Archive for the 'Elämä' Category

Oct 12 2019

Näet edessä kuoleman portin

Published by under Elämä

Olen pelännyt kuolemaa siitä lähtien kun tulin tietoiseksi ajan kulusta, mikä oli hyvin varhain, aika lailla siinä vaiheessa kun minua yritettiin nukuttaa. Sen olemassaolo itsessään tuntui rikokselta universumia kohtaan, sen vääjäämättömyys ja väistämättömyys tuottivat halvaannuttavaa kauhua. En kyennyt nukkumaan, koska nukahtaessa tietoisuus sammuu. Se tuntui pieneltä kuolemalta.

Eksistentialistista kauhua ei minulle tuota pelkästään lähestyvä ja arvaamaton Tuonen viikate, vaan se miten kuolema on sisäänrakennettu universumin lakeihin. Kaiken olemassa olevan hidas lämpökuolema, entropian lisääntyminen, surmaa tähdet ja planeetat, galaksit ja galaksijoukotkin.

Oman elämänantajamme, kotiaurinkomme kuolema höyrystyttää kerran Maan valtameret kuten se teki jo Venukselle. Maapallon kohtalo on muuttua steriiliksi kivipalloksi ikuisessa pimeydessä. Suuri kokeilu joka alkoi ensimmäisten aminohappojen lemmekkäästä tanssista ja joka on tähän asti tuottanut tursaiden uteluuden ja lavastajalinnun taiteellisuuden, Milanon duomon ja Apollo-ohjelman, päättyy samalla väistämättömyydellä kuin yksilö heittää viimeisen henkäyksensä.

Kaiken elollisen katoaminen, maailmankaikkeuden laajeneminen, sen hajoaminen ajattomaan pimeyteen vuosimiljardien päästä, tuottavat minulle yhtä suuren kauhun kuin oma kuolemani, jonka kanssa en ole tehnyt rauhaa. Minne tahansa katsonkin, näen sen odottavan minua lähimmän kulman takana.

Nuorena ihailin katkerana niitä, jotka pakenemisen sijaan olivat juosseet kuolemaa kohti; flirttailleet sen kanssa verisillä tantereilla. Itse vierastin kipua, kammosin epämukavuutta. Kuoleman vääjäämättömän odotuksen kammottavuus sai minut ymmärtämään niitäkin, jotka lähtivät amok-juoksuun. Ymmärsin hyödyttömän ja impotentin eleen, keskisormen näyttämisen Thanatokselle: “Jos minun on kuoltava, vien ainakin jonkun mukanani.”

Olisin kernaasti uskonut johonkin, jos olisin osannut. Vanha euraasialainen pakanuus perustui ajan syklisyyteen; kaikki toistaa itseään, millään ei ole alkua eikä loppua. Jokainen on linkki äärettömässä ketjussa. Se olisi turvallisin ajatus minkä tiedän. Mutta Kosmos ei välitä. Kosmos on päättänyt totella sellaisia luonnonlakeja, joilla on määrätty alku ja kammottava loppu. Enkä minä voi muuta kuin puida nyrkkiäni tummenevaa taivasta kohti; kirota demiurgia jonka gnostilaiset sijoittivat Kosmoksen ytimeen selittääkseen teodikean, miksi maailma on paha jos Jumala on hyvä.

Istun ja tuijotan. Se kutsuu minua; lyhennä tuskaasi, oikaise hieman, mitä suotta itseäsi kidutat. Paavo Haavikon (1931–2008) Rauta-ajassa Ilmari pohtii: “- Kuolema. Että pelkäänkö minä sitä. Mitä minä sitä pelkäisin. Eikö se työnsä osanne. Ei tämä huono elämä ollut. On nähty huonompiakin. On se kaiken ottanut minkä se on antanutkin.”

Jos olisi rohkea! Mutta onko se todella rohkeutta, käydä pystypäin kuolemaan? Vai onko se nöyryyttä? Minä en tahdo käydä nöyrästi sitä kohti, minä haluan nostattaa vihan kuolemaa vastaan ja syleillä elämää, syleillä sitä niin kuin Kaarlo Sarkia (1902–1945) runossaan.

“Älä elämää pelkää, älä sen kauneutta kiellä
suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje;
ei kuolema sinulta oveaan sulje.”

Sarkia kehottaa juopumaan elon maljasta, mutta myös kivutta siitä luopumaan. “Elä pelotta varassa yhden kortin / näet aina avoinna kuoleman portin.” Mutta mitä käy, jos veto kohti kuolemaa ja siitä pois ovat yhtä suuret? Liikevoimat kumoavat toisensa, jään paikoilleni, halvaantuneena, kyvyttömänä liikauttamaan sormeanikaan, ja tuijottamaan Kosmoksen epäystävällisiä kasvoja.

No responses yet

Oct 16 2013

Fantastista topografiaa

Published by under Elämä

Taannoinen esitelmäni Ropeconissa 2013 fantastisesta topografiasta:

No responses yet

Sep 17 2008

Bloginkirjoittaja ja kuolema

Published by under Elämä,Kirjat

Isoveljeni Jan ilmestyi taas jälleen kerran uniini, pompahtaen esille kuin ektoplasma, pyytämättä ja yllättäen. Kaikista kiusallisinta on, ettei hän näytä olevan tietoinen omasta kuolemastaan. Miten epämiellyttävä sosiaalinen tilanne. Isäkin oli silminnähden vaivaantunut. Asiaa lähestyttiin kierrellen ja kaarrellen. Harvoin uni-Jan on suostunut katoamaan takaisin unohduksen sfääreihin pelkästään tiukasti väittelemällä, vaan kaamio on jäänyt elävien maille. Aivan erilainen tapaus kuin Aslak, jota ei tavoita edes alitajunta. Unimatkojeni aikana olen nähnyt hänestä vain varjon. Ehkä asiaan vaikuttaa, ettei Jan ei halunnut kuolla; Aslak poistui omasta vapaasta tahdostaan. Joka kerran kun kuulen säkeen softly in the gloom they heard the birds”, tunnen väristyksen ihollani. Saamelaiset uskoivat että ihmisen sielu elää niin kauan kun hänet muistetaan ja hänestä lauletaan, ennen elämänvoiman sulautumista esi-isien numeeniseen massaan…

Ajatukset kääntyvät usein kuolemaan tavalla, joka olisi ehkä ominaisempaa 60-vuotiaalle kuin 30-vuotiaalle. Kuolema on toki osa elämää, erottamaton maksu joka meidän kaikkien on maksettava syntymästä. Lineaarinen aikakäsitys saa elämän vaikuttamaan vuoristoratakyydiltä joka päättyy betoniseinään, eikä vaunusta uskalla hypätä kesken pois. Syklisesti ajatellen voisi olla yhtä perusteltua pelätä syntymää kuin kuolemaa (monet väittävät nähneensä ihmisiä heidän kuolemansa jälkeen, mutta onko kellään prenataalisia visioita?).

Toisinaan tunnen itseni Jacopo Belboksi. Trumpetin sijasta minulla on Cembalo, pelot ovat identtiset. Belbon tavoin itsekritiittisyyteni on saanut minut julistamaan, etten koskaan kirjoita mitään omaa (vaikka kirjoittaminen on selvästi minulle intohimo). Jo kaksikymmentä vuotta olen tehnyt vain pastisseja toisten tekstistä, toisten tyyleistä, jopa Historiasta (mikä muukaan Historia on kuin kertomus, kollektiivinen tarina). Olen yhdistellyt historioita, etsinyt lainalaisuuksia, soveltanut laajoja kaaria kirjoittaakseni fiktiivisiä historioita fiktiivisille kansoille, joista tekee todellisia se, etten ole keksinyt niille mitään sellaista mitä ei olisi oikeasti tapahtunut jonain aikana jossakin. Ensimmäisen kosmokseni loin jo kauan ennen lukioikää. Piirustusarkistoni on yhä täynnä sekalaista arcanaa tuolta ajalta: fiktiivisiä juna-aikatauluja, imaginääristä kartografiaa, mielikuvituksellista etnografiaa. Demiurgina itselleen itse.

Joskus minäkin ajaudun liian syvälle itseeni, jonnekin itsetutkiskelun ja itseinhon välisille aavoille paljakoille. En silti suunnittele ripustautumista heiluriin. Parempi ripustautua hetkiin, viinin helmeilyyn, mätänevien lehtien tuoksuun, talvitien kirkkauteen, roomalaisen helteen paahteeseen. Panta rei

4 responses so far

Jun 16 2008

Liberum veto

Published by under Elämä,Politiikka

Irlantilaisia syytetään nyt väärin äänestämisestä, kun saarivaltio tyrmäsi kansanäänestyksessä Lissabonin sopimuksen nimellä henkiin herätetyn Euroopan Unionin perustuslain. Petteri Tuohinen syyttää Helsingin Sanomissa kansanäänestysten tyrannisoivan EU:ta ja kysyy, monien muiden eurokraattien tavoin, miten kolmen miljoonan irlantilaisen annetaan päättää puolen miljardin ihmisen puolesta unionin tulevaisuudesta.

Tuohinen & al. eivät tosin mainitse, että sopimus kaatuisi todennäköisesti useimmissa muissakin unionin jäsenmaassa, jos asiasta sallittaisiin järjestettäisiin kansanäänestys. Perinteisesti EU:n demokraattinen päätöksenteko on hoidettu a) äänestyttämällä ihmisiä uudestaan kunnes haluttu tulos on saavutettu tai b) ohittamalla demokraattiset elimet kokonaan. Paradoksaalisesti EU ei kuitenkan kärsi niin paljon demokratian puutteesta kuin vääränlaisesta demokratiasta.

Koska Euroopan Unioni ei ole liittovaltio jossa tehdään enemmistöpäätöksiä, vaan valtioliitto jossa jokaisen jäsenmaan on ratifioitava jokainen pykälä, ei liene ihme että unionin hallintokoneistosta on tosiasiassa muodostunut lehmänkauppoihin erikoistunut byrokraattinen massiivi. Itse asiassa tapa miten unionia johdetaan muistuttaa minua suuresti Puolan-Liettuan kansanyhteisöstä (Rzeczpospolita).

Puolassa aatelisia oli väkilukuun verrattuna suhteettoman paljon. Maata hallinnut itseriittoinen aatelisparlamentti Sejm monopolisoi vallan itselleen ohittaen kansan ja kuninkaan. Vuonna 1652 vahvistettiin niin sanottu liberum veto, jonka mukaan jokaisella aatelisparlamentin jäsenellä oli itsenäinen oikeus keskeyttää minkä tahansa asian käsittely, eli jokainen päätös edellytti täyttä yksimielisyyttä. Turha sanoakaan, että mistään muusta asiasta ei parlamentilla tämän jälkeen täyttä yksimielisyyttä ollutkaan. Keskusvalta halvaantui.

Tuloksena tuo silloisen Euroopan suurin ja voimakkain valtio hajosi omaan mahdottomuuteensa. Ehkä on niin, että Euroopan rzeczpospolita uudistuu vasta sitten kun se lakkaa teeskentelmästä demokraatiaa ja tunnustaa avoimesti, että valta on ylikansallisella virkamiesluokalla. Ilman mittavaa hallinnon virtaviivaistamista EU:sta kuitenkin tuskin tulee se vastapaino Yhdysvalloille ja Kiinalle, mitä se kuvittelee olevansa.

Olisiko se hyvästä vai pahasta, sitä en mene sanomaan. Menen mieluummin juttelemaan tuolle takapihan siilille. Se on tullut nyt kaksi kertaa katselemaan minua kun olen nauttinut ilta-auringosta. Takapihaa pidemmälle ei tällä revenneellä nilkalla pääsisikään. Ei ainakaan ulosottomiestä karkuun.

3 responses so far

Jun 02 2008

Eilen, tänään, huomenna

Published by under Elämä

Jura Jukolan perustama Kulttuuripiiri käynnistyi sunnuntaina. Ensimmäisessä elokuvaillassamme Kallvikissa tarjottiin italialaistyyppistä risottoa, paistettua kanaa (itse söin härän ulkofilettä), mansikoita, jäätelöä, mustikkapiirakkaa ja vaniljakastiketta ennen siirtymistä Vittorio de Sican pariin. Illan elokuva oli vuonna 1965 Oscarin voittanut Ieri, oggi, domani (1963).

Sophia Lorenin ja Marcello Mastroiannin mestarillisesti tähdittämä Eilen, tänään, huomenna on erinomaisesti toimiva, viihdyttävä ja ajaton episodielokuva. Kolme tarinaa, kolme eri naista, kolme eri kaupunkia, kolme erilaista ajankuvaa, kolme erilaista Italiaa. Loren ja Mastroianni vetävät kaikkien tarinoiden pääroolit, mutta siihen yhtäläisyydet jäävätkin.

Adeline. Mezzogiornon kekseliäs köyhälistö vetää yhtä köyttä ja huijaa virkavaltaa 1900-luvun alun Napoliin sijoittuvassa tarinassa, jonka keskiössä on tulinen Adeline Sbarati, tupakan salakauppias. Adeline on päättänyt välttää uhkaavan vankilatuomionsa olemalla jatkuvasti raskaana. Adelinen tossun alla oleva työtön aviomies joutuu siitosoriksi ja lastenhoitajaksi Adelinen pyörittäessä taloutta.

Anna. Vauraaseen Milanoon ja kuumalle moottoritielle sijoittuva keskimmäinen lyhyt episodi tuo mieleen Fellinin La dolce vitan. Seurapiirirouva Annan elämä on miljoonaomaisuudesta huolimatta -tai oikeastaan sen vuoksi- tylsää ja merkityksetöntä, joten hän noukkii kyytiin rakastajan virkaa hoitavan toimittajan. Tarina on vähäeleinen, mutta sisällöltään kaikkein puhuttelevin ja täynnä symboliikkaa.

Mara. Eliittikurtisaani Mara viettelee puolivahingossa naapurissaan asuvan 17-vuotiaan pappisseminaarilaisen. Kun poika sitten rakastuu Maraan ja vaihtaa liperit brylcreamiin, tulee katoliselle Maralle itsetutkiskelun paikka. Mastroianni vetää tässä tarinassa ilmiömäisen sivuroolin Maraan myös rakastuneena hömelönä ja niljakkaana vakioasiakkaana, joka ulvoo sutena… Kohua herättäneen loppukohtauksen voi luntata YouTubesta.

Seuraavan kerran Kulttuuripiiri kokoontuukin Sudenpesässä, allekirjoittaneen toimiessa isäntänä. Lisää rapottia seuraa!

No responses yet

Apr 05 2008

Nekrologi Aslak Veisiölle

Published by under Elämä

Death of Felagund

Vuosi sitten sanoit, että jos ei mitään muuta muistotilaisudessasi luettaisi, niin Finrodin ja Sauronin taiston laulu. Nyt kun olet lähtenyt edeltä Mandosin saleihin, jossa ihmisten sielut vain pysähtyvät matkalla kohti tuntematonta, velvollisuuteni lienee täyttää tämä tahto.

    He chanted a song of wizardry,
    Of piercing, opening, of treachery,
    Revealing, uncovering, betraying.
    Then sudden Felagund there swaying
    Sang in answer a song of staying,
    Resisting, battling against power,
    Of secrets kept, strength like a tower,
    And trust unbroken, freedom, escape;
    Of changing and of shifting shape
    Of snares eluded, broken traps,
    The prison opening, the chain that snaps.
    Backwards and forwards swayed their song.
    Reeling and foundering, as ever more strong
    The chanting swelled, Felagund fought,
    And all the magic and might he brought
    Of Elvenesse into his words.
    Softly in the gloom they heard the birds
    Singing afar in Nargothrond,
    The sighing of the Sea beyond,
    Beyond the western world, on sand,
    On sand of pearls in Elvenland.
    Then the gloom gathered; darkness growing
    In Valinor, the red blood flowing
    Beside the Sea, where the Noldor slew
    The Foamriders, and stealing drew
    Their white ships with their white sails
    From lamplit havens. The wind wails,
    The wolf howls. The ravens flee.
    The ice mutters in the mouths of the Sea.
    The captives sad in Angband mourn.
    Thunder rumbles, the fires burn —
    And Finrod fell before the throne.

Kuva: Anke-Katrin Eiszmann, Felagundin kuolema

3 responses so far

Mar 21 2008

Matkalla maailmankaikkeudessa

Published by under Elämä,Luonto

Outo keväinen valoilmiö paistaa sisälle hailakansiniseltä taivaalta, toivon merkkinä tai valheellisena lupauksena. Vuosisatojen ajan esi-isämme laskivat elämänsä selvityissä talvissa. Myös täällä Helsingin lähiöissä odotetaan innokkaasti talveksi nimitetyn epämääräisen loskakauden loppua ja kuivan kauden alkua, jolloin ei tarvitse enää vetää jalkaansa saappaita selvitäkseen lähimmälle bussipysäkille.

Kevään ja kuivuuden tulo merkitsee vapautumista ahtauden kahleista, mahdollisuutta liikkua, kävellä, kiitää minne mieliikään. Sitä varten tarvitsen uuden polkupyörän. Edellisen ostin marketista ja se kesti neljä kesää, erinäisiä satoja kilometrejä ja Malmin narkkareiden ilkivallan kunnes vaihteidenvälittäjä poksahti rikki. Huoltomies ilmoitti, että varaosia ei ole saatavana, joten pyörä on nyt käyttökelvoton. Kenties kannan ajopelini Malmin torille varkaiden harmiksi. Kaikki edellisetkin polkupyöräni on varastettu Helsingissä, joten miksi rikkoa hyvää traditioita.

Mutta mistä uusi ajokki vanhan tilalle? Himopyöräilijäksi tiedän polkupyöristä hävettävän vähän. Toivomuslistallani on kestävä runko, noin 7 vaihdetta ja jalkajarru, sopiva kaduille ja sorateille. Hintaa saisi olla korkeintaan 500 €. Enempää ei ole talven jäljiltä säästössä. Hyviä neuvoja pyöränostoon otetaan vastaan. Missä kannattaisi asioida? Mitä tulee ottaa huomioon polkupyörää valitessa?

Kunnes saan uuden pyörän ja maisemat taas soljuvat ohitseni mukavan kepeästi, olen omien käpälieni varassa. Australopithecus afarensiksesta lähtien hominidilajimme on erottautunut kaikista muista eläimistä nimenomaan kävelijänä. Kävellen homo sapiens on levittäytynyt koko planeetalle Antarktista lukuunottamatta. Suuresti arvostamani avaruustähtitieteen professori ja kävelijä Esko Valtaoja kirjoittaa uusimmassa teoksessaan Ihmeitä -kävelyretkiä kaikkeuteen seuraavasti:

Minun mielestäni kunnon kävely ei missään nimessä saa olla kuntoilua, tarmokasta viuhtomista kädet ja kenties sauvatkin heiluen ja sykemittarit piipaten. Sen ei myöskään pitäisi olla kävelyllä oloa, ei yksin eikä yhdessä, ei kulttuuripromenaadia nähtävyyksiä bongaillen eikä myöskään, herra varjelkoon, sankarillista erävaellusta kolmenkymmenen kilon rinkka selässä, iltaisin laavulla hytisten ja kuivattuja aprikooseja järsien. Niillä kaikilla on varmasti aikansa ja paikkansa, mutta ne kaikki tekevät itse kävelystä välineen, keinon tehdä jotain muuta kuin kävellä.

Kävelyllä voi olla päämäärä, mutta sen olennaisin asia on tutustuttaa ympäristöön, nähdä kummemmin valikoimatta mitä nähtävissä on, ajatella niitä ajatuksia mitä seutu päättää mieleen tuoda. Friedrich Nietzschen mukaan istuen saatu ajatus ei ole minkään arvoinen. Minunkin aivoni alkavat toimia vasta liikkeessä ja pysähtyvät vasta kun istun tietokoneen ääreen. Kun pitää keksiä juonenkäänteet ja henkilöt seuraavaan roolipelitarinaan, lähden kävelylle. Tai kenties pyöräilen jonnekin, jossa voin katsella rantaa ja vettä, jonnekin jossa aallonmurtaja ja taivas / nojaavat tähdettömään veteen.

13 responses so far

Mar 09 2008

Valo tulee maailmaan aamuisin, kun naiset avaavat silmänsä ja alkavat harjata hiuksiaan

Published by under Elämä

Naaras on nisäkkäillä se, jolla on suuremmat sukusolut. Niin sanoo biologia. Se on kuitenkin vain puolet totuudesta, sillä jokainen mies tietää Naisen olevan mysteeri, joka ei ole tieteen keinoin selvitettävissä. Minulle naiseuden mysteerin ensimmäinen ruumiillistuma oli naapurin Elina-tyttö, jonka kanssa reilusti alle kouluikäisinä leikimme. Minun on vaikea palauttaa mieleeni Elinan kasvoja, mutta sitä paremmin muistan miten kutkuttavan kiehtova oli tytön tuoksu vasta joitain vuosia olemassa olleen poikalapsen mielestä. Vielä kehittymätöntä povea peittävä puuvilla kätki lupauksen vihkimyksestä Mysteeriin tuntemattomassa tulevaisuudessa. Joillakin lapsilla on kausi, jolloin poikien mielestä tytöt ovat yök ja tyttöjen mielestä pojat haisevat. Minulla tätä vaihetta ei koskaan tullut. Rakastin naisia niin pienestä lapsesta asti kuin muistan ja rakastan edelleen.

Naisten luona tuoksuu puhtaalle ja suloiselle. Ihana nainen kirmatessaan ei jätä jälkeä rannan hiekkaan. Naiset muuttuvat miehen mielessä myyttisiksi olennoiksi, yhtä vaikeasti tavoitettavaksi kuin aes sídhe. Pelkkä hymy sievältä kaupan kassalta tai bussissa vastapäätä matkustavalta tytöltä saa miehen sydämen väräjämään. Kun aikanaan menin kouluun, sain oppia että pojat olivat äänekkäitä ja väkivaltaisia – fyysisiä. Tytöt olivat paljon fiksumpia ja kiinnostavampia. Siksi yritinkin aina tutustua poikien sijasta tyttöihin. Kaikki leikkikaverini olivat koko lapsuuteni ajan tyttöjä.

Naiset eivät usko Naiseuden mysteeriin. Naiset tietävät paremmin kuin hyvin, että he jättävät jäljen hiekkaan, haisevat pahalle ja harjoittavat luonnollisia tarpeitaan aivan samalla tavalla kuin miehetkin. Itse asiassa muun väittäminen voi olla jopa naiselle loukkaus. Naiselle on perinteisesti jätetty kaksi positiota: Huoran ja madonnan. Jalustalle nostaminen on joidenkin mielestä yhtä väärä teko kuin halventaminenkin. Olisiko kuitenkin niin, että naiset ovat tosiasiassa ihmislajin kahdesta sukupuolesta fyysisempiä? Ovathan he vartalonsa toimintojen kautta sidotumpia maahan ja luontoon. Vertailtuani tuttavapiirissäni miesten ja naisten fantasioita tulin samaan tulokseen kuin moni kirkkoisä: Nainen on kahdesta ihmisestä se lihallisempi olento.

Suomensukuisten pohjoisten kansojen mytologiassa miespuolinen jumaluus, jota puhutellaan ukko ylisen jumalana, hallitsee ylistä maailmaa, säitä, taivaan sfäärejä. Insinöörin tavoin hän huoltaa kosmista koneistoa joka pyörii taivaannaulan ympärillä, mutta hänen tekonsa ja ajatuksensa koskettavat harvoin maallista maailmaa. Hänen panostaan tarvitaan teoista tärkeimpään, peltojen hedelmöittämiseen ja viljan kasvuun, mutta siihen se sitten jääkin. Ukko siementää feminiinin maan ja palaa takaisin taivaita tutkimaan.

Samaan aikaan alista maailma hallitseva naispuolinen jumaluus, jota puhutellaan loitsuissa akka manteren-alasena, hoitaa kaiken muun. Hän huolehtii kaikesta elävästä kehdosta hautaan. Hän on suuri synnyttäjä ja suuri tappaja. Hän hallitsee tuonelaa, kuolleitten valtakuntaa. Hänen vallassaan on ihmiselämän pienimmätkin yksityiskohdat. Miten hyvin tämä jumalinen jako kuvaakaan tuon ajan sukupuolijakoa: miehet olivat puoli vuotta poissa metsästämässä. He todellakin saattoivat käydä kotona vain siittämässä ja tuomassa elantoa. Nainen hoiti kaiken muun. Perheen, ruoan, karjan, vaatteet, tarttuipa hän poikkeustapauksissa jopa miekkaan tai kirveeseen puolustakseen kotiaan vainolaisia vastaan.

Tämän työtehtävien jaon muovaamia me yhä olemme. Mitä on viimeisten satojen vuosien kulttuurievoluutio ihmissuvun kymmenien tuhansien vuosien rinnalla? Miehellä on lihaksien lisäksi parempi kolmiulotteinen hahmotuskyky kuin naisella. Naisella on taas parempi värinäkö ja kivunsietokyky, jota miljoonat ja taas miljoonat synnytykset ovat koetelleet. Näitä tosiasioita ei muuta mikään vaikka sukupuoli olisi kuinka sosiaalinen konstruktio.

Olen nyt neljännesvuosisadan vanhempi kuin ihaillessani naapurin Elinaa. Mysteeri ei ole vieläkään selvinnyt. Yhä sydämeni alkaa sykkiä nähdessäni ystävällisen hymyn kauniin naisen kasvoilla. Nuorena kuvittelin, että vaikka miehet ja naiset näyttävät erilaisille, kaikki ihmiset ovat sisimmiltään samanlaisia. Nyt tiedän, ettei niin ole. Olen lähempänä Naisen ymmärtämistä käsittäessäni miten erilaisia naiset ovat. Ihmisen vanhentuessa ja ymmärryksen kasvaessa vastaukset vähenevät. Lopulta, kuoleman ovella, jokainen on yksin enää yhden alastoman kysymysmerkin edessä. Vasta silloin Naiseuden mysteeri menettää merkityksensä miesten mielessä.

Mikä on tuo hauras, vahva olento, tuhat kertaa juurevampi kuin pää pilvissä harhaileva mies? Jokaisessa naisessa kertaantuu Jumalatar, elämän ja syntymän potentiaalinen ihme. Mies on kuhnuri, mutaatio. Toisin kuin Raamattu kertoo, ensin oli Nainen. Vanhassa juutalaisessa ja gnostilaisessa perinteessä Jumala on puhtaasti spirituaalinen, abstrakti deus otiosus joka on kaiken alkusyy ja siinä kaikki. Näkyvä maailma on peräisin Viisaudesta, Sofiasta. Sofia synnyttää sokean demiurgin joka alkaa yhdistelemään Luojan legopalikoita lastenhuoneessaan ja näin tulee luoneeksi maailman.

Harva asia on niin seksikästä kuin älykkyys, ainakin jos se yhdistyy hyviin tapoihin. Viime perjantaina istuin junassa vastapäätä kahta vaaleaa, sievää, meikattua lukiotyttöä. Vastoin kaikkia odotuksia tytöt alkoivat keskustella keskenään hiukkasfysiikasta: elektroneista, positroneista ja antiprotoneista, betasäteilystä ja minulle aiemmin tuntemattomien saksalaisten herrasmiesten mukaan nimetyistä laeista. Paljastui, että tytöt olivat menossa fysiikan valmennuskurssille. Aloin miettimään, miksi yleisen perstuntuman mukaan älykkyyttä pidetään jotenkin miehisenä ominaisuutena ja älykkäiden naisten oletetaan olevan ulkonäöltään miesmäisiä tai ainakin sukupuolineutraaleja? Naisellisuus, muodokkuus ja pitkähiuksisuus ovat attribuutteja jotka tuovat mieleen lihallisuuden ja seksuaalisuuden, nuo gnostilaisen henkevyyden vastakohdat. Koska kristinopissa liha on pahasta, ei naisellinen nainen myöskään voi olla älykäs.

Yritin myös miettiä, onko tälle stereotypialle olemassa miehistä vastinetta. Lihaksikkuus ainakin on sellainen. Älykkään miehen stereotyyppi on huonoryhtinen, silmälasipäinen kynäniska, joko liian lihava tai liian laiha. Fyysisesti erittäin hyvässä kunnossa oleva mies menettää akateemisessa mielessä samalla tavalla uskottavuuttaan kuin huomattavan isorintainen nainen. Lihaksikkuus ja rintavuus ovat ihmisapinoille sekundaarisia sukupuoliominaisuuksia, joiden välittämät alitajuiset viestit sotkevat selvästi korkeamman ajattelukyvyn.

Junan tytöt osoittivat henkisten voimiensa lisäksi pukeutumisellaan ja laittautumisellaan omaa naiseuttaan. Tässä on yksi kiehtova osa Naiseuden mysteeriä: Naisten turhamaisuudessa on jotain välittömästi miesten alitajuntaan vetoavaa. Turhamainen mies olisi samalla epämääräisellä tavalla vastemielinen kuin epäsiisti mies. En niele väitettä, jonka mukaan naiset kaunistautuvat pelkästään miehiä varten. Melkein kaikki tuntemani naiset nauttivat kaunistautumisesta sen rasittavuudesta huolimatta. Näissä rituaaleissa on jotain syvällisesti vetoavaa. Minä ainakin voisin katsella iäisyyten asti pukeutuvaa ja laittautuvaa naistani.

Jonka nimi on muuten – Elina.

Hyvää myöhäistä naistenpäivää.

Post scriptum: Tämän päivän soundtrack ja mainio animaatio.

9 responses so far