Internetin sosiaalisesta mediasta on muodostumassa vastenmielinen ilmiö, joka lietsoo riitoja, hajoittaa kaveripiirejä ja antaa huomionkipeille hulluille loputtomasti palstatilaa. Olin ajatellut jo useiden päivien ajan luopua kokonaan facebookin käytöstä, kun tämä uutinen ilmestyi.

Kyseessä on Urjalan kaupunginvaltuustoon parilla äänellä päätyneen skinheadin ja Seppo Lehdon manttelinperijänä tunnetun nettihäirikön Rami Sipilän uusin provokaatio. Aikaisemmin Sipilä on kunnostautunut facebookissa toivottamalla vasemmistonuorten varapuheenjohtajan Minna Minkkisen keskitysleirille, uhannut Teuvo Lomania “heteroksi hakkaamisella” ja perustanut kohua herättäneen “autetaan somali-ystävämme takaisin kotiin” -ryhmän, johon tosin oli ehtinyt liittyä jo 20 000 ihmistä ennen sen sulkemista.

Oikeinkirjoitustaidoiltaan vaatimaton Sipilä on selkeän patologinen tapaus, joka menneinä vuosikymmeninä olisi tyytynyt töhertämään ladonseinään tai virtsaamaan postilaatikoihin. Sipilän käytöksestä voi päätellä, ettei hän todennäköisesti ajattele mitä sanoo, saatika kirjoittaa. Vakavampi asia on se, että internetissä Sipilän edustama käytös on siinä määrin tavallista, että sitä on alettu pitää normaalina jopa koulutettujen ihmisten keskuudessa.

Internetin anonymiteettiä on usein syytetty siitä, että käytännössä se on hyödyttänyt kiusaajia ja häirikköjä. Mutta mitä pitäisi ajatella siitä, että nämä samat kiusaajat ja häiriköt tekevät nyt samaa facebookissa omilla nimillään ja kasvoillaan? Näyttää siltä, että internet ylipäätään saa ihmiset hulluiksi. He solvaavat, parjaavat ja sättivät tavalla, jota kukaan ei hyväksyisi, jos se tapahtuisi kasvokkain. Lisäksi sosiaalisessa mediassa se näkyy kaikille samojen verkostojen jäsenille.

Suomalaisten uutispalvelujen kommenttiosastoista on tullut samanlaisia sonnanlevityksen areenoita. Pakkaa sekoittaa se, että epälukuinen mutta ilmeisen huomattava määrä kaikista kommenteista on ns. trolleja, joiden ainoa infantiili tarkoitus on ärsyttää, aiheuttaa ristiriitoja tai hämmennystä. Väittelyissä trollit esiintyvät melkein aina tyhminä tietyn ryhmän edustajina.

Kun maahanmuutosta on tullut 2000-luvun poliittinen kuuma peruna, ei ihmetytä että suurin osa provokaatioista pyörii tavalla tai toisella aiheen ympärillä. Tyypillisiä trolleja ovat esim. stereotyyppisen huonoa suomea kirjoittavien maahanmuuttajien kommentit (“sinä rassisti!”) sekä vielä stereotyyppisemmät muka-uusnatsit (“isäm maan puollustajat”). Voidakseen säilyttää mielenterveytensä internetin sosiaalisessa mediassa pitäisi lukijan epäillä koko ajan ja kaikkea, tai paremminkin, lopettaa blogien, keskustelufoorumien ja facebookin poliittisten ryhmien seuraamisen ja keskittyä vaikka ruokaresepteihin, neuleohjeisiin ja tiedeuutisiin.

Internetissä provosoidaan ja provosoidutaan. 30-luvun kiihkeinä vuosina poliittiset ryhmät pyrkivät ottamaan haltuunsa ensin kadun, sitten vasta salongin. Internet ja sosiaalinen media on 2000-luvun katu. Siksi myös facebookista on tullut surkuhupaisan raivokkaan poliittisen agitaation väline. Jo vakiintunut internet-meemien kaava on seuraava:

provosoiva ryhmä A -> provosoiva vastaryhmä B -> koko jutun läskiksi lyövät parodiaryhmät C ja D.

Esimerkkejä on viime viikoilta runsaasti. Tony Halmeen kuoleman jälkeen syntyivät A) Iltalehti boikottiin, kunnes Hazard saa kenkää, B) Iltalehti boikottiin, jos Hazard saa kenkää, C) Iltalehti boikottiin joka tapauksessa ja D) Iltakengät boikottiin, jos Hazardi on Pensseli-setä. Samaa kaavaa noudattaa myös A) Vastustan kokoomuksen suunnitelmia muuttaa opiskelu maksulliseksi B) Vastustan vasemmiston suunnitelmia kerätä ääniä valheilla ja C) Vastustan kokoomuksen suunnitelmia surmauttaa kaikki vastasyntyneet pojat.

Tappouhkauksiin, häirintään ja valheiden levittelyyn netissä ovat varmaankin törmänneet kaikki julkisuudessa poliittisesti toimineet henkilöt näkökantaan katsomatta. Samaten netin keskustelusivuilla tuntuvat olevan äänekkäimpiä kaikkien aatesuuntien idioottimaisimmat edustajat. Keskustelusivuille on leimallista se, ettei niillä keskustella. Ne ovat huutokerhoja, joilla kovimmin omaa agendaansa huutava voittaa. Ehkä se on väistämätön seuraus netin demokratisoitumisesta.

Elämme surullisia aikoja.

Isoveljeni Jan ilmestyi taas jälleen kerran uniini, pompahtaen esille kuin ektoplasma, pyytämättä ja yllättäen. Kaikista kiusallisinta on, ettei hän näytä olevan tietoinen omasta kuolemastaan. Miten epämiellyttävä sosiaalinen tilanne. Isäkin oli silminnähden vaivaantunut. Asiaa lähestyttiin kierrellen ja kaarrellen. Harvoin uni-Jan on suostunut katoamaan takaisin unohduksen sfääreihin pelkästään tiukasti väittelemällä, vaan kaamio on jäänyt elävien maille. Aivan erilainen tapaus kuin Aslak, jota ei tavoita edes alitajunta. Unimatkojeni aikana olen nähnyt hänestä vain varjon. Ehkä asiaan vaikuttaa, ettei Jan ei halunnut kuolla; Aslak poistui omasta vapaasta tahdostaan. Joka kerran kun kuulen säkeen “softly in the gloom they heard the birds”, tunnen väristyksen ihollani. Saamelaiset uskoivat että ihmisen sielu elää niin kauan kun hänet muistetaan ja hänestä lauletaan, ennen elämänvoiman sulautumista esi-isien numeeniseen massaan…

Ajatukset kääntyvät usein kuolemaan tavalla, joka olisi ehkä ominaisempaa 60-vuotiaalle kuin 30-vuotiaalle. Kuolema on toki osa elämää, erottamaton maksu joka meidän kaikkien on maksettava syntymästä. Lineaarinen aikakäsitys saa elämän vaikuttamaan vuoristoratakyydiltä joka päättyy betoniseinään, eikä vaunusta uskalla hypätä kesken pois. Syklisesti ajatellen voisi olla yhtä perusteltua pelätä syntymää kuin kuolemaa (monet väittävät nähneensä ihmisiä heidän kuolemansa jälkeen, mutta onko kellään prenataalisia visioita?).

Toisinaan tunnen itseni Jacopo Belboksi. Trumpetin sijasta minulla on Cembalo, pelot ovat identtiset. Belbon tavoin itsekritiittisyyteni on saanut minut julistamaan, etten koskaan kirjoita mitään omaa (vaikka kirjoittaminen on selvästi minulle intohimo). Jo kaksikymmentä vuotta olen tehnyt vain pastisseja toisten tekstistä, toisten tyyleistä, jopa Historiasta (mikä muukaan Historia on kuin kertomus, kollektiivinen tarina). Olen yhdistellyt historioita, etsinyt lainalaisuuksia, soveltanut laajoja kaaria kirjoittaakseni fiktiivisiä historioita fiktiivisille kansoille, joista tekee todellisia se, etten ole keksinyt niille mitään sellaista mitä ei olisi oikeasti tapahtunut jonain aikana jossakin. Ensimmäisen kosmokseni loin jo kauan ennen lukioikää. Piirustusarkistoni on yhä täynnä sekalaista arcanaa tuolta ajalta: fiktiivisiä juna-aikatauluja, imaginääristä kartografiaa, mielikuvituksellista etnografiaa. Demiurgina itselleen itse.

Joskus minäkin ajaudun liian syvälle itseeni, jonnekin itsetutkiskelun ja itseinhon välisille aavoille paljakoille. En silti suunnittele ripustautumista heiluriin. Parempi ripustautua hetkiin, viinin helmeilyyn, mätänevien lehtien tuoksuun, talvitien kirkkauteen, roomalaisen helteen paahteeseen. Panta rei…

Oli verrattaen onnistunut kesäilta.

Leivonen lauloi käyttäen tunnettua avonaista laulutapaansa ilman sanottavaa palleatukea mutta mukiinmenevällä sointupuhtaudella. Rusakot loikkivat takapihalla ja ukkofasaani vartioi nuorta puolisoaan ja ainoaa pulleaa poikastaan (minne ne loput viisi ovat kadonneet?) Lämpömittari näytti 25 ja ½ astetta Anders Celsiuksen asteikolla. Minä pyöräilin yösydännä kotiini totuttuun tapaan Helsingin keskustasta. Miten kaunis Helsinki onkaan öisin! Poissa ovat autot, liikenne ja hyörinä; normaalisti ihmislihan täyttämät kadut ovat levolliset ja autiot.

Ajoin takaa kahta kania jotka eivät osanneet väistää pois pyörätieltä ja muistelin viikonloppuista suur-kauppamies von Wehrenin metsästysseurueen makoisaa jänispaistia, joka oli suussasulavan mureaa ja pilkkoutui itsestään pienempiin osiinsa pelkästä pahasta mulkaisusta. Tämä tapahtui sunnuntaina Tallinan Olde Hansassa, jonka syömingeistä (24 ruokalajia pippurisnapsi mukaanluettuna!) sain nauttia hra Vilénin poikamiesvuosien päättäjäisjuhlassa. Kerta oli jo toinen samalla viikolla hansakaupungissa toisten rahoilla, ensimmäisestä mielijohdematkasta vastasivat hra Henell ja nti Strömberg.

Pyöräilymusiikistani ovat vastanneet koko kesän ajan Covenant ja VNV Nation. Aloitan useimmat matkat Brave new worldilla:

Where is the promised land
Where is the brave new world
Where do all dreams go when they die
We can move the streets today…

Työpöytääni koristaa uusi 22” tuuman näyttö. Sen takana avautuu näkymä suoraan Avaraan luontoon: Fasaaniperhe, tuhiseva siili, lemmekäs rusakkopariskunta, kaksi laiskanpulskeaa kattia ja yksi ujo kettukin näyttävät asustavan pienessä pöpelikössä ikkunoitteni takana ja tulevat päivittäin esiintymään. En halua pois täältä Vantaanjoen varrelta. Minäkö asumaan betonin ja kiven keskellä jonnekin Pasilaan tai Aleksis Kiven kadulle, ei koskaan! Mutta vuokrasopimuksen umpeutumista ei estä mikään. Joenvarren tutut maisemat vilistävät pyöräilessä ohi kuin filmillä. Tuomarinkylän heinäsuovat, hevostallit, sillat, uimarannat, koivut. Öinen joki on peilityyni.

Elektron lisäksi olen kuunnellut retkilläni Yleltä Jumalaisen heinäkuun ja Isänmaiden heinäkuun radio-ohjelmia sekä edesmennyttä Gösta Sundqvistia, Suomen nerokkainta viihdetaiteilijaa (Koe-eläinpuisto YleX:llä lauantaisin kello 20-22). Netti on ollut pelastaja; leijonanosa kaikesta musiikistani on yhä vanhan hajonneen tietokoneen kovalevyllä.

Aurinko helottaa yhä. Haenpa polkupyörän pumpun ja pullon frizzantea…

Arvoisat lukijat, toivottavasti voitte yhtä hyvin kuin minä, tai mieluummin vielä paremmin. Kuka teistä haluaa lähteä viikolla 33 elokuussa Roomaan? Minä olen joka tapauksessa menossa, mutta en pahastuisi matkaseurastakaan. Etenkin jos VRBS AETERNA on rakas.

Viime perjantai oli vuoden ensimmäinen hellepäivä ja minulle ensimmäinen urheilupäivä sen jälkeen, kun hajoitin nilkkani kuukausi takaperin. Kilometrejä koitui konservatiivisesti, sillä jäin makaamaan Hietaniemen rannalle kallionkoloon lukemaan mainiota mikrohistoriaa (Buccaneers Realm: Pirate life on Spanish Main 1674-1688). Välimerellisen lämmön jälkeen oli nautinto viilettää taas halki nukkuvan, öisen kaupungin. Aamulla näin unta jossa olin päätynyt meriarkeologiseen kenttätyöhön Barösundiin Suomenlahden saaristoon.

Heittäkää minua sähköpostilla, mutta älkää pahastuko jos en satu vastaamaan. En ole jaksanut lukea postiani muutamaan viikkoon. Puhelimella minut tavoittaa parhaiten. Unettomuuden aikana rakentelen pienoismallia Pelargirin kaupungista kuningas Tarondorille…

Teidän aina uskollinen ystävänne,

Viime kuukausina olen normaalisti nähnyt vain painajaisia, mutta sekaan on mahtunut myös hyviä ja hämmentäviä unia. Edellisyönä väittelin unessa siitä, kumpi on paras elokuva: Vittorio de Sican Polkypyörävaras vai Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka. Sen lisäksi varastin vanhan sotaveteraani-puliukon kanssa soutuveneen (tavoitteena mennä minne, ei unessa selvinnyt) ja jouduin keskelle Pahan nousun kuvauksia. Meinasin vetää Robert Carlyleä turpaan törkeän ylinäyttelemisen takia.

Viime viikolla näin erään parhaista unistani. Siinä toteutui yksi suurimmista haaveistani: Haluaisin voittaa lotossa niin paljon rahaa, että voisin mennä lentokentälle pelkkä hammasharja, kirja ja luottokortti olkalaukussa ja ottaa ensimmäisen lennon jonnekin kauas. Ostaa siellä kaikki tarvittava ja tutustua paikkoihin. Kun kyllästyttää, ottaa seuraavan lennon eteenpäin. Iteroidaan, kunnes koti-ikävä iskee.

No, tässä unessa kävi juuri niin. Ensimmäinen lento osui Roomaan. Siellä oli noin 30 astetta hellettä ja ilma seisoi. Kun olin aikani istunut eräässä Piazza Navonan kahvilassa, kävelin Stazione Terminille. Otin junan Adrianmeren rannalle Pesaroon, ostin ison pullollisen viskiä, kävelin aallonmurtajan päähän ja jäin sinne istumaan. Ja siellä, aallonmurtajan päässä, olen onnellisena ajatuksissani vieläkin, lempeän välimeren tuulen tuivertaessa hiuksiani.

Irlantilaisia syytetään nyt väärin äänestämisestä, kun saarivaltio tyrmäsi kansanäänestyksessä Lissabonin sopimuksen nimellä henkiin herätetyn Euroopan Unionin perustuslain. Petteri Tuohinen syyttää Helsingin Sanomissa kansanäänestysten tyrannisoivan EU:ta ja kysyy, monien muiden eurokraattien tavoin, miten kolmen miljoonan irlantilaisen annetaan päättää puolen miljardin ihmisen puolesta unionin tulevaisuudesta.

Tuohinen & al. eivät tosin mainitse, että sopimus kaatuisi todennäköisesti useimmissa muissakin unionin jäsenmaassa, jos asiasta sallittaisiin järjestettäisiin kansanäänestys. Perinteisesti EU:n demokraattinen päätöksenteko on hoidettu a) äänestyttämällä ihmisiä uudestaan kunnes haluttu tulos on saavutettu tai b) ohittamalla demokraattiset elimet kokonaan. Paradoksaalisesti EU ei kuitenkan kärsi niin paljon demokratian puutteesta kuin vääränlaisesta demokratiasta.

Koska Euroopan Unioni ei ole liittovaltio jossa tehdään enemmistöpäätöksiä, vaan valtioliitto jossa jokaisen jäsenmaan on ratifioitava jokainen pykälä, ei liene ihme että unionin hallintokoneistosta on tosiasiassa muodostunut lehmänkauppoihin erikoistunut byrokraattinen massiivi. Itse asiassa tapa miten unionia johdetaan muistuttaa minua suuresti Puolan-Liettuan kansanyhteisöstä (Rzeczpospolita).

Puolassa aatelisia oli väkilukuun verrattuna suhteettoman paljon. Maata hallinnut itseriittoinen aatelisparlamentti Sejm monopolisoi vallan itselleen ohittaen kansan ja kuninkaan. Vuonna 1652 vahvistettiin niin sanottu liberum veto, jonka mukaan jokaisella aatelisparlamentin jäsenellä oli itsenäinen oikeus keskeyttää minkä tahansa asian käsittely, eli jokainen päätös edellytti täyttä yksimielisyyttä. Turha sanoakaan, että mistään muusta asiasta ei parlamentilla tämän jälkeen täyttä yksimielisyyttä ollutkaan. Keskusvalta halvaantui.

Tuloksena tuo silloisen Euroopan suurin ja voimakkain valtio hajosi omaan mahdottomuuteensa. Ehkä on niin, että Euroopan rzeczpospolita uudistuu vasta sitten kun se lakkaa teeskentelmästä demokraatiaa ja tunnustaa avoimesti, että valta on ylikansallisella virkamiesluokalla. Ilman mittavaa hallinnon virtaviivaistamista EU:sta kuitenkin tuskin tulee se vastapaino Yhdysvalloille ja Kiinalle, mitä se kuvittelee olevansa.

Olisiko se hyvästä vai pahasta, sitä en mene sanomaan. Menen mieluummin juttelemaan tuolle takapihan siilille. Se on tullut nyt kaksi kertaa katselemaan minua kun olen nauttinut ilta-auringosta. Takapihaa pidemmälle ei tällä revenneellä nilkalla pääsisikään. Ei ainakaan ulosottomiestä karkuun.

Jura Jukolan perustama Kulttuuripiiri käynnistyi sunnuntaina. Ensimmäisessä elokuvaillassamme Kallvikissa tarjottiin italialaistyyppistä risottoa, paistettua kanaa (itse söin härän ulkofilettä), mansikoita, jäätelöä, mustikkapiirakkaa ja vaniljakastiketta ennen siirtymistä Vittorio de Sican pariin. Illan elokuva oli vuonna 1965 Oscarin voittanut Ieri, oggi, domani (1963).

Sophia Lorenin ja Marcello Mastroiannin mestarillisesti tähdittämä Eilen, tänään, huomenna on erinomaisesti toimiva, viihdyttävä ja ajaton episodielokuva. Kolme tarinaa, kolme eri naista, kolme eri kaupunkia, kolme erilaista ajankuvaa, kolme erilaista Italiaa. Loren ja Mastroianni vetävät kaikkien tarinoiden pääroolit, mutta siihen yhtäläisyydet jäävätkin.

Adeline. Mezzogiornon kekseliäs köyhälistö vetää yhtä köyttä ja huijaa virkavaltaa 1900-luvun alun Napoliin sijoittuvassa tarinassa, jonka keskiössä on tulinen Adeline Sbarati, tupakan salakauppias. Adeline on päättänyt välttää uhkaavan vankilatuomionsa olemalla jatkuvasti raskaana. Adelinen tossun alla oleva työtön aviomies joutuu siitosoriksi ja lastenhoitajaksi Adelinen pyörittäessä taloutta.

Anna. Vauraaseen Milanoon ja kuumalle moottoritielle sijoittuva keskimmäinen lyhyt episodi tuo mieleen Fellinin La dolce vitan. Seurapiirirouva Annan elämä on miljoonaomaisuudesta huolimatta -tai oikeastaan sen vuoksi- tylsää ja merkityksetöntä, joten hän noukkii kyytiin rakastajan virkaa hoitavan toimittajan. Tarina on vähäeleinen, mutta sisällöltään kaikkein puhuttelevin ja täynnä symboliikkaa.

Mara. Eliittikurtisaani Mara viettelee puolivahingossa naapurissaan asuvan 17-vuotiaan pappisseminaarilaisen. Kun poika sitten rakastuu Maraan ja vaihtaa liperit brylcreamiin, tulee katoliselle Maralle itsetutkiskelun paikka. Mastroianni vetää tässä tarinassa ilmiömäisen sivuroolin Maraan myös rakastuneena hömelönä ja niljakkaana vakioasiakkaana, joka ulvoo sutena… Kohua herättäneen loppukohtauksen voi luntata YouTubesta.

Seuraavan kerran Kulttuuripiiri kokoontuukin Sudenpesässä, allekirjoittaneen toimiessa isäntänä. Lisää rapottia seuraa!

Vuosi sitten sanoit, että jos ei mitään muuta muistotilaisudessasi luettaisi, niin Finrodin ja Sauronin taiston laulu. Nyt kun olet lähtenyt edeltä Mandosin saleihin, jossa ihmisten sielut vain pysähtyvät matkalla kohti tuntematonta, velvollisuuteni lienee täyttää tämä tahto.

He chanted a song of wizardry,
Of piercing, opening, of treachery,
Revealing, uncovering, betraying.
Then sudden Felagund there swaying
Sang in answer a song of staying,
Resisting, battling against power,
Of secrets kept, strength like a tower,
And trust unbroken, freedom, escape;
Of changing and of shifting shape
Of snares eluded, broken traps,
The prison opening, the chain that snaps.
Backwards and forwards swayed their song.
Reeling and foundering, as ever more strong
The chanting swelled, Felagund fought,
And all the magic and might he brought
Of Elvenesse into his words.
Softly in the gloom they heard the birds
Singing afar in Nargothrond,
The sighing of the Sea beyond,
Beyond the western world, on sand,
On sand of pearls in Elvenland.
Then the gloom gathered; darkness growing
In Valinor, the red blood flowing
Beside the Sea, where the Noldor slew
The Foamriders, and stealing drew
Their white ships with their white sails
From lamplit havens. The wind wails,
The wolf howls. The ravens flee.
The ice mutters in the mouths of the Sea.
The captives sad in Angband mourn.
Thunder rumbles, the fires burn —
And Finrod fell before the throne.

Kuva: Anke-Katrin Eiszmann, Felagundin kuolema

Outo keväinen valoilmiö paistaa sisälle hailakansiniseltä taivaalta, toivon merkkinä tai valheellisena lupauksena. Vuosisatojen ajan esi-isämme laskivat elämänsä selvityissä talvissa. Myös täällä Helsingin lähiöissä odotetaan innokkaasti talveksi nimitetyn epämääräisen loskakauden loppua ja kuivan kauden alkua, jolloin ei tarvitse enää vetää jalkaansa saappaita selvitäkseen lähimmälle bussipysäkille.

Kevään ja kuivuuden tulo merkitsee vapautumista ahtauden kahleista, mahdollisuutta liikkua, kävellä, kiitää minne mieliikään. Sitä varten tarvitsen uuden polkupyörän. Edellisen ostin marketista ja se kesti neljä kesää, erinäisiä satoja kilometrejä ja Malmin narkkareiden ilkivallan kunnes vaihteidenvälittäjä poksahti rikki. Huoltomies ilmoitti, että varaosia ei ole saatavana, joten pyörä on nyt käyttökelvoton. Kenties kannan ajopelini Malmin torille varkaiden harmiksi. Kaikki edellisetkin polkupyöräni on varastettu Helsingissä, joten miksi rikkoa hyvää traditioita.

Mutta mistä uusi ajokki vanhan tilalle? Himopyöräilijäksi tiedän polkupyöristä hävettävän vähän. Toivomuslistallani on kestävä runko, noin 7 vaihdetta ja jalkajarru, sopiva kaduille ja sorateille. Hintaa saisi olla korkeintaan 500 €. Enempää ei ole talven jäljiltä säästössä. Hyviä neuvoja pyöränostoon otetaan vastaan. Missä kannattaisi asioida? Mitä tulee ottaa huomioon polkupyörää valitessa?

Kunnes saan uuden pyörän ja maisemat taas soljuvat ohitseni mukavan kepeästi, olen omien käpälieni varassa. Australopithecus afarensiksesta lähtien hominidilajimme on erottautunut kaikista muista eläimistä nimenomaan kävelijänä. Kävellen homo sapiens on levittäytynyt koko planeetalle Antarktista lukuunottamatta. Suuresti arvostamani avaruustähtitieteen professori ja kävelijä Esko Valtaoja kirjoittaa uusimmassa teoksessaan Ihmeitä -kävelyretkiä kaikkeuteen seuraavasti:

Minun mielestäni kunnon kävely ei missään nimessä saa olla kuntoilua, tarmokasta viuhtomista kädet ja kenties sauvatkin heiluen ja sykemittarit piipaten. Sen ei myöskään pitäisi olla kävelyllä oloa, ei yksin eikä yhdessä, ei kulttuuripromenaadia nähtävyyksiä bongaillen eikä myöskään, herra varjelkoon, sankarillista erävaellusta kolmenkymmenen kilon rinkka selässä, iltaisin laavulla hytisten ja kuivattuja aprikooseja järsien. Niillä kaikilla on varmasti aikansa ja paikkansa, mutta ne kaikki tekevät itse kävelystä välineen, keinon tehdä jotain muuta kuin kävellä.

Kävelyllä voi olla päämäärä, mutta sen olennaisin asia on tutustuttaa ympäristöön, nähdä kummemmin valikoimatta mitä nähtävissä on, ajatella niitä ajatuksia mitä seutu päättää mieleen tuoda. Friedrich Nietzschen mukaan istuen saatu ajatus ei ole minkään arvoinen. Minunkin aivoni alkavat toimia vasta liikkeessä ja pysähtyvät vasta kun istun tietokoneen ääreen. Kun pitää keksiä juonenkäänteet ja henkilöt seuraavaan roolipelitarinaan, lähden kävelylle. Tai kenties pyöräilen jonnekin, jossa voin katsella rantaa ja vettä, jonnekin jossa aallonmurtaja ja taivas / nojaavat tähdettömään veteen.

Gary Gygax, roolipelien isä, epäonnistui viimeisen kerran pelastusheitossaan ja kuoli viime viikolla 69 vuoden ikäisenä. Monien muiden harrastajien tavoin minäkin pelasin aikoinaan Dungeons & Dragonsia. Ottaen huomioon miten obskuuri poikaporukkamme harrastus oli, en olisi osannut silloin kuvitella että Gygaxin poismeno noteerattaisiin maailman valtalehdissä. Näin kuitenkin kävi, Helsingin Sanomia ja New York Timesia myöten. Tämän täytyy johtua osittaen siitä, että kaksikymmentä vuotta sitten roolipelaamisen aloittaneet nuoret ovat nyt aikuisia ja kansoittavat muun muassa lehtien toimituksia.

Pelaamisen muodot ovat toki muuttuneet. Monenpelattavat nettiroolipelit kuten World of Warcraft ovat nyt ilmiömäisen suosittuja. Perinteiset roolipeli-illanvietot eivät kuitenkaan ole kadonneet; eivät myöskään lautapelit joille povattiin kuolemaa videopelien kehittyessä. Tulevaisuus voi kuitenkin olla virtuaalinen. Oikealla oleva Annin piirtämä ja minun värittämäni kartta on peräisin Lindëfirion-roolipelistäni, jonka pelimateriaaliin ihastuneet amerikkalaiset Tolkien-fanit ovat nyt alkaneet mallintamaan kaupunkia omaksi eläväksi maailmakseen Second Life -virtuaalitodellisuuteen. Projektin vuosikulut ovat yli kaksituhatta dollaria, joten ilmeisen tosissaan siellä ollaan.

Lukuisat tuttavani työskentelevät nykyään pelialalla ja saavat elantonsa harrastuksestaan. Minä en ole vieläkään oikein tottunut siihen. Se tuntuu jotenkin epätodelliselta. Mutta ellen ihan väärässä ole, on pelibisnes nykyään ohittanut dollareissa mitattuna jo elokuvateollisuuden.

• Next 20 years of gaming (Ray Kurzweil)