Italialainen fascismi (erotuksena fasismista) edelsi ajallisesti kansallissosialismia ja kasvoi hyvin erilaisesta kulttuuripohjasta. Kuten Italia itsekin, myös italialainen fascismi oli ristiriitainen kokoelma vastakohtia. Tätä ristiriitaisuutta ei kuitenkaan pidetty fascismin sisällä heikkoutena vaan pikemminkin ideologisena notkeutena. Toisin kuin kansallissosialismi, fascismi oli aito ruohonjuuritason liike joka levisi spontaanisti ympäri Italiaa ennen kuin Mussolini yhdisti liikkeen ylhäältä johdetuksi puolueeksi (Partito Nazionale Fascista).
Italian johtava ja arvostetuin fasismin ajan historioitsija Renzo De Felice (1929–1996) teki eron fascistisen liikkeen ja fascistisen hallitusvallan välillä. On huomionarvoista, ettei Mussolinin hallitusvaltaa syrjäytetty ulkoapäin, vaan puolueen johtava elin Gran consiglio del Fascismo erotti Mussolinin. De Felice korosti fascismin laajaa kannatuspohjaa, vallankumouksellisuutta ja ideologisia yhteyksiä valistukseen. Toisin kuin Saksassa, fascismin tukijoissa oli runsaasti älymystöä ja taiteilijoita. Fascistien kulttuuri- ja tiedepolitiikka oli vapaamielistä.
Ulkoisesta samankaltaisuudestaan huolimatta kansallissosialismi ja fascismi erosivat toisistaan monessa muussakin keskeisessä kysymyksessä. Fascismiin ei ohjelmallisesti kuulunut rotuoppi eikä antisemitismi. Monet puolueen johtohenkilöt ja tukijat olivat juutalaisia, kuten Mussolinin poliittinen neuvonantaja ja rakastajatar Margherita Sarfatti. Opposition nujertamisessa se suosi enemmän pehmeää vallankäyttöä – pelottelua, kiristystä ja karkotuksia – kuin teloituksia ja murhia. Siksi myös kansanedustaja Giacomo Matteottin (1885–1924) murha nostatti niin suuren kohun, että se melkein kaatoi Mussolinin hallituksen.
Saksassa kansallissosialistit toimivat brutaalisti ja tappoivat 1933–1939 kymmeniä tuhansia ihmisiä. Italiassa fascistit eivät tarvinneet joukkoteloituksia, näytösoikeudenkäyntejä tai leirejä. Oppositioon kohdistunut väkivalta keskittyi lähinnä valtaannousun vuosiin (1920–1925) ja katutaisteluihin kommunistien ja fasistien squadrojen välillä, joissa kuoli eri arvioiden mukaan 2000–3000 ihmistä. Valtaannousun jälkeen fascistien perustama erityistuomioistuin (Tribunale speciale per la difesa dello Stato) langetti ennen sotaa vain yhdeksän kuolemantuomiota, ja kaikissa tapauksissa teot olisi voitu yhtä hyvin tulkita epäpoliittisiksi rikoksiksi. Arviolta 15 000 hallitusvallan vastustajaa ja toisinajattelijaa karkotettiin Italian saarille ja syrjäseuduille, jossa he kuitenkin saivat oleskella suhteellisen vapaasti, ainoastaan paikallisten asukkaiden silmälläpidon alaisina.
Karkotus ja vankilatuomiokin saattoi tosin johtaa traagiseen lopputulokseen. Italian kommunistipuolueen perustaja ja marxilainen filosofi Antonio Gramsci pidätettiin marraskuussa 1926 parlamentaarisesta koskemattomuudestaan huolimatta. Hänet tuomittiin ensiksi viiden vuoden karkotukseen Ustican saarelle ja sen jälkeen 20 vuoden vankeustuomioon. Vankilassa häneltä evättiin asianmukainen sairaanhoito ja hänen terveytensä alkoi kärsiä. Vuonna 1933 Gramsci siirrettiin vankilasta sairaalaan ja hänet oli tarkoitus vapauttaa terveydellisistä syistä, mutta hän ehti menehtyä vain 46-vuotiaana tuberkuloosiin. Vankilaoloilla oli suora yhteys hänen kuolemaansa. Silti voidaan sanoa, että fascistinen liike oli myös Gramscin ihailemaan neuvostokommunismiin verrattuna varsin maltillinen diktatuuri.
Sekä kansallissosialismi että fascismi jakoivat saman perusideologian: ne hylkäsivät sekä liberaalin markkinatalouden että neuvostotyylisen valtiososialismin. Ratkaisut olivat kuitenkin erilaiset. Talouspoliittisesti fascismi perustui korporativismiin. Korporativismi tai korporatismi on yhteiskuntajärjestelmä, jossa lainsäädäntövaltaa käyttävät työnantajaliittojen ja ammattiliittojen muodostamat ammattikunnat eli korporaatiot. Korporatismi oli erityisen suosittua latinalaisissa maissa, joissa sitä kokeiltiin ainakin Portugalissa, Brasiliassa ja Meksikossa. Myös pohjoismaalainen hyvinvointivaltio on omaksunut korporatismista käytännön, jossa liike-elämän järjestöt ja ammattiliitot neuvottelevat valtion johdolla kolmikantaisesti keskitetystä tulopoliittisesta ratkaisusta.
Marxilaisille fascismi oli poliittisen taantumuksen militantti muoto, joka palveli suurpääomaa raivaamalla demokraattiset instituutiot ja ammattiyhdistysliikkeet pois häiritsemästä. Varmaan kaikki aihepiiristä kiinnostuneet ovat törmänneet netissä seuraavaan Mussolinin suuhun pantuun englanninkieliseen sitaattiin:
Fascism should more properly be called corporatism because it is the merger of state and corporate power (“fasismia pitäisi oikeammin kutsua korporatismiksi, koska se on valtion ja suuryritysten vallan liitto”).
Lähteeksi väitetään filosofi Giovanni Gentilen kirjoittamaa teosta La dottrina del fascismo (1932) tai Enciclopedia Italiana –tietosanakirjasarjaa. Kummastakaan teoksesta lausetta ei löydy, eikä Mussolini ole tiettävästi sanonut mitään tällaista. Sitaatti on ilmeisesti keksitty yksinomaan vahvistamaan marxilaista näkemystä fascismista.
Sen suosio perustunee englanninkielisen sanan corporation väärinymmärrykseen. Englannissa corporation tarkoittaa osakeyhtiöitä, mutta italiassa corporazione (ja Suomen korporaatio) tarkoittaa ammattiliittoa, kiltaa tai elimiä, joissa työntekijät ja työnantajat tuotiin saman pöydän ääreen neuvottelemaan. Mussolini puhui ja kirjoitti runsaasti korporatiivisesta valtiosta (Stato corporativo), mutta hänen ajatuksissaan valtio oli aina kaiken yläpuolella (Tutto nello Stato, niente al di fuori dello Stato, nulla contro lo Stato).
La dottrina del fascismossa määritellään korporatiivisen valtion ehdoton ylivalta suhteessa talouteen ja yhteiskuntaan: “Ei yksilöitä eikä ryhmiä (poliittisia puolueita, ammattiyhdistyksiä, luokkia) ole valtion ulkopuolella… Fascistinen valtio järjestää kansakunnan, mutta jättää yksilölle riittävästi liikkumavaraa; se on rajoittanut hyödyttömiä tai haitallisia vapauksia säilyttäen olennaisen.” Mussolini määritteli korporatiivisen talouden roolin suhteessa valtioon seuraavasti: “Korporatiivinen talous on valtion ohjaamaa ja valvomaa taloutta… Valtio ei korvaa yksityistä aloitteellisuutta, vaan ohjaa sitä kohti yhteistä etua.”
Riippumattomat ammattiliitot ja työtaistelutoimet (lakot ja työsulut) kiellettiin lailla vuonna 1926. Tilalle luotiin valtion kontrolloimat ammattijärjestöt. Työnantajien ja työntekijöiden liitot yhdistettiin fasistisiksi korporaatioksi. Talous jaettiin vuonna 1934 toimialoihin (kuten metalli-, maatalous- ja tekstiiliteollisuus). Jokaisessa korporaatiossa oli nimellisesti yhtä suuri edustus työnantajilta ja työntekijöiltä, mutta puheenjohtajana toimi aina fasistipuolueen tai valtion virkamies. Korporaatiot saivat sitten kehittää keskenään konsensuksen palkoista ja työehdoista.
Vuonna 1939 Italian edustajainhuone lakkautettiin ja tilalle perustettiin Camera dei Fasci e delle Corporazioni (fascioiden ja korporaatioiden kamari). Lainsäädäntövalta sidottiin suoraan ammattijärjestöjen jäsenyyteen. Käytännössä kamarin merkitys jäi vähäiseksi. De Felicen mukaan korporatismi edusti fascismin alkuperäistä, radikaalia pyrkimystä luoda toimiva “kolmas tie” kapitalismin ja sosialismin väliin. Fascistiset intellektuellit kuten Dino Grandi, Giuseppe Bottai ja Italo Balbo uskoivat aitoon korporatiiviseen vallankumoukseen, joka uudistaisi yhteiskunnan ja poistaisi luokkaristiriidat.
Pragmaattinen Mussolini luopui kuitenkin korporatismin radikaaleimmista tavoitteista ja teki kompromissin Italian perinteisen eliitin, ennen kaikkea teollisuusjohtajien, suurmaanomistajien ja monarkian kanssa. Tämä vesitti De Felicen mukaan monet korporatismin yhteiskunnalliset tavoitteet, kun luvattua luokkien tasa-arvoa ei syntynyt. Ideologisessa mielessä se oli kuitenkin menestys, sillä korporatismi synnytti Italiassa aidon poliittisen konsensuksen, sitoutti työnväenluokan ja työnantajat järjestelmään, ja antoi tunteen siitä, että asiat kehittyivät suotuisaan suuntaan.
Fascismin ajan taloushistoriassa on erotettavissa neljä vaihetta. Liberaalissa vaiheessa 1922–1925 valtiovarainministeri Alberto De Stefani purki sääntelyä, madalsi veroja, yksityisti valtionyrityksiä ja tasapainotti budjetin teollisuuden tuella. 1925–1928 Mussolini valitsi valtiovarainministeriksi Guido Volpin, jonka johdolla tapahtui suuntaus valtiojohtoiseen talouteen. Tähän vaiheeseen liittyy valuutan keinotekoinen vahvistaminen eli “yhdeksänkympin noteeraus” (quota novanta) ja sitominen kultakantaan. Tämä alensi raaka-aineiden tuontihintoja, mutta aiheutti maahan deflaation ja heikensi vientiä. 1927 hyväksyttiin työläisten oikeudet turvaava Giuseppe Bottain uusi työmarkkinalaki (La Carta della lavoro) ja valtakunnallisen sosiaaliarvustusjärjestelmän perustaminen.
Samaan aikaan Mussolini aloitti suuria julkisia ohjelmia, joita hyödynnettiin propagandassa. Uusia moottoriteitä eli autostradoja rakennettiin. Laajamittaisilla kuivatus- ja rakennushankkeilla (Bonifica integrale) tavoiteltiin malarian hävittämistä ja laajojen uusien viljelysalueiden luomista. Rooman eteläpuolella olevien Pontisten soiden kuivattamisen jälkeen seudulle rakennettiin täysin uusia kaupunkeja, kuten maakuntapääkaupunki Littoria (nyk. Latina). Uudisraivausohjelman ansiosta vehnäsadot viisinkertaistuivat. Maata jaettiin vähävaraisille maattomille talonpojille.
Vuoden 1929 pörssiromahdus ajoi Italian pankkijärjestelmän romahduksen partaalle, sillä pankit omistivat suuria määriä kriisiin joutuneiden teollisuusyritysten osakkeita. Mussolini vastasi kriisiin luomalla valtion luottolaitoksen (IMI), joka antoi pitkäaikaisia lainoja teollisuudelle, ja teollisuuden jälleenrakennuslaitoksen (Instituto per la Ricostruzione Industriale, IRI), jonka kautta valtio osti kriisipankit ja niiden teollisuusomistukset. Tuloksena Italiasta tuli maanosan valtiojohtoisin talous Neuvostoliiton jälkeen: valtio omisti yli puolet terästeollisuudesta ja laivanrakennuksesta sekä lähes koko pankkisektorin. IRI jatkoi toimintaansa myös fascistivallan jälkeen ja siitä tuli Italian sodanjälkeisen talousihmeen tärkein yksittäinen moottori. Monet muutkin fascistien luomat instituutiot, kuten opetuselokuvatoiminnan liitto LUCE, valtiollinen öljy-yhtiö AGIP, tai elokuvakeskittymä Cinecittá, säilyttivät asemansa sodan jälkeen.
Italia selvisi pörssiromahduksen aiheuttamasta lamasta helpommalla kuin monet muut maat, kun valtiojohtoinen elvytyspolitiikka oli jo valmiiksi aloitettu. Viimeisessä vaiheessa 1935–1939 Mussolinin epäonnistunut ulkopolitiikka, erityisesti Abessinian sota, ajoi Italian taloudelliseen eristykseen ja kansainvälisten pakotteiden kohteeksi. Tämä johti autarkian eli omavaraisuuden tavoitteluun. Valtio säänteli raaka-ainevirtoja ja korvasi tuontitavaroita kotimaisilla korvikkeilla. Suuryritykset kuten FIAT, Pirelli ja Montecatini hyötyivät valtiojohtoisista tilauskannoista, mutta Italian sotateollisuus säilyi raaka-ainepulan ja teknologisen jälkeenjääneisyyden liian heikkona osallistumaan sotaan. Juuri Italian heikkous johti Mussolinin suurimpaan ja traagisimpaan virheeseen, nimittäin liittoutumiseen aiemmin inhoamansa Hitlerin kanssa, mikä johti koko fascistisen järjestelmän nopeaan tuhoon.
“Jos Italia ei olisi ottanut oppia Saksalta eikä varsinkaan lähtenyt mukaan toiseen maailmansotaan, fascistihallinto olisi pysynyt pystyssä vielä vuosikymmeniä vuoden 1943 jälkeen. Todennäköisesti se olisi myös liberalisoitunut pikkuhiljaa. Portugalia vuoteen 1968 saakka diktatorisesti hallinnut António de Oliveira Salazar äänestettiin joitakin vuosia sitten “suurimmaksi portugalilaiseksi”. Mussolinille olisi voinut käydä samoin, jos hän olisi toiminut valtansa loppuvaiheessa toisin tai kuollut ennen ratkaisevia virheitään.”
Timo Hännikäinen, 29.9.2011
