Internetin sosiaalisesta mediasta on muodostumassa vastenmielinen ilmiö, joka lietsoo riitoja, hajoittaa kaveripiirejä ja antaa huomionkipeille hulluille loputtomasti palstatilaa. Olin ajatellut jo useiden päivien ajan luopua kokonaan facebookin käytöstä, kun tämä uutinen ilmestyi.

Kyseessä on Urjalan kaupunginvaltuustoon parilla äänellä päätyneen skinheadin ja Seppo Lehdon manttelinperijänä tunnetun nettihäirikön Rami Sipilän uusin provokaatio. Aikaisemmin Sipilä on kunnostautunut facebookissa toivottamalla vasemmistonuorten varapuheenjohtajan Minna Minkkisen keskitysleirille, uhannut Teuvo Lomania “heteroksi hakkaamisella” ja perustanut kohua herättäneen “autetaan somali-ystävämme takaisin kotiin” -ryhmän, johon tosin oli ehtinyt liittyä jo 20 000 ihmistä ennen sen sulkemista.

Oikeinkirjoitustaidoiltaan vaatimaton Sipilä on selkeän patologinen tapaus, joka menneinä vuosikymmeninä olisi tyytynyt töhertämään ladonseinään tai virtsaamaan postilaatikoihin. Sipilän käytöksestä voi päätellä, ettei hän todennäköisesti ajattele mitä sanoo, saatika kirjoittaa. Vakavampi asia on se, että internetissä Sipilän edustama käytös on siinä määrin tavallista, että sitä on alettu pitää normaalina jopa koulutettujen ihmisten keskuudessa.

Internetin anonymiteettiä on usein syytetty siitä, että käytännössä se on hyödyttänyt kiusaajia ja häirikköjä. Mutta mitä pitäisi ajatella siitä, että nämä samat kiusaajat ja häiriköt tekevät nyt samaa facebookissa omilla nimillään ja kasvoillaan? Näyttää siltä, että internet ylipäätään saa ihmiset hulluiksi. He solvaavat, parjaavat ja sättivät tavalla, jota kukaan ei hyväksyisi, jos se tapahtuisi kasvokkain. Lisäksi sosiaalisessa mediassa se näkyy kaikille samojen verkostojen jäsenille.

Suomalaisten uutispalvelujen kommenttiosastoista on tullut samanlaisia sonnanlevityksen areenoita. Pakkaa sekoittaa se, että epälukuinen mutta ilmeisen huomattava määrä kaikista kommenteista on ns. trolleja, joiden ainoa infantiili tarkoitus on ärsyttää, aiheuttaa ristiriitoja tai hämmennystä. Väittelyissä trollit esiintyvät melkein aina tyhminä tietyn ryhmän edustajina.

Kun maahanmuutosta on tullut 2000-luvun poliittinen kuuma peruna, ei ihmetytä että suurin osa provokaatioista pyörii tavalla tai toisella aiheen ympärillä. Tyypillisiä trolleja ovat esim. stereotyyppisen huonoa suomea kirjoittavien maahanmuuttajien kommentit (“sinä rassisti!”) sekä vielä stereotyyppisemmät muka-uusnatsit (“isäm maan puollustajat”). Voidakseen säilyttää mielenterveytensä internetin sosiaalisessa mediassa pitäisi lukijan epäillä koko ajan ja kaikkea, tai paremminkin, lopettaa blogien, keskustelufoorumien ja facebookin poliittisten ryhmien seuraamisen ja keskittyä vaikka ruokaresepteihin, neuleohjeisiin ja tiedeuutisiin.

Internetissä provosoidaan ja provosoidutaan. 30-luvun kiihkeinä vuosina poliittiset ryhmät pyrkivät ottamaan haltuunsa ensin kadun, sitten vasta salongin. Internet ja sosiaalinen media on 2000-luvun katu. Siksi myös facebookista on tullut surkuhupaisan raivokkaan poliittisen agitaation väline. Jo vakiintunut internet-meemien kaava on seuraava:

provosoiva ryhmä A -> provosoiva vastaryhmä B -> koko jutun läskiksi lyövät parodiaryhmät C ja D.

Esimerkkejä on viime viikoilta runsaasti. Tony Halmeen kuoleman jälkeen syntyivät A) Iltalehti boikottiin, kunnes Hazard saa kenkää, B) Iltalehti boikottiin, jos Hazard saa kenkää, C) Iltalehti boikottiin joka tapauksessa ja D) Iltakengät boikottiin, jos Hazardi on Pensseli-setä. Samaa kaavaa noudattaa myös A) Vastustan kokoomuksen suunnitelmia muuttaa opiskelu maksulliseksi B) Vastustan vasemmiston suunnitelmia kerätä ääniä valheilla ja C) Vastustan kokoomuksen suunnitelmia surmauttaa kaikki vastasyntyneet pojat.

Tappouhkauksiin, häirintään ja valheiden levittelyyn netissä ovat varmaankin törmänneet kaikki julkisuudessa poliittisesti toimineet henkilöt näkökantaan katsomatta. Samaten netin keskustelusivuilla tuntuvat olevan äänekkäimpiä kaikkien aatesuuntien idioottimaisimmat edustajat. Keskustelusivuille on leimallista se, ettei niillä keskustella. Ne ovat huutokerhoja, joilla kovimmin omaa agendaansa huutava voittaa. Ehkä se on väistämätön seuraus netin demokratisoitumisesta.

Elämme surullisia aikoja.

“Italian häpeä” Silvio Berlusconi on viime aikoina saanut toistuvasti huomiota tyhmillä möläytyksillään. Niin kauan kun Silvio on vain laukonut sovinistisia kommentteja ja haukkunut muiden maiden kulttuuria, hänet on painettu villaisella. Vasta kun vihattu pääministeri alkoi puhua asiaa, Italian vasemmisto-oppositio jyrähtää: “Berlusconi on mennyt liian pitkälle!”

Kuuma peruna on tietenkin monikulttuurisuus, joka on muodostanut useimpien EU-maiden politiikan arvopohjan; tämän sitoutumisen monikulttuuriseen projektiin Berlusconi on nyt omalta osaltaan lytännyt. Berlusconi haluaisi koventaa maahantuloperusteita entisestään ja päästää Italiaan vain kansainvälisten sopimusten velvoittamat poliittiset pakolaiset – ei niinkutsuttuja humanitaarisia maahanmuuttajia, jotka tulevat Eurooppaan leveämmän leivän perässä. Ironista, joku voisi sanoa, ottaen huomioon että sata vuotta sitten – aikana jolloin Italia itse oli kehitysmaan asteella – yli 4 100 000 italialaista muutti Yhdysvaltoihin samasta syistä. Mutta se olikin aikaa, jolloin Yhdysvallat saattoivat päättää moraalista närkästystä herättämättä mistä maista ihmisiä maahan päästetään, eikä nykyisenlaisista sosiaalitukiverkostoista osattu edes unelmoida.

Nyt kyse ei ole vain maahanmuutosta. Luulen että närkästystä on herättänyt nimenomaan Berlusconin ylenkatse ja monikulturismin torjuminen ideologiana. Dario Franceschini maltillisempi vastaus “Se ei ole minun, Berlusconin tai kenenkään muun päätettävissä, jos Italiasta tulee monikulttuurinen maa” kalpenee vasemmistojohtaja Piero Fassimon kategorisen vastarinnan edessä:  “Hän on väärässä – ja pahasti. Meidän on hyväksyttävä Ranskan ja Saksan lailla, että maastamme tulee monikulttuurinen maa.”

Tämä on minua ihmetyttänyt ja pelottanut. Poliittinen monikulturismi on vaihtoehdottomuudessaan kaiken keskustelun tuolla puolen ja muistuttaa siinä aatteellista edeltäjäänsä, neuvostomarxismia. Kuten aikanaan dialektisen historian oppien mukaan yhteiskuntien väistämätön kehitys kulki feodalismista kapitalismin kautta kommunismiin, nyt lännen väistämätön kohtalo – ja velvollisuus – on maksaa kolonialismin lasku ja muuttua jonkinlaiseksi Brasilian jatkeeksi, mulattialueeksi, kuten Ranskan sisäasiainministeri Jean-Pierre Chevenement totesi 2003: “The European Union should admit up to 75 million immigrants over the next 50 years and be prepared to become a racially hybrid society.”

Kyseessä on todella suuren mittakaavan sosiaalinen kokeilu, mutta monikulturismin kannattajat ovat varmoja sen onnistumisesta. Jopa niin varmoja, että sen uskotaan olevan väistämätön, luonnollinen asia. Aatteen vastustajaan suhtaudutaan kuin ihmiseen joka väittää omenan putoavan ylöspäin.  Kuitenkin vain kaksi sukupolvea sitten pidettiin Euroopassa monoetnistä kansallisvaltiota samanlaisen luonnollisen kehityksen väistämättömänä tuloksena ja itse itsensä oikeuttavana ihannetilana.

Franceschini on oikeassa sanoessaan, ettei Italian muuttuminen ole Berlusconin päätettävissä.  Yhtä hyvin voisi pysäyttää höyhenellä hirmumyrskyn. Euroopan radikaalisti vähenevä ja vanheneva väestö yhdistettynä kehitysmaiden hurjaan väestönkasvuun luo paineen sellaiselle kansainvaellukselle, että sen hallitsemiseen tarvittaisiin kaikkien länsimaiden yhteistyötä. Väärässä on Piero Fassimo: Monikulturismi on vain yksi poliittinen tapa reagoida muutokseen, eikä sitä ole kenenkään pakko hyväksyä.

En tiedä, onko Piero Fassimo ajatellut tätä ajatellessaan monikulttuurista Saksaa. Pitäisikö palata takaisin assimilaation tielle?

Tehdäänpä pari juttua selväksi.

Venäjällä EI ole rauhanturvaajia Georgiassa. Kyseessä on Venäjän oma, yksipuolinen nimitys sotilailleen. YK:lla on Abhasian puolella Georgiaa pieni rauhanturvaoperaatio (UNOMIG) ja sekin näyttää olevan päättymässä, sillä abhaasit ovat pyytäneet YK:n tarkkaajia poistumaan maasta. Etelä-Ossetiassa olevat Venäjän armeijan joukot olivat siellä tukemassa osseettiseparatisteja vuonna 1993 solmitun kahdenvälisen sopimuksen nojalla. Venäjällä ei ole mitään kansainvälisen oikeuteen nojaavaa perustetta takanaan.

Venäjä on kahdessa vuorokaudessa kyennyt siirtämään Georgiaan merkittävän osan 58. armeijaa, vaikka Venäjän ja Georgian välillä on vain yksi kapea vuoriston alittava tunneli. Ilmavoimien ja laivaston yhteistoimin Georgiaan on heitetty vahvistuksina jo 10 000 miestä, laskuvarjojääkäreitä ja merijalkaväkeä. Operaatio on niin laajamittainen ja ripeä, että sitä on täytynyt valmistella huolellisesti ja pitkään. Tbilisin ainoa toivo taitaa olla onnistunut välitystuomio. Kreml on tähän asti torjunut aselepotarjoukseen, epäilemättä sen vuoksi että sen operaatiot alueella ovat vielä kesken.

Viiden pennin kysymys: Eikö jokainen sota muuten ole “rauhaanpakottamista”? Sodan päämääränähän on rauha omilla ehdoilla.

Post scriptum: Viimeisimpien tietojen mukaan georgialaiset on ajettu kokonaan pois etelä-Ossetiasta. Venäjän 58. armeijan komentaja, kenraaliluutnantti Anatoli Hruljov on haavoittunut taistelussa.

Kun länsi pakotti Venäjän hyväksymään Kosovon itsenäisyyden, Kremlistä varoitettiin Venäjän ryhtyvän vastatoimiin. Kosovo oli ikävä ennakkotapaus; moni arvaili että Moskova käyttäisi Kosovon-korttia selvittääkseen välinsä eteläisen naapurinsa Georgian kanssa. Uutta sotilasoperaatiota on ilmeisesti valmisteltu jo pitkään. Venäjä on vuodesta 1991 lähtien tukenut venäläismielisiä separatisteja Abhasiassa ja etelä-Ossetiassa sekä lähettänyt alueelle “rauhanturvaajiaan“. Venäjän uhka on luonnollisesti saanut Georgian kiirehtimään Nato-jäsenyyttään.

Georgian läpi kulkee ainoa kaasuputki joka tuo maakaasua Eurooppaan Venäjän ohi. Öljyn ja maakaasun merkitystä ei voi vähätellä tässäkään konfliktissa. Viime vuosien aikana Georgia on liittoutunut Yhdysvaltain kanssa; USA:n tuella maa on modernisoinut sekä itseään että asevoimiaan. Tälläkin hetkellä Georgiassa on useita satoja amerikkalaisia sotilashenkilöitä koulutustehtävissä. 2 000 amerikkalaisten kouluttamaa georgilaista erikoisjoukkojen sotilasta palvelee vastaavasti Irakissa.

Georgian presidentin Mikheil Saakašvilin mukaan he olivat jo kuukausia sitten varoittaneet kansainvälistä yhteisöä siitä, että Venäjä suunnittelee sotaa Georgiaa vastaan. Erityisesti hän kritisoi Saksan liittokansleri Merkeliä ja varakansleri Steinmerieriä, joilla ei ollut halua kuunnella. Tapahtumat eskaloituivat sopivasti Beijingin olympialaisten alla. Etelä-Ossetian separatistit ryhtyivät ampumaan vetäytyivät viime hetkellä neuvotteluista ja ampuivat heittimillä ja tykistöllä georgialaisia kyliä. Georgian armeija aloitti sotilaallisen operaation separatistien kukistamiseksi 7.8.2008 kello 0:53. Vielä samana yönä Beijingistä tavoitettu pääministeri Vladimir Putin ilmoitti Venäjän “olevan pakotettu kostamaan”.

Georgian armeija oli tuskin ehtinyt valloittaa Tshinvalin, kun Venäjän joukot olivat jo liikkeellä, mikä antaa tiettyä painoarvoa Saakašvilin puheille. Venäjän 58. armeija tunkeutui etelä-Ossetiaan noin 250 taistelupanssarivaunun voimin. Samaan aikaan Venäjän ilmavoimat ovat pommittaneet lentokenttiä Georgian pääkaupungin Tbilisin lähellä, tärkeintä öljysatamaa Potia, maan halki kulkevaa öljyputkea ja Gorin kaupunkia Tbilisin pohjoispuolella, jossa Georgian vakituisen armeijan joukot olivat ilmeisesti ryhmittäytymässä. Tshinvalin kaupungista taistellaan nähtävästi yhä. Georgia on ampunut kaupungin takaisin vallanneita venäläisjoukkoja tykistöllä ja on yrittämässä vastahyökkäystä. Lauantain taistelujen aikana Venäjä on menettänyt 91 miestä kaatuneina, noin 40 taistelupanssarivaunua ja ainakin kaksi lentokonetta (Su-25 ja Tu-22M), joiden vangiksi otettuja lentäjiä on esitelty Georgian televisiossa. Georgia on ilmoittanut ampuneensa alas kymmenen konetta.

Abhasian separatistit ovat ilmeisesti päättäneet myös tarttua tilaisuuteen, sillä Georgian kimppuun on hyökätty Kodorin laaksossa. Venäjän Mustanmeren laivasto on matkalla sulkemaan Georgian satamat, maassa on julistettu yleinen liikekannallepano ja sotatila. Georgian tappioista ei ole tullut luotettavia tietoja, mutta ilmeisesti ne ovat olleet huomattavat. Ainakin yksi georgialainen lentokone on ammuttu alas.

Koko muuta maailmaa taitaa kiinnostaa vain olympialaiset.

Kuvia viikonlopulta

Continue Reading »

Irlantilaisia syytetään nyt väärin äänestämisestä, kun saarivaltio tyrmäsi kansanäänestyksessä Lissabonin sopimuksen nimellä henkiin herätetyn Euroopan Unionin perustuslain. Petteri Tuohinen syyttää Helsingin Sanomissa kansanäänestysten tyrannisoivan EU:ta ja kysyy, monien muiden eurokraattien tavoin, miten kolmen miljoonan irlantilaisen annetaan päättää puolen miljardin ihmisen puolesta unionin tulevaisuudesta.

Tuohinen & al. eivät tosin mainitse, että sopimus kaatuisi todennäköisesti useimmissa muissakin unionin jäsenmaassa, jos asiasta sallittaisiin järjestettäisiin kansanäänestys. Perinteisesti EU:n demokraattinen päätöksenteko on hoidettu a) äänestyttämällä ihmisiä uudestaan kunnes haluttu tulos on saavutettu tai b) ohittamalla demokraattiset elimet kokonaan. Paradoksaalisesti EU ei kuitenkan kärsi niin paljon demokratian puutteesta kuin vääränlaisesta demokratiasta.

Koska Euroopan Unioni ei ole liittovaltio jossa tehdään enemmistöpäätöksiä, vaan valtioliitto jossa jokaisen jäsenmaan on ratifioitava jokainen pykälä, ei liene ihme että unionin hallintokoneistosta on tosiasiassa muodostunut lehmänkauppoihin erikoistunut byrokraattinen massiivi. Itse asiassa tapa miten unionia johdetaan muistuttaa minua suuresti Puolan-Liettuan kansanyhteisöstä (Rzeczpospolita).

Puolassa aatelisia oli väkilukuun verrattuna suhteettoman paljon. Maata hallinnut itseriittoinen aatelisparlamentti Sejm monopolisoi vallan itselleen ohittaen kansan ja kuninkaan. Vuonna 1652 vahvistettiin niin sanottu liberum veto, jonka mukaan jokaisella aatelisparlamentin jäsenellä oli itsenäinen oikeus keskeyttää minkä tahansa asian käsittely, eli jokainen päätös edellytti täyttä yksimielisyyttä. Turha sanoakaan, että mistään muusta asiasta ei parlamentilla tämän jälkeen täyttä yksimielisyyttä ollutkaan. Keskusvalta halvaantui.

Tuloksena tuo silloisen Euroopan suurin ja voimakkain valtio hajosi omaan mahdottomuuteensa. Ehkä on niin, että Euroopan rzeczpospolita uudistuu vasta sitten kun se lakkaa teeskentelmästä demokraatiaa ja tunnustaa avoimesti, että valta on ylikansallisella virkamiesluokalla. Ilman mittavaa hallinnon virtaviivaistamista EU:sta kuitenkin tuskin tulee se vastapaino Yhdysvalloille ja Kiinalle, mitä se kuvittelee olevansa.

Olisiko se hyvästä vai pahasta, sitä en mene sanomaan. Menen mieluummin juttelemaan tuolle takapihan siilille. Se on tullut nyt kaksi kertaa katselemaan minua kun olen nauttinut ilta-auringosta. Takapihaa pidemmälle ei tällä revenneellä nilkalla pääsisikään. Ei ainakaan ulosottomiestä karkuun.

Hollantilaisparlamentaarikko Geert Wildersin islam-kriittinen Fitna-lyhytelokuva sai lyhyen debyyttinsä internetissä tällä viikolla. Yksikään hollantilainen tv-kanava ei uskaltanut näyttää sitä, joten Fitna julkaistiin alunperin LiveLeak.com -palvelussa. Siellä se ehti olla hurjat kaksi päivää, kun se jo vedettiin pois työntekijöiden saamien tappouhkausten takia. Muslimijärjestöt tuomitsivat elokuvan etukäteen näkemättä ja uhkasivat väkivaltaisilla levottomuuksilla. Al-Qaida antoi Wildersistä tappomääräyksen.

Sama kaava toistuu uudestaan ja uudestaan: 1) Joku väittää, että muslimit ovat väkivaltaisia. 2) Muslimit loukkaantuvat verisesti väitteistä, mellakoivat ja polttavat jotakin. Jostain syystä muslimien viha nähdään kuitenkin oikeutettuna. Kun Geert Wildersiä haastateltiin Tanskan televisioon, toimittaja syytti häntä väkivallan lietsomisesta ja syyllisti häntä sillä, että jos joku nyt tämän jupakan takia kuolee niin Wildersin on syy. Mitäs menit aukomaan päätäsi.

Wildersin sanoma on: Radikaali islam uhkaa länsimaisia arvoja ja vapautta, koraani taas oikeuttaa muslimien väkivallan. Wilders kehoittaa muslimeja “repimään pois vihaalietsovat säkeet” koraanista tietäen täysin hyvin että se on mahdotonta. Vaatimus on sikäli ovela, että viime vuosina Euroopassa on tullut voimaan ns. viharikoslainsäädäntö, joka kieltää vihan ja väkivallan lietsomisen. Lakia ei tiettävästi vain ole koskaan sovellettu muuhun kuin kantaväestöön. Jopa muslimien levittämät ankaran juutalaisvastaiset kirjoitukset ovat saaneet olla rauhassa. Jos laki ulotettaisiin uskonnollisiin teksteihin, myös raamatusta löytyisi homojen kivittämistä kylliksi sensuurin säilän sivallukseen. Harvassa tosin taitavat olla ne, jotka vielä tulkitsevat vanhaa testamenttia kirjaimellisesti.

Poliitikkojen reaktio Fitnaan on ollut tyypillisen mateleva ja kaksinaamainen. Hollannin pääministeri Jan Peter Balkenende osoitti dhimmiytensä tuomitsemalla elokuvan kovin sanankääntein. Hän kiisti että Hollannin muslimeilla olisi mitään tekemistä Wildersin kuvaaman väkivallan kanssa, mutta jo seuraavassa lauseessa hän jo esitti toiveensa, ettei elokuva herättäisi samanlaisia väkivaltaisuuksia kun Muhammed-pilakuvat. EU:n ulkoministeri Dimitrij Rupel yhtyi hyssyttelykuoroon väittämällä sananvapauden olevan niin tärkeä asia, ettei sitä saa käyttää väärin. “Vapaudet eivät ole vapauksia, jos ne loukkaavat toisia”. Voi hyvät hyssykät! Sitten jokaisen kannattaisi olla vain hiljaa ja Rupelin etsiä seuraavaa ministerinvirkaansa Kiinan kansantasavallasta, joka on maailman johtava sananvapauden väärinkäytön ehkäisijä. Tulta syöksevä lintu kiteytti poliitikkojen käsityksen sananvapaudesta siteeraamisen arvoisesti:

Hyssyttelevien ministerien henki on se, että sanavapaus on niin tärkeä asia, että sitä ei saa käyttää “väärin”. Toisin sanoen kyseessä ovat köyhän talon perintöhopeat, joita ei varmuuden vuoksi kannata käyttää koskaan. Ainakaan Wildersin elokuvan tapaus ei anna aihetta yhtään tätä radikaalimpiin maalailuihin.

Millainen tämä paljonpuhuttu Fitna sitten on? Aika vaatimaton esitys. Muutamia harvoja koraanin säkeitä yhdistettynä paljon nähtyyn kuvamateriaaliin. Videoleikkeet olisivat myös kaivanneet kunnolla kontekstia taakseen saadakseen vakuuttavuutta. Onkin suorastaan hämmentävää miten paljon keskustelua Fitna on aiheuttanut, kun saatavilla on ollut jo pitkään kaksi oikeasti laadukasta dokumenttia aiheesta: naisten alistettuun asemaan puuttuva Submission (jonka takia ohjaaja Theo van Gogh murhattiin) sekä radikaalia islamia käsittelevä Obsession, joka tosin valitettavasti syyllistyy Fitnan tavoin lopussa natsikortin käyttöön.

Kun Muhammedin opetuslapset aikoinaan valtasivat sapelilla maailmaa profeettansa lähetyskäskyn mukaisesti, he joutuivat ongelman eteen: Mitä tehdä valloitettujen alueiden vääräuskoisille? Kuvainpalvojille, siis pakanoille, ei Koraani anna enempää armoa kuin ateisteille. Mutta niin kutsutut Kirjan kansat (juutalaiset, kristityt, zarathustralaiset, manikealaiset) tunnustivat ainakin osittain samaa uskoa, joskaan eivät profeettaa. Sharia-laki antaa totaaliselle alistumiselle vaihtoehdon: dhimmiyden. Dhimmi on islamin vallan alla elävä ei-muslimi, jonka on antautunut islamin “suojelukseen”. Hänen vääräuskoisuuttaan siedetään, kunhan hän maksaa suojelurahaa ja tunnustaa islamin ylivertaisuuden (Suura 9:39).

Dhimmi on toisen luokan kansalainen, mutta hyödyllinen sellainen. Ottomanien valtakunnassa oli aika, jolloin dhimmit maksoivat kaikki valtakunnan verot. Vero oli määrätty kylille yhteisvastuullisesti, joten mitä useampi kääntyi muslimiksi, sitä suurempi verotaakka jäi muiden maksettavaksi. Verotulojen vähentyessä sulttaanien oli välillä jopa kiellettävä kuolemanrangaistuksen uhalla vääräuskoisia kääntymästä islamiin. Historiallisena kuriositeettina mainittakoon, että albaanit olivat niitä nokkelia, jotka kääntyivät ensimmäisinä turkkilaisvallan alla muslimeiksi saadakseen oikeuden pakkoverottaa serbinaapureitaan…

Dhimmiys on Euroopassa yhä ajankohtaisempi käsite. Nykyään sillä tarkoitetaan myös tilanteita, joissa ei-muslimit vapaaehtoisesti luovat islamia suosivia rakenteita ja alistuvat jo etukäteen: Nyt hollantilainen pankki on päättänyt rituaaliteurastaa suositun Knorbert -maskottinsa ja poistaa säästöpossut houkutellakseen nuoria muslimeita asiakkaikseen. Huolimatta siitä ettei kukaan ole valittanut säästöpossun loukkaavan uskonnollista vakaumustaan, pankki ilmoitti “ettei possumaskotti sovi monikulttuuriseen yhteiskuntaan“. Olen jo vuosien ajan yrittänyt miettiä, mikä saa lukemattomat kirkonmiehet, vasemmistolaiset ja liike-elämän edustajat vapaaehtoisesti alistumaan suvaitsemattoman uskonnon edustajien oletettuihin vaatimuksiin? Mitä he toivovat saavansa vastalahjaksi? Ilmeisesti juuri jonkunlaisen dhimmin aseman, turvatun suojelun sinä päivänä kun Eurooppa on islamilainen.

Tekijänoikeuslainsäädännön tiukentuminen alkaa saada jo vainoharhaisia piirteitä. Uusi EU-direktiivi (IPRED2) vesittyneisyydestään huolimatta sisältää yhä muotoiluja, joiden mukaan piraattikopiointiin liittyvä avunanto sekä kannustava ja muu myönteinen argumentointi piratismin puolesta voitaisiin sellaisinaan tulkita jopa vankeusrangaistukseen johtaviksi teoiksi. Musiikki- ja filmiteollisuus olivat toivoneet lakitekstiin sellaistakin lisäystä, että jopa passiivinen piraattikopioinnin hyväksyntä voisi johtaa rangaistuksiin. Tämä etenkin teleoperaattorien toimintaan liittynyt ehdotus kuitenkin äänestettiin kumoon jo ennen direktiivin lopullista käsittelyä.

Tekniikka on muuttanut kulttuurin kuluttamisen tapaa radikaalilla tavalla viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tämä muutos koskee tietenkin lähinnä kehittynyttä maailmaa, mutta on selvää että viimeistään sukupolven kuluttua videot ja musiikkilevyt ovat historiaa. Silti esimerkiksi ÄKT:n (Suomen ääni- ja kuvatallennetuottajat ry.) Tommi Kyyrä antoi taannoisessa haastattelussa koskien levyjen teknisiä kopiosuojauksia seuraavan lausunnon:

Nyt pitää ymmärtää, että tietokoneella musiikin kuuntelu on extraa. Normaalisti musiikkia kuunnellaan autossa tai stereoiden kautta.

Tekninen kehitys on kuitenkin kulkemassa siihen suuntaan, että pian ei ole enää erillisiä CD/DVD-soittimia. Jo nyt tavallisista kaupoista voi ostaa “kodin mediakeskuksia”, tietokoneita joiden avulla voi hallita kotiteatterilaitteistoa. Musiikki ja elokuvat säilyvät kiintolevyllä digitaalisessa muodossa. Tämä kehitys on väistämätöntä, ja musiikki- ja filmiteollisuuden on vain sopeuduttava siihen. Silti esimerkiksi musiikin myynti mp3-muodossa on vasta lapsenkengissään. Jos ÄKT saisi päättää, todennäköisesti tietokoneelle pakattu musiikki kiellettäisiin, “koska se heikentää levymyyntiä”. Saman puljunhan mielestä myös radiosoitto vähentää levymyyntiä.

Piratismi ei ole lehdistössä esitetyistä miljardiluokan tappioista huolimatta nähtävästi vaikuttanut äänitteiden myyntiin. Soundscanin mukaan levy-yhtiöiden tulot kasvoivat viime vuonne 7-8 prosenttia. Erityisen ärsyttävä on kuitenkin tuottajien tarkoitushakuinen tapa sekoittaa keskenään kaksi asiaa: a) Väärennettyjen merkkituotteiden kauppaa, jolla tavoitellaan taloudellista hyötyä ja b) ohjelmien, musiikin, kuvien jakamista netin välityksellä. Ensimmäinen on ollut aina rikos, jälkimmäisestä on tehty sitä vasta nyt.

Ensimmäistä kertaa historiassa olisi mahdollista, että koko ihmiskunnan tuottama audiovisuaalinen materiaali olisi kenen tahansa saatavilla. BBC on ymmärtänyt tämän, ja antanut kaiken vanhan tallennemateriaalinsa vapaaseen levitykseen netissä. YLE sen sijaan on vihaisesti vaatinut vanhojen sketsiohjelmien ja muiden YLE:n tekijänoikeuden alaisen materiaalin vetämistä pois YouTuben kaltaisista palveluista.

Ruotsin Piraattipuolueen vaatimus kaiken ei-kaupallisen kopioinnin sallimisesta ja kulttuurituotteiden tekijänoikeuksien huomattavasta ajallisesta rajoittamisesta ei ole täysin mahdoton.
Lisää aiheesta: Piratismi ei ole rikos (Jukka Kemppinen)