Archive for the 'Fiktio' Category

Mar 08 2011

Gondorin asutushistoria

Minas Tirith

Olen viime päivinä koonnut uudelleen Gondorin maata käsitteleviä alkuperäislähteitä J.R.R. Tolkienin jälkeenjääneiden kirjoitusten joukosta. Hankittuani käsiini erinomaisen Vinyar Tengwar -julkaisun vuosikerrat käytettävissäni on ensi kertaa ollut myös Gondorin kannalta tärkeä, julkaisematon essee Rivers and Beacon-Hills of Gondor. Tiedot eteläisestä kuningaskunnasta ovat niin hajanaisia, että päätin koota niistä yhteenvedon, jossa toivon mukaan on jotain uutta myöskin valistuneemmalle tolkienistille. Aikaisemmat Tolkien-aiheiset kirjoitukset ovat luettavissa täällä.

Continue Reading »

No responses yet

Jan 21 2011

Maagista topografiaa

Published by under Fiktio,Tolkien

the-third-age-total-war-map-of-middle-earth

Keski-Maa on kumma paikka, enkä tarkoita tällä nyt peikkoja, lohikäärmeitä, puhuvia puita tai velhoja, vaan Keski-Maan topografiaa. Aloitetaan metsistä: J.R.R. Tolkienin sanotaan rakastaneen metsiä, millä epäilemättä tarkoitetaan puistomaisia englantilaistyyppisiä metsiä joissa on helppo kävellä, eikä kosteita suomalaisia kuusikoita. Montako tällaista mukavaa ja tavallista metsää löydätte Christopher Tolkienin piirtämästä kartasta? Metsiä siitä on ylipäänsä vaikea löytää, sillä koko luoteista Keski-Maata vaivaa harvan asutuksen kanssa räikeässä ristiriidassa oleva metsäkato.

Kartassa metsiä on vain kymmenen kappaletta. Niistä seitsemän on nimettyjä, eikä yksikään vaikuta hyvältä paikalta päiväkävelyjen tai sahateollisuuden kannalta. Konnun kupeessa sijaitsevassa Vanhassa Metsässä elävät puut kampittavat ja syövät matkalaisia, joesta juominen taas vaivuttaa ikuiseen uneen. En edes halua tietää, kuinka paha paikka on Musta Metsä (Eryn Vorn), jonka kerrotaan olevan muuten samanlainen mutta ilman Tom Bombadilin rauhoittavaa vaikutusta. Peikkokorpi – nimi kertoo kaiken. Fangornin metsässä ei voi kerätä risuakaan joutumatta huornien uhriksi. Lórienin metsässä haltiat ampuvat tunkeilijat jo rajalla. Synkmetsä on kauheiden korpien isoäiti: mielikuvituksellisesti sitä vaivaavat kaikki edelliset ja lisäksi vielä joukko myrkyllisiä ja puhuvia jättiläishämähäkkejä. Voisi kuvitella, että Tolkien vihasi metsiä. Kenelläkään Keski-Maan ihmisellä ei pitäisi olla mitään syytä mennä metsään.

Nimettömiä metsiä on kolme: kaksi Sinivuorten rinteillä, kolmas Rhûnin sisäjärven pohjoispuolella.  Lindonin metsät olivat jäänne esiaikojen Ossiriandin metsistä, ja keitä siellä asuukaan?

“Heidän kiivetessään Dolmedin vuoren loivia rinteitä tulivat Puiden Paimenet ja ajoivat kääpiöt Ered Lindonin varjoisiin metsiin, ja kerrotaan ettei sieltä yksikään palannut korkeisiin kotiin vieviin soliin.” (Silm. 296)

Huorneja ja enttejä jälleen. Meille jää jäljelle ainoastaan Rhûnin metsä, ja ainoa syy miksi siellä ei kerrota asuvan vihamielisiä puuhirmuja on se, ettei Tolkien kerro siitä mitään. En silti itäläisenä hengähtäisi helpotuksesta. Todennäköisyyden lakien mukaan siellä asuu vähintäänkin myrkyllisiä ihmissyöjäoravia.

Lähempää tarkasteltuna Keski-Maastakin löytyy sentään muutama enemmän tai vähemmän normaali metsikkö. Täysin turvallisia nekään eivät tosin ole. Konnun Palokorvessa on susia ja Korvenperässä harhailee haltioita (miksei haltioihin törmää missään muualla kuin metsissä?). Drúadanin metsässä keskellä Gondoria asuu nähtävästi lannevaatteisiin pukeutuneita pygmejä myrkkynuolineen.

Erämaat eivät ole sen vieraanvaraisempia. Soilla asuu verta imeviä jättiläishyttysiä. Kukkuloilla asuu peikkoja. Vuorilla joutuu valitsemaan hiisien, jättiläiskotkien ja kivijättiläisten välillä. Vaikka välttäisi ne kaikki on mahdollisuus että vuori itse on elävä ja vihamielinen. Turvallisinta lienee, että matkailija karttaa kaikkia Tolkienin kartan luonnonmuotoja – sitä suuremmalla syyllä, jos niillä on nimi – ja pysyy vain kartan valkealla alueella.

Tästä pääsemmekin varsinaiseen kysymykseen: miksi luoteisen Keski-Maan kartassa on niin paljon valkoista, tyhjää aluetta?

Oman maailmamme kartoissa tyhjät alueet ovat yleensä asuttamatonta metsää tai vihamielistä erämaata . Tolkienin kartassa näyttää olevan päinvastoin: lohikäärmeiden, peikkojen ja muiden hirmujen vaivaamat nummet ja metsät, hylätyt rauniokaupungit ja örkkiluolat löytyvät kaikki huolellisesti piirrettyinä. Asutus on sen sijaan merkitty ylimalkaisesti, jos ollenkaan. Onko luoteinen Keski-Maa lähes autio ja tyhjä? Eriadorin autiudesta Kolmannen ajan lopulla on useita mainintoja. Keskeneräisten tarujen kirjan mukaan

“…vuoden 1636 Suuren Ruton jälkeen Minhiriath oli jäänyt lähes autioksi vaikka metsissä piileskeli jonkun verran ihmisiä. Enedwaithin itäosassa Sumuvuorten alakukkuloilla asuivat tummainmaalaisten jännökset, ja suuri joukko alkeellista kalastajaväkeä asusti Gwathlón ja Angrenin (Rautkymin) suiden välillä.” (KTK, 359)

Näin ei kuitenkaan ollut ennen, jolloin Eriadorissa asui useita kansoja joita dúnedainin kuningaskunnat Arthedain, Cardolan ja Rhudaur hallitsivat. Kolmannen ajan lopun autiudesta kertoo myös maininta, että “noihin aikoihin ei muita ihmisiä ollut asettunut asumaan niin kauaksi länteen eikä viidenkymmenen peninkulman etäisyydelle Konnusta.” (TSH I, 216). Tämä ei voi pitää paikkaansa. Viisikymmentä peninkulmaa Konnusta pitää sisällään likipitäen koko Eriadorin. Konnun eteläpuolella muinaisessa Cardolanissa ja Eryn Vornin liepeillä asui yhä ihmisiä maatiloillaan. Jopa Kohuveden ja Maitokymin välissä sijaitseva ja hedelmällisestä maaperästään tunnettu Nokka, jossa Aragornin kansa asui, on alle viidenkymmenen peninkulman päässä Konnun rajasta. Lisäksi edellisen lainauksen mainitsema suurilukuinen mutta alkeellinen kalastajaväki asuu Briin länsipuolella.

Eriadorissa oli siis asutusta, jota ei ole merkitty karttaan siitä yksinkertaisesta syystä, että Konnun hobitit tiesivät siitä hyvin vähän. Aragorn mainitsee myös Hyljätyn Majatalon (kenties yksi niistä majataloista, joissa Bilbo ja Thorin yöpyivät) yhden päivän matkan päässä Briistä itään (TSH I, 269). Vaikuttaa siltä, että Tolkienin karttaan on merkitty ainoastaan ne paikat, jossa kirjojen päähenkilöt itse käyvät tai jotka ovat heille muuten tuttuja. Synkmetsän itäpuolella karttaan on merkitty suuri kauppakaupunki Esgaroth ja kääpiöiden kaivanto Erebor, mutta ei viitettäkään siitä, keiden kanssa he kävivät kauppaa (paitsi metsähaltioiden). Hobitissa Thorin mainitsee “suuren kuninkaan Bladorthinin”, jonka tilaamia kolmasti karkaistuja keihäitä ei koskaan toimitettu perille lohikäärme Smaugin hävitettyä Ereborin vuonna III 2770. Ihmisten kuningaskuntia epäilemättä siis sijaitsi tuolloin pohjoisessa Rhovanionissa, vaikkei niitä kartassa näykään. Erään teorian mukaan Bladorthin hallitsi Dorwinionia, Vuolaan Virran alajuoksulla sijainnutta viinintuottajamaata.

Muistakaa tämä seuraavan kerran kun tutkitte virallista Keski-Maan karttaa. Valkoiset alueet ovat tylsien, tavallisten ihmistalonpoikien ja heidän hallitsijoidensa alueita. Siksi niitä ei ole merkitty karttaan, joka on pelkkä vaarojen ja seikkailujen luettelo, hobittien muistintuki: “tuolla metsässä me kävimme, ja tuolla; tuolla kukkulalla Frodo sai puukosta ja tuolla järvellä lonkerohirviö melkein söi meidät.”

3 responses so far

Oct 20 2010

Kuinka pyhiä kirjoituksia on tulkittava

Published by under Fiktio,Kirjat,Tolkien

Me tiedämme, että dúnedainin esi-isät asuivat saarimantereella jonka nimi oli Númenor, ja että tämä saari tuhoutui Toisen Ajan lopussa, koska Jumala (Eru) suuressa viisaudessaan päätti rankaista ihmisiä heidän hybriksensä tähden. Tiedämme myös, että heidän kuningassukunsa polveutui miehestä, jonka isä Eärendel Aamutähti otettiin kuolematonten joukkoon ja nostettiin taivaalle tähdeksi. Maailma oli alunperin litteä kuin pannukakku, kunnes Jumala taivutti sen palloksi ja kätki Kuolematonten Maat ihmisten silmiltä. Maailmaa valaisivat ennen kaksi jättimäistä puuta, ja Aurinko ja Kuu ovat näiden puiden hedelmät. Tiedämme tämän kaiken, koska J.R.R. Tolkienin Silmarillion kertoo niin.

Saman voi lukea mistä tahansa Tolkien-selitysteoksesta. Niistä jokainen unohtaa sen, että Tolkienin luoma maailma on monitasoisempi kuin päältä arvaisi. Avain Tolkienin legendariumin tulkitsemiseen on hänen viimeisimpiin kirjoituksiinsa lukeutuva Myths Transformed (julkaistu sarjassa Morgoth’s Ring, The History of Middle Earth X). Siinä hän pohti myyttien ja todellisuuden suhdetta ja tutki omia myyttejään sekä tekstikritiikin että luonnontieteiden näkökulmasta. Eräs tärkeimmistä lainauksista kuuluu seuraavasti:

“What we have in the Silmarillion etc. are traditions (especially personalized, and centered upon actors, such as Fëanor) handed on by Men in Númenor and later in Middle-earth (Arnor and Gondor); but already far back – from the first association of the Dúnedain and Elf-friends with the Eldar in Beleriand – blended and confused with their own mannish myths and cosmic ideas.”

Monet ovat valittaneet Christopher Tolkienin kokoaman Silmarillionin vaikeaselkoisuutta ja vanhatestamentillista kieltä. He eivät ole ymmärtäneet, että kyseessä ei ole niinkään Keski-maasta kertova kirja kuin legendan sisäinen legenda, dúnedainin Raamattu, joka muodostaa Sormusten Herran henkilöhahmojen maailmankatsomuksellisen perustan. Pitääkö sen esittämä kertomus paikkaansa, ei ole hahmojen kannalta mielekäs kysymys. He uskovat siihen, tai ainakin osaan siitä, samalla tavalla kuin kristityt uskovat pyhiin kirjoituksiin. Tämän ns. suuren tradition rinnalla kulkee tavallisten ihmisten ja hobittien pieni traditio,  kansanuskomukset ja tarinat, joiden välittäjänä on usein Tarun Sormusten Herrasta kansanmies, Sam Gamgi. Näihin kansantarinoihin kuuluvat mm. legenda jättiläiskilpikonna fastitocalonista, Éomerin kertomukset kansansa historiasta, myytit entvaimoista, surisarvista, naukuhuulista ja muista oudoista olennoista. Tolkien kokosi myöhemmin tätinsä pyynnöstä hobittien kansanperinettä runokokoelmaksi Adventures of Tom Bombadil.

Laadukkaat Tolkien-oppaat osaavat ottaa huomioon pienen tradition ja yleensä muistuttavat, ettei ole varmaa, onko esimerkiksi fastitocalon oikeasti olemassa, vai onko kyseessä hobittien iltasatu. Kansantarinathan eivät ole yksioikoisesti totta tai valetta: ne voivat perustua johonkin todelliseen ja koettuun, useat eri tarinat ja tapahtumat voivat sekaantua ja sotkeutua niissä keskenään, osa saattaa olla jopa täyttä totta, vaikka kukaan ei siihen uskoisikaan. Sen sijaan yksikään lukemani opas ei ole ymmärtänyt, että suureen traditioon pitäisi suhtautua aivan samalla tavalla. Tässä vaiheessa joku jo keskeyttää ja sanoo: “Entä Elrond ja Galadriel? He olivat Silmarillionin tapahtumien silminnäköijöitä – he voivat todistaa sen olevan totta.”  Mutta kumpikaan suurista haltiaruhtinaista ei varsinaisesti ota kantaa Keski-maan metafyysisiin ongelmiin.

Tolkien välttelee omnipotentin kertojanäänen käyttöä ja muistuttaa, että myös Taru Sormusten Herrasta perustuu Länsikairan Punaiseen Kirjaan, eli kertoo tarinan tietystä näkökulmasta, joka voi tai voi olla olematta totta. Tarun liitteissä ääneen pääsevät gondorilaiset, erityisesti kuninkaan kirjuri Findegil. Näiden sisäkkäisten ja keskenään ristiriitaisten, monisyisten kehyskertomusten ansiosta Tolkien eroaa edukseen kaikesta muusta spekulatiivisesta fiktiosta ja, rohkenenko sanoa, kaunokirjallisuudesta yleensä. Ja koska Tolkienin meille tarjoamat näkymät hänen legendariumiinsa ovat Tarua ja Hobittia lukuunottamatta kaikki käytännössä maailmansisäisiä tekstejä, niitä on mahdollista tarkastella kriittisesti eri perinteentutkimuksen metodeja käyttäen, kuin ne olisivat oikeita dokumentteja.

Kuten Tolkien edellä muistuttaa, Silmarillion ja muut hänen mytologiset kirjoituksensa ovat ihmisten traditiota, jo kauan sitten kanonisoitua dúnedainin kansanperinnettä, johon heidän uskontonsa ja maailmankatsomuksensa perustuu. Kuten oikeassa maailmassa, myös Keski-maassa näistä pyhistä kirjoituksista on olemassa useita apokryfisiä versioita. On olemassa Quenta Silmarillion, joka päättyy Mandosin toiseen ennustukseen ja viimeiseen tuomioon jota ei ole painettu Christopherin Silmarillioniin; on olemassa kolme erillistä versiota Númenorin tuhosta, joista kaksi vahvistaa maailman olleen aina pyöreä. Drowning of Anadûnê on númenorin perillisten itsensä näkökulmasta kirjoitettu myytti, sellaisena kuin se olisi voinut säilyä esimerkiksi Umbarissa (sen kaikki nimet on kirjoitettu adûnaiciksi).

Tolkienin maailmansisäinen kirjallisuuden tutkiminen muistuttaa varhaiskeskiajan kirjallisuuden tutkimista. Lähteitä on vähän, ja nekin jotka ovat käsillä, ovat vaurioituneet, muuttuneet tai attribuoitu väärin. Akallabêth on perinteisesti attribuoitu Elendil Vorondon kirjoittamaksi Toisen Ajan lopussa, mutta se on mahdotonta, sillä fiktiivinen kirjoittaja on selkeästi käyttänyt lähteenään Fall of Númenoria ja Drowning of Anadûnêa, jotka edustavat Kolmannen Ajan folklorea. Ñoldorin tietäjän Pengoloðin tekemäksi väitetään useita teoksia, joista ainakin osan Tolkien on epäillyt olevan myöhempien aikojen ihmisten lyhennelmiä tai suorastaan sepitelmiä, kuten Laws and Customs among the Eldar, joka on mahdollisesti myöhempien aikojen gondorilaisen kynäilijän kirjoittama poliittinen pamfletti.

2 responses so far

Oct 19 2010

Hobitit – seikkailevat yläluokan tyhjäntoimittajat

Published by under Fiktio,Roolipelit,Tolkien

Bilbo ReppuliPeter Jacksonin elokuvasta ja pintapuolisella lukemisella Tolkienin kirjoistakin saa sellaisen käsityksen, että kaikki hobitit harrastelivat taskunauriita, piipunpolttoa, mässäilyä ja vaivatonta elämää. Tämä on harha: Repunpään Reppulit olivat maalaisaateliin verrattavaa hobittiyhteiskunnan kermaa, joka Castle Howardien sijaan sattui arvostamaan enemmän maanalaisia asumuksia. Vaikka Repunpään Reppulit olivat Hobittilan ja Virranvarren vaikutusvaltaisinta ja vakavaraisinta sukua, he olivat itse asiassa nousukkaita: Bilbo oli perinyt omaisuutensa äidiltään Belladonna Tukilta, Gerontius Tukin tyttäreltä. Gerontius Tuk oli entinen thain eli päämies ja käskynhaltija, ja Tukit olivat Rankkibukien ohella koko Konnun ylivoimaisesti tärkein ja ylhäisin suku. Kuten Englannin yläluokassa myös Tukien suvussa eksentrisyys, jopa suoranainen kahjous, ei ollut tavatonta. Bilbo vältteli naisseuraa, kirjoitti runoutta, eli piintyneen poikamiehen tavoin ja testamenttasi lopulta omaisuutensa pikkuserkulleen Frodolle.

Frodo Reppuli, tuo Hobittilan oma Bertie Wooster, oli tottunut makoisaan elämään. Hänellä oli oma Jeevesinsä, Sam Gamgi, ja ystävinä joukko ihailevia kuhnuriklubilaisia. Hekään eivät olleet mitään tavanomaisia hobitteja. Meriadoc Rankkibuk oli monimiljonääri Saradoc Kullankylväjän, Bukinmaan herran, vanhin poika ja perijä. Lahopäinen Pippin oli puolestaan konnun thainin Paladin Tukin nuori tuhlaajapoika Peregrin Tuk. Tämä kolmikko ei sitten vuosikymmeniin tehnytkään muuta kuin istui klubeilla ja kievareissa maistelemassa eri olutlaatuja.

Ei ihme, että heidän menemisistään ja tulemisistaan puhuttiin, mutta heidän katoamistaan ei varsinaisesti surtu, muuten kuin siinä mielessä, että Repunpäänkin talous epäilemättä tuotti työpaikkoja välillisesti kymmenille ellei sadoille hobiteille. Bilbolla oli useita makuuhuoneita, useita vaatehuoneita, useampi ruokasali ja ennen kaikkea hyvin mukiinmenevä ruokakellari. Hobitin varastoista löytyi minä tahansa satunnaisena keskiviikkona ainakin teetä, kahvia, olutta, portteria ja punaviiniä, piippukessusta puhumattakaan.

Mutta mistä tulivat kaikki nämä hobittiylimystön viinit, kahvit, kultaiset napit, brokadikankaat ja taidokkaat korut? Hobitit eivät käsittääkseni valmistaneet itse kovinkaan monia yleellisyystuotteita. Ainoa poikkeus oli piippukessu, jota viljeltiin Eteläneljännyksessä ja josta merkittävä osa meni vientiin. Bilbon aikana hobittien pääasialliset kauppakumppanit olivat kääpiöitä. Sijaitsihan Kontu muinaisen kääpiöiden kauppatien varrella, jota pitkin Sinivuoren kääpiöt (jotka kuuluivat tulipartojen ja väkivarsien heimoihin) olivat pitäneet yhteyttä pitkäpartoihin (Durinin heimoon). Isoihin ihmisiin suhtauduttiin Konnussa vieroksuen, mutta kääpiöt olivat nähtävästi yleinen näky. Kun Thorinin seurue pelmahti Bilbon vieraaksi, he luulivat Bilboa ensimmäisenä kauppiaaksi, sillä mikään muu ei kääpiöiden mielestä voinut selittää hänen vaurauttaan.

Kääpiöillä oli muinainen, jo tuhansia vuosia jatkunut perinnäistapa, jonka mukaan he keskittyivät käymään kauppaa ja tuottamaan valmiita tuotteita, ja jättivät halveksitun maanviljelyn (ja usein myös sotimisen) muille kansoille. Kääpiökaivannot kuluttivat suuria määriä maatalouden tuotteita, ja tätä voidaan kenties pitää yhtenä selityksenä sille, miten Kontu saattoi selvitä Arthedainin kuningaskunnan romahtamisesta III 1974. Sinivuorten kääpiöt tarvitsivat mahdollisimman lähellä, hyvien liikenneyhteyksien varrella sijaitsevan ravinnontuotantoalueen. Myöhempien aikojen hobittiylimystö nousi valtaan juuri noihin aikoihin, sivilisaation romahtamista seuranneessa kaaoksessa. He rikastuivat tuhansien hobittitorppareiden selkänahasta, myymällä viljelystensä tuoton ulkomaille. Samalla he muovasivat puolituisten yhteiskunnasta sellaisen jonka me hyvin tunnemme.

Monissa muissa maissa, joissa yläluokka eli talonpoikaiston hiestä, se sentään saattoi väittää huolehtivansa rahvaan puolustuksesta. Thainin virka perityy noilta levottomilta ajoilta, jolloin hobititkin tarttuivat aseeseen, mutta Konnun yläluokka näyttää ulkoistaneen maansa puolustuksen jo hyvin varhaisessa vaiheessa ulkopuolisille. Nimellisesti siitä huolehtivat rajamiehet ja hätätilanteessa koottava hobittiväki, mutta on selvää, ettei Kontu olisi ainoana Arthedainin kuningaskunnan osana säilynyt vain omin voimin. Itse asiassa herää kysymys, vaikuttiko Konnun autonomisen hobittiläänityksen perustaminen jotenkin tuhoisasti isäntävaltioon.

Puolituiset ilmestyvät aikakirjoihin ensimmäisellä tuhatluvulla Kolmatta Aikaa. Alkujaan he olivat Anduinin ylälaaksoissa Sumuvuorten ja Synkmetsän liepeillä asuva pienikokoinen mutta sitkeä keräilijä- ja metsästäjäkansa. Kaikki hobitit olivat alunperin asuneet maankoloissa, joentörmiin kaivetuissa koloissa, ja heidän tärkein elinkeinonsa oli kalastus. Perimätiedon mukaan ihmisten lisääntyminen, maanviljelyksen leviäminen ja Synkmetsän ylle levinnyt varjo ajoi heidät pois perinteisiltä asuinsijoiltaan Sumuvuorten yli Eriadoriin, jonne he saapuivat kolmena suurena muuttoaltona. Kulkusirkkalauman tavoin tämä varastelulla ja keräilyllä elänyt pakolaisväki levittäytyi yli koko Eriadorin. Karvajalat asettuivat asumaan Arthedainiin, Briihin ja Viimavaaroille. Väkevät seurasivat Kohuvettä etelään ja päätyivät Cardolaniin, Tharbadin ja Mustainmaan rajoille. Vähälukuisimmat helokesit valtasivat Rhudaurin metsämaat kunnes sulautuivat muihin klaaneihin.

Arthedainin kuningaskunnan kannalta hobittien tulo oli varmaankin verrattavissa meidän maailmamme kansainvaelluksiin. Ratkaisukin oli samankaltainen. Kuningas Argeleb II luovutti vuonna III 1601 hobiteille ikiaikaisen nautintaoikeuden maahan Paasikaarten sillan länsipuolella. Alkuperäinen hobittireservaatti oli ilmeisesti vaatimattoman kokoinen, mutta hobitit lisääntyivät nopeasti ja “valtasivat kaiken maan joen ja Kaukavaarojen välillä” (Sormuksen ritarit, 22). Maa-alue kuului Arthedainin kuningaskunnan tuottavimpiin, mutta Vuosien Kirjassa on vihjeitä siitä, että Arthedainin väki oli suuresti huvennut sotien ja onnettomuuksien vuoksi, joten kenties Argeleb II:lla ei ollut vaihtoehtoja.

Arthedainin dúnedain tekivät parhaansa kotouttaakseen tulokkaat ja tehdäkseen heistä liittolaisia jatkuvaan sotaansa Angmarin noitavaltakuntaa vastaan.  He opettivat hobiteille luku- ja kirjoitustaidon, käsityöt, rakennustaidon ja rahan käytön vaihdannan välineenä. Epäilemättä heiltä olivat peräisin myös kaikki ne instituutiot, joista hobitit olivat myöhemmin ylpeitä: postilaitos, rajavartiosto, käräjät ja oikeuslaitos. Arthedainin ihmiset jakoivat Konnun hallintopiireihin, mutta hobittien sukurakkauden vuoksi niiden merkitys jäi olemattomaksi. Hobittiyhteiskunta muodostui klaaneista, joiden päällikköt päättivät keskenään kaikista asioista. Sen vuoksi TSH:n prologissa voidaan sanoa, että Konnussa “oli tuskin minkäänlaista hallintoa”. Suvut hoitivat enimmäkseen omat asiansa. Miten, siihen Bilbo Reppuli ei ottanut kantaa. Ehkä ei ole kaukaa haettua verrata Konnun perustajia Marchoa ja Blancoa tai Tukeja ja Ikäbukeja Corleonien ja Maranzanojen kaltaisiin “perheisiin”.

Niin kauan kun kuningaskunta oli olemassa, hobitit olivat nimellisesti Arthedainin alamaisia, mutta itse asiassa heitä hallitsivat heidän omat päällikkönsä eivätkä he sekaantuneet muun maailman menoon. Sama tilanne vallitsi Länsi-Roomassa 400-luvulla, kun keisarit olivat luovuttaneet kokonaisia provinsseja germaaneille. Argeleb II:n jalot tavoitteet jäivät tyystin toteutumatta. Hobitit ottivat dúnedainilta kaiken mitä saivat, mutta eivät antaneet mitään vastapalvelukseksi. Arthedainin viimeiseen taisteluun he lähettivät jousimiehiä kuninkaan avuksi – tai niin he itse väittivät, sillä siitä ei löydy merkintää yhdessäkään ihmisten tarussa. Pohjoisen dúnedain eivät siis saaneet hobiteista minkäänlaista apua omiin ponnisteluihinsa, ja yhtä kiittämättöminä he säilyivät vuosisatojen halki, omahyväisinä ja itsetyytyväisinä, kunnes vasta Sormuksen Sodassa he joutuivat vihdoin lunastamaan paikkansa muiden arvostettujen kansakuntien joukossa.

2 responses so far

Apr 14 2010

Tolkienismia: Elendilin perhe

Published by under Fiktio,Roolipelit,Tolkien

Kuka oli rouva Isildur?Miten minulle ei ole koskaan juolahtanut mieleen, ettei Elendil voi olla syntynyt vuonna II 3119, jos hänen isänsä Amandil oli Pharazônin (s. II 3118) lapsuudenystävä? Näyttää siltä, että purjehdittuaan Keski-maahan Elendil retusoi paitsi Akallabêthin, myös oman sukutaulunsa. Koska númenorilaisten aateluus on sidottu verenperimään ja pitkäikäisyyteen, oli Elendilin perheen etujen mukaista väittää olevansa vanhempia kuin mitä he olivatkaan.

Nähtävästi Elendilin vaimo, Isildurin ja Anárionin äiti, oli kuollut Númenorissa. Elendil ei myöskään mennyt uudestaan naimisiin Keski-maassa. Johtuiko tämä Uskollisten säädöksistä, jotka kielsivät avioerot ja jälleennaimisen? Tapaa väitettiin “haltioiden laiksi” teoksessa Of the Laws and Customs Among the Eldar Pertaining to Marriage and Other Matters Related Thereto: Together With the Statute of Finwë and Miriel and the Debate of the Valar at its Making, joka joku tuntemattomaksi jäänyt gondorilainen skribentti on tuottanut – kenties puolustaakseen avioliiton pyhyyttä?

Toinen vaihtoehto on, että Elendil ei mennyt uudestaan naimisiin, sillä avioliitosta mahdollisesti syntyneet lapset olisivat sotkeneet perimyskuviot. On todennäköistä, että Elendil ajatteli vanhimmasta pojastaan Isildurista Arnorin uutta kuningasta. Avioliitto jonkun pohjoisen númenorilaisen vallasnaisen kanssa olisi heikentänyt Elendilin sukudynastiaa. Tai ehkä Elendil oli vain uskollinen kuolleelle vaimolleen ja niin tämän lumoissa, ettei olisi voinut kuvitellakaan uutta avioliittoa edes poliittisista syistä. Sanotaan, että Elendil pystytti Elostirionin tornin (jota myöhemmin kansan kesken kutsuttiin “haltiatorniksi”) maansa länsirajalle meren äärelle ja asetti yhden palantírin sen huipulle voidakseen katsella “kadotettuun länteen”. Palantírit näkivät kauas sekä ajassa että paikassa. Elendil vietti suurimman osan ajasta tornissaan haaveilemassa; hänen käyttäytymisensä voidaan selittää sekä hurskaudella että vanhan miehen nostalgialla. Lähes kaikki hänen tuntemansa ihmiset olivat jo kuolleet. Kenties Elendil sulkeutui Elostirioniin voidakseen elää uudelleen nuoruudenrakkautensa ja olla läsnä vaimonsa kanssa?

Entä kuka oli rouva Isildur, jonka nimeä ei koskaan mainita, mutta jonka täytyi ikänsä puolesta olla Elrosin sukua? Ja oliko Isildurin leskellä osansa siinä, miksi Gondor ja Arnor erkanivat? Isildur syntyi Vuosien Kirjan mukaan vuonna II 3209 Númenorissa ja kuoli Kurjenmiekkakenttien taistelussa 235 vuoden korkeassa iässä vuonna III 2. Hänen neljä poikaansa syntyivät hulppean sadan kolmenkymmenen vuoden aikajänteellä: Elendur Númenorissa vuonna II 3299, Aratan Pelargirissa vuonna II 3339, Ciryon Minas Ithilissä vuonna II 3379 ja Valandil Rivendellissä vuonna II 3430. Herää luonnollisesti kysymys, oliko heillä kaikilla sama äiti? Kuninkaiden Kirjan mukaan oli.

Mikäli hyväksymme oletuksen, että Elendil “korjasi” sukutauluaan voidakseen paremmin vaatia númenorilaisten ylikuninkuutta Keski-maassa, on myös Isildur syntynyt hieman myöhemmin. Lasten syntymävuodet ovat kuitenkin varmoja, sillä Tolkienin välittämän perimätiedon mukaan Isildurin vaimo ja esikoispoika olivat laivalla mukana heidän laskiessaan maihin Pelargirissa vuonna 3320. Jos kaikilla pojilla oli sama äiti, hänen on täytynyt jo täyttää 150 vuotta saadessaan iltatähtensä. Näin hedelmällinen ei voi olla kukaan muu kuin puhdasverinen elrosilainen, jolla on kuolemattomien verta suonissaan.  Mutta kuka? Tuskin vallitsevaa kuninkaallista linjaa, sillä heidän elonkaarensa oli jo huvennut. Númenorin Uskolliset olivat pieni ja sisäänpäin kääntynyt kultti, jonka kaikki jäsenet olivat enemmän tai vähemmän sukua toisilleen. Pidän mahdollisena, että Isildurin vaimo kuului samaan Andúniën sukuhaaraan; kenties pikkuserkku Elendilin sedän Elentirin puolelta.

Elendilin toisesta miniästä eli Anárionin vaimosta on vielä vähemmän tietoja. Emme tiedä kuka hän oli, tai milloin hän kuoli, muuten kuin että hän synnytti Anárionille neljä lasta ennen maanpakoa. Esikoinen Meneldil oli vielä kapaloissa, kun Númenor tuhoutui. Sen sijaan rouva Isildurista tiedämme, että hän asui ensin Isildurin kanssa perheineen Pelargirissa ja Osgiliathissa toistakymmentä vuotta, kunnes Isildurin oma linnoitus Minas Ithil valmistui Ungolin laaksoon. Aratan syntyi kymmenen vuotta Númenorin tuhon jälkeen, ja on epätodennäköistä, että perhe olisi muuttanut Minas Ithiliin heti Aratanin syntymän jälkeen. Todennäköisesti näihin aikoihin Isildur oli paljon poissa kotoa, valmistamassa kotia perheelleen.

Rouva Isildurin kolmas lapsi Ciryon syntyi Minas Ithilissä. Kaikki pojat olivat jo aikuisia miehiä siinä vaiheessa kun Sauron julkisti itsensä ja hyökkäsi Gondoriin vuonna II 3429: Isildur ja hänen perheensä oli ehtinyt elää Keski-maassa satakymmenen vuotta. Minas Ithilin hävityksestä ei ole tarkkoja tietoja, mutta Vuosien Kirjan mukaan Isildur ja hänen sukunsa joutuivat pakenemaan henkensä kaupalla Osgiliathiin. Siellä pakolaiset nousivat laivaan, purjehtivat Pelargiriin, avomerelle ja edelleen Harmaavirtaa ylös Tharbadiin, joka oli tähän aikaan númenorilaisten tärkein satama pohjoisessa. Tharbadista perhe jatkoi matkaa maitse Annúminasiin, Elendilin kaupunkiin Nenuial-järven rannalla. Elendil ja Isildur aloittivat välittömästi neuvottelut haltioiden kuninkaan Gil-galadin kanssa; liitto solmittiin vuonna II 3430 Rivendellissä ja armeija oli valmis marssimaan seuraavana keväänä. Rouva Isildur seurasi perhettään sotaan aina Rivendelliin asti, jonne hän myös jäi odottamaan miehensä ja poikiensa paluuta sodasta.

Nyt seuraa arvoitus. Rivendelliin jäämisellä oli toinenkin, outo syy: rouva Isildur oli raskaana. Hän synnytti Isildurille neljännen pojan syystalvella 3430. Tämä on tavatonta númenorilaistenkin mittapuulla, sillä Isildur oli tähän aikaan jo yli kahdensadan, eikä hänen vaimonsa voinut olla kamalan paljon nuorempi. Dúnedainin kuninkaallisilla oli kolminkertainen elinikä tavallisiin kuolevaisiin verrattuna. Hedelmällisen iän takarajana pidettiin sadankahdenkymmenen vuoden ikää, mutta rouva Isildur oli ohittanut tämän iän jo aikoja sitten. Lisäksi Uskollisten tavat kielsivät lastenteon sodan aattona. On myös mielenkiintoista tietää, että kaikki hänen sotaan marssineet poikansa olivat vielä naimattomia. Elendur oli 139-vuotias, ikä jossa kruununperillisenkin olisi jo pitänyt astua avioon. Aratan ja Ciryon olivat 112 ja 72. Tuntuu oudolta, etteivät nuoremmatkaan pojat olleet löytäneet itselleen naista. Vai oliko heidän äidillään näppinsä pelissä?

Kenties rouva Isildurilla oli ennalta näkemisen lahja. Jos hänen miehensä ja poikansa kaatuisivat sodassa, ei suvulle jäisi perijää, ja ylikuninkuus siirtyisi Anárionin nuorimmalle pojalle Meneldilille. Lapsen saaminen turvaisi suvun jatkumisen, mutta hänen iässään se olisi pienoinen ihme. Elrondia pidettiin aikansa suurimpana parantajana ja tietäjänä; kenties hänen yrttitarhoistaan löytyi lääke, jonka avulla rouva Isildur saisi raskautettua itsensä. Tai sitten kyseessä oli Raamatullisen esikuvansa mukainen Jumalan väliintulo (kuten varmasti myöhemmin väitettiin). Vai oliko lapsi edes Isildurin? Elrond – tuohon aikaan vielä naimaton mies – omaksui nuoren Valandilin (Q. “Valarille uskollinen”) kasvatti-isän roolin, opetti häntä ja antoi hänen asua Rivendellissä. Vielä satoja vuosia myöhemminkin Elrond piti itseään Valandilin dynastian kummina…

Etelässä Valandilin vaade (Elrondin kirjailema?) ylikuninkuuten hylättiin suoralta kädeltä. Epäiltiinko Valandilin sukujuuria? Isildurin ja Anárionin talonväestä ja liittolaisista koostunut neuvosto julisti Anárionin pojan Meneldilin Uskollisten kuninkaaksi ja dúnedainin ylipapiksi Isildurin jälkeen. Meneldilin arvovalta etelässä oli suuri, eikä 11-vuotias Valandil voinut edes Elrondin tuella kiistää sitä. Hän ei myöhemmälläkään iällä uskaltanut koskaan julkisesti kyseenalaistaa Meneldilin tai hänen jälkeläistensä asemaa. Valandilin lapset sen sijaan eivät unohtaneet ylikuninkuutta, joka heiltä oli laittomasti riistetty, ja tämän riidan vuoksi Arnorin ja Gondorin välit jäädytettiin sadoiksi vuosiksi. Kun Elrond meni naimisiin haltiakuningatar Galadrielin tyttären kanssa vuonna III 109 , vain Valandil oli kutsuttu häihin. Gondorissa tästä ei tiedetty mitään. Galadrielin maata Lórieniakin alettiin siellä kutsua “Valkoisen noidan valtakunnaksi”. Yleisen uskomuksen mukaan sinne eksyneet ihmiset katosivat, eivätkä koskaan palanneet.

Rouva Isildur katoaa kirjallisista lähteistä Valandilin syntymän jälkeen. Poika eli Elrondin luona Rivendellissä, joten on oletettavaa, että hänen äitinsä käytännössä hallitsi Arnoria leskikuningattarena – vaikka Isildur olikin nimenomaan muuttanut Númenorin lakia niin, ettei nainen voinut hallita. Muutos oli myöhäinen ja Isildur teki sen Sauronin kukistumisen jälkeen järjestellessään Gondorin asioita, ennen kohtalokasta paluutaan pohjoiseen. Mikä sai Isildurin muuttamaan perinnäistapaa?

Vuosien Kirjasta syystä tai toisesta poispyyhitty Isildurin vaimo, Arnorin kuningatar, oli tosiasiassa “viimeinen númenorilainen” Keski-maassa. Totuutta hänen tarinastaan emme voi enää koskaan saada.

No responses yet