Malin kuningas Mansa Musa (1280–1337) tuntuu olevan internetin, YouTuben ja BBC:n populaarihistorioiden lempilapsi, ehkä siksi että Saharan eteläpuolisesta Afrikasta on tullut niin vähän menestystarinoita. Hänet kruunataan klikkiotsikoissa säännöllisesti “historian rikkaimmaksi ihmiseksi” ja hänen omaisuudekseen arvioidaan usein täysin tuulesta temmatut 400 miljardia nykydollaria. Mansa Musan kerrotaan tehneen pyhiinvaelluksen Mekkaan 1324–1325 ja lahjoittaneen matkallaan niin paljon kultaa, että se romahdutti Egyptin talouden. Mitä enemmän tarinaa rapsuttaa, sitä heikommista aineksista se vaikuttaa olevan kyhätty.
Jo kursorinenkin tietämys keskiajan historiasta riittää siihen, että varoituskellojen pitäisi soida päässä. Saharan eteläpuoleinen Länsi-Afrikka oli varsin kehittymätön paikka muuhun maailmaan verrattuna. Miten suhteellisen vähäpätöinen länsiafrikkalainen kuningaskunta, jonka kaupungit olivat lähinnä savimajoista koostuneita suuria kyliä, olisi voinut tuottaa vauraamman hallitsijan kuin aikansa suurvallat: Kiinan Yuan-dynastia, Delhin sultanaatti, Il-kaanien valtakunta tai Egyptin mamelukkisultanaatti? Malilaisilla ei ollut kirjoitettua kieltä, joten Mansa Musasta on olemassa vain toisen käden lähteitä. Kaikki tarinat Malista on peräisin neljältä kirjailijalta:
Al-Umari (Shihāb al-Dīn Abū al-ʿAbbās Aḥmad ibn Faḍlallāh al-ʿUmarī, 1301–1349). Tärkein lähde Musan kuuluisalle pyhiinvaellukselle. Al-Umari kirjoitti aiheesta Damaskoksessa noin 12 vuotta matkan jälkeen. Hän ei koskaan tavannut Musaa itse, vaan haastatteli Kairon kuvernööriä, emiiri Ibn Amir Hajibia, joka oli asioinut Musan kanssa.
Ibn Battuta (’Abū ‘Abd Allāh Muḥammad ibn Baṭūṭa, 1304–1368). Tangerilainen löytöretkeilijä ja uskonoppinut, jonka teos Rihla on yksi maailman hienoimmista matkakirjoista. Ibn Battuta vieraili Malissa, mutta vasta vuonna 1352 – eli noin 15 vuotta Mansa Musan kuoleman jälkeen, Musan veljen Mansa Sulaymanin valtakaudella.
Ibn Khaldun (’Abū Zayd ‘Abd ar-Raḥmān ibn Muḥammad ibn Ḫaldūn al-Ḥaḍramī, 1332–1406). Kirjoitti historianfilosofisen teoksensa vuosikymmeniä myöhemmin ja keräsi tietonsa pohjoisafrikkalaisilta kauppiailta ja diplomaateilta.
Leo Africanus (Ḥasan ibn Muḥammad al-Wazzān al-Fāsī, 1494–1554). Granadalainen berberidiplomaatti, joka kuvasi kirjassaan Descrittione dell’Africa Pohjois-Afrikan maantiedettä. Hän kävi vuosina 1509–1510 Timbuktussa, 173 vuotta Mansa Musan kuoleman jälkeen.
Legenda Mansa Musasta perustuu pitkälti siihen, mitä Mansa Musa teki ollessaan pyhiinvaelluksella Kairossa, egyptiläisten virkamiesten silmin nähtynä. Al-Umarin välittämän tarinan mukaan hän jakoi Kairossa niin paljon kultaa, että kullan arvo romahti Egyptissä 12 vuodeksi. Mutta kun mamelukkien taloushistoriaan erikoistunut Warren Schultz tutki Kairon sen aikaisia rahapajojen dokumentteja ja markkinahintoja, niistä piirtyi aivan toisenlainen kuva. Kullan arvo vaihteli 1300-luvun alkupuolella useaan otteeseen. Sen arvoon vaikuttivat yhtä paljon mamelukkivaltakunnan sisäiset kriisit ja valuuttalainsäädännön muutokset. Egyptiläinen historioitsija Al-Maqrizi (1364–1442) kertoo kullan arvonlaskun johtuneen vuonna 1324 siitä, että joukko mamelukkiaatelisia päätti samaan aikaan myydä suuria määriä kultakoruja, mikä aiheutti Kairon kultamarkkinoilla lyhytaikaisen notkahduksen.
Keskiajan arabialaisessa kirjallisuudessa oli tapana käyttää tehokeinona hyperbolaa eli liioittelua. Tarinat Mansa Musan sadasta elefantista, 80 kultalastissa olleesta kamelista ja 60 000 miehen seurueesta, joista jokaisella oli kultainen sauva, ovat tyypillistä oman aikansa eeppistä tarinaperinnettä (Al-Umari kertoo monista muistakin ihmeellisistä asioista, kuten maagisesta kivestä jonka näkeminen parantaa käärmeenpuremat). Ibn Khaldun kertoo, että Kairon ovelat kauppiaat huomasivat malilaisten turistien olevan huonoja tinkimään ja tietämättömiä Kairon hintatasosta. Malilaisilta huijattiin kultaa ylihintaisilla tuotteilla ja palveluilla. Mansa Musan tuhlaaminen oli osittain sitä, että egyptiläiset basaarinpitäjät yksinkertaisesti ryöväsivät hänen seurueensa rahakukkarot tyhjiksi. Edelleen Ibn Khaldun kertoo, että matkan lopussa Musa joutui jopa lainaamaan rahaa korkealla korolla Kairon rahanvaihtajilta päästäkseen takaisin kotiin!
Ehkä kaikkein paljastavinta on kuitenkin Malin oma suullinen kansanperinne, jossa Mansa Musaa ei erityisesti juhlita. Päin vastoin häneen suhtaudutaan kehnona kuninkaana: Musa vei mukanaan ulkomaille suuret määrät kultaa ja orjia, jotka hän sitten törsäsi Egyptissä ja Mekassa palatakseen takaisin kotiin veloissa. Malin todellisena sankarina ja suurimpana kuninkaana pidetään kansanperinteessä valtakunnan perustajaa, Sunjata Keitaa (n. 1217–1255). Tämä on oikeastaan kaikki, mitä Mansa Musan varallisuudesta voi sanoa: Hänellä oli paljon kultaa, jonka hän tuhlasi Kairossa ja velkaantui. Tästä on melkoisen suuri looginen hyppäys väitteeseen, jonka mukaan Mansa Musa oli koko maailmanhistorian äveriäin pohatta.
Mansa Musa ei ollut edes omansa aikansa vaurain hallitsija. Todennäköisesti 1300-luvun rikkain mies oli Kiinan keisari. Yli 80 miljoonan asukkaan suurvallan yksinvaltiaan henkilökohtaiset tulot tulivat verotuksen lisäksi raudan, teen ja suolan valtionmonopoleista. Yuan-dynastia käytti myös paperivaluuttaa, jota keisari saattoi painaa tarpeen mukaan. Kiinan keisarillisen hovin budjetti oli moninkertainen verrattuna mihinkään muuhun imperiumiin. Vahva haastaja on Delhin hullu sulttaani Muhammad bin Tughluq (1290–1351), joka ryösti Etelä-Intian hindutemppeleiden ja kuningaskuntien vuosisatojen aikana kertyneet kulta-, hopea- ja jalokiviaarteet. Malissa vieraillut Ibn Battuta vietti vuosia myös Delhin hovissa. Hänen kertomuksensa Delhin sulttaanin rikkaudesta ja tuhlailusta jättävät Mansa Musan kauas taakseen. Musan Kairon-vierailua isännöinyt mamelukkisulttaani Al-Nasir Muhammad (1293–1341) oli hänkin todennäköisesti vierastaan äveriäämpi. Egypti hallitsi punaista merta ja Levanttia. Kaikki Intian valtamereltä Eurooppaan kulkeva maustekauppa, silkki ja luksustavarat kulkivat Egyptin kautta, ja mamelukit verottivat tätä kauttakulkua kovalla kädellä.
Vaikka Mansa Musan varallisuuteen liittyvät tarinat ovatkin satua, on legendassa itsessään totta toinen puoli. Arvioiden mukaan kaksi kolmasosaa koko keskiajan Euroopan kultavarannosta oli peräisin Malista. Köyhässä Euroopassa ei tuolloin ollut omia kultakaivoksia, sillä roomalaisaikaiset kaivokset olivat ehtyneet ja talous pyöri pitkään lähes puhtaasti hopearahan varassa. Malissa ei ollut varsinaisia kultakaivoksia, vaan kultaa huuhdottiin Bambukissa ja Bouréssa, Senegal- ja Niger-jokien yläjuoksulta. Kullanhuuhdonta-alueet eivät olleet edes Mansa Musan hallinnassa. Paikalliset heimokansat varjelivat itsenäisyyttään kiivaasti ja lopettivat kullan huuhtomisen aina, kun Malin kuninkaat yrittivät saattaa kultakentät omaan kontrolliinsa. Kullan tuotanto oli riippuvaista paikallisista rituaaleista ja tabuista. Käytännössä kuningas joutuikin tyytymään vain kullan verottamiseen.
