapsen ominaisuuksiin. Aikuisiällä merkittävämmäksi nousi kutsumanimi, jolla henkilö tunnettiin laajemmalti. Kutsumanimi saattoi viitata erikoiseen ulkonäköön, asuinpaikkaan, ammattiin tai kutsumukseen. Vielä 1600-luvulla virallisissa asiakirjoissa seikkailee varsin räväköitä sukuja, kuten Sianpillu ja Mustakulli.

Sotavalta ei jätä epäilystä siitä, mihin miehen vallankäyttö perustui, mutta minkälaista valtaa käytteli 1300-luvun asiakirjalähteistä tunnettu Mielivalta-niminen hämäläinen, joka piti käräjiä Levajärvellä? Meidän korvaamme mielivalta särähtää kovin negatiivisena, mistään säännöistä ja sopimuksista piittaamattomana toimintana. Merkillinen asia, sillä useimmat mieli-alkuiset yhdyssanat ovat sävyltään positiivisia: mielihyvä, mielikirja, mielitietty… Se esiintyy myös useissa vanhoissa miesten nimissä: Mielenpito, Mielikko, Mielentoive, Mielitty.

Voidaan kysyä, onko mielivalta-sanalle tarkoituksella annettu uusi, negatiivinen merkitys, jotta vanha, pakanuuden aikainen järjestelmä näyttäisi mahdollisimman pahalta? Käräjätuomarina Mielivalta harjoitti mielen valtaa, valtaa joka perustui oikeudenmukaiseksi koettuun ikiaikaiseen tapaoikeuteen. Ruotsalaisperäinen oikeuslaitos vakiintui Hämeessä lopullisesti vasta 1300-luvun loppupuolella. Kenties Mielivalta oli vanhan kotoperäisen oikeusperinteen viimeisiä kantajia. Hänen vallankäyttönsä ei perustunut kirjoitettuun lakeihin vaan muistinvaraiseen perintöön. Kuinka “mielivaltaista” hänen toimintansa oli, sitä emme saa tietää.

Kansanperinne tuntee myös Ikämieli -nimisen saamelaisen tietäjän ja sotapäällikön. Häntä pidetään historiallisena henkilönä; veroluetteloissa Ikämieli esiintyy 1500-luvulla Sompiossa, Kitkajärvellä ja Kuolajärvellä. Ikämieli on tunnettu niin saamelaisten, norjalaisten kuin venäläistenkin kansantarinoista. Hän johti menestyksekkäästi saamelaisten vastarintaa alueelleen tunkeutuneita venäläisiä ja norjalaisia vastaan.

Ikämieli oli mahtava šamaani , joka kykeni vajoamaan transsiin ja matkaamaan maailmoiden välissä valaana, hukkana, karhuna, kalana ja lintuna. Vanhan perinteen mukaan Ikämielen haudalta käytiin hakemassa tietoa hänen sielultaan samalla tavalla kuin kalevalaisessa runoudessa mainitulta kuolleelta jättiläiseltä Antero Vipuselta. Vipuseen Ikämielen yhdistää sekin, että hänen kristitty nimensä Antereeus on suomeksi Antero.  Ikämielen haudasta haettiin luotteita, runomittaisen loitsun taikavoimaisimpia sanoja. Luote on samaa juurta kuin luottaa-verbi: Pyhät sanat on luotettu eli luovutettu vain tietäjältä oppilaalle tai vainajalta tietäjälle. Voimakkaimmat luotteet haettiin lovesta, kuten Ikämielen kaltaisten suurtietäjien sieluilta.

Niiden kirkollisveron maksamista vastustaneiden Suur-Sääksmäen luottamusmiesten joukossa, jotka paavi Benedictus vuonna 1340 kirosi pannabullassaan, mainitaan nimeltä kolme mahdollista tietäjää. Ensimmäinen on Ritvalan Miemo, jonka nimi viittaa “tainnoksissa olevaan”, eli šamanistiseen transsiin. Kaksi muuta ovat Laivametsän Satatieto ja Onkkaalan (tai Yijä?). Vuoden 1340 pannabullasta löytyy monta muutakin kiehtovaa nimeä, joiden salaperäisyyttä lisää se että ne on kirjoittanut suomenkielentaidoton italialainen kirjuri paavin curiassa. Kutkuttavin on tietysti Cuningas de Rapalum, Rapolan Kuningas.

Kuningas, kuten myös ruhtinas ja monet muut vastaavat sanat, ovat tulleet itämerensuomalaisiin kieliin kantagermaanisena lainana (*kuningaz, *druhtinaz). Kuningas on ilmeisesti ollut (työ)yhteisön valittu johtaja, kuten historiallisena aikana mainitut laivakuningas, nuottakuningas ja huhtakuningas. Virolaisten vastarintaa ristiretkiajalla johti kaksi vaaleilla valittua saarenmaalaista kuningasta. He olivat germaaniseen tapaan kansankuninkaita. Keski-Euroopassakin kuninkuus oli alunperin luonteeltaan sakraalia, siviilivaltaa. Primitiivisen kuninkaan velvollisuus oli huolehtia tietyistä pyhistä riiteistä.

Millainen vallankäyttäjä Rapolan Kuningas oli? Oliko hän pannahisten valitsema johtaja, joka piti huolta Rapolan linnavuoresta? Riittien taitaja? Entiseen päällikkösukuun kuulunut isäntämies? Kivet ovat vaiti.

6 responses so far

Oct 21 2008

Itsetunto hukassa?

Published by under Pakanuus

Itsetunto on alunperin tarkoittanut itseksi kutsutun sieluolennon tuntemista, sen kanssa hyvissä väleissä olemista. Suomalais-ugrilaisten kansojen luonnonuskonnossa ihmisellä on useita sieluja: ruumiin mukana elävä ja kuoleva sielu, irtaantumaan kykenevä vapaasielu ja minuudesta irrallinen varjosielu, itse, joka on kuin elävän olennon kuvajainen. Hyvä itsetunto oli tärkeää, sillä itsen saattoi helposti menettää. Tällöin ihmisestä tuli itsetön. Sen merkkejä olivat kalpeus, sairastelu, masentuneisuus ja onnen menetys; itse-sielun katoaminen saattoi johtaa lopulta apeuteen, alkoholismiin ja synkkämielisyyteen.

Varjosielun menettämiseen saattoivat johtaa monet syyt. Yksi yleisimmistä oli liiallinen alkoholinkäyttö, toinen oli valansa rikkominen. Vaikea masennus johti itsen hukkumisen ja toisaalta ilman itseä ihminen pysyi masentuneena, joten masennuksen parantaminen oli tietäjillekin vaikea tehtävä.

Joskus itse saattoi kulkea omistajansa edellä aiheuttaen etiäisiä. Ennen kuolemaa varjosielu kuitenkin irtosi ruumiista lopullisesti ja lähti omille teilleen. Se saattoi ilmestyä kaukanakin asuville sukulaisille ja tuttaville, eikä sitä kansanperinteen mukaan ollut helppo erottaa elävästä ihmisestä. Suurin osa varjosieluista päätyi luonnonuskonnon mukaan lopulta vainajalaan, mutta osa saattoi jäädä kummittelemaan maan päälle: Kummitukset eivät siis ole kuolleita ihmisiä, vaan heiltä hahmonsa varastaneita varjosieluja.

Obin-ugrit ja samojedit uskovat, että kaikki joka heittää varjon, omistaa myös varjosielun: eläimet, puut, kivet, ihmisen tekemät esineet. Esineessä asuva sielu vapautuu, kun esine rikotaan. Siki samojedit eivät mielellään “tapa” eli riko esineitä, vaan jättävät ne mieluummin lahoamaan. Mitään ei haluttu rikkoa ilman hyvää syytä (minuakin harmittaa aina vietävästi nähdessäni kaupungilla rikottuja kaljapulloja ja hajoitettuja paikkoja). Esineitä voitiin tietysti rikkoa tarkoituksellisesti niiden hengen vapauttamiseksi. Ehkä vainajan mukaan annettavia esineitä rikottiin juuri tämän takia; mene ja tiedä.

Talo, joka on lämmin ja kunnossa, on suomalaisten kansojen uskomusmaailman mukaan “elävä”, silläkin on sielu (mariksi ört). Lämmitetty pirtti (mariksi pört) on siis astetta eläväisempi kuin esimerkiksi luuta tai kirves, koska sitä asuttaa pört-ört. Tämä vapaasielu on täysin aineeton eikä sitä voi nähdä, toisin kuin esimerkiksi talon- tai riihenhaltijan, jotka kuuluvat luonnonuskonnossa puoli-inhimillisten kanssaeläjien joukkoon.

Sielukasta viikkoa kaikille, ja pitäkäähän itsestänne kiinni.

2 responses so far