Viime kuukausina olen normaalisti nähnyt vain painajaisia, mutta sekaan on mahtunut myös hyviä ja hämmentäviä unia. Edellisyönä väittelin unessa siitä, kumpi on paras elokuva: Vittorio de Sican Polkypyörävaras vai Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka. Sen lisäksi varastin vanhan sotaveteraani-puliukon kanssa soutuveneen (tavoitteena mennä minne, ei unessa selvinnyt) ja jouduin keskelle Pahan nousun kuvauksia. Meinasin vetää Robert Carlyleä turpaan törkeän ylinäyttelemisen takia.

Viime viikolla näin erään parhaista unistani. Siinä toteutui yksi suurimmista haaveistani: Haluaisin voittaa lotossa niin paljon rahaa, että voisin mennä lentokentälle pelkkä hammasharja, kirja ja luottokortti olkalaukussa ja ottaa ensimmäisen lennon jonnekin kauas. Ostaa siellä kaikki tarvittava ja tutustua paikkoihin. Kun kyllästyttää, ottaa seuraavan lennon eteenpäin. Iteroidaan, kunnes koti-ikävä iskee.

No, tässä unessa kävi juuri niin. Ensimmäinen lento osui Roomaan. Siellä oli noin 30 astetta hellettä ja ilma seisoi. Kun olin aikani istunut eräässä Piazza Navonan kahvilassa, kävelin Stazione Terminille. Otin junan Adrianmeren rannalle Pesaroon, ostin ison pullollisen viskiä, kävelin aallonmurtajan päähän ja jäin sinne istumaan. Ja siellä, aallonmurtajan päässä, olen onnellisena ajatuksissani vieläkin, lempeän välimeren tuulen tuivertaessa hiuksiani.

Olen jo vuosia miettinyt, miten voisin kirjoittaa kirjan jonka kanteen voisi laittaa sekä tissit että hakaristin. Mikään ei näet myy paremmin kuin seksi ja natsit, sen huomaa Akateemisen kirjakaupan historiaosastollakin. Uutinen natsien salaisista pornoelokuvista osoittautui käsittääkseni ankaksi, mutta nyt Patrick Buisson on julkaissut Ranskassa kohua herättäneen kirjan 1940-1945 Années Erotiques, joka väittää että ranskalaisnaisten seksuaalinen vapautuminen alkoi tosiasiassa Saksan miehitysajasta. Touché!

Perinteinen kansallisesti värittynyt kertomus muistaa vain pelon, nälän ja vastarinnan. Urbaanin myytin mukaan isänmaalliset ranskalaiskurtisaanit kieltäytyivät palvelemasta saksalaisia sotilaita. Buissonin mukaan miehitetyssä Pariisissa oli lähinnä käynnissä vuosisadan bileet. Valokuvissa pariisilaiset nauttivat elämästään ja pitävät hauskaa kuin viimeistä päivää miehityksen alla. Buissonin kuvaama seksuaalinen vapautuminen tapahtui osittain myös Saksassa sodan lopussa.

Lukemattomilla ranskattarilla, joiden aviomiehet olivat sotavankileirillä, oli suhde saksalaisten sotilaiden kanssa. Eikä vain saksalaisten, vaan ylipäätään kaikkien jotka kykenivät auttamaan heitä taloudellisesti: työnantajat, velkojat, naapurit. Bordellit toimivat ylikierroksilla ja miehitysaikana Pariisissa oli noin 100 000 sivutoimista ja ei-ammattimaista kurtisaania, joita nuoret “vaaleat barbaarit” houkuttivat. Säännöstelyn aikana ruumis on arvokasta valuuttaa. Seksuaaliseen aktiivisuuteen kannusti myös ulkonaliikkumiskielto. Syntyvyys nousi koko Ranskassa hurjasti vuonna 1942, vaikka 2 miljoonaa miestä oli sotavankina.

Toinen vasta julkaistu mielenkiintoinen kirja on Rochus Mischin, Hitlerin puhelinvaihteen hoitajan Der letzte Zeuge (Viimeinen todistaja), joka sisältää muun muassa huomioita Hitlerin yksityiselämästä. Iltalehti raportoi tyylilleen uskollisena (Hitler oli hauska mies, IS 25.6.2008) miten diktaattori veisteli vitsejä lähimmistä alaisistaan ja työtovereistaan - itseironiaan rahkeet ei kuulemma riittäneet.

Erityisen paljon Hitler mollasi Luftwaffen eli ilmavoimien komentajaa Hermann Göringiä, joka tunnettiin viehtymyksestään kunniamerkkeihin ja seremonioihin. Hitler kertoi, miten Göringin vaimo yllätti miehensä makuuhuoneesta heiluttelemassa marsalkan sauvaa kalsareidensa yllä.

- Minä ylennän alushousuni päällyshousuiksi, Göring vastasi ihmettelyyn.

Hitler vitsaili myös Goebbelsista paskanpuhumisen uutena kansainvälisenä mittayksikkönä.

Tarkoitukseni oli kököttää kotonani koko P. Johanneksen yö kuin Rex Nemorensis rikkumattomassa rauhassaan, myrskyä katsellen. Ellen olisi kaksi viikkoa sitten hajoittanut nivelsiteitäni Mallusjoen Maihinnousussa, olisin ollut tanssimassa alasti yötöntä yötä palavan Olkikuninkaan ympärillä, mutta nyt olen puoli-invalidi.

Toisin kävi. Anni ja Topi hakivat minut autolla luokseen, syöttivät, juottivat ja saunottivat. Antoivatpa vielä kimpaleen savustettua poroa viemisiksi. Minulle tyypillistä saunamigreeniä myöhemmin jatkoin keskikesää grillaamalla Lummetiellä. Muisteltiin vanhojen larppaajien kanssa entistä yhteisöllisyyttä, ihmeteltiin ajan kulumista ja kontaktien vähenemistä. Ja ennen kaikkea, siteerattiin Monty Pythonia (miten monta vuotta olenkaan kaivannut sitä!).

Silti, kotonani - joka on nykyään siistimpi kuin koskaan - yksinäisyys painaa usean tuhannen hehtopascalin voimalla. Tai ehkä pikemminkin tyhjyys, samanlainen tarkoituksettomuus joka leijuu Federico Fellinin La dolce vitan kaikkien henkilöiden ympärillä.

Olen kummallisessa olotilassa jossa tapahtuu odottamattomia asioita. Pyöräillessäni Lummetieltä kotiin sunnuntai-aamuna kello kuusi, löysin joukon Siltamäen teinejä viettämästä yötöntä yötä takapihaltani. Tarjosin juhannuksen kunniaksi kaikille kylmää koskenkorvaa ja pekonivoileipiä. Namibialaissyntyinen puhui parempaa suomea kuin Siltamäen kotoperäiset, joista toinen oli karannut laitoksesta ja toisella oli etsintäkuulutus.

Lainasin Umberto Econi ja noukin pihalta avaimet Fordiin.  Odotan yhä herääväni.

Irlantilaisia syytetään nyt väärin äänestämisestä, kun saarivaltio tyrmäsi kansanäänestyksessä Lissabonin sopimuksen nimellä henkiin herätetyn Euroopan Unionin perustuslain. Petteri Tuohinen syyttää Helsingin Sanomissa kansanäänestysten tyrannisoivan EU:ta ja kysyy, monien muiden eurokraattien tavoin, miten kolmen miljoonan irlantilaisen annetaan päättää puolen miljardin ihmisen puolesta unionin tulevaisuudesta.

Tuohinen & al. eivät tosin mainitse, että sopimus kaatuisi todennäköisesti useimmissa muissakin unionin jäsenmaassa, jos asiasta sallittaisiin järjestettäisiin kansanäänestys. Perinteisesti EU:n demokraattinen päätöksenteko on hoidettu a) äänestyttämällä ihmisiä uudestaan kunnes haluttu tulos on saavutettu tai b) ohittamalla demokraattiset elimet kokonaan. Paradoksaalisesti EU ei kuitenkan kärsi niin paljon demokratian puutteesta kuin vääränlaisesta demokratiasta.

Koska Euroopan Unioni ei ole liittovaltio jossa tehdään enemmistöpäätöksiä, vaan valtioliitto jossa jokaisen jäsenmaan on ratifioitava jokainen pykälä, ei liene ihme että unionin hallintokoneistosta on tosiasiassa muodostunut lehmänkauppoihin erikoistunut byrokraattinen massiivi. Itse asiassa tapa miten unionia johdetaan muistuttaa minua suuresti Puolan-Liettuan kansanyhteisöstä (Rzeczpospolita).

Puolassa aatelisia oli väkilukuun verrattuna suhteettoman paljon. Maata hallinnut itseriittoinen aatelisparlamentti Sejm monopolisoi vallan itselleen ohittaen kansan ja kuninkaan. Vuonna 1652 vahvistettiin niin sanottu liberum veto, jonka mukaan jokaisella aatelisparlamentin jäsenellä oli itsenäinen oikeus keskeyttää minkä tahansa asian käsittely, eli jokainen päätös edellytti täyttä yksimielisyyttä. Turha sanoakaan, että mistään muusta asiasta ei parlamentilla tämän jälkeen täyttä yksimielisyyttä ollutkaan. Keskusvalta halvaantui.

Tuloksena tuo silloisen Euroopan suurin ja voimakkain valtio hajosi omaan mahdottomuuteensa. Ehkä on niin, että Euroopan rzeczpospolita uudistuu vasta sitten kun se lakkaa teeskentelmästä demokraatiaa ja tunnustaa avoimesti, että valta on ylikansallisella virkamiesluokalla. Ilman mittavaa hallinnon virtaviivaistamista EU:sta kuitenkin tuskin tulee se vastapaino Yhdysvalloille ja Kiinalle, mitä se kuvittelee olevansa.

Olisiko se hyvästä vai pahasta, sitä en mene sanomaan. Menen mieluummin juttelemaan tuolle takapihan siilille. Se on tullut nyt kaksi kertaa katselemaan minua kun olen nauttinut ilta-auringosta. Takapihaa pidemmälle ei tällä revenneellä nilkalla pääsisikään. Ei ainakaan ulosottomiestä karkuun.

Jura Jukolan perustama Kulttuuripiiri käynnistyi sunnuntaina. Ensimmäisessä elokuvaillassamme Kallvikissa tarjottiin italialaistyyppistä risottoa, paistettua kanaa (itse söin härän ulkofilettä), mansikoita, jäätelöä, mustapiirakkaa ja vaniljakastiketta ennen siirtymistä Vittorio de Sican pariin. Illan elokuva oli vuonna 1965 Oscarin voittanut Ieri, oggi, domani (1963).

Sophia Lorenin ja Marcello Mastroiannin mestarillisesti tähdittämä Eilen, tänään, huomenna on erinomaisesti toimiva, viihdyttävä ja ajaton episodielokuva. Kolme tarinaa, kolme eri naista, kolme eri kaupunkia, kolme erilaista ajankuvaa, kolme erilaista Italiaa. Loren ja Mastroianni vetävät kaikkien tarinoiden pääroolit, mutta siihen yhtäläisyydet jäävätkin.

Adeline. Mezzogiornon kekseliäs köyhälistö vetää yhtä köyttä ja huijaa virkavaltaa 1900-luvun alun Napoliin sijoittuvassa tarinassa, jonka keskiössä on tulinen Adeline Sbarati, tupakan salakauppias. Adeline on päättänyt välttää uhkaavan vankilatuomionsa olemalla jatkuvasti raskaana. Adelinen tossun alla oleva työtön aviomies joutuu siitosoriksi ja lastenhoitajaksi Adelinen pyörittäessä taloutta.

Anna. Vauraaseen Milanoon ja kuumalle moottoritielle sijoittuva keskimmäinen lyhyt episodi tuo mieleen Fellinin La dolce vitan. Seurapiirirouva Annan elämä on miljoonaomaisuudesta huolimatta -tai oikeastaan sen vuoksi- tylsää ja merkityksetöntä, joten hän noukkii kyytiin rakastajan virkaa hoitavan toimittajan. Tarina on vähäeleinen, mutta sisällöltään kaikkein puhuttelevin ja täynnä symboliikkaa.

Mara. Eliittikurtisaani Mara viettelee puolivahingossa naapurissaan asuvan 17-vuotiaan pappisseminaarilaisen. Kun poika sitten rakastuu Maraan ja vaihtaa liperit brylcreamiin, tulee katoliselle Maralle itsetutkiskelun paikka. Mastroianni vetää tässä tarinassa ilmiömäisen sivuroolin Maraan myös rakastuneena hömelönä ja niljakkaana vakioasiakkaana, joka ulvoo sutena… Kohua herättäneen loppukohtauksen voi luntata YouTubesta.

Seuraavan kerran Kulttuuripiiri kokoontuukin Sudenpesässä, allekirjoittaneen toimiessa isäntänä. Lisää rapottia seuraa!

Äkisti vanhat ristiriidat tuntuivat varsin hassuilta ja merkityksettömiltä. Nauroimme niille molemmat samalla kun silitin hänen hiuksiaan. Suunnittelimme villan & viskinhakumatkaa Skotlantiin ja kävelyretkeä Kumpulaan. Vaputunut yhdessäolon riemu tykytti sydämessä. Oli kaunis kesäinen aamu, ilma lämmin muttei painostava, ja hän kertoi rakastavansa minua. Kaikki koko kosmoksessa tuntui olevan paikoillaan.

Sitten heräsin.

Jos valve-elämän puolelta yrittäisi etsiä jotain iloista ja raportoimisen arvoista, niin pyöräretket. Siitepölyn vähennyttyä ja säiden lämmettyä olen pyrkinyt liikkumaan päivittäin. Kartalla kaksi tämän viikon parasta reittiä:

Palasin Nooran läksiäisistä Rastilasta neljältä aamulla vahingossa Kontulan kautta ja kuuntelin koko matkan yölintujen metelöintiä. Juuri ennen kotiporttia näin jonkun varpusenkaltaisen höyhenveikon räpistelevän menemään mato nokassaan.

Varhainen lintu nappaa madon. Toiset taas ovat iltojen ja pitkien öiden eläimiä, jotka ryömivät pesiinsä vasta kun auringonkilo näkyy taivaanrannassa. Ajan akuutti kysymys kuitenkin on: voiko suruun ja ikävään kuolla?

Joskus ruusuista joilla tanssittiin on jäljellä pelkät piikit.

Vuosi sitten sanoit, että jos ei mitään muuta muistotilaisudessasi luettaisi, niin Finrodin ja Sauronin taiston laulu. Nyt kun olet lähtenyt edeltä Mandosin saleihin, jossa ihmisten sielut vain pysähtyvät matkalla kohti tuntematonta, velvollisuuteni lienee täyttää tämä tahto.

He chanted a song of wizardry,
Of piercing, opening, of treachery,
Revealing, uncovering, betraying.
Then sudden Felagund there swaying
Sang in answer a song of staying,
Resisting, battling against power,
Of secrets kept, strength like a tower,
And trust unbroken, freedom, escape;
Of changing and of shifting shape
Of snares eluded, broken traps,
The prison opening, the chain that snaps.
Backwards and forwards swayed their song.
Reeling and foundering, as ever more strong
The chanting swelled, Felagund fought,
And all the magic and might he brought
Of Elvenesse into his words.
Softly in the gloom they heard the birds
Singing afar in Nargothrond,
The sighing of the Sea beyond,
Beyond the western world, on sand,
On sand of pearls in Elvenland.
Then the gloom gathered; darkness growing
In Valinor, the red blood flowing
Beside the Sea, where the Noldor slew
The Foamriders, and stealing drew
Their white ships with their white sails
From lamplit havens. The wind wails,
The wolf howls. The ravens flee.
The ice mutters in the mouths of the Sea.
The captives sad in Angband mourn.
Thunder rumbles, the fires burn —
And Finrod fell before the throne.

Kuva: Anke-Katrin Eiszmann, Felagundin kuolema

Hollantilaisparlamentaarikko Geert Wildersin islam-kriittinen Fitna-lyhytelokuva sai lyhyen debyyttinsä internetissä tällä viikolla. Yksikään hollantilainen tv-kanava ei uskaltanut näyttää sitä, joten Fitna julkaistiin alunperin LiveLeak.com -palvelussa. Siellä se ehti olla hurjat kaksi päivää, kun se jo vedettiin pois työntekijöiden saamien tappouhkausten takia. Muslimijärjestöt tuomitsivat elokuvan etukäteen näkemättä ja uhkasivat väkivaltaisilla levottomuuksilla. Al-Qaida antoi Wildersistä tappomääräyksen.

Sama kaava toistuu uudestaan ja uudestaan: 1) Joku väittää, että muslimit ovat väkivaltaisia. 2) Muslimit loukkaantuvat verisesti väitteistä, mellakoivat ja polttavat jotakin. Jostain syystä muslimien viha nähdään kuitenkin oikeutettuna. Kun Geert Wildersiä haastateltiin Tanskan televisioon, toimittaja syytti häntä väkivallan lietsomisesta ja syyllisti häntä sillä, että jos joku nyt tämän jupakan takia kuolee niin Wildersin on syy. Mitäs menit aukomaan päätäsi.

Wildersin sanoma on: Radikaali islam uhkaa länsimaisia arvoja ja vapautta, koraani taas oikeuttaa muslimien väkivallan. Wilders kehoittaa muslimeja “repimään pois vihaalietsovat säkeet” koraanista tietäen täysin hyvin että se on mahdotonta. Vaatimus on sikäli ovela, että viime vuosina Euroopassa on tullut voimaan ns. viharikoslainsäädäntö, joka kieltää vihan ja väkivallan lietsomisen. Lakia ei tiettävästi vain ole koskaan sovellettu muuhun kuin kantaväestöön. Jopa muslimien levittämät ankaran juutalaisvastaiset kirjoitukset ovat saaneet olla rauhassa. Jos laki ulotettaisiin uskonnollisiin teksteihin, myös raamatusta löytyisi homojen kivittämistä kylliksi sensuurin säilän sivallukseen. Harvassa tosin taitavat olla ne, jotka vielä tulkitsevat vanhaa testamenttia kirjaimellisesti.

Poliitikkojen reaktio Fitnaan on ollut tyypillisen mateleva ja kaksinaamainen. Hollannin pääministeri Jan Peter Balkenende osoitti dhimmiytensä tuomitsemalla elokuvan kovin sanankääntein. Hän kiisti että Hollannin muslimeilla olisi mitään tekemistä Wildersin kuvaaman väkivallan kanssa, mutta jo seuraavassa lauseessa hän jo esitti toiveensa, ettei elokuva herättäisi samanlaisia väkivaltaisuuksia kun Muhammed-pilakuvat. EU:n ulkoministeri Dimitrij Rupel yhtyi hyssyttelykuoroon väittämällä sananvapauden olevan niin tärkeä asia, ettei sitä saa käyttää väärin. “Vapaudet eivät ole vapauksia, jos ne loukkaavat toisia”. Voi hyvät hyssykät! Sitten jokaisen kannattaisi olla vain hiljaa ja Rupelin etsiä seuraavaa ministerinvirkaansa Kiinan kansantasavallasta, joka on maailman johtava sananvapauden väärinkäytön ehkäisijä. Tulta syöksevä lintu kiteytti poliitikkojen käsityksen sananvapaudesta siteeraamisen arvoisesti:

Hyssyttelevien ministerien henki on se, että sanavapaus on niin tärkeä asia, että sitä ei saa käyttää “väärin”. Toisin sanoen kyseessä ovat köyhän talon perintöhopeat, joita ei varmuuden vuoksi kannata käyttää koskaan. Ainakaan Wildersin elokuvan tapaus ei anna aihetta yhtään tätä radikaalimpiin maalailuihin.

Millainen tämä paljonpuhuttu Fitna sitten on? Aika vaatimaton esitys. Muutamia harvoja koraanin säkeitä yhdistettynä paljon nähtyyn kuvamateriaaliin. Videoleikkeet olisivat myös kaivanneet kunnolla kontekstia taakseen saadakseen vakuuttavuutta. Onkin suorastaan hämmentävää miten paljon keskustelua Fitna on aiheuttanut, kun saatavilla on ollut jo pitkään kaksi oikeasti laadukasta dokumenttia aiheesta: naisten alistettuun asemaan puuttuva Submission (jonka takia ohjaaja Theo van Gogh murhattiin) sekä radikaalia islamia käsittelevä Obsession, joka tosin valitettavasti syyllistyy Fitnan tavoin lopussa natsikortin käyttöön.

Katselin pääsiäisenä - ensimmäistä kertaa - Tapio Piiraisen ja Harri Nykäsen tekemän legendaarisen kotimaisen rikossarjan Raid (2000). Kyseessä on varmaan paras suomalainen televisiosarja mitä koskaan on tehty, mutta heti jo pari jaksoa nähtyäni joku alkoi kolkuttamaan takaraivossani. Kaikki vaikutti epämääräisen tutulta… mutta mistä? Sitten tajusin: Raid on ilmiselvää Sergio Leonea, taremmin sanottuna kunnianosoitus Huuliharppukostajalle (C’era una volta il West, 1968).

Jo kitaralla soitettu Pekka Marjasen tunnusmusiikki mukailee Ennio Morriconen scorea. Leonen yksi tunnusmerkeistä, harvasanainen lakoninen dialogi, siirtyy vaivattomasti suomalaisiin talvimaisemiin. Kaikkein ilmeisin viite on Raidin (Kai Lehtinen) hahmo: Muuttumattomissa rähjäisissä vaatteissaan, pitkässä takissaan, sotkuisissa hiuksissaan ja parransängessään tämä “mies vailla nimeä” on tullut Suomeen vanhan ystävänsä kutsumana selvittelemään vanhoja kalavelkoja. Hän jopa soittaa huuliharppua. Eräässä mahtavan intertekstuaalisessa kohtauksessa Raid katselee Huuliharppukostajaa videolta ja osoittaa osaavansa vuorosanat ulkoa. Häneen rakastunut nakkikioskin Tarja toteaa, että elokuvan täytyy olla hänelle tärkeä…

Teema Raidissa ja Huuliharppukostajassa on sama. Rahan valta korruptoi täydellisesti; yhteiskunnan silmäätekevät ovat suurimpia roistoja. Huuliharppukostajassa rautatiemagnaatti Morton käyttää omapäisenä käsikassaranaan Henry Fondan esittämää Frankia. Raidissa vastaava henkilö on ESCON-suuryhtiöltä rahaa saava Raidin entinen rikostoveri Hammar (Tapio Liinoja), ja hahmojen ulkonäössä ja käyttäytymisessä on paljon yhteistä.

- ”What are we going to do with this one, Frank?”
- ”Now that you’ve called me by name?”

Leonella oli tapana käyttää kuvauksessa erikoislähikuvia hahmojen kasvoista, jolloin kasvot ikäänkuin muuttuvat maisemaksi kaikkine kuoppineen ja epätasaisuuksineen. Raidin ahavoituneet sänkiset kasvot sopivat tällaisiin erikoislähikuviin kuin mausteet nakkipiirakkaan. Raidin ja Hammarin loppukohtaaminen kirkossa muistuttaa suuresti Frankin ja Harmonican viimeistä kohtaamista, tosin kohtaus ei ole yhtä leonemaisen pitkitetty. Dialogi sen sijaan on sitä itseään.

-”Miten hoidetaan?”
-”Se kumpi kuolee ensin on hävinnyt.”

Raidin tarinassa on Huuliharppukostajaan verrattuna kuitenkin kolmas kulma: tutkimuksiaan tekevä komisario Jansson (Oiva Lohtander), jonka roolisuoritus on ylivoimainen. Samoin Raidissa on paljon maanläheistä huumoria, joka puuttuu kokonaan Huuliharppukostajasta.

Raidia katsellessaan kannattaa myös kiinnittää huomiota mainoihin leikkauksiin. Melkein jokaisen kohtauksen viimeinen repliikki liittyy jollain tavalla seuraavan kohtauksen alkukuvaan. Jos joku mainitsee puhelimen, seuraavassa kohtauksessa puhelin soi. Jos joku puhuu jäätelöstä, seuraavassa kohtauksessa kuuluu taustalla jäätelöauton ääni. Kun Susisaari kysyy, minne poliisi voi soittaa jos pelkää ja Hopo vastaa “Supoon”, seuraava kohtaus alkaa kuvalla jossa Supon miehet varjostavat. Raidin leikkauksista ja rytmityksestä voisi ottaa moni suomalainen ohjaaja mallia.