Vuonna 1995 ilmestynyt italialaisen semiootikon ja kirjailijan Umberto Econ (1932–2016) essee Il fascismo eterno loi käsitteen ur-fasismi, ikuinen fasismi. Eco määritteli sen kaikkien fasismien takana olevaksi ajatusmaailmaksi. Essee sisälsi neljätoista prototyyppistä ominaisuutta, jotka hänen mielestään olivat erityisiä fasismille:
- Perinteiden palvonta
- Modernismin hylkääminen
- Toiminta toiminnan itsensä vuoksi (irrationalismi, epä-älyllisyys)
- Sokea kuuliaisuus, kriittisyys on petturuutta
- Erilaisuuden pelko (rasismi ja viha)
- Keskiluokkaan vetoaminen
- Salaliittoihin uskominen
- Viholliset ovat samaan aikaan heikkoja ja vahvoja
- Elämä on jatkuvaa kamppailua
- Heikkojen halveksiminen
- Sankaruuden kultti
- Toksinen maskuliinisuus
- Selektiivinen populismi (johtaja tulkitsee kansan tahtoa)
- Uuskieli (sanojen merkityksen muuttaminen)
Siinä missä muut fasismin tutkijat kuten Stanley Payne ja Roger Griffin pyrkivät rajaamaan ja täsmentämään fasismin määritelmää, Umberto Eco irrotti sen kokonaan historiallisesta viitekehyksestään. Econ essee muutti fasismin ajallisesti rajatusta poliittisesta liikkeestä kulttuuriseksi ja psykologiseksi oireyhtymäksi. Eco esitti fasismin jonain ajattomana, ikuisesti piilevänä henkisenä uhkana. Tämä antoi luvan etsiä fasismin siemeniä mistä tahansa ilmiöstä ja ajasta.
Jo toisen maailmansodan aikana Stalin oli määrännyt, että vasemmiston oli kutsuttava kansallissosialismia fasismiksi – koska se sisälsi sanan “sosialismi”, jossa ei voinut olla mitään pahaa. Econ esseellä oli vielä suurempi vaikutus kielenkäyttöön. Hän julkaisi sen yleistajuisessa The New York Review of Books -lehdessä, josta fasismin uusi määritelmä päätyi toimittajien ja poliittisten kommentaattorien käyttöön.
Econ 14 kohdan lista ei vaadi kokonaisuuden toteutumista. Econ mukaan yksikin piirre riittää “tiivistämään fasismin ympärilleen”. Tämä dekonstruoi historiallisen fasismin ja teki käsitteestä niin väljän, että lähes mikä tahansa kansallismielinen, perinteitä painottava tai populistinen liike voidaan määritellä fasistiseksi ja siten tuomittavaksi. Tämä on retorinen keino, joka tunnetaan myös nimellä “kaivon myrkyttäminen”. Semiootikkona Eco tiesi täsmälleen, mitä oli tekemässä.
Ensimmäinen askel oli kansallissosialismin ja fasismin niputtaminen yhdeksi ideologiaksi huolimatta aatteiden välisistä eroista. Seuraava askel oli kaiken kansallismielisyyden ja oikeistolaisuuden liittäminen fasismiin. Näin henkinen yhteys on luotu, ja taikuri taikoo kuulijoiden selkärangasta atavistisen tunnereaktion aina kun taikasana mainitaan. Econ kaltaisten vasemmistolaisten jälkistrukturalistien tavoitteena on aina ollut kielen sisällön muokkaaminen niin, että kilpailevien poliittisten näkemysten esittäminen muuttuu vaikeaksi ellei peräti mahdottomaksi.
Kun fasismista tehdään sumea ja epähistoriallinen ilmiö, se muuttuu historiallisesta ja poliittisesta käsitteestä pelkäksi haukkumasanaksi. Kun suomalainen naispoliitikko kutsuu oikeistohallitusta fasistiseksi, mitä hän tarkalleen väittää? Ei varmastikaan sitä, että kyseinen hallitus ajaa ammattiyhdistysten valtaa, diktatuuria, tai Fiumen palauttamista takaisin Italialle. Hän haluaa vain kutsua oikeistohallitusta oikeistolaiseksi, mutta sanalla joka koetaan yleisesti loukkaavaksi.
Oikeisto on pakotettu kamppailemaan toinen käsi selän taakse sidottuna, koska oikeistolaisten on jatkuvasti pelättävä kielipelejä ja leimaantumista. Se on jättänyt moniin länsimaihin jäljelle oikeastaan vain sellaisen oikeiston, joka jakaa vasemmiston kanssa yhteisen liberaalin maailmankuvan. Tämä näkyy mielestäni hyvin myös muissa liberaaleissa fasismitulkinnoissa. Brittiläisen politiikantutkijan Roger Griffinin määritelmä fasismista “palingeneettisena ultranationalismina” käyköön esimerkiksi. Siinä fasismi määritellään äärimmäiseksi, orgaaniseksi kansallismielisyydeksi, jossa kansakunta ei muodostu vapaista yksilöistä ja kansalaisoikeuksista (kuten liberaalinationalismissa), vaan kansakunta nähdään “elävänä elimenä” jonka etu menee yksilön ja ihmisoikeuksien edelle.
Tämä on kuitenkin nationalismin eli kansallismielisyyden alkuperäinen määritelmä, jonka ympärille kaikki eurooppalaiset kansallisvaltiot muodostuivat. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisiä rajoja piirtäessä kansojen itsemääräämisoikeutta pidettiin pyhänä (paitsi saksalaisten, mutta he olivatkin hävinneet sodan). Ja jotta voitaisiin edes puhua kansallisesta itsemääräämisoikeudesta, on tunnustettava itse kansan olemassaolo kulttuurisena, historiallisena ja biologisena ilmiönä.
Toisen maailmansodan jälkeen kansalle ja nationalismille on annettu uusia merkityksiä, joista tärkein on liberaalinationalismi (civic nationalism). Sen kehitti amerikanjuutalainen filosofi Hans Kohn vuonna 1944 julkaistussa teoksessaan The Idea of Nationalism: A Study in Its Origins and Background. Jos perinteinen kansallismielisyys, jota myös Italian fasistit kannattivat, lähtee ylhäältä alas (ihminen ei voi valita, mihin kansaan kuuluu), Kohnin liberaalinationalismi lähtee yksilöstä, sitoutumisesta tiettyihin arvoihin ja oikeuksiin. Silloin kenestä tahansa, joka väittää jakavansa samat liberaalit arvot, voi tulla minkä tahansa kansan jäsen.
Tämä on johtanut hivenen erikoiseen tilanteeseen, jossa liberaalinationalismin nimeen vannovat Skotlannin kansallispuolue, Walesin Plaid Cymru ja Katalonian vasemmisto kannattavat itsenäistymistä vetoamalla edustamiensa historiallisten etnisten ryhmien perinteisiin asuma-alueisiin ja kansallisen suvereniteetin ideaan, mutta samalla kiistävät noiden etnisten ryhmien olemassaolon tai määrittelevät ne uudelleen arvojen ja monimuotoisuuden kautta.
Fasismi on kuitenkin paljon muutakin kuin vain kansallismielisyyttä, kuten aiemmissa kirjoituksissani olen todennut. Itse asiassa kansallismielisyys ei ole edes määrittävä tekijä kaikissa fasismeissa. Kansallissosialismi (joka ei lopulta ollut enempää kansallista kuin sosialismiakaan) kiinnittyi yksinomaan rodun käsitteeseen. Natsien rotuideologia oli pohjimmiltaan transnationaalia ja kansallissosialistien itsensä mukaan siten myös ei-poliittista: ihminen ei voinut valita rotuaan enempää kuin kansallisuuttaankaan. Sen mielestä vapaus oli irrationaalista eikä yksilö ollut koskaan merkityksellinen. Hitlerin kaukaisimmissa suunnitelmissa oli paitsi eurooppalaisten kansallisvaltioiden hävittäminen, myös Saksan valtion lakkauttaminen ja korvaaminen euroopanlaajuisella, tuhatvuotisella valtakunnalla.
Kansallissosialistit puhuivat ja kirjoittivat paljon nationalismia vastaan. “Eurooppalaisen idean” tuli nousta kansallisten ideoiden yläpuolelle. Nurkkakuntainen nationalismi nähtiin syynä siihen, että Eurooppa ei ollut kyennyt aiemmin yhdistämään voimiaan. Esimerkiksi entinen Itävallan liittokansleri ja Hollannin valtakunnankomissaari Arthur Seyss-Inquart piti heinäkuussa 1940 puheen, jossa hän julisti yhteisen Euroopan ideaa ja nationalismin kuolemaa tavalla, joka voisi olla suoraan myös jonkun EU:n virkamiehen kynästä:
“Ennen kaikkea vanha kansallisvaltion ajatus tulee muuttumaan uudeksi elintilaksi – – Uudeksi Euroopaksi, keskinäisen solidaarisuuden ja yhteistyön mantereeksi, Euroopaksi ilman työttömyyttä ja valuuttakriisejä, Euroopaksi jossa työnjakoa, viestintää ja kaupankäyntiä kehitetään kaikkein moderneim
Arthur Seyss-Inquart NSDAP:n Auslandsorganisationin kokouksessa 26. heinäkuuta 1940, Walter Lipgens (toim.): Documents on the History of European Integration (1985)
pien tekniikoiden mukaisesti, ja jossa kaikkien hyvinvointi tulee kasvamaan nopeasti jahka kansalliset taloudelliset muurit on purettu.”
Fasismi-sanan merkityksen sumentuminen on syy, miksi minä käytän johdonmukaisesti vanhahtavaa kirjoitusasua fascismi puhuessani italialaisesta fasismista sellaisena kuin se ilmeni 1919–1943. Fascismi oli aiemmin ymmärretty Giovanni Gentilen ja Benito Mussolinin muotoilemaksi eettiseksi valtio-opiksi, jolla oli tietty filosofinen pohja (aktuaalinen idealismi), talousmalli (korporatismi) ja tavoite (totalitaarinen valtio). Eco riisui fascismilta sen filosofisen rungon ja kuvasi sen aatteen sijasta eräänlaiseksi sosiaalipsykologiseksi mielentilaksi. Eco väitti, että fascismi oli ideologisesti tyhjä ja epäjohdonmukainen sekamelska: “Mussolinilla ei ollut filosofiaa, hänellä oli vain retoriikkaa.”
Ecolle kyse oli vain siitä, miten poliittinen liike hyödyntää pelkoa, turhautumista ja muukalaisvihaa. Yhtä hyvin voisi typistää työväenliikkeen analyysin woke-retoriikan tukimukseksi. Econ esseetä voisi arvostella siitäkin, ettei se kuvaa kovin hyvin italialaista fascismia. Esimerkiksi modernismin hylkääminen ja perinteiden palvonta ovat Econ keskeiset fasismin tunnusmerkit. Silti historiallinen fascismi oli leimallisesti modernistinen liike, joka ihannoi teollistumista, nopeutta ja tekniikkaa sekä pyrki luomaan “uuden fasistisen nykyajan”.
Juutalaisviha ja rasismi (kuten se silloin ymmärrettiin) puuttuivat myös fascimista ennen vuotta 1938. Esimerkiksi yksi fascistien suosituimmista lauluista Faccetta nera, bell’abissina kertoo kauniista mustasta abessiinialaistytöstä, joka odottaa italialaisten tulevan vapauttamaan hänet orjuudesta. Econ väite “epä-älyllisyydestä” on myös hivenen epärehellinen. Vaikka fascismissa oli mukana runsaasti irrationalismia, väite fascismista puhtaana retoriikkana sivuuttaa kokonaan Giovanni Gentilen, Alfredo Roccon ja Ugo Spiriton kaltaisten intellektuellien mittavan teoreettisen työn.
Toki on sanottava, että Eco kirjoitti esseensä kulttuurikriitikkona ja kirjailijana, ei poliittisen historian tutkijana, ja hänen 14 kohdan listansa pohjautui etupäässä henkilökohtaisiin lapsuusmuistoihin ja kirjallisuusreflektioon. Essee on kirjallisesti loistava (kuten Econ esseet yleensäkin), mutta huono työkalu poliittisen historian tai nykypäivän poliittisten liikkeiden analysointiin. Valitettavasti se on ollut valtavan vaikutusvaltainen juuri jälkimmäisellä tavalla.
