Archive for the 'Kirjat' Category

Feb 24 2012

Valtakunnasta, historiasta ja lähdekritiikistä

Published by under Historia,Kirjat

Kuten monet tietävät, olen Tolkien-tutkimuksen lisäksi tullut himpun verran tutustuneeksi toisen maailmansodan historiankirjoitukseen. Tämä intohimo sai alkunsa joskus keväällä 1996, kun mieleni valtasi ajatus vaihtoehtoisesta Suur-Suomesta ja maailmasta, jossa akselivallat voittivat suursodan. Olin pienestä pitäen luonut kaikenlaisia kuvitteellisia maailmoja – muun muassa kokonaisen planeetan valtioneen ja historioineen – ja pari lapsellista fantasiaroolipeliäkin, mutta jos ei lasketa sitä että tavanomaisen pikkupojan tavoin vietin lapsuuteni päivät hiekkalaatikolla saksalaisten ja englantilaisten muovisotilaiden kanssa touhutessa, innoitukseni tuli epäilemättä Robert Harrisin vaihtoehtohistoriallisesta menestysromaanista Kolmannen valtakunnan salaisuus.

Continue Reading »

7 responses so far

Mar 08 2011

Gondorin asutushistoria

Minas Tirith

Olen viime päivinä koonnut uudelleen Gondorin maata käsitteleviä alkuperäislähteitä J.R.R. Tolkienin jälkeenjääneiden kirjoitusten joukosta. Hankittuani käsiini erinomaisen Vinyar Tengwar -julkaisun vuosikerrat käytettävissäni on ensi kertaa ollut myös Gondorin kannalta tärkeä, julkaisematon essee Rivers and Beacon-Hills of Gondor. Tiedot eteläisestä kuningaskunnasta ovat niin hajanaisia, että päätin koota niistä yhteenvedon, jossa toivon mukaan on jotain uutta myöskin valistuneemmalle tolkienistille. Aikaisemmat Tolkien-aiheiset kirjoitukset ovat luettavissa täällä.

Continue Reading »

No responses yet

Oct 20 2010

Kuinka pyhiä kirjoituksia on tulkittava

Published by under Fiktio,Kirjat,Tolkien

Me tiedämme, että dúnedainin esi-isät asuivat saarimantereella jonka nimi oli Númenor, ja että tämä saari tuhoutui Toisen Ajan lopussa, koska Jumala (Eru) suuressa viisaudessaan päätti rankaista ihmisiä heidän hybriksensä tähden. Tiedämme myös, että heidän kuningassukunsa polveutui miehestä, jonka isä Eärendel Aamutähti otettiin kuolematonten joukkoon ja nostettiin taivaalle tähdeksi. Maailma oli alunperin litteä kuin pannukakku, kunnes Jumala taivutti sen palloksi ja kätki Kuolematonten Maat ihmisten silmiltä. Maailmaa valaisivat ennen kaksi jättimäistä puuta, ja Aurinko ja Kuu ovat näiden puiden hedelmät. Tiedämme tämän kaiken, koska J.R.R. Tolkienin Silmarillion kertoo niin.

Saman voi lukea mistä tahansa Tolkien-selitysteoksesta. Niistä jokainen unohtaa sen, että Tolkienin luoma maailma on monitasoisempi kuin päältä arvaisi. Avain Tolkienin legendariumin tulkitsemiseen on hänen viimeisimpiin kirjoituksiinsa lukeutuva Myths Transformed (julkaistu sarjassa Morgoth’s Ring, The History of Middle Earth X). Siinä hän pohti myyttien ja todellisuuden suhdetta ja tutki omia myyttejään sekä tekstikritiikin että luonnontieteiden näkökulmasta. Eräs tärkeimmistä lainauksista kuuluu seuraavasti:

“What we have in the Silmarillion etc. are traditions (especially personalized, and centered upon actors, such as Fëanor) handed on by Men in Númenor and later in Middle-earth (Arnor and Gondor); but already far back – from the first association of the Dúnedain and Elf-friends with the Eldar in Beleriand – blended and confused with their own mannish myths and cosmic ideas.”

Monet ovat valittaneet Christopher Tolkienin kokoaman Silmarillionin vaikeaselkoisuutta ja vanhatestamentillista kieltä. He eivät ole ymmärtäneet, että kyseessä ei ole niinkään Keski-maasta kertova kirja kuin legendan sisäinen legenda, dúnedainin Raamattu, joka muodostaa Sormusten Herran henkilöhahmojen maailmankatsomuksellisen perustan. Pitääkö sen esittämä kertomus paikkaansa, ei ole hahmojen kannalta mielekäs kysymys. He uskovat siihen, tai ainakin osaan siitä, samalla tavalla kuin kristityt uskovat pyhiin kirjoituksiin. Tämän ns. suuren tradition rinnalla kulkee tavallisten ihmisten ja hobittien pieni traditio,  kansanuskomukset ja tarinat, joiden välittäjänä on usein Tarun Sormusten Herrasta kansanmies, Sam Gamgi. Näihin kansantarinoihin kuuluvat mm. legenda jättiläiskilpikonna fastitocalonista, Éomerin kertomukset kansansa historiasta, myytit entvaimoista, surisarvista, naukuhuulista ja muista oudoista olennoista. Tolkien kokosi myöhemmin tätinsä pyynnöstä hobittien kansanperinettä runokokoelmaksi Adventures of Tom Bombadil.

Laadukkaat Tolkien-oppaat osaavat ottaa huomioon pienen tradition ja yleensä muistuttavat, ettei ole varmaa, onko esimerkiksi fastitocalon oikeasti olemassa, vai onko kyseessä hobittien iltasatu. Kansantarinathan eivät ole yksioikoisesti totta tai valetta: ne voivat perustua johonkin todelliseen ja koettuun, useat eri tarinat ja tapahtumat voivat sekaantua ja sotkeutua niissä keskenään, osa saattaa olla jopa täyttä totta, vaikka kukaan ei siihen uskoisikaan. Sen sijaan yksikään lukemani opas ei ole ymmärtänyt, että suureen traditioon pitäisi suhtautua aivan samalla tavalla. Tässä vaiheessa joku jo keskeyttää ja sanoo: “Entä Elrond ja Galadriel? He olivat Silmarillionin tapahtumien silminnäköijöitä – he voivat todistaa sen olevan totta.”  Mutta kumpikaan suurista haltiaruhtinaista ei varsinaisesti ota kantaa Keski-maan metafyysisiin ongelmiin.

Tolkien välttelee omnipotentin kertojanäänen käyttöä ja muistuttaa, että myös Taru Sormusten Herrasta perustuu Länsikairan Punaiseen Kirjaan, eli kertoo tarinan tietystä näkökulmasta, joka voi tai voi olla olematta totta. Tarun liitteissä ääneen pääsevät gondorilaiset, erityisesti kuninkaan kirjuri Findegil. Näiden sisäkkäisten ja keskenään ristiriitaisten, monisyisten kehyskertomusten ansiosta Tolkien eroaa edukseen kaikesta muusta spekulatiivisesta fiktiosta ja, rohkenenko sanoa, kaunokirjallisuudesta yleensä. Ja koska Tolkienin meille tarjoamat näkymät hänen legendariumiinsa ovat Tarua ja Hobittia lukuunottamatta kaikki käytännössä maailmansisäisiä tekstejä, niitä on mahdollista tarkastella kriittisesti eri perinteentutkimuksen metodeja käyttäen, kuin ne olisivat oikeita dokumentteja.

Kuten Tolkien edellä muistuttaa, Silmarillion ja muut hänen mytologiset kirjoituksensa ovat ihmisten traditiota, jo kauan sitten kanonisoitua dúnedainin kansanperinnettä, johon heidän uskontonsa ja maailmankatsomuksensa perustuu. Kuten oikeassa maailmassa, myös Keski-maassa näistä pyhistä kirjoituksista on olemassa useita apokryfisiä versioita. On olemassa Quenta Silmarillion, joka päättyy Mandosin toiseen ennustukseen ja viimeiseen tuomioon jota ei ole painettu Christopherin Silmarillioniin; on olemassa kolme erillistä versiota Númenorin tuhosta, joista kaksi vahvistaa maailman olleen aina pyöreä. Drowning of Anadûnê on númenorin perillisten itsensä näkökulmasta kirjoitettu myytti, sellaisena kuin se olisi voinut säilyä esimerkiksi Umbarissa (sen kaikki nimet on kirjoitettu adûnaiciksi).

Tolkienin maailmansisäinen kirjallisuuden tutkiminen muistuttaa varhaiskeskiajan kirjallisuuden tutkimista. Lähteitä on vähän, ja nekin jotka ovat käsillä, ovat vaurioituneet, muuttuneet tai attribuoitu väärin. Akallabêth on perinteisesti attribuoitu Elendil Vorondon kirjoittamaksi Toisen Ajan lopussa, mutta se on mahdotonta, sillä fiktiivinen kirjoittaja on selkeästi käyttänyt lähteenään Fall of Númenoria ja Drowning of Anadûnêa, jotka edustavat Kolmannen Ajan folklorea. Ñoldorin tietäjän Pengoloðin tekemäksi väitetään useita teoksia, joista ainakin osan Tolkien on epäillyt olevan myöhempien aikojen ihmisten lyhennelmiä tai suorastaan sepitelmiä, kuten Laws and Customs among the Eldar, joka on mahdollisesti myöhempien aikojen gondorilaisen kynäilijän kirjoittama poliittinen pamfletti.

2 responses so far

Sep 17 2008

Bloginkirjoittaja ja kuolema

Published by under Elämä,Kirjat

Isoveljeni Jan ilmestyi taas jälleen kerran uniini, pompahtaen esille kuin ektoplasma, pyytämättä ja yllättäen. Kaikista kiusallisinta on, ettei hän näytä olevan tietoinen omasta kuolemastaan. Miten epämiellyttävä sosiaalinen tilanne. Isäkin oli silminnähden vaivaantunut. Asiaa lähestyttiin kierrellen ja kaarrellen. Harvoin uni-Jan on suostunut katoamaan takaisin unohduksen sfääreihin pelkästään tiukasti väittelemällä, vaan kaamio on jäänyt elävien maille. Aivan erilainen tapaus kuin Aslak, jota ei tavoita edes alitajunta. Unimatkojeni aikana olen nähnyt hänestä vain varjon. Ehkä asiaan vaikuttaa, ettei Jan ei halunnut kuolla; Aslak poistui omasta vapaasta tahdostaan. Joka kerran kun kuulen säkeen softly in the gloom they heard the birds”, tunnen väristyksen ihollani. Saamelaiset uskoivat että ihmisen sielu elää niin kauan kun hänet muistetaan ja hänestä lauletaan, ennen elämänvoiman sulautumista esi-isien numeeniseen massaan…

Ajatukset kääntyvät usein kuolemaan tavalla, joka olisi ehkä ominaisempaa 60-vuotiaalle kuin 30-vuotiaalle. Kuolema on toki osa elämää, erottamaton maksu joka meidän kaikkien on maksettava syntymästä. Lineaarinen aikakäsitys saa elämän vaikuttamaan vuoristoratakyydiltä joka päättyy betoniseinään, eikä vaunusta uskalla hypätä kesken pois. Syklisesti ajatellen voisi olla yhtä perusteltua pelätä syntymää kuin kuolemaa (monet väittävät nähneensä ihmisiä heidän kuolemansa jälkeen, mutta onko kellään prenataalisia visioita?).

Toisinaan tunnen itseni Jacopo Belboksi. Trumpetin sijasta minulla on Cembalo, pelot ovat identtiset. Belbon tavoin itsekritiittisyyteni on saanut minut julistamaan, etten koskaan kirjoita mitään omaa (vaikka kirjoittaminen on selvästi minulle intohimo). Jo kaksikymmentä vuotta olen tehnyt vain pastisseja toisten tekstistä, toisten tyyleistä, jopa Historiasta (mikä muukaan Historia on kuin kertomus, kollektiivinen tarina). Olen yhdistellyt historioita, etsinyt lainalaisuuksia, soveltanut laajoja kaaria kirjoittaakseni fiktiivisiä historioita fiktiivisille kansoille, joista tekee todellisia se, etten ole keksinyt niille mitään sellaista mitä ei olisi oikeasti tapahtunut jonain aikana jossakin. Ensimmäisen kosmokseni loin jo kauan ennen lukioikää. Piirustusarkistoni on yhä täynnä sekalaista arcanaa tuolta ajalta: fiktiivisiä juna-aikatauluja, imaginääristä kartografiaa, mielikuvituksellista etnografiaa. Demiurgina itselleen itse.

Joskus minäkin ajaudun liian syvälle itseeni, jonnekin itsetutkiskelun ja itseinhon välisille aavoille paljakoille. En silti suunnittele ripustautumista heiluriin. Parempi ripustautua hetkiin, viinin helmeilyyn, mätänevien lehtien tuoksuun, talvitien kirkkauteen, roomalaisen helteen paahteeseen. Panta rei

4 responses so far