Miten minulle ei ole koskaan juolahtanut mieleen, ettei Elendil voi olla syntynyt vuonna II 3119, jos hänen isänsä Amandil oli Pharazônin (s. II 3118) lapsuudenystävä? Näyttää siltä, että purjehdittuaan Keski-maahan Elendil retusoi paitsi Akallabêthin, myös oman sukutaulunsa. Koska númenorilaisten aateluus on sidottu verenperimään ja pitkäikäisyyteen, oli Elendilin perheen etujen mukaista väittää olevansa vanhempia kuin mitä he olivatkaan.

Nähtävästi Elendilin vaimo, Isildurin ja Anárionin äiti, oli kuollut Númenorissa. Elendil ei myöskään mennyt uudestaan naimisiin Keski-maassa. Johtuiko tämä Uskollisten säädöksistä, jotka kielsivät avioerot ja jälleennaimisen? Tapaa väitettiin “haltioiden laiksi” teoksessa Of the Laws and Customs Among the Eldar Pertaining to Marriage and Other Matters Related Thereto: Together With the Statute of Finwë and Miriel and the Debate of the Valar at its Making, mutta tosiasiat eivät puhu sen puolesta: Finwë ei ollut ainoa haltia, joka nai useammin kuin kerran. Of the Laws and Customs onkin Tolkienin mukaan jonkun gondorilaisen kirjailijan luomus, jolla puolustetaan avioliiton pyhyyttä.

Toinen vaihtoehto on, että Elendil ei mennyt uudestaan naimisiin, sillä avioliitosta mahdollisesti syntyneet lapset olisivat sotkeneet perimyskuviot. On todennäköistä, että Elendil ajatteli vanhimmasta pojastaan Isildurista Arnorin uutta kuningasta. Avioliitto jonkun pohjoisen númenorilaisen vallasnaisen kanssa olisi heikentänyt Elendilin sukudynastiaa. Tai ehkä Elendil oli vain uskollinen kuolleelle vaimolleen ja niin tämän lumoissa, ettei olisi voinut kuvitellakaan uutta avioliittoa edes poliittisista syistä. Sanotaan, että Elendil pystytti Elostirionin tornin (jota myöhemmin kansan kesken kutsuttiin “haltiatorniksi”) maansa länsirajalle meren äärelle ja asetti yhden palantírin sen huipulle voidakseen katsella “kadotettuun länteen”. Palantírit näkivät kauas sekä ajassa että paikassa. Elendil vietti suurimman osan ajasta tornissaan haaveilemassa; hänen käyttäytymisensä voidaan selittää sekä hurskaudella että vanhan miehen nostalgialla. Lähes kaikki hänen tuntemansa ihmiset olivat jo kuolleet. Kenties Elendil sulkeutui Elostirioniin voidakseen elää uudelleen nuoruudenrakkautensa ja olla läsnä vaimonsa kanssa?

Entä kuka oli rouva Isildur, jonka nimeä ei koskaan mainita, mutta jonka täytyi ikänsä puolesta olla Elrosin sukua? Ja oliko Isildurin leskellä osansa siinä, miksi Gondor ja Arnor erkanivat? Isildur syntyi Vuosien Kirjan mukaan vuonna II 3209 Númenorissa ja kuoli Kurjenmiekkakenttien taistelussa 235 vuoden korkeassa iässä vuonna III 2. Hänen neljä poikaansa syntyivät hulppean sadan kolmenkymmenen vuoden aikajänteellä: Elendur Númenorissa vuonna II 3299, Aratan Pelargirissa vuonna II 3339, Ciryon Minas Ithilissä vuonna II 3379 ja Valandil Rivendellissä vuonna II 3430. Herää luonnollisesti kysymys, oliko heillä kaikilla sama äiti? Kuninkaiden Kirjan mukaan oli.

Mikäli hyväksymme oletuksen, että Elendil “korjasi” sukutauluaan voidakseen paremmin vaatia númenorilaisten ylikuninkuutta Keski-maassa, on myös Isildur syntynyt hieman myöhemmin. Lasten syntymävuodet ovat kuitenkin varmoja, sillä Tolkienin välittämän perimätiedon mukaan Isildurin vaimo ja esikoispoika olivat laivalla mukana heidän laskiessaan maihin Pelargirissa vuonna 3320. Jos kaikilla pojilla oli sama äiti, hänen on täytynyt jo täyttää 150 vuotta saadessaan iltatähtensä. Näin hedelmällinen ei voi olla kukaan muu kuin puhdasverinen elrosilainen, jolla on kuolemattomien verta suonissaan.  Mutta kuka? Tuskin vallitsevaa kuninkaallista linjaa, sillä heidän elonkaarensa oli jo huvennut. Númenorin Uskolliset olivat pieni ja sisäänpäin kääntynyt kultti, jonka kaikki jäsenet olivat enemmän tai vähemmän sukua toisilleen. Pidän mahdollisena, että Isildurin vaimo kuului samaan Andúniën sukuhaaraan; kenties pikkuserkku Elendilin sedän Elentirin puolelta.

Elendilin toisesta miniästä eli Anárionin vaimosta on vielä vähemmän tietoja. Emme tiedä kuka hän oli, tai milloin hän kuoli, muuten kuin että hän synnytti Anárionille neljä lasta ennen maanpakoa. Esikoinen Meneldil oli vielä kapaloissa, kun Númenor tuhoutui. Sen sijaan rouva Isildurista tiedämme, että hän asui ensin Isildurin kanssa perheineen Pelargirissa ja Osgiliathissa toistakymmentä vuotta, kunnes Isildurin oma linnoitus Minas Ithil valmistui Ungolin laaksoon. Aratan syntyi kymmenen vuotta Númenorin tuhon jälkeen, ja on epätodennäköistä, että perhe olisi muuttanut Minas Ithiliin heti Aratanin syntymän jälkeen. Todennäköisesti näihin aikoihin Isildur oli paljon poissa kotoa, valmistamassa kotia perheelleen.

Rouva Isildurin kolmas lapsi Ciryon syntyi Minas Ithilissä. Kaikki pojat olivat jo aikuisia miehiä siinä vaiheessa kun Sauron julkisti itsensä ja hyökkäsi Gondoriin vuonna II 3429: Isildur ja hänen perheensä oli ehtinyt elää Keski-maassa satakymmenen vuotta. Minas Ithilin hävityksestä ei ole tarkkoja tietoja, mutta Vuosien Kirjan mukaan Isildur ja hänen sukunsa joutuivat pakenemaan henkensä kaupalla Osgiliathiin. Siellä pakolaiset nousivat laivaan, purjehtivat Pelargiriin, avomerelle ja edelleen Harmaavirtaa ylös Tharbadiin, joka oli tähän aikaan númenorilaisten tärkein satama pohjoisessa. Tharbadista perhe jatkoi matkaa maitse Annúminasiin, Elendilin kaupunkiin Nenuial-järven rannalla. Elendil ja Isildur aloittivat välittömästi neuvottelut haltioiden kuninkaan Gil-galadin kanssa; liitto solmittiin vuonna II 3430 Rivendellissä ja armeija oli valmis marssimaan seuraavana keväänä. Rouva Isildur seurasi perhettään sotaan aina Rivendelliin asti, jonne hän myös jäi odottamaan miehensä ja poikiensa paluuta sodasta.

Nyt seuraa arvoitus. Rivendelliin jäämisellä oli toinenkin, outo syy: rouva Isildur oli raskaana. Hän synnytti Isildurille neljännen pojan syystalvella 3430. Tämä on tavatonta númenorilaistenkin mittapuulla, sillä Isildur oli tähän aikaan jo yli kahdensadan, eikä hänen vaimonsa voinut olla kamalan paljon nuorempi. Dúnedainin kuninkaallisilla oli kolminkertainen elinikä tavallisiin kuolevaisiin verrattuna. Hedelmällisen iän takarajana pidettiin sadankahdenkymmenen vuoden ikää, mutta rouva Isildur oli ohittanut tämän iän jo aikoja sitten. Lisäksi Uskollisten tavat kielsivät lastenteon sodan aattona. On myös mielenkiintoista tietää, että kaikki hänen sotaan marssineet poikansa olivat vielä naimattomia. Elendur oli 139-vuotias, ikä jossa kruununperillisenkin olisi jo pitänyt astua avioon. Aratan ja Ciryon olivat 112 ja 72. Tuntuu oudolta, etteivät nuoremmatkaan pojat olleet löytäneet itselleen naista. Vai oliko heidän äidillään näppinsä pelissä?

Kenties rouva Isildurilla oli ennalta näkemisen lahja. Jos hänen miehensä ja poikansa kaatuisivat sodassa, ei suvulle jäisi perijää, ja ylikuninkuus siirtyisi Anárionin nuorimmalle pojalle Meneldilille. Lapsen saaminen turvaisi suvun jatkumisen, mutta hänen iässään se olisi pienoinen ihme. Elrondia pidettiin aikansa suurimpana parantajana ja tietäjänä; kenties hänen yrttitarhoistaan löytyi lääke, jonka avulla rouva Isildur saisi raskautettua itsensä. Tai sitten kyseessä oli Raamatullisen esikuvansa mukainen Jumalan väliintulo (kuten varmasti myöhemmin väitettiin). Vai oliko lapsi edes Isildurin? Elrond – tuohon aikaan vielä naimaton mies – omaksui nuoren Valandilin (Q. “Valarille uskollinen”) kasvatti-isän roolin, opetti häntä ja antoi hänen asua Rivendellissä. Vielä satoja vuosia myöhemminkin Elrond piti itseään Valandilin dynastian kummina…

Etelässä Valandilin vaade (Elrondin kirjailema?) ylikuninkuuten hylättiin suoralta kädeltä. Epäiltiinko Valandilin sukujuuria? Isildurin ja Anárionin talonväestä ja liittolaisista koostunut neuvosto julisti Anárionin pojan Meneldilin Uskollisten kuninkaaksi ja dúnedainin ylipapiksi Isildurin jälkeen. Meneldilin arvovalta etelässä oli suuri, eikä 11-vuotias Valandil voinut edes Elrondin tuella kiistää sitä. Hän ei myöhemmälläkään iällä uskaltanut koskaan julkisesti kyseenalaistaa Meneldilin tai hänen jälkeläistensä asemaa. Valandilin lapset sen sijaan eivät unohtaneet ylikuninkuutta, joka heiltä oli laittomasti riistetty, ja tämän riidan vuoksi Arnorin ja Gondorin välit jäädytettiin sadoiksi vuosiksi. Kun Elrond meni naimisiin haltiakuningatar Galadrielin tyttären kanssa vuonna III 109 , vain Valandil oli kutsuttu häihin. Gondorissa tästä ei tiedetty mitään. Galadrielin maata Lórieniakin alettiin siellä kutsua “Valkoisen noidan valtakunnaksi”. Yleisen uskomuksen mukaan sinne eksyneet ihmiset katosivat, eivätkä koskaan palanneet.

Rouva Isildur katoaa kirjallisista lähteistä Valandilin syntymän jälkeen. Poika eli Elrondin luona Rivendellissä, joten on oletettavaa, että hänen äitinsä käytännössä hallitsi Arnoria leskikuningattarena – vaikka Isildur olikin nimenomaan muuttanut Númenorin lakia niin, ettei nainen voinut hallita. Muutos oli myöhäinen ja Isildur teki sen Sauronin kukistumisen jälkeen järjestellessään Gondorin asioita, ennen kohtalokasta paluutaan pohjoiseen. Mikä sai Isildurin muuttamaan perinnäistapaa?

Vuosien Kirjasta syystä tai toisesta poispyyhitty Isildurin vaimo, Arnorin kuningatar, oli tosiasiassa “viimeinen númenorilainen” Keski-maassa. Totuutta hänen tarinastaan emme voi enää koskaan saada.

Internetin sosiaalisesta mediasta on muodostumassa vastenmielinen ilmiö, joka lietsoo riitoja, hajoittaa kaveripiirejä ja antaa huomionkipeille hulluille loputtomasti palstatilaa. Olin ajatellut jo useiden päivien ajan luopua kokonaan facebookin käytöstä, kun tämä uutinen ilmestyi.

Kyseessä on Urjalan kaupunginvaltuustoon parilla äänellä päätyneen skinheadin ja Seppo Lehdon manttelinperijänä tunnetun nettihäirikön Rami Sipilän uusin provokaatio. Aikaisemmin Sipilä on kunnostautunut facebookissa toivottamalla vasemmistonuorten varapuheenjohtajan Minna Minkkisen keskitysleirille, uhannut Teuvo Lomania “heteroksi hakkaamisella” ja perustanut kohua herättäneen “autetaan somali-ystävämme takaisin kotiin” -ryhmän, johon tosin oli ehtinyt liittyä jo 20 000 ihmistä ennen sen sulkemista.

Oikeinkirjoitustaidoiltaan vaatimaton Sipilä on selkeän patologinen tapaus, joka menneinä vuosikymmeninä olisi tyytynyt töhertämään ladonseinään tai virtsaamaan postilaatikoihin. Sipilän käytöksestä voi päätellä, ettei hän todennäköisesti ajattele mitä sanoo, saatika kirjoittaa. Vakavampi asia on se, että internetissä Sipilän edustama käytös on siinä määrin tavallista, että sitä on alettu pitää normaalina jopa koulutettujen ihmisten keskuudessa.

Internetin anonymiteettiä on usein syytetty siitä, että käytännössä se on hyödyttänyt kiusaajia ja häirikköjä. Mutta mitä pitäisi ajatella siitä, että nämä samat kiusaajat ja häiriköt tekevät nyt samaa facebookissa omilla nimillään ja kasvoillaan? Näyttää siltä, että internet ylipäätään saa ihmiset hulluiksi. He solvaavat, parjaavat ja sättivät tavalla, jota kukaan ei hyväksyisi, jos se tapahtuisi kasvokkain. Lisäksi sosiaalisessa mediassa se näkyy kaikille samojen verkostojen jäsenille.

Suomalaisten uutispalvelujen kommenttiosastoista on tullut samanlaisia sonnanlevityksen areenoita. Pakkaa sekoittaa se, että epälukuinen mutta ilmeisen huomattava määrä kaikista kommenteista on ns. trolleja, joiden ainoa infantiili tarkoitus on ärsyttää, aiheuttaa ristiriitoja tai hämmennystä. Väittelyissä trollit esiintyvät melkein aina tyhminä tietyn ryhmän edustajina.

Kun maahanmuutosta on tullut 2000-luvun poliittinen kuuma peruna, ei ihmetytä että suurin osa provokaatioista pyörii tavalla tai toisella aiheen ympärillä. Tyypillisiä trolleja ovat esim. stereotyyppisen huonoa suomea kirjoittavien maahanmuuttajien kommentit (“sinä rassisti!”) sekä vielä stereotyyppisemmät muka-uusnatsit (“isäm maan puollustajat”). Voidakseen säilyttää mielenterveytensä internetin sosiaalisessa mediassa pitäisi lukijan epäillä koko ajan ja kaikkea, tai paremminkin, lopettaa blogien, keskustelufoorumien ja facebookin poliittisten ryhmien seuraamisen ja keskittyä vaikka ruokaresepteihin, neuleohjeisiin ja tiedeuutisiin.

Internetissä provosoidaan ja provosoidutaan. 30-luvun kiihkeinä vuosina poliittiset ryhmät pyrkivät ottamaan haltuunsa ensin kadun, sitten vasta salongin. Internet ja sosiaalinen media on 2000-luvun katu. Siksi myös facebookista on tullut surkuhupaisan raivokkaan poliittisen agitaation väline. Jo vakiintunut internet-meemien kaava on seuraava:

provosoiva ryhmä A -> provosoiva vastaryhmä B -> koko jutun läskiksi lyövät parodiaryhmät C ja D.

Esimerkkejä on viime viikoilta runsaasti. Tony Halmeen kuoleman jälkeen syntyivät A) Iltalehti boikottiin, kunnes Hazard saa kenkää, B) Iltalehti boikottiin, jos Hazard saa kenkää, C) Iltalehti boikottiin joka tapauksessa ja D) Iltakengät boikottiin, jos Hazardi on Pensseli-setä. Samaa kaavaa noudattaa myös A) Vastustan kokoomuksen suunnitelmia muuttaa opiskelu maksulliseksi B) Vastustan vasemmiston suunnitelmia kerätä ääniä valheilla ja C) Vastustan kokoomuksen suunnitelmia surmauttaa kaikki vastasyntyneet pojat.

Tappouhkauksiin, häirintään ja valheiden levittelyyn netissä ovat varmaankin törmänneet kaikki julkisuudessa poliittisesti toimineet henkilöt näkökantaan katsomatta. Samaten netin keskustelusivuilla tuntuvat olevan äänekkäimpiä kaikkien aatesuuntien idioottimaisimmat edustajat. Keskustelusivuille on leimallista se, ettei niillä keskustella. Ne ovat huutokerhoja, joilla kovimmin omaa agendaansa huutava voittaa. Ehkä se on väistämätön seuraus netin demokratisoitumisesta.

Elämme surullisia aikoja.

“Pohjoinen puhaltaa, riisuu mielen vaatteistaan,
Ja epäonnen sirpaleista peili liimataan.
Se siellä palelee, sinun mykkä kuvasi,
Se todistaja totisena
Kaiken jälleen kerran turhan pantiks toteaa.

Ja teitpä, minkä teit, viiltää viima vastaan,
Ihmishahmot jäätynyttä tulta sylkee vatsastaan.
Kun käsin avatuin tahtoo, toivoo parastaan
Ja viimein erään aamun tullen
Saapuu eteen portin, joka johtaa tyhjyyteen.

Ei virtaa mikään, kaikki jähmettyy.
Ei veden kalvo heijasta kuin pimeää.
Ja hahmo, joka rantaa kulkee yksin kylmissään,
Yksin kulkee, yksin sinne jää.

Vaan mitä tahto on, mitä toivomukset?
Vai salaisuusko, taikuus, laittaa sinut liikkumaan?
Ketä kuuntelet, jos ketään lasta tämän maailman?
On oikeutesi julmaa,
Kylmät silmäsi ne katseen kesken lennon pysäyttää.

Sinuun me turvaamme, kiusatut sielut,
Itsemme kiusaamat todistajat.
Sinuun me turvaamme, nimeesi aina
Vannomme, julmuuden puolustajat”

CMX/Kain

“Italian häpeä” Silvio Berlusconi on viime aikoina saanut toistuvasti huomiota tyhmillä möläytyksillään. Niin kauan kun Silvio on vain laukonut sovinistisia kommentteja ja haukkunut muiden maiden kulttuuria, hänet on painettu villaisella. Vasta kun vihattu pääministeri alkoi puhua asiaa, Italian vasemmisto-oppositio jyrähtää: “Berlusconi on mennyt liian pitkälle!”

Kuuma peruna on tietenkin monikulttuurisuus, joka on muodostanut useimpien EU-maiden politiikan arvopohjan; tämän sitoutumisen monikulttuuriseen projektiin Berlusconi on nyt omalta osaltaan lytännyt. Berlusconi haluaisi koventaa maahantuloperusteita entisestään ja päästää Italiaan vain kansainvälisten sopimusten velvoittamat poliittiset pakolaiset – ei niinkutsuttuja humanitaarisia maahanmuuttajia, jotka tulevat Eurooppaan leveämmän leivän perässä. Ironista, joku voisi sanoa, ottaen huomioon että sata vuotta sitten – aikana jolloin Italia itse oli kehitysmaan asteella – yli 4 100 000 italialaista muutti Yhdysvaltoihin samasta syistä. Mutta se olikin aikaa, jolloin Yhdysvallat saattoivat päättää moraalista närkästystä herättämättä mistä maista ihmisiä maahan päästetään, eikä nykyisenlaisista sosiaalitukiverkostoista osattu edes unelmoida.

Nyt kyse ei ole vain maahanmuutosta. Luulen että närkästystä on herättänyt nimenomaan Berlusconin ylenkatse ja monikulturismin torjuminen ideologiana. Dario Franceschini maltillisempi vastaus “Se ei ole minun, Berlusconin tai kenenkään muun päätettävissä, jos Italiasta tulee monikulttuurinen maa” kalpenee vasemmistojohtaja Piero Fassimon kategorisen vastarinnan edessä:  “Hän on väärässä – ja pahasti. Meidän on hyväksyttävä Ranskan ja Saksan lailla, että maastamme tulee monikulttuurinen maa.”

Tämä on minua ihmetyttänyt ja pelottanut. Poliittinen monikulturismi on vaihtoehdottomuudessaan kaiken keskustelun tuolla puolen ja muistuttaa siinä aatteellista edeltäjäänsä, neuvostomarxismia. Kuten aikanaan dialektisen historian oppien mukaan yhteiskuntien väistämätön kehitys kulki feodalismista kapitalismin kautta kommunismiin, nyt lännen väistämätön kohtalo – ja velvollisuus – on maksaa kolonialismin lasku ja muuttua jonkinlaiseksi Brasilian jatkeeksi, mulattialueeksi, kuten Ranskan sisäasiainministeri Jean-Pierre Chevenement totesi 2003: “The European Union should admit up to 75 million immigrants over the next 50 years and be prepared to become a racially hybrid society.”

Kyseessä on todella suuren mittakaavan sosiaalinen kokeilu, mutta monikulturismin kannattajat ovat varmoja sen onnistumisesta. Jopa niin varmoja, että sen uskotaan olevan väistämätön, luonnollinen asia. Aatteen vastustajaan suhtaudutaan kuin ihmiseen joka väittää omenan putoavan ylöspäin.  Kuitenkin vain kaksi sukupolvea sitten pidettiin Euroopassa monoetnistä kansallisvaltiota samanlaisen luonnollisen kehityksen väistämättömänä tuloksena ja itse itsensä oikeuttavana ihannetilana.

Franceschini on oikeassa sanoessaan, ettei Italian muuttuminen ole Berlusconin päätettävissä.  Yhtä hyvin voisi pysäyttää höyhenellä hirmumyrskyn. Euroopan radikaalisti vähenevä ja vanheneva väestö yhdistettynä kehitysmaiden hurjaan väestönkasvuun luo paineen sellaiselle kansainvaellukselle, että sen hallitsemiseen tarvittaisiin kaikkien länsimaiden yhteistyötä. Väärässä on Piero Fassimo: Monikulturismi on vain yksi poliittinen tapa reagoida muutokseen, eikä sitä ole kenenkään pakko hyväksyä.

En tiedä, onko Piero Fassimo ajatellut tätä ajatellessaan monikulttuurista Saksaa. Pitäisikö palata takaisin assimilaation tielle?

Isäni kaukoviisaasti nimettyä minut Sampsa Ilmariksi olen aina ollut intohimoisen kiinnostunut heimoni muinaisesta nimistöstä. Erityisen hienoja ovat nykyään suurimmalta osalta käytöstä poisjääneet kaksiosaiset nimet: Hyväneuvo, Hyvälempi, Ikävalko, Kaukamieli, Lempivalko, Suurisilmä. Kiehtovimpia nimiä ovat kuitenkin mieli- ja valta-johdannaiset, jotka paljastavat jotakin esihistoriallisen ajan yhteiskunnasta. Valta -loppuiset nimet ovat päälliköiden nimiä: Sotavalta, Kaukovalta. Mieli taas tarkoitti alunperin sitä osaa, jonka kukin sai, siis jakamista.

Henrik Lättiläisen kronikassa esiintyy suomalainen pappi Pietari Kaikkivalta, joka toimi Liivinmaalla vuosina 1215-1226. Hän liikkui ristiretkeläisten mukana pakkokäännyttäen kansaa kristinuskoon. Kaikkivallan toimintaa kristinuskon levittäjänä suomenlahden eteläpuolella pidetään huomattavana; kenties hänen nimensä heijasti uuden uskon ja vallan universaalia luonnetta. Egilin, Kalju-Grímrin pojan saagassa kerrotaan pohjalaisten kuninkaasta Faravidista, joka liittoutui norjalaisen Thorolfin kanssa tehdäkseen yhteisen sotaretken Karjalaan. Faravidin on tulkittu olevan käännös Kaukomielestä. Mikäli kyseessä on historiallinen henkilö, Kyösti Julkun mukaan tämä Kaukomieli olisi voinut elää joskus 1100-luvulla.

Kristillisessä kulttuurissa lähdettiin siitä, että jokaisella kastetulla lapsella on pyhän ihmisen nimi. Kotoperäisessä uskomusmaailmassa ihmisellä saattoi olla monta nimeä eri elämänvaiheissaan. Otaksuttavasti vanhemmat käyttivät vastasyntyneestä lempinimeä. Varsinainen nimeämisoikeus oli tietäjillä, jotka arpoivat (ts. ennustivat) lapsen nimen. Nimen uskottiin myös vaikuttavan lapsen ominaisuuksiin. Aikuisiällä merkittävämmäksi nousi kutsumanimi, jolla henkilö tunnettiin laajemmalti. Kutsumanimi saattoi viitata erikoiseen ulkonäköön, asuinpaikkaan, ammattiin tai kutsumukseen. Vielä 1600-luvulla virallisissa asiakirjoissa seikkailee varsin räväköitä sukuja, kuten Sianpillu ja Mustakulli.

Sotavalta ei jätä epäilystä siitä, mihin miehen vallankäyttö perustui, mutta minkälaista valtaa käytteli 1300-luvun asiakirjalähteistä tunnettu Mielivalta-niminen hämäläinen, joka piti käräjiä Levajärvellä? Meidän korvaamme mielivalta särähtää kovin negatiivisena, mistään säännöistä ja sopimuksista piittaamattomana toimintana. Merkillinen asia, sillä useimmat mieli-alkuiset yhdyssanat ovat sävyltään positiivisia: mielihyvä, mielikirja, mielitietty… Se esiintyy myös useissa vanhoissa miesten nimissä: Mielenpito, Mielikko, Mielentoive, Mielitty.

Voidaan kysyä, onko mielivalta-sanalle tarkoituksella annettu uusi, negatiivinen merkitys, jotta vanha, pakanuuden aikainen järjestelmä näyttäisi mahdollisimman pahalta? Käräjätuomarina Mielivalta harjoitti mielen valtaa, valtaa joka perustui oikeudenmukaiseksi koettuun ikiaikaiseen tapaoikeuteen. Ruotsalaisperäinen oikeuslaitos vakiintui Hämeessä lopullisesti vasta 1300-luvun loppupuolella. Kenties Mielivalta oli vanhan kotoperäisen oikeusperinteen viimeisiä kantajia. Hänen vallankäyttönsä ei perustunut kirjoitettuun lakeihin vaan muistinvaraiseen perintöön. Kuinka “mielivaltaista” hänen toimintansa oli, sitä emme saa tietää.

Kansanperinne tuntee myös Ikämieli -nimisen saamelaisen tietäjän ja sotapäällikön. Häntä pidetään historiallisena henkilönä; veroluetteloissa Ikämieli esiintyy 1500-luvulla Sompiossa, Kitkajärvellä ja Kuolajärvellä. Ikämieli on tunnettu niin saamelaisten, norjalaisten kuin venäläistenkin kansantarinoista. Hän johti menestyksekkäästi saamelaisten vastarintaa alueelleen tunkeutuneita venäläisiä ja norjalaisia vastaan.

Ikämieli oli mahtava šamaani , joka kykeni vajoamaan transsiin ja matkaamaan maailmoiden välissä valaana, hukkana, karhuna, kalana ja lintuna. Vanhan perinteen mukaan Ikämielen haudalta käytiin hakemassa tietoa hänen sielultaan samalla tavalla kuin kalevalaisessa runoudessa mainitulta kuolleelta jättiläiseltä Antero Vipuselta. Vipuseen Ikämielen yhdistää sekin, että hänen kristitty nimensä Antereeus on suomeksi Antero.  Ikämielen haudasta haettiin luotteita, runomittaisen loitsun taikavoimaisimpia sanoja. Luote on samaa juurta kuin luottaa-verbi: Pyhät sanat on luotettu eli luovutettu vain tietäjältä oppilaalle tai vainajalta tietäjälle. Voimakkaimmat luotteet haettiin lovesta, kuten Ikämielen kaltaisten suurtietäjien sieluilta.

Niiden kirkollisveron maksamista vastustaneiden Suur-Sääksmäen luottamusmiesten joukossa, jotka paavi Benedictus vuonna 1340 kirosi pannabullassaan, mainitaan nimeltä kolme mahdollista tietäjää. Ensimmäinen on Ritvalan Miemo, jonka nimi viittaa “tainnoksissa olevaan”, eli šamanistiseen transsiin. Kaksi muuta ovat Laivametsän Satatieto ja Onkkaalan Yö (tai Yijä?). Vuoden 1340 pannabullasta löytyy monta muutakin kiehtovaa nimeä, joiden salaperäisyyttä lisää se että ne on kirjoittanut suomenkielentaidoton italialainen kirjuri paavin curiassa. Kutkuttavin on tietysti Cuningas de Rapalum, Rapolan Kuningas.

Kuningas, kuten myös ruhtinas ja monet muut vastaavat sanat, ovat tulleet itämerensuomalaisiin kieliin kantagermaanisena lainana (*kuningaz, *druhtinaz). Kuningas on ilmeisesti ollut (työ)yhteisön valittu johtaja, kuten historiallisena aikana mainitut laivakuningas, nuottakuningas ja huhtakuningas. Virolaisten vastarintaa ristiretkiajalla johti kaksi vaaleilla valittua saarenmaalaista kuningasta. He olivat germaaniseen tapaan kansankuninkaita. Keski-Euroopassakin kuninkuus oli alunperin luonteeltaan sakraalia, siviilivaltaa. Primitiivisen kuninkaan velvollisuus oli huolehtia tietyistä pyhistä riiteistä.

Millainen vallankäyttäjä Rapolan Kuningas oli? Oliko hän pannahisten valitsema johtaja, joka piti huolta Rapolan linnavuoresta? Riittien taitaja? Entiseen päällikkösukuun kuulunut isäntämies? Kivet ovat vaiti.

Itsetunto on alunperin tarkoittanut itseksi kutsutun sieluolennon tuntemista, sen kanssa hyvissä väleissä olemista. Suomalais-ugrilaisten kansojen luonnonuskonnossa ihmisellä on useita sieluja: ruumiin mukana elävä ja kuoleva sielu, irtaantumaan kykenevä vapaasielu ja minuudesta irrallinen varjosielu, itse, joka on kuin elävän olennon kuvajainen. Hyvä itsetunto oli tärkeää, sillä itsen saattoi helposti menettää. Tällöin ihmisestä tuli itsetön. Sen merkkejä olivat kalpeus, sairastelu, masentuneisuus ja onnen menetys; itse-sielun katoaminen saattoi johtaa lopulta apeuteen, alkoholismiin ja synkkämielisyyteen.

Varjosielun menettämiseen saattoivat johtaa monet syyt. Yksi yleisimmistä oli liiallinen alkoholinkäyttö, toinen oli valansa rikkominen. Vaikea masennus johti itsen hukkumisen ja toisaalta ilman itseä ihminen pysyi masentuneena, joten masennuksen parantaminen oli tietäjillekin vaikea tehtävä.

Joskus itse saattoi kulkea omistajansa edellä aiheuttaen etiäisiä. Ennen kuolemaa varjosielu kuitenkin irtosi ruumiista lopullisesti ja lähti omille teilleen. Se saattoi ilmestyä kaukanakin asuville sukulaisille ja tuttaville, eikä sitä kansanperinteen mukaan ollut helppo erottaa elävästä ihmisestä. Suurin osa varjosieluista päätyi luonnonuskonnon mukaan lopulta vainajalaan, mutta osa saattoi jäädä kummittelemaan maan päälle: Kummitukset eivät siis ole kuolleita ihmisiä, vaan heiltä hahmonsa varastaneita varjosieluja.

Obin-ugrit ja samojedit uskovat, että kaikki joka heittää varjon, omistaa myös varjosielun: eläimet, puut, kivet, ihmisen tekemät esineet. Esineessä asuva sielu vapautuu, kun esine rikotaan. Siki samojedit eivät mielellään “tapa” eli riko esineitä, vaan jättävät ne mieluummin lahoamaan. Mitään ei haluttu rikkoa ilman hyvää syytä (minuakin harmittaa aina vietävästi nähdessäni kaupungilla rikottuja kaljapulloja ja hajoitettuja paikkoja). Esineitä voitiin tietysti rikkoa tarkoituksellisesti niiden hengen vapauttamiseksi. Ehkä vainajan mukaan annettavia esineitä rikottiin juuri tämän takia; mene ja tiedä.

Talo, joka on lämmin ja kunnossa, on suomalaisten kansojen uskomusmaailman mukaan “elävä”, silläkin on sielu (mariksi ört). Lämmitetty pirtti (mariksi pört) on siis astetta eläväisempi kuin esimerkiksi luuta tai kirves, koska sitä asuttaa pört-ört. Tämä vapaasielu on täysin aineeton eikä sitä voi nähdä, toisin kuin esimerkiksi talon- tai riihenhaltijan, jotka kuuluvat luonnonuskonnossa puoli-inhimillisten kanssaeläjien joukkoon.

Sielukasta viikkoa kaikille, ja pitäkäähän itsestänne kiinni.

Isoveljeni Jan ilmestyi taas jälleen kerran uniini, pompahtaen esille kuin ektoplasma, pyytämättä ja yllättäen. Kaikista kiusallisinta on, ettei hän näytä olevan tietoinen omasta kuolemastaan. Miten epämiellyttävä sosiaalinen tilanne. Isäkin oli silminnähden vaivaantunut. Asiaa lähestyttiin kierrellen ja kaarrellen. Harvoin uni-Jan on suostunut katoamaan takaisin unohduksen sfääreihin pelkästään tiukasti väittelemällä, vaan kaamio on jäänyt elävien maille. Aivan erilainen tapaus kuin Aslak, jota ei tavoita edes alitajunta. Unimatkojeni aikana olen nähnyt hänestä vain varjon. Ehkä asiaan vaikuttaa, ettei Jan ei halunnut kuolla; Aslak poistui omasta vapaasta tahdostaan. Joka kerran kun kuulen säkeen “softly in the gloom they heard the birds”, tunnen väristyksen ihollani. Saamelaiset uskoivat että ihmisen sielu elää niin kauan kun hänet muistetaan ja hänestä lauletaan, ennen elämänvoiman sulautumista esi-isien numeeniseen massaan…

Ajatukset kääntyvät usein kuolemaan tavalla, joka olisi ehkä ominaisempaa 60-vuotiaalle kuin 30-vuotiaalle. Kuolema on toki osa elämää, erottamaton maksu joka meidän kaikkien on maksettava syntymästä. Lineaarinen aikakäsitys saa elämän vaikuttamaan vuoristoratakyydiltä joka päättyy betoniseinään, eikä vaunusta uskalla hypätä kesken pois. Syklisesti ajatellen voisi olla yhtä perusteltua pelätä syntymää kuin kuolemaa (monet väittävät nähneensä ihmisiä heidän kuolemansa jälkeen, mutta onko kellään prenataalisia visioita?).

Toisinaan tunnen itseni Jacopo Belboksi. Trumpetin sijasta minulla on Cembalo, pelot ovat identtiset. Belbon tavoin itsekritiittisyyteni on saanut minut julistamaan, etten koskaan kirjoita mitään omaa (vaikka kirjoittaminen on selvästi minulle intohimo). Jo kaksikymmentä vuotta olen tehnyt vain pastisseja toisten tekstistä, toisten tyyleistä, jopa Historiasta (mikä muukaan Historia on kuin kertomus, kollektiivinen tarina). Olen yhdistellyt historioita, etsinyt lainalaisuuksia, soveltanut laajoja kaaria kirjoittaakseni fiktiivisiä historioita fiktiivisille kansoille, joista tekee todellisia se, etten ole keksinyt niille mitään sellaista mitä ei olisi oikeasti tapahtunut jonain aikana jossakin. Ensimmäisen kosmokseni loin jo kauan ennen lukioikää. Piirustusarkistoni on yhä täynnä sekalaista arcanaa tuolta ajalta: fiktiivisiä juna-aikatauluja, imaginääristä kartografiaa, mielikuvituksellista etnografiaa. Demiurgina itselleen itse.

Joskus minäkin ajaudun liian syvälle itseeni, jonnekin itsetutkiskelun ja itseinhon välisille aavoille paljakoille. En silti suunnittele ripustautumista heiluriin. Parempi ripustautua hetkiin, viinin helmeilyyn, mätänevien lehtien tuoksuun, talvitien kirkkauteen, roomalaisen helteen paahteeseen. Panta rei…

Olen palannut Italian kesästä Suomen syksyyn. Yölliset autiot polut kutsuvat jälleen ihmisarkaa eläintä polkupyörineen samoilemaan ja ihailemaan pohjois-Helsingin luontoa. Yön saldo oli 6 pupua, 7 siiliä ja 2 rottaa. Annoin vemmelsäärille hyvää harjoitusta kettujapakoonjuoksua varten. Oman lähimetsän kettu ei olekaan näyttänyt kuonoaan aikoihin. Saatoin ystävääni palaamaan yöjalastaan takaisin keskustaan – hän laski matkan aikana pupujen määräksi seitsemäntoista (17)!

En lähtisi täältä pupukylläisestä periferiasta kivikaupunkiin kulumallakaan. Olen myös joutunut tallaamaan ihmismassojen valtaamaa keskikaupunkia Taiteiden yön aikana, eikä se ole paniikkihäiriöiselle hyväksi. Nykytilassa tulen muutenkin huonosti toimeen ihmisjoukkojen ja vieraiden keskellä. Roomassakin välttelin turisti-infestoituneimpia alueita viimeisen asti; minkäs sille tosin mahtaa että kaikki tiet vievät Colosseumille.

Matkaa en nyt raportoi sen koommin, mutta Tempus omnia revelatin puolelle voi ilmestyä jossain vaiheessa seitsenosainen katsaus Rooman museoihin ja näyttelyihin lukijoiden iloksi ja ylösrakennukseksi. Käytin hyväkseni Archeologia Cardia – 22 euroa, yhdeksän päivää ja yhdeksän kohdetta, joista minulta jäi väliin vain Caecilia Metellan mausoleumi.

Se henkilökohtaisuuksista, palataan päivän uutiskatsaukseen. Venäjän väitettyä vetäytyneensä alkaa savu laskeutua Georgian suunnalla eli muinaisessa Kolkhiissa, jonne Iason purjehti argonautteineen etsimään kultaista taljaa. Aiheesta lisää alla.

• Uusi Suomi – Generalissimus Putin Georgiassa
• Vera Izrailit: “Rauhanpuolustajat” ovat kumman hiljaa…
• Ruukinmatruuna analysoi Georgian konfliktin lopputulosta

Päivän toinen uutinen liittyy väestöpolitiikkaan. Euroopan vähenevä alkuperäisväestö on päässyt taas HS:n sivuille. Aiheesta ovat ehtineet kirjoittaa jo sekä masuunillaan ahkeroiva Ruukinmatruuna että Hätäpäiden kalinaa, joten mitä minä tässä enää hötkyilemään. Keskityn lukemaan keisari Aurelianuksen (270-275 jKr.) aikaisista taloushuolista, joita aiheuttivat vähenevä väestö, veronalennukset, sosiaaliturva, ilmastonmuutos ja alati kohoavat sotilasmenot. Nihil novum sub sole, ei mitään uutta auringon alla (Saarn. 1:9).

Tehdäänpä pari juttua selväksi.

Venäjällä EI ole rauhanturvaajia Georgiassa. Kyseessä on Venäjän oma, yksipuolinen nimitys sotilailleen. YK:lla on Abhasian puolella Georgiaa pieni rauhanturvaoperaatio (UNOMIG) ja sekin näyttää olevan päättymässä, sillä abhaasit ovat pyytäneet YK:n tarkkaajia poistumaan maasta. Etelä-Ossetiassa olevat Venäjän armeijan joukot olivat siellä tukemassa osseettiseparatisteja vuonna 1993 solmitun kahdenvälisen sopimuksen nojalla. Venäjällä ei ole mitään kansainvälisen oikeuteen nojaavaa perustetta takanaan.

Venäjä on kahdessa vuorokaudessa kyennyt siirtämään Georgiaan merkittävän osan 58. armeijaa, vaikka Venäjän ja Georgian välillä on vain yksi kapea vuoriston alittava tunneli. Ilmavoimien ja laivaston yhteistoimin Georgiaan on heitetty vahvistuksina jo 10 000 miestä, laskuvarjojääkäreitä ja merijalkaväkeä. Operaatio on niin laajamittainen ja ripeä, että sitä on täytynyt valmistella huolellisesti ja pitkään. Tbilisin ainoa toivo taitaa olla onnistunut välitystuomio. Kreml on tähän asti torjunut aselepotarjoukseen, epäilemättä sen vuoksi että sen operaatiot alueella ovat vielä kesken.

Viiden pennin kysymys: Eikö jokainen sota muuten ole “rauhaanpakottamista”? Sodan päämääränähän on rauha omilla ehdoilla.

Post scriptum: Viimeisimpien tietojen mukaan georgialaiset on ajettu kokonaan pois etelä-Ossetiasta. Venäjän 58. armeijan komentaja, kenraaliluutnantti Anatoli Hruljov on haavoittunut taistelussa.

Kun länsi pakotti Venäjän hyväksymään Kosovon itsenäisyyden, Kremlistä varoitettiin Venäjän ryhtyvän vastatoimiin. Kosovo oli ikävä ennakkotapaus; moni arvaili että Moskova käyttäisi Kosovon-korttia selvittääkseen välinsä eteläisen naapurinsa Georgian kanssa. Uutta sotilasoperaatiota on ilmeisesti valmisteltu jo pitkään. Venäjä on vuodesta 1991 lähtien tukenut venäläismielisiä separatisteja Abhasiassa ja etelä-Ossetiassa sekä lähettänyt alueelle “rauhanturvaajiaan“. Venäjän uhka on luonnollisesti saanut Georgian kiirehtimään Nato-jäsenyyttään.

Georgian läpi kulkee ainoa kaasuputki joka tuo maakaasua Eurooppaan Venäjän ohi. Öljyn ja maakaasun merkitystä ei voi vähätellä tässäkään konfliktissa. Viime vuosien aikana Georgia on liittoutunut Yhdysvaltain kanssa; USA:n tuella maa on modernisoinut sekä itseään että asevoimiaan. Tälläkin hetkellä Georgiassa on useita satoja amerikkalaisia sotilashenkilöitä koulutustehtävissä. 2 000 amerikkalaisten kouluttamaa georgilaista erikoisjoukkojen sotilasta palvelee vastaavasti Irakissa.

Georgian presidentin Mikheil Saakašvilin mukaan he olivat jo kuukausia sitten varoittaneet kansainvälistä yhteisöä siitä, että Venäjä suunnittelee sotaa Georgiaa vastaan. Erityisesti hän kritisoi Saksan liittokansleri Merkeliä ja varakansleri Steinmerieriä, joilla ei ollut halua kuunnella. Tapahtumat eskaloituivat sopivasti Beijingin olympialaisten alla. Etelä-Ossetian separatistit ryhtyivät ampumaan vetäytyivät viime hetkellä neuvotteluista ja ampuivat heittimillä ja tykistöllä georgialaisia kyliä. Georgian armeija aloitti sotilaallisen operaation separatistien kukistamiseksi 7.8.2008 kello 0:53. Vielä samana yönä Beijingistä tavoitettu pääministeri Vladimir Putin ilmoitti Venäjän “olevan pakotettu kostamaan”.

Georgian armeija oli tuskin ehtinyt valloittaa Tshinvalin, kun Venäjän joukot olivat jo liikkeellä, mikä antaa tiettyä painoarvoa Saakašvilin puheille. Venäjän 58. armeija tunkeutui etelä-Ossetiaan noin 250 taistelupanssarivaunun voimin. Samaan aikaan Venäjän ilmavoimat ovat pommittaneet lentokenttiä Georgian pääkaupungin Tbilisin lähellä, tärkeintä öljysatamaa Potia, maan halki kulkevaa öljyputkea ja Gorin kaupunkia Tbilisin pohjoispuolella, jossa Georgian vakituisen armeijan joukot olivat ilmeisesti ryhmittäytymässä. Tshinvalin kaupungista taistellaan nähtävästi yhä. Georgia on ampunut kaupungin takaisin vallanneita venäläisjoukkoja tykistöllä ja on yrittämässä vastahyökkäystä. Lauantain taistelujen aikana Venäjä on menettänyt 91 miestä kaatuneina, noin 40 taistelupanssarivaunua ja ainakin kaksi lentokonetta (Su-25 ja Tu-22M), joiden vangiksi otettuja lentäjiä on esitelty Georgian televisiossa. Georgia on ilmoittanut ampuneensa alas kymmenen konetta.

Abhasian separatistit ovat ilmeisesti päättäneet myös tarttua tilaisuuteen, sillä Georgian kimppuun on hyökätty Kodorin laaksossa. Venäjän Mustanmeren laivasto on matkalla sulkemaan Georgian satamat, maassa on julistettu yleinen liikekannallepano ja sotatila. Georgian tappioista ei ole tullut luotettavia tietoja, mutta ilmeisesti ne ovat olleet huomattavat. Ainakin yksi georgialainen lentokone on ammuttu alas.

Koko muuta maailmaa taitaa kiinnostaa vain olympialaiset.

Kuvia viikonlopulta

Lue koko kirjoitus… »