Sep 15 2011

Sauron, Lahjojen Herra

Kirjoittanut aiheesta Tolkien

Melkor, Sauron vai Kaarle Suuri?“Then appeared the iron king, crowned with his iron helm, with sleeves of iron-mail on his arms, his broad breast protected by an iron byrnie, an iron lance in his left hand, his right free to grasp his unconquered sword. His thighs were guarded with iron mail… and his legs, like those of all his host, were protected by iron greaves. His shield was plain iron without device or colour.”

Kuka hän on? Morgoth? Sauron? Ei, vaan Kaarle Suuri juuri ennen Pavian taistelua. Kaarle Suuri (742-814) oli oman itseymmärryksensä mukaan rautaisen kurin ja järjestyksen airut, laintuoja ja kansansivistäjä, mutta joidenkin vieraiden kansojen näkökulmasta verinen tyranni ja hirmuhallitsija, joka muun muassa antoi naulata puuhun 4 500 saksia jotka sattuivat uskomaan Kristuksen sijasta tonttuihin. Tänään emme kuitenkaan puhu hänestä, vaan paljon muistuttavasta hahmosta, jonka traaginen tarina on täynnä virheitä ja eeppisiä epäonnistumisia. Me puhumme Sauronista, langenneesta enkelistä, jonka hahmoon liittyy niin paljon sekaannusta ja spekulaatiota, että hän olisi ansainnut oman Einhardinsa.

On syytä aloittaa hänen alkuperästään, ajatuksistaan, tavoitteistaan ja ennen kaikkea nimestään. Sauronia koskevat lähteet ovat luonnollisesti hyvin yksipuolisia. Númenorin ihmisten kirjoittamien tekstien (mm. Mahtisormukset ja kolmas aika) lisäksi käytettävissä on joitain Tolkienin omia pohdintoja ja selityksiä, tärkeimpänä Myths Transformed. Puolueellisuus näkyy jo nimessä. Sauron tunnettiin nimellä Sauron (“kammotus”) ainoastaan haltioiden ja dúnedainin keskuudessa. Hänen alkuperäinen nimensä oli Mairon, (“mainio, ihailtava, erinomainen”). Hän oli Aulën, tuon Keski-Maan Hefaistoksen, ensimmäinen oppilas ja säilytti loppuun asti kiinnostuksensa koneisiin ja teknologiaan. Hän ei ollut alun perin paha (1) ja eikä koskaan langennut samanlaiseen nihilistiseen hulluuteen kuin herransa Melkor. Melkor oli kaaoksen jumala, mutta Sauron ei halunnut kaaosta. “Hänen hyveensä – ja myös syy hänen alkuperäiseen ja myöhempään lankeamiseensa – oli se, että hän rakasti järjestystä ja inhosi sekasortoa ja tuhlausta.” (2)

Melkorin palveluksessa Sauron kuitenkin noudatti enemmän mestarinsa ohjeita kuin omiaan. Beleriandin sotien aikaan hän oli ihmissusien ja vampyyrien herra, noituuden luoja (3),  loitsujen ja laulujen mestari (4). Silmarillionin mukaan haltiat kutsuivat häntä nimellä Gorthaur tai Þauron. (“Kammotus, abominaatio”) Þauronin th(þ)-äänne muuttui myöhemmin pehmeäksi Sauroniksi. Vasta Melkorin kukistumisen jälkeen Sauron saattoi alkaa toteuttaa omia haaveitaan ja unelmiaan. Hän luopui pahoista töistään ja pyrki takaisin Valarin suosioon, mutta kun Valarin airut Eönwe nöyryytti häntä, Sauron häpesi, katkeroitui ja palasi takaisin Keski-Maahan.

Annatar

Toisella ajalla Sauron säilytti kauniin ulkomuotonsa ja ihmeelliset taitonsa. Haltioille hän esiintyi nimillä Artano, (“suurseppä”), Aulendil (“Aulën oppilas”) ja Annatar (“lahjojen herra”), mutta omilleen hän oli kuningas Tar-Mairon. Hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien hänen tavoitteenaan ja johtoajatuksenaan toistuu koko maailman valtius. Sauron ajatteli järjestävänsä koko Ardan uudelleen sen asukkaiden hyödyksi ja menestykseksi, kunhan hän itse saisi paistatella sen keskipisteenä ja aurinkokuninkaana. Hän pyrki ensin saamaan valtaansa haltiat tarjoamalla heille tietoja ja taitoja jotka eivät olleet heidän tavoitettavissaan. Kun haltiat eivät alistuneet hänen määräysvaltaansa, hän pyrki ostamaan kääpiöt ja ihmiset puolelleen jakamalla heidän suurille kuninkailleen ja päälliköilleen luomiaan mahtisormuksia. Sekään ei mennyt ihan niin kuin piti. Kamppailu maailmanvaltiudesta ajoi Sauronin törmäyskurssille toisen nousevan mahdin, Númenorin, kanssa.

Númenorilaiset tunsivat Sauronin nimellä Zigûr, noita. Elendilin kirjoittamassa Akallabêthissa Sauronin toimia Keski-Maassa ei juuri käsitellä, mutta apokryfisessä tekstissä nimeltä Anadûnên hukkuminen (5) on pidempi kuvaus hieman eri näkökulmasta:

§19 “Siten hellitti varjo maan päällä ja elämä parani, mikä on säilynyt kaukaisena muistikuvana ihmisten lauluissa kuten meren kaiku. Silti tämän uuden alun keskellä voimistui myös levottomuus, ja ihmiset lankesivat toisen kerran. Pimeys sai uuden ilmenemismuodon: kenties se oli Mulkhêrin [Melkorin] varjo, tai sitten joku sen palvelijoista joka imi siitä voimaa ja nousi mahdissa kilpaa Anadûnen kanssa. Tuolla pahalla olennolla oli monta nimeä, mutta nimi jonka hän otti valtaan noustessaan oli Zigûr, Zigûr Suuri. Hänen muotonsa oli kaunis katsella ja hän vaikutti viisaalta, ja hänestä tuli pian Keski-maan sydämessä monien kansojen mahtava kuningas. Hän antoi ihmisille lain ja järjestyksen, ja hänen hallintonsa hyödytti kaikkia jotka olivat ennen kärsineet puutetta. Hän teki vauraiksi ja yltäkylläisiksi ne jotka seurasivat häntä, mutta ne jotka vastustivat häntä, ajettiin erämaahan kuolemaan. Zigûr (kuten Mulkhêr ennen häntä) pyrki alati kuninkaitten kuninkaaksi ja jumalaksi ihmisille. Hänen valtansa levisi hitaasti pohjoisen ja etelään, ja mitä enemmän hän kuuli tarinoita Merikuninkaiden mahdista, sitä enemmän hän heitä vihasi, ja pelkäsi, että he valloittaisivat hänen maansa ja kukistaisivat hänen valtakuntansa, ja sydämessään hän punoi juonia Anadûnên tuhoksi.” (6)

Vaikka Sauronia pelättiin ja kunnioitettiin, hän ei näytä saavuttaneen edes mahtinsa huipulla mainittavaa menestystä sodassa. Sotiminen oli selvästi Sauronin surkein ominaisuus. Harva tullee ajatelleeksi, että Sauron kukistettiin tai tapettiin peräti neljästi Toisella ajalla vaikka Keski-Maan mahtavimmaksi taikaesineeksi kuviteltu Suurin Sormus oli hänen hallussaan. Suur-Saksan tavoin Sauron ryntäili yhä uudestaan ja uudestaan hyödyttömiin hyökkäyssotiin vihollisiaan vastaan. Joka kerta hänet lyötiin nöyryyttävästi takaisin. Itse asiassa Sauron ei koko elämänsä aikana voittanut yhtään sotaa.

Ensimmäisen tappionsa hän kärsi vuosien II 1693–1701 sodassa. Kukistettuaan ensin Eregionin ja Lindonin yllätyshyökkäyksen turvin hän kärsi musertavan tappion Númenorin lähettämille interventiojoukoille. 3200–luvun siirtomaasodassa Sauron hyökkäsi mahtavaksi paisuneen Númenorin siirtokuntiin, mutta kun kuningas Ar-Pharazôn sai Númenorin joukot mantereelle, Sauronin armeija antautui yksin tein. Kolmannen kerran Sauron kukistui ja hänen ruumiinsa tuhoutui Númenorin upotessa meren aaltoihin. Inkarnoiduttuaan uudelleen Tuomiovuorella hän ryhtyi ehkäisysotaan haltioita ja Númenorin pakolaisia vastaan…  ja turpaan tuli taas. Elendil ja Gil-galad tappoivat hänet uudelleen ja Isildur leikkasi häneltä sormen irti.

Ottaen huomioon, miten vähän Sauronille oli iloa sormuksestaan, on hämmästyttävää, että Sormusten Sodan aikaan viisaat olivat kauhuissaan siitä mahdollisuudesta, että Sauron saisi sormuksensa takaisin. Sauronin kannalta Sormuksen ainoa todennettu ja samalla merkittävin voima oli siinä, että se oli hirnyrkki. Niin kauan kun Sormus oli olemassa, Sauron pystyi Voldemortin tavoin palaamaan aina takaisin elävien kirjoihin. Kauniin hahmonsa hän kuitenkin kadotti jo ensimmäisen kuolemansa yhteydessä. Tästä tulemmekin tärkeään kysymykseen, miltä Sauron näytti?

Esiaikoina Sauronia pidettiin muodonmuutosten mestarina. Hän saattoi muuttua halutessaan esimerkiksi sudeksi, käärmeeksi ja lentäväksi vampyyriksi. Toisella ajalla hän esiintyi pitkänä, kauniina ja viisaana miehenä, mutta alaisilleen myös täyteen rautahaarniskaan ja rautakruunuun sonnustautuneena “mustana ruhtinaana”. Tolkien antaa ymmärtää, että Sauron omaksui Melkorin hahmon ja onnistui huijaamaan tällä tavoin monia Melkorin entisiä palvelijoita itselleen. Jotkut ovat saaneet päähänsä, että Kolmannella ajalla Sauron esiintyi leijuvana silmämunana. Ajatus ei ole ihan tuulesta temmattu. Frodo näki Galadrielin peilissä yksinäisen silmän, joka täytti melkein koko peilin. “Silmää reunusti tuli, mutta se itse oli kiiltävä, keltainen kuin kissan, tarkkaavainen ja kiinteä, ja sen pupillin musta viiru aukeni kuiluksi, ikkunaksi tyhjyyteen”. (7)

Tulinen silmä on kuitenkin nähtävä Sauronin symbolisena kuvauksena. Länsikairan Punaisen Kirjan kertojat puhuvat usein runollisesti Silmästä tarkoittaessaan Sauronia. Luometon Silmä oli myös Sauronin tunnus. Tolkienin hyvin tuntemissa englantilaisissa sana-arvoituksissa “luometon silmä” on myös auringon toisintonimi. Halusiko ihmisille jumalkuninkaana esiintyvä Pimeyden Herra olla myös auringon herra? Sauronin palvonnasta idän ja etelän ihmisten keskuudessa ei ole säilynyt mitään kuvauksia, mutta ei ole vaikeaa kuvitella pappien osoittaneen Sauronin mahdin esimeriksi auringonpimennysten avulla.

Kolmannen ajan lopulla kriittisesti heikentynyt Sauron ei tullut esille edes viime hetkellä. Kenties hänen inhimillinen ruumiinsa oli niin rujo ja rampa, ettei hän rohjennut näyttäytyä kuin lähimmille alaisilleen. Klonkku kuitenkin saattoi todistaa, että hänen mustassa kädessään oli Isildurin jäljiltä vain neljä sormea (8).  Lopullisen vahvistuksen Sauronin inhimillisestä hahmosta Tolkien antoi vasta vuonna 1963 päivätyssä kirjeessä (9). Lopun aikojen Sauron oli selkeästi vain varjo entisestään, mutta eipä hyvin mennyt hänen lähimmillä apulaisillakaan. Sormusta etsimään lähetetyt Sauronin huippuagentit olivat puolisokeita, pelkäsivät vettä ja aurinkoa eivätkä kyenneet puhumaan muuten kuin sihisemällä. Sic transit gloria mundi.

Alaviitteet

  1. TSH II.2 s. 379. “Sillä mikään ei ole alkujaan paha. Ei edes Sauron.”
  2. Myths Transformed, HoME X s. 396.
  3. Keski-Maassa noituus (sorcery, necromancy) on keino, jolla kuolevaiset olennot voivat käyttää hyväkseen kaikessa materiassa uinuvaa Melkorin sielua.
  4. Silmarillion, s. 212.
  5. The Drowning of Anadûnê, HoME IV, s. 331–413.
  6. The Drowning of Anadûnê, HoME IV, s. 363. Oma suomennos.
  7. TSH II.7 s. 511.
  8. TSH IV.3 s. 337 “Tosi on, hänellä on mustassa kädessä vain neljä sormea, mutta ne riittää.”
  9. The Letters of J.R.R. Tolkien, N:o 246. “The form that he took was that of a man of more than human stature, but not gigantic.”
wordpress plugins and themes automotive,business,crime,health,life,politics,science,technology,travel

3 vastausta

Aug 30 2011

Elrond, Imladris ja haltioiden sukupuoliroolit

Kirjoittanut aiheesta Tolkien

Imladris

Ammoin eli suurhaltioiden sukukuntaan kuuluva viisas Elrond kauniissa talossaan Rivendellissä. Siellä viihtyivät haltiat, ihmiset ja kääpiöt, ja Bilbo Reppulin mukaan hänen talonsa oli “vertaansa vailla pitipä vieras sitten ruoasta, unesta, työstä, tarinain kertomisesta, laulamisesta tai pohdiskelusta” (1). Viimeinen Koto (Last Homely Home) kuulostaa totta vie ensiluokkaiselta hotellilta. J.R.R. Tolkien kuvitteli Rivendellin vuonna 1911 ollessaan patikoimassa Sveitsin Alpeilla Lauterbrunnenin laaksossa – joka näyttääkin aivan samalta. Mutta millainen paikka Rivendell oikein oli, ja millainen sen isäntä? Aiheeseen paneutuminen paljastaa, että sekä Elrond että hänen anoppinsa Galadriel olivat molemmat hyvin erikoisia haltioita ja sukupuoliroolien rikkojia.

Bilbo ja Frodo Reppulin  muistiinpanot ovat puutteellisia, mutta apunamme on muita tekstejä, kuten jonkun varhaisempien aikojen gondorilaisen kirjoittama Laws and Customs Among the Eldar (2). Sen ongelma on lähdetekstin luotettavuus. Professori itse varoittaa, ettei “todellinen tieto Ardasta” ollut välttämättä sama asia kuin kuolevaisten ihmisten teoriat (3). Laws and Customsin välittämä kuva puritaanisista haltioista ja heidän avioliittonsa pyhyydestä saattaa olla oman aikansa sukupuolista rappiota vastaan suunnattu gondorilainen poliittinen pamfletti. Mutta olettakaamme, että tiedot ovat paikkaansapitäviä.

Lue koko kirjoitus… »

wordpress plugins and themes automotive,business,crime,health,life,politics,science,technology,travel

4 vastausta

Aug 19 2011

Achtung, Engländer!

Kirjoittanut aiheesta Historia

Kaikki tietänevät Helsingin kuuluisat suurpommitukset 6.–27.2.1944 ja Suomen ilmapuolustuksen ainutlaatuisen torjuntavoiton. Hampurin, Berliinin tai Dresdenin kohtaloihin verrattuna Helsingin kaupunki säästyi lähes vaurioitta (146 kuollutta, 109 tuhoutunutta taloa). Olen joskus hämmästellyt, miksei Saksa kyennyt puolustamaan omia kaupunkejaan ja siviiliväestöään yhtä hyvin kuin Suomi? Mistä ilmasodassa 1942–1945 oli oikein kysymys?

Helsinkiä pommitettiin kolmena yönä 929 koneen voimin. Pommeja pudotettiin yhteensä 2604 tonnia. Intensiivisyydeltään Aviatsija Dalnego Dejstvijan ilmahyökkäys oli verrattavissa länsivaltojen toimeenpanemiin “tuhannen koneen hyökkäyksiin” Euroopassa. Massiiviset ilmapommitukset olivat seurausta 20– ja 30–luvuilla monissa maissa muotiin tulleesta sotateoriasta, jonka mukaan muita aselajeja ei enää tarvittu, koska voimakkaat pommitusilmavoimat murentaisivat kerralla vastustajan puolustuskyvyn. Tätä ajatussuuntaa kutsuttiin douhetismiksi sen innokkaimman apostolin, italialaisen kenraali Giulio Douhetin mukaan. Eräs Douhetin opetuslapsista oli Sir Arthur “Bomber” Harris. RAF:n Bomber Commandin sodanaikaisena johtajana hän pyrki osoittamaan Douhetin teorian paikkaansapitäväksi myös käytännössä.

Harris uskoi vakaasti strategisten pommitusten ratkaisevaan merkitykseen lopullisen voiton saavuttamisessa. Hän oli varma siitä, että Saksan teollisuustuotanto ja siviiliväestön moraali voitaisiin lamauttaa keskimäärin 1000 koneen voimin tehdyillä ja vuoden kestävillä tauottomilla pommituksilla. Teknisten rajoitusten vuoksi Bomber Command ei kyennyt tarkkoihin iskuihin. Siksi maaliksi päätettiin kesäkuussa 1940 ottaa vihollisen kaupungit ja siviiliväestö yleisesti. 1940–41 Luftwaffen ilmaherruuden vuoksi britit kykenivät pommittamaan vain yöaikaan ja suurin tappioin.

Ensimmäinen aluepommituksella tuhottu kaupunki oli Lyypekki. 28.–29.3.1942 tehtyyn hyökkäykseen osallistui 234 konetta, jotka pudottivat 400 tonnia räjähteitä ja 25 000 palopommia. Torjunta rannikolla oli olematonta. Yöhävittäjät ja Flak onnistuivat ampumjaan alas vain 12 pommituskonetta. Lyypekki valittiin kohteeksi sen vuoksi, että sen keskiaikainen keskusta koostui suureksi osaksi helposti palavista puutaloista. 24.–27.7. Rostockin historiallinen kaupunki koko saman kohtalon. Pommituksissa saatuja kokemuksia käytettiin pohjana tulevia “tuhannen koneen hyökkäyksiä” suunniteltaessa. Tulevat hyökkäykset Kölniin, Hampuriin ja Berliiniin olivat suuria menestyksiä, vaikka Bomber Commandin konemenetykset nousivatkin 4,3 prosenttiin hyökkäykseen osallistuneiden koneiden määrästä. Vertailun vuoksi Helsinkiin 1944 hyökänneestä 929 pommikoneestä 95 % torjuttiin sulkutulella ja läpi päässeistä 100 koneesta ilmatorjunta pudotti 20 kappaletta, eli viidenneksen.

Osaltaan asiain tila johtui siitä, miten Saksa oli järjestänyt oman ilmapuolustuksensa. Se nojautui noin 30 kilometriä leveään, koko Länsi-Saksan yli ulottuvaan valonheittäjien valaisemaan vyöhykkeeseen, jota tukivat rannikolla olevat Freya–tutka-asemat ja myöhemmin Würzberg–seurantatutkien verkosto. Vyöhyke oli jaettu lohkoihin, joista jokaisella toimivat oma yöhävittäjälaivueensa. Tällä ns. Himmelbett-järjestelmällä oli kaksi heikkoa kohtaa. Lennettyään valaistun linjan yli liittoutuneiden ilma-ase saattoi operoida täysin esteettä Saksan sisäosissa. Lohkojen staattisuuden ja keskitetyn ilmavalvonnan puutteen vuoksi naapurilohkojen yöhävittäjät joutuivat myöskin lentämään täysin toimettomina samaan aikaan, kun yhdessä kohtaa vyöhykettä oli käynnissä täysimittainen ilmahyökkäys. Vaikka saksalaiset yöhävittäjät onnistuivat vuoden 1942 aikana ampumaan alas 687 vihollisen pommituskonetta, britit pääsivät Himmelbett-vyöhykkeen ohi vaivatta tulemalla mahdollisimman suurella joukolla läpi yhdestä pisteestä jatkuvana virtana.

Himmelbett-vyöhykkeen takana Saksan kaupunkien ilmapuolustus oli Berliiniä lukuunottamatta yksinomaan ilmatorjuntatykistön varassa, joiden tuloksellinen toiminta taas edellytti valonheittimien tukea. Kaikki Saksan valonheittimet olivat kuitenkin Himmelbett-vyöhykkeellä, jonka torjuntatoimet ehtivät kohdistua vain pieneen osaan sen yli lentäneistä viholliskoneista. Führer määräsi 5. toukokuuta 1942 ilmapuolustuksesta vastanneen kenraali Josef Kammhuberin luovuttamaan kaikki Himmelbett-vyöhykkeen valonheittimet kotiseudun ilmapuolustuksen tarpeisiin. Tästä lähtien torjuntahävittäjien toiminta lepäsi yksinomaan entistä tehokkaampien tutkien varassa. Nämäkin kokivat vastaiskun, kun britit kehittivät tehokkaita tutkanhäirintäkeinoja.

Vuoden 1943 aikana amerikkalaiset pommittivat Saksaa päivin, britit öin. Etenkin amerikkalaiset ilman hävittäjäsuojaa lentäneet muodostelmat kärsivät erittäin raskaita tappioita. Kaupunkiensa suojelemiseksi saksalaiset ryhtyivät käyttämään uutta Wilde sau –menetelmää, jossa torjuntahävittäjät lensivät kuolemaa halveksuen oman torjuntatulen sekaan ampumaan alas vihollisen pommituskoneita kohteissaan. Se tuottikin menestystä, mutta myös saksalaisten omat tappiot kasvoivat niin suuriksi, että siitä luovuttiin.

Valtakunnanilmapuolustusta ei voi kutsua täysin tehottomaksi. Saksan yöhävittäjäase – joka viime vaiheissaan ehti kehittyä suihkuhävittäjine ja tutkavarustuksineen lähelle nykytasoa – ampui kaikista vastoinkäymisistä huolimatta alas 5729 viholliskonetta ja tuotti yhdessä ilmatorjuntatykistön kanssa Bomber Commandille yli 55 000 miehen menetykset. Silti se oli kamala epäonnistuminen. Aluepommituksissa kuoli noin 600 000 saksalaista siviiliä, kymmenen miljoonaa joutui kodittomaksi ja suuri osa Saksan suurkaupungeista tuhoutui ainakin kolmasosaltaan. Epäonnistuminen Suomessa samassa mittakaavassa olisi johtanut Helsingin täydelliseen tuhoon ja kymmenien tuhansien ihmishenkien menettämiseen.

Toisaalta myöskään Harrisin strategisilla aluepommituksilla ei ollut Saksan sotaponnisteluihin tai siviiliväestön moraaliin Douhetin ennustamia vaikutuksia. Päin vastoin, Saksan tuotanto nousi 1942-1944 huomattavasti. Pommitukset aiheuttivat Saksan siviiliväestön keskuudessa suurta katkeruutta, joka lujitti vastarintaa. Kun liittoutuneiden pommitusmenetelmät tarkentuivat 1944–1945 ja kohteiksi voitiin valita myös yksittäisiä installaatioita, huomattiin että muutamatkin iskut kuulalaakeritehtaisiin ja öljynjalostamoihin olivat Saksan sotaponnisteluille tuhoisampia kuin kaikki väestöön kohdistetut aluepommitukset yhteensä.

Sir Arthur “Butcher” Harrisin tarinalla on kummallinen loppukaneetti. Kotimaassaan hänet palkittiin sodan jälkeen aatelisarvolla, mutta monet englantilaiset alkoivat pitää häntä sotarikollisena. Kun RAF:n veteraanit pystyttivät Harrisin kunniaksi patsaan Lontooseen, se aiheutti mielenosoituksia ja jatkuvaa vandalismia. Sen sijaan Saksassa, jossa olisi paljon hyviä syitä inhota Harrisia, hänestä on tullut äärivasemmiston sankari. Voittajat alkoivat samastua voitettuihin ja voitetut voittajiin.

wordpress plugins and themes automotive,business,crime,health,life,politics,science,technology,travel

2 vastausta

Aug 07 2011

Oliko Aragorn hyvä kuningas?

Kirjoittanut aiheesta Tolkien

George R. R. Martin totesi taannoisessa haastattelussa vallasta, kuninkuudesta ja Tolkienista seuraavaa:

 “An awful lot of fantasy, and even some great fantasy, falls into the mistake of assuming that a good man will be a good king, that all that is necessary is to be a decent human being and when you’re king everything will go swimmingly.”

“Aragorn is king now and the land will prosper and the crops will be good and justice for all and the enemies will all be defeated,” he says of the ending of The Return of the King. “You never get into the nitty gritty of Aragorn ruling and what is his tax policy and what are his views on crop rotation — these are the hard parts of ruling, be it the middle ages or now.

On the flip side, “there are some examples of medieval kings who were terrible human beings but were nevertheless good kings.” (‘Game Of Thrones’ Author George R. R. Martin Answers Fans’ Questions Live)

On myös huomattava, ettei kuninkaan jälkimaineellakaan ole välttämättä tekemistä sen kanssa, oliko hän todella hyvä kuningas. Rikhard I oli väkivaltainen ja itsekäs paskiainen, mutta koska hän lähti ristiretkelle, keskiajan kirjallisuus teki hänestä hyvän miehen. Kuninkaana hän oli kunnoton, ja hänen lunastamisensa vankeudesta tuli maksamaan Englannille yhtä paljon kuin kruunun kahden vuoden tulot. Rikhard II oli rauhanomainen ja sivistynyt, mutta hän sai huonon jälkimaineen aatelin keskuudessa, koska ei suostunut jatkamaan sotaa Ranskaa vastaan. Sotaisuutta pidettiin silloin, kuten fantasiakirjallisuudessakin, kuninkaalta edellytettävänä ominaisuutena.

Idealistit ja moraalisesti suoraselkäiset ihmiset eivät aina ole hyviä hallitsijoita. Heille käy kuten Ned Starkille, kun taas kelvolliset ja pitkäikäiset hallitsijat osaavat Macchiavellinsa ulkoa. Mutta mitä me tiedämme Aragorn II:n – hallitsijanimeltään Elessar Telcontar –  kuninkuudesta? Gondorin ihmisten näkökulmasta kyseessä oli selkeä sotilasvallankaappaus. Aragorn ilmestyy Minas Tirithiin kuin tyhjästä sotajoukkojensa kera ja murtaa yhdessä rohirrimin kanssa kaupungin piirityksen. Hän ei ollut Gondorin sotavoimille täysin vieras mies, pikemminkin John Hawkwoodin kaltainen pohjoisen condottiero, joka oli aiemmin palvellut Gondorin käskynhaltijaa palkkasoturina ja sotapäällikkönä käyttäen nimeä Thorongil.

Lue koko kirjoitus… »

wordpress plugins and themes automotive,business,crime,health,life,politics,science,technology,travel

3 vastausta

Aug 04 2011

Lenin ja Suomen itsenäisyys

Kirjoittanut aiheesta Historia

V. I. Lenin

Aina välillä kuulee väitettävän, että V. I. Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden, tai että häntä on kiittäminen Suomen itsenäisyydestä. Neljä vuotta sitten joukko eturivin kulttuurivaikuttajia ajoi jopa Leninin patsaan pystyttämistä Helsinkiin tunnustukseksi Leninin ansioista Suomen itsenäistymisessä. Totta vai tarua?

Kellekään ei liene epäselvää, että väitettä ovat tukeneet lähinnä vasemmistolaisiksi itsensä mieltävät tahot, kun taas oikeistolainen historiankirjoitus on sitä luonnollisesti vastustanut. On esitetty, että Suomen itsenäisyyden tunnustaminen 4.1.1918 oli Leninin puolelta katala juoni, jonka tavoitteena oli saattaa Suomi myöhemmin osaksi neuvostovaltiota. Yhtä lailla on myös esitetty, että porvarillisen tasavallan tunnustaminen johtui Leninin kansallisen itsemääräämisoikeuden periaatteesta ja suomalaisia kohtaan tuntemastaan myötätunnosta.

Kuten monet muutkin historialliset tapahtumat, Suomen itsenäistyminen tapahtui itse asiassa paljolti suunnittelematta ja puolivahingossa, ja Leninillä oli asian kanssa yhtä vähän tai yhtä paljon tekemistä kuin suomalaisilla aktivisteilla tai Saksan keisarilla. Olennaisinta on – kuten Jukka Relanderkin on todennut – se, ettei Leninille voi katsoa ansioksi sellaista, johon hän ei pyrkinyt.

Lue koko kirjoitus… »

wordpress plugins and themes automotive,business,crime,health,life,politics,science,technology,travel

Joku on jaksanut kommentoida

Aug 02 2011

Ravun hetki

Kirjoittanut aiheesta Luonto

Näin ravustuskauden ratoksi sananen ystävistäni kymmenjalkaisista. Jo edesmennyt esseistiikan ja alaviitteiden kruunaamaton kuningas David Foster Wallace julkaisi viisi vuotta sitten Gourmet–lehdessä paljon huomiota herättäneen artikkelinsa Consider the Lobster, joka kyseenalaisti sen, miksi me ylipäänsä syömme rapuja. Suomessa ei Mainen hummerifestivaalien kaltaisia rapukausteja tapahdu, mutta ruotsalaisten esikuviensa mukaiset rapujuhlat ovat silti suosittuja.

Rapujuhla on merkillinen kalaasi muiden ruokailutapahtumien joukossa. Yleensä eläinten teurastaminen ruoaksi on etäännytetty itse syömistapahtumasta. Joulupöydän kinkku ei enää muistuta sikaa eikä sian kärsimyksentäyteistä elämää tehotarhassa. Rapuja sen sijaan heitetään pataan ja niiltä revitään irti raajoja elävältä, samaan aikaan kun koristeeksi hankitaan punaisia muovihummereita, rapuesiliinoja ja hassuja hummerihattuja. Koristeet ovat kirkuvan punaisia, toisin kuin elävät hummerit, jotka ovat väriltään mm. ruskeita, sinisiä, vihreitä ja purppuraisia. Todennäköisesti moni ei edes tunnistaisi rapua ravuksi, ellei se olisi samanvärinen kuin sauna-Timo tultuaan traagisesti keitetyksi elävältä löylyn MM-kisoissa.

Rapujen valmistusohjeet väittävät, että ravut kuolevat välittömästi kun ne heitetään kiehuvaan veteen. Tämä ei pidä paikkaansa. Elävältä keittyminen kestää hyvinkin toista minuuttia, minä aikana ravut rapistelevat hädissään ja pyrkivät pois padasta. Mikäli hummerit osaisivat huutaa, harva pitäisi valmistustapaa kovin sivistyneenä. Toisin kuin aikaisemmin on kuviteltu, nämä luonnossa yli 100-vuotiaaksi elävät äyriäiset tuntevat kipua.

Jotkut kuvittelevat voivansa helpottaa rapujen kärsimystä puukottamalla niitä päähän ennen keittämistä, mutta tämä ei kannata: äyriäisten hermosto on hajautettu, eikä isku päähän tapa tai halvaannuta eläintä. Rapujen kyvystä tuntea kipua on viime vuosina ilmestynyt useita tutkimuksia, mm. R. Elwood & M. Appell 2009 (jossa erakkoravuille annettiin sähköshokkeja). Hummeriasiassa sivistynein paikka lienee Reggio Emilia, jossa rapujen elävältä keittäminen on lailla kielletty sakon uhalla. Jos kuitenkin hummeria halajaa, pitäisi ehkä suosia Crusta-stunin kaltaista vekotinta, joka tainnuttaa ravut sähköllä ennen keittämistä.

Uskovaisten kannattaa myös muistaa, että rapujen syönti on Jumalalle iljetys.

Ole kiltti ravuille.

wordpress plugins and themes automotive,business,crime,health,life,politics,science,technology,travel

4 vastausta

Mar 08 2011

Gondorin asutushistoria

Kirjoittanut aiheesta Fiktio,Historia,Kirjat,Tolkien

Minas Tirith

Olen viime päivinä koonnut uudelleen Gondorin maata käsitteleviä alkuperäislähteitä J.R.R. Tolkienin jälkeenjääneiden kirjoitusten joukosta. Hankittuani käsiini erinomaisen Vinyar Tengwar -julkaisun vuosikerrat käytettävissäni on ensi kertaa ollut myös Gondorin kannalta tärkeä, julkaisematon essee Rivers and Beacon-Hills of Gondor. Tiedot eteläisestä kuningaskunnasta ovat niin hajanaisia, että päätin koota niistä yhteenvedon, jossa toivon mukaan on jotain uutta myöskin valistuneemmalle tolkienistille. Aikaisemmat Tolkien-aiheiset kirjoitukset ovat luettavissa täällä.

Lue koko kirjoitus… »

wordpress plugins and themes automotive,business,crime,health,life,politics,science,technology,travel

Ei kommentteja

Jan 21 2011

Maagista topografiaa

Kirjoittanut aiheesta Fiktio,Tolkien

the-third-age-total-war-map-of-middle-earth

Keski-Maa on kumma paikka, enkä tarkoita tällä nyt peikkoja, lohikäärmeitä, puhuvia puita tai velhoja, vaan Keski-Maan topografiaa. Aloitetaan metsistä: J.R.R. Tolkienin sanotaan rakastaneen metsiä, millä epäilemättä tarkoitetaan puistomaisia englantilaistyyppisiä metsiä joissa on helppo kävellä, eikä kosteita suomalaisia kuusikoita. Montako tällaista mukavaa ja tavallista metsää löydätte Christopher Tolkienin piirtämästä kartasta? Metsiä siitä on ylipäänsä vaikea löytää, sillä koko luoteista Keski-Maata vaivaa harvan asutuksen kanssa räikeässä ristiriidassa oleva metsäkato.

Kartassa metsiä on vain kymmenen kappaletta. Niistä seitsemän on nimettyjä, eikä yksikään vaikuta hyvältä paikalta päiväkävelyjen tai sahateollisuuden kannalta. Konnun kupeessa sijaitsevassa Vanhassa Metsässä elävät puut kampittavat ja syövät matkalaisia, joesta juominen taas vaivuttaa ikuiseen uneen. En edes halua tietää, kuinka paha paikka on Musta Metsä (Eryn Vorn), jonka kerrotaan olevan muuten samanlainen mutta ilman Tom Bombadilin rauhoittavaa vaikutusta. Peikkokorpi – nimi kertoo kaiken. Fangornin metsässä ei voi kerätä risuakaan joutumatta huornien uhriksi. Lórienin metsässä haltiat ampuvat tunkeilijat jo rajalla. Synkmetsä on kauheiden korpien isoäiti: mielikuvituksellisesti sitä vaivaavat kaikki edelliset ja lisäksi vielä joukko myrkyllisiä ja puhuvia jättiläishämähäkkejä. Voisi kuvitella, että Tolkien vihasi metsiä. Kenelläkään Keski-Maan ihmisellä ei pitäisi olla mitään syytä mennä metsään.

Nimettömiä metsiä on kolme: kaksi Sinivuorten rinteillä, kolmas Rhûnin sisäjärven pohjoispuolella.  Lindonin metsät olivat jäänne esiaikojen Ossiriandin metsistä, ja keitä siellä asuukaan?

“Heidän kiivetessään Dolmedin vuoren loivia rinteitä tulivat Puiden Paimenet ja ajoivat kääpiöt Ered Lindonin varjoisiin metsiin, ja kerrotaan ettei sieltä yksikään palannut korkeisiin kotiin vieviin soliin.” (Silm. 296)

Huorneja ja enttejä jälleen. Meille jää jäljelle ainoastaan Rhûnin metsä, ja ainoa syy miksi siellä ei kerrota asuvan vihamielisiä puuhirmuja on se, ettei Tolkien kerro siitä mitään. En silti itäläisenä hengähtäisi helpotuksesta. Todennäköisyyden lakien mukaan siellä asuu vähintäänkin myrkyllisiä ihmissyöjäoravia.

Lähempää tarkasteltuna Keski-Maastakin löytyy sentään muutama enemmän tai vähemmän normaali metsikkö. Täysin turvallisia nekään eivät tosin ole. Konnun Palokorvessa on susia ja Korvenperässä harhailee haltioita (miksei haltioihin törmää missään muualla kuin metsissä?). Drúadanin metsässä keskellä Gondoria asuu nähtävästi lannevaatteisiin pukeutuneita pygmejä myrkkynuolineen.

Erämaat eivät ole sen vieraanvaraisempia. Soilla asuu verta imeviä jättiläishyttysiä. Kukkuloilla asuu peikkoja. Vuorilla joutuu valitsemaan hiisien, jättiläiskotkien ja kivijättiläisten välillä. Vaikka välttäisi ne kaikki on mahdollisuus että vuori itse on elävä ja vihamielinen. Turvallisinta lienee, että matkailija karttaa kaikkia Tolkienin kartan luonnonmuotoja – sitä suuremmalla syyllä, jos niillä on nimi – ja pysyy vain kartan valkealla alueella.

Tästä pääsemmekin varsinaiseen kysymykseen: miksi luoteisen Keski-Maan kartassa on niin paljon valkoista, tyhjää aluetta?

Oman maailmamme kartoissa tyhjät alueet ovat yleensä asuttamatonta metsää tai vihamielistä erämaata . Tolkienin kartassa näyttää olevan päinvastoin: lohikäärmeiden, peikkojen ja muiden hirmujen vaivaamat nummet ja metsät, hylätyt rauniokaupungit ja örkkiluolat löytyvät kaikki huolellisesti piirrettyinä. Asutus on sen sijaan merkitty ylimalkaisesti, jos ollenkaan. Onko luoteinen Keski-Maa lähes autio ja tyhjä? Eriadorin autiudesta Kolmannen ajan lopulla on useita mainintoja. Keskeneräisten tarujen kirjan mukaan

“…vuoden 1636 Suuren Ruton jälkeen Minhiriath oli jäänyt lähes autioksi vaikka metsissä piileskeli jonkun verran ihmisiä. Enedwaithin itäosassa Sumuvuorten alakukkuloilla asuivat tummainmaalaisten jännökset, ja suuri joukko alkeellista kalastajaväkeä asusti Gwathlón ja Angrenin (Rautkymin) suiden välillä.” (KTK, 359)

Näin ei kuitenkaan ollut ennen, jolloin Eriadorissa asui useita kansoja joita dúnedainin kuningaskunnat Arthedain, Cardolan ja Rhudaur hallitsivat. Kolmannen ajan lopun autiudesta kertoo myös maininta, että “noihin aikoihin ei muita ihmisiä ollut asettunut asumaan niin kauaksi länteen eikä viidenkymmenen peninkulman etäisyydelle Konnusta.” (TSH I, 216). Tämä ei voi pitää paikkaansa. Viisikymmentä peninkulmaa Konnusta pitää sisällään likipitäen koko Eriadorin. Konnun eteläpuolella muinaisessa Cardolanissa ja Eryn Vornin liepeillä asui yhä ihmisiä maatiloillaan. Jopa Kohuveden ja Maitokymin välissä sijaitseva ja hedelmällisestä maaperästään tunnettu Nokka, jossa Aragornin kansa asui, on alle viidenkymmenen peninkulman päässä Konnun rajasta. Lisäksi edellisen lainauksen mainitsema suurilukuinen mutta alkeellinen kalastajaväki asuu Briin länsipuolella.

Eriadorissa oli siis asutusta, jota ei ole merkitty karttaan siitä yksinkertaisesta syystä, että Konnun hobitit tiesivät siitä hyvin vähän. Aragorn mainitsee myös Hyljätyn Majatalon (kenties yksi niistä majataloista, joissa Bilbo ja Thorin yöpyivät) yhden päivän matkan päässä Briistä itään (TSH I, 269). Vaikuttaa siltä, että Tolkienin karttaan on merkitty ainoastaan ne paikat, jossa kirjojen päähenkilöt itse käyvät tai jotka ovat heille muuten tuttuja. Synkmetsän itäpuolella karttaan on merkitty suuri kauppakaupunki Esgaroth ja kääpiöiden kaivanto Erebor, mutta ei viitettäkään siitä, keiden kanssa he kävivät kauppaa (paitsi metsähaltioiden). Hobitissa Thorin mainitsee “suuren kuninkaan Bladorthinin”, jonka tilaamia kolmasti karkaistuja keihäitä ei koskaan toimitettu perille lohikäärme Smaugin hävitettyä Ereborin vuonna III 2770. Ihmisten kuningaskuntia epäilemättä siis sijaitsi tuolloin pohjoisessa Rhovanionissa, vaikkei niitä kartassa näykään. Erään teorian mukaan Bladorthin hallitsi Dorwinionia, Vuolaan Virran alajuoksulla sijainnutta viinintuottajamaata.

Muistakaa tämä seuraavan kerran kun tutkitte virallista Keski-Maan karttaa. Valkoiset alueet ovat tylsien, tavallisten ihmistalonpoikien ja heidän hallitsijoidensa alueita. Siksi niitä ei ole merkitty karttaan, joka on pelkkä vaarojen ja seikkailujen luettelo, hobittien muistintuki: “tuolla metsässä me kävimme, ja tuolla; tuolla kukkulalla Frodo sai puukosta ja tuolla järvellä lonkerohirviö melkein söi meidät.”

wordpress plugins and themes automotive,business,crime,health,life,politics,science,technology,travel

3 vastausta

Oct 20 2010

Kuinka pyhiä kirjoituksia on tulkittava

Kirjoittanut aiheesta Fiktio,Kirjat,Tolkien

Me tiedämme, että dúnedainin esi-isät asuivat saarimantereella jonka nimi oli Númenor, ja että tämä saari tuhoutui Toisen Ajan lopussa, koska Jumala (Eru) suuressa viisaudessaan päätti rankaista ihmisiä heidän hybriksensä tähden. Tiedämme myös, että heidän kuningassukunsa polveutui miehestä, jonka isä Eärendel Aamutähti otettiin kuolematonten joukkoon ja nostettiin taivaalle tähdeksi. Maailma oli alunperin litteä kuin pannukakku, kunnes Jumala taivutti sen palloksi ja kätki Kuolematonten Maat ihmisten silmiltä. Maailmaa valaisivat ennen kaksi jättimäistä puuta, ja Aurinko ja Kuu ovat näiden puiden hedelmät. Tiedämme tämän kaiken, koska J.R.R. Tolkienin Silmarillion kertoo niin.

Saman voi lukea mistä tahansa Tolkien-selitysteoksesta. Niistä jokainen unohtaa sen, että Tolkienin luoma maailma on monitasoisempi kuin päältä arvaisi. Avain Tolkienin legendariumin tulkitsemiseen on hänen viimeisimpiin kirjoituksiinsa lukeutuva Myths Transformed (julkaistu sarjassa Morgoth’s Ring, The History of Middle Earth X). Siinä hän pohti myyttien ja todellisuuden suhdetta ja tutki omia myyttejään sekä tekstikritiikin että luonnontieteiden näkökulmasta. Eräs tärkeimmistä lainauksista kuuluu seuraavasti:

“What we have in the Silmarillion etc. are traditions (especially personalized, and centered upon actors, such as Fëanor) handed on by Men in Númenor and later in Middle-earth (Arnor and Gondor); but already far back – from the first association of the Dúnedain and Elf-friends with the Eldar in Beleriand – blended and confused with their own mannish myths and cosmic ideas.”

Monet ovat valittaneet Christopher Tolkienin kokoaman Silmarillionin vaikeaselkoisuutta ja vanhatestamentillista kieltä. He eivät ole ymmärtäneet, että kyseessä ei ole niinkään Keski-maasta kertova kirja kuin legendan sisäinen legenda, dúnedainin Raamattu, joka muodostaa Sormusten Herran henkilöhahmojen maailmankatsomuksellisen perustan. Pitääkö sen esittämä kertomus paikkaansa, ei ole hahmojen kannalta mielekäs kysymys. He uskovat siihen, tai ainakin osaan siitä, samalla tavalla kuin kristityt uskovat pyhiin kirjoituksiin. Tämän ns. suuren tradition rinnalla kulkee tavallisten ihmisten ja hobittien pieni traditio,  kansanuskomukset ja tarinat, joiden välittäjänä on usein Tarun Sormusten Herrasta kansanmies, Sam Gamgi. Näihin kansantarinoihin kuuluvat mm. legenda jättiläiskilpikonna fastitocalonista, Éomerin kertomukset kansansa historiasta, myytit entvaimoista, surisarvista, naukuhuulista ja muista oudoista olennoista. Tolkien kokosi myöhemmin tätinsä pyynnöstä hobittien kansanperinettä runokokoelmaksi Adventures of Tom Bombadil.

Laadukkaat Tolkien-oppaat osaavat ottaa huomioon pienen tradition ja yleensä muistuttavat, ettei ole varmaa, onko esimerkiksi fastitocalon oikeasti olemassa, vai onko kyseessä hobittien iltasatu. Kansantarinathan eivät ole yksioikoisesti totta tai valetta: ne voivat perustua johonkin todelliseen ja koettuun, useat eri tarinat ja tapahtumat voivat sekaantua ja sotkeutua niissä keskenään, osa saattaa olla jopa täyttä totta, vaikka kukaan ei siihen uskoisikaan. Sen sijaan yksikään lukemani opas ei ole ymmärtänyt, että suureen traditioon pitäisi suhtautua aivan samalla tavalla. Tässä vaiheessa joku jo keskeyttää ja sanoo: “Entä Elrond ja Galadriel? He olivat Silmarillionin tapahtumien silminnäköijöitä – he voivat todistaa sen olevan totta.”  Mutta kumpikaan suurista haltiaruhtinaista ei varsinaisesti ota kantaa Keski-maan metafyysisiin ongelmiin.

Tolkien välttelee omnipotentin kertojanäänen käyttöä ja muistuttaa, että myös Taru Sormusten Herrasta perustuu Länsikairan Punaiseen Kirjaan, eli kertoo tarinan tietystä näkökulmasta, joka voi tai voi olla olematta totta. Tarun liitteissä ääneen pääsevät gondorilaiset, erityisesti kuninkaan kirjuri Findegil. Näiden sisäkkäisten ja keskenään ristiriitaisten, monisyisten kehyskertomusten ansiosta Tolkien eroaa edukseen kaikesta muusta spekulatiivisesta fiktiosta ja, rohkenenko sanoa, kaunokirjallisuudesta yleensä. Ja koska Tolkienin meille tarjoamat näkymät hänen legendariumiinsa ovat Tarua ja Hobittia lukuunottamatta kaikki käytännössä maailmansisäisiä tekstejä, niitä on mahdollista tarkastella kriittisesti eri perinteentutkimuksen metodeja käyttäen, kuin ne olisivat oikeita dokumentteja.

Kuten Tolkien edellä muistuttaa, Silmarillion ja muut hänen mytologiset kirjoituksensa ovat ihmisten traditiota, jo kauan sitten kanonisoitua dúnedainin kansanperinnettä, johon heidän uskontonsa ja maailmankatsomuksensa perustuu. Kuten oikeassa maailmassa, myös Keski-maassa näistä pyhistä kirjoituksista on olemassa useita apokryfisiä versioita. On olemassa Quenta Silmarillion, joka päättyy Mandosin toiseen ennustukseen ja viimeiseen tuomioon jota ei ole painettu Christopherin Silmarillioniin; on olemassa kolme erillistä versiota Númenorin tuhosta, joista kaksi vahvistaa maailman olleen aina pyöreä. Drowning of Anadûnê on númenorin perillisten itsensä näkökulmasta kirjoitettu myytti, sellaisena kuin se olisi voinut säilyä esimerkiksi Umbarissa (sen kaikki nimet on kirjoitettu adûnaiciksi).

Tolkienin maailmansisäinen kirjallisuuden tutkiminen muistuttaa varhaiskeskiajan kirjallisuuden tutkimista. Lähteitä on vähän, ja nekin jotka ovat käsillä, ovat vaurioituneet, muuttuneet tai attribuoitu väärin. Akallabêth on perinteisesti attribuoitu Elendil Vorondon kirjoittamaksi Toisen Ajan lopussa, mutta se on mahdotonta, sillä fiktiivinen kirjoittaja on selkeästi käyttänyt lähteenään Fall of Númenoria ja Drowning of Anadûnêa, jotka edustavat Kolmannen Ajan folklorea. Ñoldorin tietäjän Pengoloðin tekemäksi väitetään useita teoksia, joista ainakin osan Tolkien on epäillyt olevan myöhempien aikojen ihmisten lyhennelmiä tai suorastaan sepitelmiä, kuten Laws and Customs among the Eldar, joka on mahdollisesti myöhempien aikojen gondorilaisen kynäilijän kirjoittama poliittinen pamfletti.

wordpress plugins and themes automotive,business,crime,health,life,politics,science,technology,travel

2 vastausta

Oct 19 2010

Hobitit – seikkailevat yläluokan tyhjäntoimittajat

Kirjoittanut aiheesta Fiktio,Roolipelit,Tolkien

Bilbo ReppuliPeter Jacksonin elokuvasta ja pintapuolisella lukemisella Tolkienin kirjoistakin saa sellaisen käsityksen, että kaikki hobitit harrastelivat taskunauriita, piipunpolttoa, mässäilyä ja vaivatonta elämää. Tämä on harha: Repunpään Reppulit olivat maalaisaateliin verrattavaa hobittiyhteiskunnan kermaa, joka Castle Howardien sijaan sattui arvostamaan enemmän maanalaisia asumuksia. Vaikka Repunpään Reppulit olivat Hobittilan ja Virranvarren vaikutusvaltaisinta ja vakavaraisinta sukua, he olivat itse asiassa nousukkaita: Bilbo oli perinyt omaisuutensa äidiltään Belladonna Tukilta, Gerontius Tukin tyttäreltä. Gerontius Tuk oli entinen thain eli päämies ja käskynhaltija, ja Tukit olivat Rankkibukien ohella koko Konnun ylivoimaisesti tärkein ja ylhäisin suku. Kuten Englannin yläluokassa myös Tukien suvussa eksentrisyys, jopa suoranainen kahjous, ei ollut tavatonta. Bilbo vältteli naisseuraa, kirjoitti runoutta, eli piintyneen poikamiehen tavoin ja testamenttasi lopulta omaisuutensa pikkuserkulleen Frodolle.

Frodo Reppuli, tuo Hobittilan oma Bertie Wooster, oli tottunut makoisaan elämään. Hänellä oli oma Jeevesinsä, Sam Gamgi, ja ystävinä joukko ihailevia kuhnuriklubilaisia. Hekään eivät olleet mitään tavanomaisia hobitteja. Meriadoc Rankkibuk oli monimiljonääri Saradoc Kullankylväjän, Bukinmaan herran, vanhin poika ja perijä. Lahopäinen Pippin oli puolestaan konnun thainin Paladin Tukin nuori tuhlaajapoika Peregrin Tuk. Tämä kolmikko ei sitten vuosikymmeniin tehnytkään muuta kuin istui klubeilla ja kievareissa maistelemassa eri olutlaatuja.

Ei ihme, että heidän menemisistään ja tulemisistaan puhuttiin, mutta heidän katoamistaan ei varsinaisesti surtu, muuten kuin siinä mielessä, että Repunpäänkin talous epäilemättä tuotti työpaikkoja välillisesti kymmenille ellei sadoille hobiteille. Bilbolla oli useita makuuhuoneita, useita vaatehuoneita, useampi ruokasali ja ennen kaikkea hyvin mukiinmenevä ruokakellari. Hobitin varastoista löytyi minä tahansa satunnaisena keskiviikkona ainakin teetä, kahvia, olutta, portteria ja punaviiniä, piippukessusta puhumattakaan.

Mutta mistä tulivat kaikki nämä hobittiylimystön viinit, kahvit, kultaiset napit, brokadikankaat ja taidokkaat korut? Hobitit eivät käsittääkseni valmistaneet itse kovinkaan monia yleellisyystuotteita. Ainoa poikkeus oli piippukessu, jota viljeltiin Eteläneljännyksessä ja josta merkittävä osa meni vientiin. Bilbon aikana hobittien pääasialliset kauppakumppanit olivat kääpiöitä. Sijaitsihan Kontu muinaisen kääpiöiden kauppatien varrella, jota pitkin Sinivuoren kääpiöt (jotka kuuluivat tulipartojen ja väkivarsien heimoihin) olivat pitäneet yhteyttä pitkäpartoihin (Durinin heimoon). Isoihin ihmisiin suhtauduttiin Konnussa vieroksuen, mutta kääpiöt olivat nähtävästi yleinen näky. Kun Thorinin seurue pelmahti Bilbon vieraaksi, he luulivat Bilboa ensimmäisenä kauppiaaksi, sillä mikään muu ei kääpiöiden mielestä voinut selittää hänen vaurauttaan.

Kääpiöillä oli muinainen, jo tuhansia vuosia jatkunut perinnäistapa, jonka mukaan he keskittyivät käymään kauppaa ja tuottamaan valmiita tuotteita, ja jättivät halveksitun maanviljelyn (ja usein myös sotimisen) muille kansoille. Kääpiökaivannot kuluttivat suuria määriä maatalouden tuotteita, ja tätä voidaan kenties pitää yhtenä selityksenä sille, miten Kontu saattoi selvitä Arthedainin kuningaskunnan romahtamisesta III 1974. Sinivuorten kääpiöt tarvitsivat mahdollisimman lähellä, hyvien liikenneyhteyksien varrella sijaitsevan ravinnontuotantoalueen. Myöhempien aikojen hobittiylimystö nousi valtaan juuri noihin aikoihin, sivilisaation romahtamista seuranneessa kaaoksessa. He rikastuivat tuhansien hobittitorppareiden selkänahasta, myymällä viljelystensä tuoton ulkomaille. Samalla he muovasivat puolituisten yhteiskunnasta sellaisen jonka me hyvin tunnemme.

Monissa muissa maissa, joissa yläluokka eli talonpoikaiston hiestä, se sentään saattoi väittää huolehtivansa rahvaan puolustuksesta. Thainin virka perityy noilta levottomilta ajoilta, jolloin hobititkin tarttuivat aseeseen, mutta Konnun yläluokka näyttää ulkoistaneen maansa puolustuksen jo hyvin varhaisessa vaiheessa ulkopuolisille. Nimellisesti siitä huolehtivat rajamiehet ja hätätilanteessa koottava hobittiväki, mutta on selvää, ettei Kontu olisi ainoana Arthedainin kuningaskunnan osana säilynyt vain omin voimin. Itse asiassa herää kysymys, vaikuttiko Konnun autonomisen hobittiläänityksen perustaminen jotenkin tuhoisasti isäntävaltioon.

Puolituiset ilmestyvät aikakirjoihin ensimmäisellä tuhatluvulla Kolmatta Aikaa. Alkujaan he olivat Anduinin ylälaaksoissa Sumuvuorten ja Synkmetsän liepeillä asuva pienikokoinen mutta sitkeä keräilijä- ja metsästäjäkansa. Kaikki hobitit olivat alunperin asuneet maankoloissa, joentörmiin kaivetuissa koloissa, ja heidän tärkein elinkeinonsa oli kalastus. Perimätiedon mukaan ihmisten lisääntyminen, maanviljelyksen leviäminen ja Synkmetsän ylle levinnyt varjo ajoi heidät pois perinteisiltä asuinsijoiltaan Sumuvuorten yli Eriadoriin, jonne he saapuivat kolmena suurena muuttoaltona. Kulkusirkkalauman tavoin tämä varastelulla ja keräilyllä elänyt pakolaisväki levittäytyi yli koko Eriadorin. Karvajalat asettuivat asumaan Arthedainiin, Briihin ja Viimavaaroille. Väkevät seurasivat Kohuvettä etelään ja päätyivät Cardolaniin, Tharbadin ja Mustainmaan rajoille. Vähälukuisimmat helokesit valtasivat Rhudaurin metsämaat kunnes sulautuivat muihin klaaneihin.

Arthedainin kuningaskunnan kannalta hobittien tulo oli varmaankin verrattavissa meidän maailmamme kansainvaelluksiin. Ratkaisukin oli samankaltainen. Kuningas Argeleb II luovutti vuonna III 1601 hobiteille ikiaikaisen nautintaoikeuden maahan Paasikaarten sillan länsipuolella. Alkuperäinen hobittireservaatti oli ilmeisesti vaatimattoman kokoinen, mutta hobitit lisääntyivät nopeasti ja “valtasivat kaiken maan joen ja Kaukavaarojen välillä” (Sormuksen ritarit, 22). Maa-alue kuului Arthedainin kuningaskunnan tuottavimpiin, mutta Vuosien Kirjassa on vihjeitä siitä, että Arthedainin väki oli suuresti huvennut sotien ja onnettomuuksien vuoksi, joten kenties Argeleb II:lla ei ollut vaihtoehtoja.

Arthedainin dúnedain tekivät parhaansa kotouttaakseen tulokkaat ja tehdäkseen heistä liittolaisia jatkuvaan sotaansa Angmarin noitavaltakuntaa vastaan.  He opettivat hobiteille luku- ja kirjoitustaidon, käsityöt, rakennustaidon ja rahan käytön vaihdannan välineenä. Epäilemättä heiltä olivat peräisin myös kaikki ne instituutiot, joista hobitit olivat myöhemmin ylpeitä: postilaitos, rajavartiosto, käräjät ja oikeuslaitos. Arthedainin ihmiset jakoivat Konnun hallintopiireihin, mutta hobittien sukurakkauden vuoksi niiden merkitys jäi olemattomaksi. Hobittiyhteiskunta muodostui klaaneista, joiden päällikköt päättivät keskenään kaikista asioista. Sen vuoksi TSH:n prologissa voidaan sanoa, että Konnussa “oli tuskin minkäänlaista hallintoa”. Suvut hoitivat enimmäkseen omat asiansa. Miten, siihen Bilbo Reppuli ei ottanut kantaa. Ehkä ei ole kaukaa haettua verrata Konnun perustajia Marchoa ja Blancoa tai Tukeja ja Ikäbukeja Corleonien ja Maranzanojen kaltaisiin “perheisiin”.

Niin kauan kun kuningaskunta oli olemassa, hobitit olivat nimellisesti Arthedainin alamaisia, mutta itse asiassa heitä hallitsivat heidän omat päällikkönsä eivätkä he sekaantuneet muun maailman menoon. Sama tilanne vallitsi Länsi-Roomassa 400-luvulla, kun keisarit olivat luovuttaneet kokonaisia provinsseja germaaneille. Argeleb II:n jalot tavoitteet jäivät tyystin toteutumatta. Hobitit ottivat dúnedainilta kaiken mitä saivat, mutta eivät antaneet mitään vastapalvelukseksi. Arthedainin viimeiseen taisteluun he lähettivät jousimiehiä kuninkaan avuksi – tai niin he itse väittivät, sillä siitä ei löydy merkintää yhdessäkään ihmisten tarussa. Pohjoisen dúnedain eivät siis saaneet hobiteista minkäänlaista apua omiin ponnisteluihinsa, ja yhtä kiittämättöminä he säilyivät vuosisatojen halki, omahyväisinä ja itsetyytyväisinä, kunnes vasta Sormuksen Sodassa he joutuivat vihdoin lunastamaan paikkansa muiden arvostettujen kansakuntien joukossa.

wordpress plugins and themes automotive,business,crime,health,life,politics,science,technology,travel

2 vastausta

« Edelliset - Seuraavat »