Jun 17 2014

Elrondin dysfunktionaalinen perhe

Kirjoittanut aiheesta Tolkien

Maglor ottaa Elrondin ja Elrosin vangiksi. © Katarina Chmiel (http://kasiopea.art.pl/en/home)

Maglor ottaa Elrondin ja Elrosin vangiksi. © Katarina Chmiel (http://kasiopea.art.pl/en/home)

Viime kuussa kirjoitin Reppuleista ja menin lupaamaan uuden Tolkien-aiheisen raapustuksen kerran kuussa. Olkaa siis hyvät. Bilbo ja hobitit on käsitelty, seuraavaksi jatkamme pohdintaamme Elrond Puolhaltiasta. Puhuin jo aiemmin haltioiden jäykistä sukupuolirooleista ja siitä miten Elrond oli tietoisesti tai tiedostamatta omaksunut haltiayhteiskunnan kummajaisen eli naiselle varatun parantaja-shamaanin roolin. Elrondin perhetaustaa kaivelemalla paljastuu, että miekkonen oli kaiken lisäksi ehkä koko Keski-maan dysfunktionaalisimman perheen lapsi.

Rikkinäiset perheet näkyvät räikeimmin hääjuhlissa, joiden koko tarkoitus on sukuyhteyden vahvistaminen. Kun Elrond ja Celebrían menivät naimisiin vuonna 109 kolmatta aikaa(1), keitä oli kutsuttu juhliin? Morsiamen puolelta paikalla lienee ollut koko onnellinen ydinperhe: äiti Galadriel, isä Celeborn ja Celebornin harmaahaltiasukulaiset. Sulhasen puolelta taas… ai niin.

Elrondin äiti on joutsen, isä on tähti taivaalla, ja kasvatti-isä on kirottu koditon leikari.

Voin vain kuvitella sen kohteliaan hiljaisuuden ja yleisen vaivaantuneisuuden jolla koko häiden ajan on yritetty välttää puhumasta Elrondin sukulaisista. Mennäänpä hieman ajassa taaksepäin: Harmaiden annaalien mukaan Elrond ja hänen kaksoisveljensä Elros syntyivät pakolaisleirissä Sirionin satamassa vuonna 532 ensimmäistä aikaa. Hänen äitinsä oli Elwing, Doriathin kuninkaan Dior Eluchilin tytär.

Elwing oli myös yksi silmarilin − tuon maagisen McGuffinin − kantajista. Fëanorin pojat hyökkäsivät vuonna 506 valan velvoittamana Doriathiin palauttaakseen varastetun silmarilin itselleen. Retki muuttui melkoiseksi teurastukseksi ja siinä sivussa surmansa saivat kaikki muut Elwingin sukulaiset, mutta silmarilia Fëanorin pojat eivät saaneet, sillä Dior oli lähettänyt sen edeltä tyttärensä mukana turvaan satamiin. Celegormin julmat palvelijat kostivat tämän Elwingin kuusivuotiaille veljille Elurédille ja Elurínille jättämällä heidät metsään susille. Kun Maedhros sai tietää tästä hän katui kaikkea julmuutta mitä oli käynyt ja yritti pelastaa lapset, mutta Elwingin veljiä ei koskaan löytynyt.

Elrondin äiti kasvoi siis naiseksi pakolaisleirissä jossa hän tutustui kolmekymppiseen merenkävijämieheen, Eärendiliin. Tuttavuudesta syntyi kaksi poikaa, mutta pian lasten syntymän jälkeen Eärendil lähti merille eikä enää palannut. Tällä välin henkiin jääneet Fëanorin pojat olivat saaneet tietää missä Elwing piileskeli ja pyysivät että silmaril palautetaan heille. Satamien asukkaat kieltäytyivät sen veren tähden jota Fëanorin pojat olivat vuodattaneet Doriathissa ja koska he olivat ylpeitä siitä, että silmaril oli heidän kaupungissaan. Näyttämö oli valmis uudelle murhenäytelmälle.

Maedhros, Maglor ja Amras kokosivat uskolliset kannattajansa viimeiseen yritykseen, tunkeutuivat pakolaisleiriin ja tappoivat kaikki. Elwing ei suostunut luovuttamaan silmarilia vaan heittäytyi sen kanssa mieluummin kalliolta mereen. Maglor säästi Elwingin lapset Elrondin ja Elrosin. Hekin olivat tuolloin vasta kuusivuotiaita ja ehkä Magloria painoi samanikäisten Elurédin ja Elurínin kohtalo Doriathissa ja hän halusi hyvittää aikaisemmat syntinsä:

”Maglor hoivasi heitä ja heidän välilleen kasvoi arvaamatta rakkaus, mutta Maglorin sydän oli kipeä ja väsynyt kauhean valan taakkaansa” (2).

Murhaamiseen kyllästyneestä bardista tuli kahden orpolapsen yksinhuoltaja-isä.(3)

Maglor vietti elämänsä ehtoovuodet lastenkasvatuksen ja runoilun parissa. Hän sävelsi  ja sanoitti omaelämäkerrallisen eepoksen kansansa ja aatteensa tuhosta (Noldolantë). Nyt kun tiedämme, että Silmarillion ei ole romaani vaan osa Keski-maan sisäistä mytologiaa, herää kysymys, eikö tarina Eärendilin ihmeellisestä matkasta ja Elwingin muuttumisesta joutseneksi olekin peräisin Maglorin sulkakynästä?

Kun suurisilmäinen pikku-Elrond on kysynyt kasvatti-isältään mitä hänen oikeille vanhemmilleen tapahtui, olisiko Maglor voinut kertoa karvaan totuuden?  ”Katsos, sinun isäsi katosi merille, äitisi heittäytyi mereen ja me murhasimme kaikki sinun sukulaisesi?” Vanhempien menettämisen karmea tragedia muuttuu lapselle helpommaksi hyväksyä, kun myytti lisää tähän: ”Elwing kyllä heittäytyi mereen, mutta hänestä tuli kuolemansa jälkeen merilintu joka lensi isäsi luokse. Ja sinun isäsi, ei hän kadonnut, vaan seilaa nyt taivaan meriä, katso, hän on tuo tähti tuolla…”

Elrond ja Elros elivät Maglorin kanssa neljäkymmentä vuotta, ensimmäisen ajan loppuun asti. Maedhros pakotti veljensä Maglorin lähtemään kanssaan varastamaan kahta jäljellä ollutta silmarilia. Vaikka jalokivikeikka onnistui, Maglor ei kestänyt silmarilin aiheuttamaa kipua ja rikostensa valtavaa painoa, vaan hän heitti kiven mereen ja vaelsi sen jälkeen rannoilla lauluja laulaen ”palaamatta enää koskaan haltiakansojen keskuuteen”(4). Kasvattipoikansa hän oli sitä ennen lähettänyt Círdan laivanrakentajan ja Ereinion Gil-galadin tykö Balarin saarelle.

Tällainen on siis Elrond: Kahdesti isättömäksi jäänyt orpo jonka äiti teki itsemurhan ja joka ei biologisesta isästään tiennyt muuta kuin että hänestä tuli katoamisensa jälkeen tarujen vapahtajasankari. Ja tämä selittää erittäin hyvin minulle lapsena TSH:ssa mystiseksi jääneen kohdan, eli miksi Aragorn − isätön kasvattipoika hänkin − ripittää Bilboa epähienosta aiheenvalinnasta Rivendellin runoillassa: ”− − hän sanoi että jos minulla on otsaa tehdä runoja Eärendilistä Elrondin talossa, niin omapa on asiani. Taisi olla oikeassa.” (5)

 

Maedhros, Maglor ja Elrond & Elros. © daLomacchi (http://dalomacchi.deviantart.com/)

Maedhros, Maglor ja Elrond & Elros. © daLomacchi (http://dalomacchi.deviantart.com/)

Alaviitteet

  1. TSH, liite B.
  2. Silmarillion, s. 311.
  3. Veljesten orpoudelle on olemassa toinenkin tarina: Vuonna 1958 Tolkien selitti kirjeessään Rhona Baerelle että Elrond löytyi luolasta, jonne hänet oli vastasyntyneenä hylätty. Kenties Eärendil ei edes ollut heidän isänsä. Letters no. 211, s. 281–282.
  4. Silmarillion, s. 319.
  5. TSH II, s. 335−336.
wordpress plugins and themes automotive,business,crime,health,life,politics,science,technology,travel

2 vastausta

May 13 2014

Mitä todella voimme tietää Reppuleista

Kirjoittanut aiheesta Tolkien

Peter Jacksonin Sormusten herra -filmatisoinnin avauksessa kaikkien hyvin tuntema Bilbo Reppuli lausahtaa: ”There’s always been a Baggins living here, under the hill, in Bag End.” Reppulit näyttävät viettävän joutilasta ja mukavaa yläluokan elämää, johon ei kuulu työntekoa eikä seikkailuja. Hobitin alussa Reppuleiden kerrotaan asuneen Hobittilan Kukkulan tienovilla ”ylimuistoisista ajoista lähtien” ja heitä pidettiin − oman ilmoituksensa mukaan − hyvin kunnianarvoisina, ”ei vain siksi että useimmat olivat rikkaita vaan myös siksi että he eivät koskaan joutuneet mihinkään seikkailuihin eikä heille tapahtunut mitään odottamatonta.”

Yläluokalle, kuten Reppuleille, on aina ollut tärkeintä antaa oikeanlainen vaikutelma itsestään. Siihen ei saa kuulua säröjä. Kaikki vihjauksetkin rahahuoliin, työntekoon tai perheriitoihin saattaisivat romahduttaa perheen nauttiman arvostuksen muiden yläluokan tyhjäntoimittajien parissa. Reppuleista kerrotut asiat on siis nähtävä heidän yhteiskunnallista taustaansa vasten. Konnun vanhoille ja superrikkaille ylimyssuvuille kuten Tukeille tai Rankkibukeille voitaisiin vielä antaa anteeksi nippu hölmöilyjä, mutta ei Reppuleille − sillä he ovat tosiasiassa hobittiyhteiskunnan nousukkaita.

Eikä kunnianarvoisa Repunpää ole kuin sata vuotta vanha – sen rakennutti Bilbon isä vaimonsa rahoilla.

On näet tosiasia, että huolimatta siitä mitä Bilbon aikaan pidettiin ”ylimuistoisena”, Reppuleiden suku voidaan tutkia vain parisataa vuotta taaksepäin. Suvun kantaisä oli eräs Balbo Reppuli, joka syntyi tuntemattomille vanhemmille 20 vuotta sen jälkeen kun Bandobras ”Härkäräikkä” Tukin johtama hobittiarmeija kukisti Kontuun tunkeutuneen örkkiarmeijan Viherkenttien taistelussa vuonna 2747 kolmatta aikaa. Balbo nai Berylli Boffinin, äveriään jeililäisen maanomistajan Buffo Boffinin nuorimman lapsen.

Tähän aikaan Reppulit eivät vielä näytä olleen mitenkään erityisen merkittäviä tai varkkaita. Koskapa he onnistuivat kuitenkin solmimaan useita ovelia ja taloudellisesti hyödyllisiä avioliittoja itseään vanhempien ja varakkaampien sukujen kanssa, voimme arvailla Reppuleiden kuuluneen kauppiasluokkaan. Mistä sen tietää − ehkä Balbo oli kiertävän reppukauppiaan ts. kamasaksan poika. Muistakaamme, miten paljon Bilbo Reppuli loukkaantui siitä, kun Thorin kehtasi kuvitella häntä ”kauppiaaksi” − ehkä juuri siksi, että Reppuleiden alhainen alkuperä oli vielä Bilbollekin kipeä asia.

Balbo ja hänen jälkeläisensä olivat ilmeisen kykeneviä ja juonikkaita hobitteja. Avioliittojen kautta Reppulit solmivat suhteita muihin hobittisukuihin kunnes viettäessään 111-vuotispäiväänsä Balbon pojanpojanpoika Bilbo saattoi toivottaa tervetulleeksi peräti kolmentoista eri mahtisuvun jäseniä. Ensimmäinen ja varmasti hyödyllisin allianssi syntyi, kun Balbo onnistui naittamaan vanhimman tyttärensä Orvokin eräälle Fastolf Bolgerille. Bolgerit olivat vanha herrassuku Konnun itäneljännyksestä ja heidän mittavat tiluksensa sijaitsivat Sillanahossa. Bolgereissa virtasi helokesien − hobittiaateliston − veri. Fastolf oli Gundolfo Bolgerin, itäneljännyksen erään mahtavimman miehen pojanpoika. Allianssista tuli pysyvä, sillä myöhemmin Reppulit onnistuivat naittamaan myös Belba Reppulin ja Fosco Reppulin Bolgereiden johtavaan haaraan.

Bolgerit ristiinnaivat Konnun tosiasallisten vallanpitäjien eli Tukien ja Rankkibukien kanssa, ja näin Reppulit pääsivät naimakauppojen myötä tutustumaan hobittien hienoimpaan seurapiiriin. Bilbon isä Bungo nai rikkaan perijättären Belladonna Tukin ja rakennutti vaimonsa rahoilla Repunpään. Bungon veli Longo nai taas toisen superrikkaan nousukassuvun tyttären Camelia Säkinheimon, mistä syntyi Säkinheimo-Reppulien dynastia. Säkinheimo-Reppulit omistivat erittäin laajat tilukset Eteläneljännyksessä, mutta sen lisäksi he kartuttivat omaisuuttaan keinottelemalla ja investoimalla. Lotho Säkinheimo-Reppuli osteli useita panimoita, kievareita, maatiloja, kessuviljelmiä ja myllyjä (mm. Ted  Hiesulin myllyn Hobittilassa vuonna 3018), kunnes hänestä tuli koko Konnun rikkain mies ja lyhytaikainen diktaattori.

Reppuleiden ripeä nousu erääksi Konnun merkittävimmäksi suvuksi tarkoitti, että heidän tekojaan tarkkailtiin jatkuvasti ja he olivat erittäin alttiita juoruilulle. Bilbo peri huomattavan omaisuuden nuorella iällä muttei koskaan mennyt naimisiin vaan jäi ns. piintyneeksi poikamieheksi (ja me kaikki tiedämme, mitä se tarkoittaa). Jo tämä varmasti olisi antanut aihetta häpeäjuttuihin, ellei hänen pikkuserkkunsa Drogo Reppuli olisi tuottanut varsinaisen skandaalin. Drogo oli nainut Bukimaan yksinvaltiaan Gorbadoc Rankkibukin tyttären Esikon ja kävi usein mässäilemässä appensa hovissa, kunnes vuonna 2980 sekä Drogo että Esikko hukkuivat koko Kontua kohauttaneessa salaperäisessä veneilyonnettomuudessa.

Bilbon palvelija Ukko Gamgi muisteli myöhemmin, että vene olisi kaatunut kun Drogo vaimoineen oli tapaamassa appeaan Gorbadocia, mutta tämä ei voi pitää paikkaansa: Gorbadoc oli kuollut jo seitsemäntoista vuotta aiemmin. Tarinasta kerrottiin myös versiota, jossa vene olisi uponnut Drogon painosta. Mutta mylläri Hiesulin tietojen mukaan pariskunnalla olisi ollut riitaa, Esikko työnsi aviomiehensä laidan yli ja Drogo veti Esikon mukanaan syvyyteen.

Miksi Esikko vihasi lihavaa nousukas-aviomiestään? Mitä muita pimeitä salaisuuksia Reppuleiden tahrattoman julkisivun takana piilee? Emme voi tietää.

Vanhempien traaginen kuolema epämääräisissä olosuhteissa aiheutti pysyvän tahran heidän poikansa Frodon maineelle, joka tummui lopullisesti Frodon muuttaessa asumaan yhdessä epäilyttävän setämiehensä kanssa. Vaikka Reppuleiden oma palvelusväki olikin suvulle poikkeuksellisen uskollista ja puolusti heidän kunniaansa, Konnun työtätekevän luokan parissa Reppuleita pidettiin tässä vaiheessa jo todella epäilyttävinä ja turmeltuneina.

wordpress plugins and themes automotive,business,crime,health,life,politics,science,technology,travel

2 vastausta

Oct 16 2013

Fantastista topografiaa

Kirjoittanut aiheesta Elämä

Taannoinen esitelmäni Ropeconissa 2013 fantastisesta topografiasta:

wordpress plugins and themes automotive,business,crime,health,life,politics,science,technology,travel

Ei kommentteja

Nov 02 2012

Reblog: Kekri

Kirjoittanut aiheesta Pakanuus

Koska pakanalle aika on syklistä ja nyt on taas se hetki vuodesta, nostan esiin kymmenen vuotta sitten kirjoittamani jutun kekristä, vanhasta suomalaisesta uudestavuodesta.

Kekri – unohdettu juhla

 
Näihin aikoihin, nykyisen Pyhäinmiesten päivän paikkeilla, oli ennen yksi vuodenkiertomme suurimmista ja tärkeimmistä pakanallisista juhlista: kekri, murrealueesta riippuen myös köyri, keyri ja köyry. Sana on vanhaa perua, ja sillä tarkoitettiin vuoden viimeistä päivää, joka päätti satokauden ja aloitti karjanhoitovuoden. Sitä juhlittiin mahtavin syömingein ja juomingein.

Kekri mainitaan Mikael Agricolan Psalttarin esipuheessa vuodelta 1551 karjalaisten jumalana. Kekrin väitetään myös olleen karjanhoidon haltija, jonka suojeluksessa vuotuisjuhlaa vietettiin. Toisen teorian mukaan Agricolan Kekri oli Nyyrikin tavoin väännös kreikasta: P. Gregorius oli ortodoksisella puolella karjan suojeluspyhimys. Tai sitten nämä kaksi olivat sulautuneet toisiinsa.

Toisin kuin usein luullaan, Kekri ei kenties alunperin ollut vainajajuhla – suomalainen Halloween – vaikka juhlat sijoittuvatkin samoihin aikoihin ja pitävät sisällään samoja piirteitä. Satovuoden viimeisenä ja uuden vuoden ensimmäisenä päivänä Kekri korvasi muinoin joulun ja uudenvuoden. Maamme hitaasti kristillistyessä osa vainajien päivän tavoista sulautui kekriin, siinä missä vanhaa kekriperinnettä pukkeineen kaikkineen siirtyi jouluun.

Maamme itäosissa vanhan kekripyhän vietto vuoden pääjuhlana säilyi pisimpään. Savon syrjäkylillä joulu lienee syrjäyttänyt sen lopullisesti vasta 1800-luvulla. Vaikka viimeisen kerran Suomessa on vietetty kansallisia kekrijuhlia vuonna 1954 Maalaisliiton aloitteesta Kokemäellä, ei ole mitään syytä heittää hyvää juhlaa hukkaan. Kekriin siis!

Milloin vietän kekriä?

 
Kekrin vietto ajoittui Mikkelinpäivän (29.9.) ja Pyhäinmiesten päivän väliseen aikaan. Sitä vietettiin silloin, kun sato oli korjattu ja kaikki vanhaan vuoteen kuuluvat toimet ja askareet oli hoidettu niin, että uusi vuosi voitiin toivottaa tervetulleeksi. Kekriä saatettiin ennen viettää samankin kylän eri taloissa eri aikoina, riippuen siitä milloin kukin talo oli syystyönsä saanut päätökseen. Tämä on käytännöllistä, sillä nykyisessä elämänmenossa kekrin voi sijoittaa hyvällä omallatunnolla sopivaan vapaaseen viikonloppuun. Marraskuun ensimmäiseen päivään Kekri liitettiin vasta 1800-luvulla.

Kekriin varustautuminen

 
Kekriin varauduttiin hyvissä ajoin keittämällä kekriviinat ja panemalla kekrioluet. Kekriaterian pääosan muodosti yleensä “kekripässi” tai “villavuona”. Kekrilammas teurastettiin ja palvattiin usein yöllä. Lampaan liha syötiin tarkasti, eikä luita saanut jättää heitteille, vaan ne tuli haudata lammaskarsinan maahan, jotta lampaat menestyisivät seuraavana vuonna. Lampaan sijasta Kekrinä saatettiin uhrata ja syödä toki myös muitakin eläimiä, jos lampaanlihaa ei ole saatavilla.

Syöminen ja juominen olivat kekrin vietossa keskeisessä asemassa. Uskottiin, että mitä yltäkylläisemmin kekrinä mässäili, sitä paremmin seuraavana vuonna menestyi. Isäntäväen piirissä myös viinalla oli hyvin suuri merkitys. Miesväen kuului olla kekrinä mahdollisimman suuressa humalassa, jotta seuraavan vuoden viljasato onnistuisi. Koska ruokaa piti olla pöydässä koko päivän ja kaikki taloon saapuvat saivat osansa kestityksestä, emännän tuli vastaavasti olla ainakin suhteellisen selväpäinen.

Jakoaika

 
Aterialle saatettiin pakanallisten tapojen mukaisesti kutsua myös suvun vainajat nauttimaan kekrin antimista. Vainajille jätettiin ruokauhreja pyhien puiden juurelle; haltijoille valmistettiin ruokia ja juomia, jotka vietiin navettaan, saunaan tai talliin onnea tuottamaan. Tehtiin taikoja ja ennustettiin tulevaa vuotta. Saunakin lämmitettiin ensin vainajien kylvetettäväksi. Emäntä saattoi juoksuttaa uuniluutaa navetan ympäri kolme kertaa, ja se tuotti karjalle onnea.

Kekriviikko oli hyvin erityistä aikaa, joka ei varsinaisesti kuulunut enempää vanhaan kuin uuteen vuoteenkaan: se oli sen ulkopuolella, ja siksi pyhää, vaarallista. Vanha järjestys ei ollut silloin voimassa. Kekriin liittyykin selvästi myös karnevalistisia piirteitä. Kekrinä alkoi palvelusväen vuoden ainoa vapaaviikko, “römppäviikko”. Viikon kuluessa palkolliset saattoivat pestautua uuteen taloon rengeiksi ja piioiksi tulevan työvuoden ajaksi. Ennen työjakson aloittamista “mennä römpöteltiin” vapaina kekriviikon verran.

Kekripukki

 
Palkollisten lisäksi kekrinä kulki talosta taloon kestitystä saamassa naimattomia nuoria (sekä vanhojapiikoja ja -poikia), jotka olivat naamioituneet muun muassa nurinpäin puettuihin turkkeihin ja tuohinaamareihin. Nämä kekrittäret (köyrittäret) ja kekripukit (köyripukit), kuten heitä kutsuttiin, olivat eräänlaisia käänteisiä joulupukkeja: kekripukki ei tuo lahjoja, vaan vaatii niitä.

Talon oli kekripukin saapuessa oltava lämmitetty, muuten pukki suutahti ja ryhtyi oitis rikkomaan uunia. Näin hän saattoi tehdä myös, jos hänelle ei heti tarjottu ruokaa, viinaa ja myöhemmin myös kahvia. Kekripukilta ei voinut kieltää mitään, emännänkin oli istuttava pukin sylissä jos pukki niin tahtoi. Tämä varmisti tulevan vuoden hyvän onnen. Kun kekripukki oli saanut riittävästi kestitystä, hän jatkoi matkaansa seuraavaan taloon, melkoisessa humalassa.

Kekri on siis kaikkinensa erinomaisen hyvin suomalaiseen kansanluonteeseen istuva perinteinen juhla. Ei muuta kun railakasta kekriä kaikille!

wordpress plugins and themes automotive,business,crime,health,life,politics,science,technology,travel

Joku on jaksanut kommentoida

May 23 2012

Entente Cordiale Keski-Maassa

Kirjoittanut aiheesta Tolkien

Egosentrifugi kaivautuu jälleen Tolkienin pariin. Tällä kertaa osansa saa Haltioiden ja Ihmisten Viimeinen Liitto (ja kyllä, Kersti Juva kirjoittaa jokaisen sanan isolla alkukirjaimella). Tämä Keski-Maan dokumentoidun historian suurin ja verisin sota käytiin kolme tuhatta vuotta ennen Hobitin ja Tarun Sormusten Herrasta kuvaamia tapahtumia. Koska täydellistä narratiivia sodasta, siihen johtaneista syistä ja sen seuraamuksista ei ole yhdessäkään Tolkienin kirjassa, annettakoon sellainen nyt tässä.

Viimeisen liiton sodasta kertovat lähteet ovat joskus neljännen ajan alkupuolella Gondorissa kirjoitettu Mahtisormukset ja kolmas aika (Sil. 354–380), Mestari Elrondin antama harvinainen silminnäkijätodistus (TSH II.2 s. 343–345) ja Keskeneräisten tarujen kirjaan kootut sivuhuomiot ja alaviitteet. Sodan kokeneista miehistä Elrondin lisäksi myös haltia Círdan oli elossa kolmannen ajan lopulla, mutta hän jää pelkäksi mykäksi todistajaksi.


Kartta 1. Ihmisten ja haltioiden viimeisen liiton hallussa pitämät alueet sinisellä, Sauronin mahti punaisella.

Konfliktin ytimessä piili jälleen kerran Suurin Sormus, mutta Sormus ei ollut sodan syy eikä päämäärä. Virallisesti Viimeisen liiton sota alkoi vuonna 3429 toista aikaa ja se oli suoraa jatkoa Númenorin ihmisten ja Sauronin hegemonian väliselle kamppailulle maailman herruudesta. Sauron oli julistautunut kaksi sataa vuotta aiemmin Keski-Maan herraksi nimellä Tar-Mairon. Kuten hyvin tiedämme, hän hävisi Númenorin kuninkaalle Ar-Pharazônille, mutta onnistui taikavoimillaan kohoamaan panttivangista neuvonantajaksi ja käännytti suuren osan Númenorin kansasta palvomaan Melkoria. Númenorin tuhouduttua vedenpaisumuksessa vuonna II 3319 myös Sauron menetti ruumiinsa, mutta Sormuksen avulla hän inkarnoitui uudelleen ja palasi ”muinaiseen kuningaskuntaansa” Mordoriin. Mahtisormusten narratiivi antaa myös ymmärtää, että Sauron olisi tässä vaiheessa rakentanut pääkaupunkinsa Barad-dûrin, mutta Akallabêthin mukaan se oli olemassa jo Tar-Minastirin aikana 17. vuosisadalla.

Vaikka Sauron oli saanut puolelleen monet Númenorin siirtokunnista Keski-Maassa, hän pelkäsi silti maanpakolaisten mahtia ja päätti ryhtyä ehkäisysotaan Gondoria vastaan vuonna II 3429. Isildur puolustautui väkensä kera jonkun aikaa linnavuorellaan Minas Ithilissä, mutta Sauronin ensi hyökkäyksen voima oli hänelle liikaa ja linnoitus hävitettiin. Isildur onnistui pakenemaan vaimoineen ja lapsineen Anduinin suulle, josta hän otti laivan pohjoiseen; samaan aikaan hänen nuorempi veljensä Anárion pidätteli Sauronin joukkoja Osgiliathissa. Isildurin pako oli ehkä hätiköityä, sillä Anárion onnistui lopulta torjumaan yksin Sauronin hyökkäyksen ja ajoi hänet takaisin vuorille.

Isildurin perhe saapui pohjoiseen ja oletettavasti jatkoi matkaansa maitse Annúminasiin, Elendilin vastaperustettuun pääkaupunkiin. Hänen onnistui vakuuttaa isänsä Sauronin uhasta. Seuraavana vuonna (3430) Elendil, Númenorin kuningas maanpaossa, ja Gil-galad, Ñoldorin korkea kuningas, pitivät neuvoa Hämyveden rannalla: ”He käsittivät että Sauron kävisi liian vahvaksi ja voittaisi kaikki vihollisensa yhden kerrallaan elleivät he liittoutuisi häntä vastaan. Sen tähden muodostivat he Viimeisen Liiton ja marssivat itään kooten mukaansa suuren sotajoukon haltioita ja ihmisiä”. Vielä kolme tuhatta vuotta myöhemmin Elrond, joka palveli tuolloin Gil-galadin airueena ja neuvonantajana, saattoi haaveilla: ”Muistan hyvin heidän lippujensa loiston. Ne toivat mieleeni Esiaikojen kukoistuksen ja Beleriandin joukot, niin monta suurta ruhtinasta ja päällikköä oli koolla.” Sormus ei ollut asialistalla. Sodan päämäärä oli Sauronin valtakunnan sotilaallinen ja taloudellinen tuhoaminen.

Koottuaan ensin sotajoukkonsa Arnorissa Elendil ja Gil-galad marssivat Imladrisiin, joka oli tuolloin Paatsamalan haltiapakolaisten leiri ja tukikohta. Siellä he viipyivät kolme vuotta, epäilemättä takoen aseita, keräten muonavaroja ja kooten liittolaisia. Elrondin muistelemia päälliköitä olivat ainakin Gil-galad ja Cirdan, Elendil ja hänen poikansa Isildur, Vihermetsän kuningas Oropher ja hänen poikansa Thranduil sekä Lórinandin kuningas Amdír Malgalad ja hänen poikansa Amroth. Lopullisen sotajoukon kokoa ei mainita missään, mutta sen on täytynyt olla huomattava. Armeijan miesmäärä oli niin suuri, että sen piti hajaantua ja ylittää Sumuvuoret useita eri solia pitkin. Legendan mukaan armeija oli suurin ja kaunein koko Keski-Maan historiassa, ellei taivaallisia sotavoimia lasketa. Sanotaan myös, että Sauron oli lähettänyt kaikki liikenevät joukkonsa estämään vuorten ylityksen, mutta Gil-galadin ja Arnorin miesten marssiessa Caradhrasin ja Imladrisin solien läpi örkit pakenivat ja kätkeytyivät kauhuissaan.(1)

Marssiessaan Anduinia alas etelään sotajoukkoon liittyi mukaan Durinin heimoon kuuluvia kääpiöitä ja muita apujoukkoja. Kääpiöitä osallistui sotaan vain vähän kummallakaan puolella. Emme tiedä, keitä olivat ne kääpiöt, jotka taistelivat Sauronin sotajoukoissa. Todennäköisesti he olivat palkkasotureita ja kuuluivat itäisiin kääpiöheimoihin, kuten mustakutreihin ja kivijalkoihin. Tässä vaiheessa narratiivi kohoaa suorastaan raamatullisiin sfääreihin väittäessään, että ”tuona päivänä jakautuivat kaikki elävät olennot kahteen joukkoon, ja kaikkia lajeja, jopa lintuja ja nelijalkaisia taisteli kummallakin puolella.”  Tämä on helppo ymmärtää vertauskuvallisesti, mutta miksei myös konkreettisesti: asuuhan Keski-Maassa runsain mitoin älykkäitä ja puhekykyisiä eläimiä ja hirviöitä, kuten korppeja, variksia, kotkia, kettuja, hevosia, petoliskoja ja jopa vuoristotursaita. Lähteet ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että ”vain haltiat olivat jakamattomat”, minkä nojalla voisi argumentoida että myös liittoutuneiden riveissä olisi ollut hiisiä.

Dagorladilla liittoutuneet ryhmittäytyivät ensi kerran taisteluun Sauronin päävoimia vastaan. Elendil, Gil-galad ja suurhaltiat seisoivat epäilemättä keskustassa. Oropher, Amdir ja salohaltiat muodostivat armeijakunnan oikean sivustan, joka ankkuroitui turvallisiin asemiin Litiluhdan ja Emyn Muilin välille, sillä ”he taistelivat itsenäisesti eivätkä suostuneet alistumaan Gil-galadin ylijohdon alle”. Emme tiedä ketkä miehittävät vasemman sivustan, joka joutui taistelemaan suojattomassa paikassa Emyn Muilin itäpuolella. Vetäytyessään etelään Sauron oli harjoittanut poltetun maan taktiikkaa ja tuhonnut kaikki viljelykset Vihermetsän ja Emyn Muilin välillä. Nämä ns. Ruskeat maat muistuttavat kuvaukseltaan ensimmäisen maailmansodan tuhoja Flanderissa, jossa tykistö- ja juoksuhautasodan seurauksena pellot olivat muuttuneet läpikotaisin kuolleiksi mutakentiksi. Eikä tämä jää viimeiseksi kerraksi, kun Tolkien (11. Service Battalion, Lancashire Fusiliers) turvautuu maailmansodan kuvakieleen, kuten saamme pian huomata.

Sauronin armeija lienee vastannut kooltaan liittoutuneiden armeijaa tai ollut hieman pienempi, sillä kumpikaan kertomus ei mainitse että haltiat olisivat taistelleet ylivoimaa vastaan (kuten tavallisesti aina muistetaan mainita). Joukkojen kokonaismäärästä ehkä puolet on ollut hiisiä ja puolet ihmisiä. Sauronin puolella taisteli myös ylhäisiä númenorilaisia ruhtinaita joukkoineen. Heistä mainitaan nimeltä kaksi, Herumor (’mustavalta’) ja Fuinur (’pimeäntuli’) jotka olivat nousseet valtaan haradrimin keskuudessa. Nimet ovat suurella todennäköisyydellä käännöksiä tai peräti kronikoitsijan omaa keksintöä, sillä Melkorin palvojat eivät olisi käyttäneet suurhaltiakielisiä nimiä, elleivät he sitten olleet entisiä Gondorin uskollisia, jotka olivat ryhtyneet luopioiksi. Pidän todennäköisempänä, että he olisivat olleet umbarilaista syntyperää – vaikkei sitä missään varmaksi sanotakaan – jolloin heidän nimensä olisivat adûnaiciksi kuuluneet Dulgukhêr ja Ugruzôr.

Taistelun kulusta Elrond toteaa ykskantaan: ”me saimme voiton”. Mahtisormukset ja kolmas aika –teoksen tuntematon skribentti siteeraa suoraan Elrondia kirjoittaessaan että ”Aeglosia, Gil-galadin keihästä, ei kukaan voinut vastustaa; ja Elendilin miekka täytti örkit ja ihmiset pelolla”. Ei voi kuitenkaan sanoa, että voitto olisi herunut helpolla. Taistelu ei muistuttanut keskiaikaisia taisteluita, vaan ensimmäisen maailmansodan teurastuksia, Verdunia tai Passchendaelea, sillä se kesti ”päiviä ja kuukausia”, kuten Sméagolille oli kerrottu lapsena (2). Liittoutuneiden oikea sivusta, joka oli vaikeakulkuisessa maastossa Litiluhdan laidalla, kärsi suuria tappioita ja lyötiin hajalle. Tappion syy ei ollut salohaltioiden urheudessa, vaan heikoissa aseissa, varusteissa ja johdon puutteissa (3). Lórinandin kuningas Amdír Malgalad ja yli puolet hänen joukoistaan kaatui oikean sivustan romahtaessa, kun he joutuivat erilleen pääjoukosta ja heidät ajettiin Kalmansoille. Suolle jääneiden kaatuneiden haltioiden ruumiittomat sielut houkuttelivat eläviä luokseen vielä vuosituhansien ajan ruumislyhtyinä, kuten Frodo ja Sam saivat huomata. (4)

Elrondin kertoman perusteella voidaan päätellä, että liittoutuneet saivat läpimurron juuri keskustassa, jota johtivat Gil-galad ja Elendil. Tämän jälkeen Sauronin oma oikea laita joutui erilleen vasemmasta, joka sarrettiin. Sauronin armeijat vetäytyivät Mordoriin, mutta ilmeisesti hyvässä järjestyksessä, tai sitten Sauronilla oli Udûnissa tuoreita reservejä, sillä ”Oropher sai surmansa ensimmäisessä hyökkäyksessä Mordoria vastaan kun hän ryntäsi eteenpäin kaikkein miehuullisimpien sotureidensa kärjessä ennen kuin Gil-galad oli antanut etenemiskäskyn.” (5) Hänen poikansa Thranduil otti komentoonsa jäljelle jääneet salohaltiat, mutta heille ei varmaankaan enää annettu rintamavastuuta. Kun sota oli lopussa, ”kotiin palasi tuskin kolmanneskaan siitä joukosta joka oli sotaan lähtenyt”.

Tämän jälkeen Gil-galad ja Elendil tunkeutuivat itse Mordoriin ja saartoivat Barad-dûrin. Nopean etenemisen jälkeen sota  jämähti asemasodaksi. Liittoutuneet piirittivät Sauronin linnoitusta täydet seitsemän vuotta. Mutta millaisesta piirityksestä oli kyse? Elokuvat ja maalaukset vievät tässä lukijaa harhaan. Barad-dûr ei ollut torni. Kyse oli suunnattomasta linnoitetusta kaupungista, jossa oli Konstantinopolin tapaan ”muuri muurin päällä, varustus varustuksen päällä” (6) tai kuten alkuteksti asian ilmaisee, ”wall upon wall, battlement upon battlement, black, immeasurably strong, mountain of iron, gate of steel, tower of adamant.” Sen muurit ja tornit (huom. monikossa) olivat mustaa, timantinkovaa ainetta. Onko kyseessä sama tuntematon valmistusmenetelmä, jolla uskolliset númenorilaiset rakensivat kolmannen ajan alussa Orthancin tornin ja Minas Anorin uloimman puolustusmuuri? Nehän olivat myös saumattomia, sileitä ja pikimustia, kuin joku outo voima olisi kyennyt sulattamaan kiveä. On myös hyvä muistaa, että Tolkienin oman vesivärimaalauksen mukaan Musta torni ei ollut musta, vaan väriltään lähinnä vihertävänharmaa.

Liittoutuneiden saartorengas ei ollut kovin tiukka, sillä myös Orodruinin tulivuori mahtui sen sisäpuolelle. Koska Orodruinin ja Barad-dûrin välinen etäisyys on 40 virstaa, saarto on muistuttanut mittakaavaltaan enemmän Leningradin piiritystä kuin Konstantinopolin tuhoa. Mielleyhtymät ensimmäiseen maailmansotaan vain vahvistuvat. Isildurin veli Anárion sai surmansa aivan asemasodan alussa heittimen osumasta. Liittoutuneiden joukot kärsivät seitsemän vuoden aikana ”suuria tappioita vihollisen tulien ja nuolien ja ammusten vuoksi, ja monta osastoa Sauron lähetti taistelemaan heitä vastaan”. Entistä apokalyptisemmäksi menee, jos uskomme niitä lähteitä joiden mukaan númenorilaisilla oli tuohon aikaan mahtavia koneita, aseita jotka syöksivät tulta ja ammuksia jotka lensivät jyristen virstojen päähän. (7)


Mordor, tai sitten Passchendaele vuonna 1917 (Canada. Dept. of National Defence/Library/PA-002195)

Lopulta Sauronilta loppuivat reservit. Hän tuli ulos Barad-dûrista ja kävi kaksintaistelun Gil-galadia ja Elendiliä vastaan Orodruinin rinteillä; muodoltaan hän oli ”pitkä muttei jättimäinen” (8). Oliko kaksintaistelu Sauronin idea? Elättelikö Gil-galad mielessään toistavansa esivanhempansa Fingolfinin urotyön? Viimeisellä taistelulla ei ollut muita todistajia kuin Elrond, Cirdan ja Isildur. Tiedämme vain että Gil-galad kaatui ensin, ja sitten kaatui Elendil, joka oli tuossa vaiheessa jo vanha mies. Ehkä Elendil joutui perääntymään ja torjumaan Sauronin iskun miekkansa terällä, joka sitten murtui tunnetuin seuraamuksin. Mutta myös ”Sauron heitettiin maahan”. Miksi passiivi? Isildurin asemiehetkö kaatoivat joukolla Sauronin, jotta herransa voisi lyödä hänet hengiltä ja nirhata isänsä miekan tyngällä hänen sormensa irti? Mutta Elrond väittää, että ”Isildur seisoi yksin isänsä vieressä tuossa viimeisessä taistelussa elämästä ja kuolemasta”, eikä meillä oli hyvää syytä epäillä silminnäkijän todistusta. Elrondin mukaan hän ja Cirdan vaativat Isilduria heittämään Sormuksen tuleen, mutta ”Isildur ei kuunnellut neuvojamme”. Jos Isildur oli yksin, kaksi ikivanhaa haltiaruhtinasta olisi helposti voinut pakottaa hänet tahtoonsa. Näin ei tapahtunut. Isildur piti Sormuksen, eikä häntä estetty…

Viimeisen liiton sota päättyi kuten ensimmäinen maailmansotakin: epätyydyttävästi. Voittajat olivat kärsineet karmaisevia menetyksiä. Lindonin haltiavaltakunta lakkasi olemasta maailmanpoliittinen valtatekijä. Arnor alkoi rappeutua. Sauronin valtakunta oli miehitetty, mutta ajan myötä miehitys kävi voittajille niin kalliiksi, että siitä luovuttiin. Ja koska Sauronin olemassaolon salaisuutta, Sormusta, ei tehty tekemättömäksi, sota sisälsi uuden sodan siemenen.

Alaviitteet

  1. KTK s. 386
  2. TSH II.4 s. 318
  3. KTK s. 354
  4. TSH II.4 s. 316
  5. KTK s. 354
  6. TSH I.2 s. 563
  7. The Lost Road, HoME V, s. 74.
  8. The Letters of J.R.R. Tolkien, N:o 246.
wordpress plugins and themes automotive,business,crime,health,life,politics,science,technology,travel

8 vastausta

Mar 15 2012

Kummat maat I – Rapulipun alla

Kirjoittanut aiheesta Historia,Kummat maat


Kuurinmaan herttuakunnan kauppalippu: Musta taskurapu vadelmanpunaisella pohjalla.

Harvoin näkyvät kahden eri aikakauden reunat yhtä terävästi kuin 1562 Liivinmaalla. Siihen asti nykyisen Eestin ja Latvian alueet olivat kuuluneet Liivinmaan ristiretkeläisvaltiolle. Aikalaiset tunsivat sen paremmin kirkollisella nimellään Terra Mariana, Maarianmaa. Alun perin paavilliseksi suojelusvaltioksikin kaavailtu Kalpaveljien perustama Liivinmaa oli keskiaikainen valtio sanan kaikissa merkityksissä: Maata hallitsi vierasmaalainen hengellinen ylimystö, ritarit ja piispat. Paikallinen väestö eli täydellisessä maaorjuudessa.

Mutta paljon vettä oli ehtinyt virrata Väinäjoessa sen jälkeen kun ritarikunta oli alunperin pakkokäännyttänyt maan. Jerusalem ei ollut enää  maailman keskus; renessanssi oli tullut ja useimmissa muissa maissa myös mennyt; uskonpuhdistus oli potkaissut paavinvallan kannattajat pois Pohjois-Euroopasta. Liivinmaan ritarit olivat voimattomia 1500–luvun tuliasein varustettuja massa-armeijoita vastaan. Armoniskun Liivinmaalle antoi Moskovan modernisoija ja hirmuhallitsija Ivan Vasiljevitš. Moskova, Tanska, Ruotsi ja Puola-Liettuan Rzeczpospolita jakoivat maat keskenään. Ritarikunnan viimeinen maamestari Gotthard Kettler osoitti tilannetajunsa: Hän kääntyi luterilaisuuteen ja lakkautti koko hengellisen ritarikunnan sillä ehdolla, että hän saisi hallita omia sukumaitaan. Näin myös tapahtui.

Gotthardista tuli Kuurinmaan herttua. Nimellisesti Puolan vasallina mutta käytännössä täysin riippumattomana herttuakuntana Kettlerin suvun ja saksalaisen aateliskorporaation yksityisomaisuutenaan hallitsemasta, takapajuisesta maatalousmaasta alkoi äkisti ja täysin odottamatta kehittyä Itämeren alueen nykyaikaisin valtio. Syynä tähän oli yksi mies: herttua Jakob Kettler (1610–1682), Gotthardin pojanpoika. Hän oli opiskellut Hollannissa, joka tuohon aikaan oli vallankumouksellisten ajatusten, tieteen ja teknologian maa. Jakob innostui merkantilismista. Hän kutsui pieneen herttuakuntaansa tiedemiehiä kaikkialta Euroopasta. Hän kehitti maataloutta, otti käyttöön uusia viljalajikkeita, perusti rautasulattoja ja salpietarinkeittämöitä, lasitehtaita sekä saippua– ja paperitehtaita.

Mutta vielä kummempaa tapahtuu: Jakob oli vakuuttunut siitä, että todelliset rikkaudet eivät synny kyntö- ja kylvöpuuhista vaan kaupankäynnistä. Ventspilsiin kutsuttiin hollantilaisia laivanveistäjiä, jotka saivat tehtäväkseen rakentaa herttualle Euroopan nykyaikaisimman laivaston. Koska jokaisella menestyvällä valtiolla oli siirtomaita, Jakob pyrki hankkimaan niitä. Voimakkaan laivastonsa avulla Kuurinmaasta tuli maailman pienin siirtomaavalta. 1650–luvun alussa rapulippu liehui kahdessa paikassa maailman toisella puolella: Tobagon saaren Antilleilla ja Gambiajoen suulla St. Andrewin saarella Afrikassa. Tobagosta tuli Uusi Kuurinmaa (Neu-Kurland), jonne muutti kaiken kaikkiaan pari tuhatta kuurinmaalaista. Samaan aikaan kun purjehdus Turusta Tallinnaan tai Lyypekkiin oli suomalaiselle eksoottisinta mitä saattoi ajatella, liiviä ja lättiä puhuneet seilorit heittelivät toisiaan kookospähkinöillä Länsi-Intiassa.

Siirtomaat tuottivat Baltiaan ihmeitä, joista naapurimaissa Puolassa, Venäjällä ja Ruotsissa ei oltu kuultukaan: sokeria, tupakkaa, kahvia, puuvillaa, inkivääriä, rommia, kaakaota, kilpikonnia ja papukaijoja. Jakob möi niitä eteenpäin hyvään hintaan ja pian herttuakunnan laivasto kasvoi käsittämään yli 200 alusta, joista 40 suuria ja nopeita kaljuunoita. Pienestä Kuurinmaan nokassa sijaitsevasta kääpiövaltiosta oli tullut Itämeren ylivoimaisesti suurin merimahti, joka kilpaili Hollannin kanssa. Näytti siltä, että rapulipun alla vain taivas oli rajana.


Kuģis senatnīgs
Tuvāk peld, un redzu tam iesarkanā flagā
Vēzis melns un līks.
Vai no Gambijas tev braukt, vai Tabago krastiem
Hercogs Jēkabs liek,
Burām piepūstām, žuburainiem mastiem,
Cēlais kurzemniek?

Osaltaan menestys oli johtunut siitä, että ulkopoliittisesti herttua Jakob oli liittoutunut protestanttisen Englannin ja Hollannin kanssa katolista Espanjaa vastaan. Liitto alkoi rakoilla, kun Hollanti ja Englanti alkoivat kinastella keskenään siirtomaidensa laajentamisesta, ja Kuurinmaan koloniat joutuivat näiden kahden kiistakapulaksi. Herttualla oli omiakin ongelmia: Kuurinmaa oli joutunut keskelle Pohjan sotaa. Ruotsalaiset joukot olivat miehittäneet maan ja herttua itse joutui viettämään pari vuotta vankeudessa (1600–luvun puoliväli oli idässä ylipäätään hirveän sekavaa aikaa: Karjalassa käytiin ns. ruptuurisotaa ja hetmani Bogdan Hmelnitskin kapina Puolaa vastaan ajoi mukaan myös Venäjän ja Krimin kaanin).

Hollanti käytti Pohjan sotaa hyväkseen ja kaappasi Uuden Kuurinmaan 1659, mutta Olivan rauha palautti sen takaisin. Sitten tulivat espanjalaiset ja bukanieerit. Elämä Karibialla ei ollut koskaan kovin rauhallista. Herttua Jakobin kuoltua koko siirtomaa myytiin Hollannille, ja kuurinmaalaiset kolonistit sulautuivat muihin protestanttisiin siirtolaisiin. Mielenkiintoisena sivuhuomiona mainittakoon, että Uuden Kuurinmaan kuvernöörejä kuitenkin nimitettiin vuoteen 1795 asti, jotta heidän nimissään voitiin myöntää virallisia kaapparikirjoja Karibialla toimiville kuurinmaalaisille merirosvoille.

Kuurinmaan käsittämätön nousu kääpiövaltiosta kukoistukseen tapahtui muutamassa vuosikymmenessä ja katosi yhtä nopeasti. Kaikki oli riippunut herttua Jakob Kettlerin omista ponnistuksista. Jakobin kuoleman jälkeen Kuurinmaan teollinen toiminta taantui, ulkomaankauppa lakkasi, laivasto myytiin, eikä se enää eronnut maatalousvaltaisista naapurimaistaan. Taloudellinen hyvinvointi ei myöskään jäänyt näkymään Kuurinmaan kulttuurielämään. Kahtiajako kauppaa käyvään saksalaiseen yläluokkaan ja maata viljelevään alkuperäisväestöön pysyi koskemattomana. Saksalaisten ritarien jälkeläisille liiviläinen oli yhä lukutaidoton maaorja, niin merkityksetön ja vähäpätöinen, ettei edes hänen pakanuuteensa puututtu – vaikka rapulipun alla olisi yhdessä purjehdittu.

wordpress plugins and themes automotive,business,crime,health,life,politics,science,technology,travel

Ei kommentteja

Mar 01 2012

Swing Heil!

Kirjoittanut aiheesta Historia

1920-luvulla jazz-kulttuuri ja “neekeri-revyyt” villitsivät Saksaa. Laman jälkeen kabareen huippukausi oli auttamattomasti ohi, mutta jazz oli tullut Saksaan jäädäkseen. Vaikka “neekerimusiikki” olikin kansallissosialistisessa Saksassa entartete Musik ja propagoi kansanyhteydelle vaarallista angloamerikkalaista rappiokäyttäytymistä, se ei ollut myöskään kiellettyä. Levykaupat myivät jazzlevyjä vapaasti aina vuoteen 1937 asti, sen jälkeen tietyin rajoituksin.

Siksipä Valtakunnan nokkamiehille oli helpotus, kun 30-luvun loppupuolella Saksaan rantautui amerikkalainen swing, joka oli muodoltaan rauhallisempaa ja antoi vähemmän tilaa improvisoinnille. Swingiä suosittiin “arjalaisempana” musiikkityylinä ja sitä kuultiin runsaasti ajan elokuvissa. Berliinin ja Hampurin kosmopoliiteissa kaupungeissa virisi suursodan aattona väkevä swing-nuorten vastakulttuuri, Swing-Jugend. Nämä teinit ihailivat amerikkalaista elämäntyyliä, pukeutuivat karrikoidusti, kasvattivat pitkää tukkaa ja kokoontuivat swing-iltamiin tanssimaan estottomasti – ja mikäli Hitler-Jugendin kateellisten ilmiantajien puheita on uskominen, myös harrastamaan vapaata esiaviollista seksiä. Näillä nuorilla oli oma parodinen tervehdyksensäkin, Swing Heil!

Suosittu musiikinlaji koetettiin kaapata osaksi kansallissosialistista weltanschauungia germanisoimalla se. Louis Armstrongin esittämä “Tiger Rag” -kappale levytettiin Saksassa uudelleen nimellä “der Schwartze Panther”. Juutalaisartistit poistettiin viihde-elämästä ja kyörättiin keskitysleireille. Paradoksaalisesti Saksan alkumenestys maailmansodassa vain nosti swing-musiikin suosiota. Miehitetyn Euroopan parhaat yhtyeet tulivat keikkailemaan Saksaan ja rintamille esittämään viihdemusiikkiaan akselivaltain joukoille. Hampurissa järjestettiin 1940 salaiset swing-festivaalit, jotka keräsivät yli 500 nuorta tanssimaan. Tämä huolestutti viranomaisia. Seuraavan vuoden aikana amerikkalaismielinen swing-liike tukahdutettiin.

Jos kansa halusi swingiä, sitä sen piti saada – mutta vain propagandaministeriön hyväksymässä muodossa. Joseph Goebbels keräsi kasaan Saksan parhaista jazz-muusikoista Valtakunnan virallisen propagandaorkesterin Charlie and His Orchestra (aikaisemmin “Bruno and His Swinging Tigers”). Vuosina 1940-1943 toimineeseen kokoonpanoon kuuluivat Karl “Charlie” Schwedler, Lutz Templin, Fritz Brocksieper (rummut), Kurt Abraham (saksofoni) ja Willy Berkin (pasuuna). Sovitukset olivat Lutz Templinin käsialaa, sanoitukset Goebbelsin ja hänen alaistensa. Samaan aikaan puolueen pää-äänenkannattaja solvasi Benny Goodmania ja vannoi kitkevänsä swing-sukupolven Saksasta.

Charlie esiintyi joka ilta kello yhdeksästä eteenpäin Iso-Britanniaan ja Yhdysvaltoihin suunnatuissa lyhytaaltolähetyksissä. Vaikka propagandalähetyksiä ei oltu ajateltu saksalaisten korville, Charlie and His Orchestra sai nopeasti myös Saksassa vannoutuneen fanijoukon. Toisin kuin William Joycen (Lord Haw-Haw) ja Frederick William Kaltenbachin kaltaiset Goebbelsin radiokuuluttajat jotka hirtettiin osallisuudestaan propagandatyöhön, Karl Schwedler ja Lutz Templin saattoivat onneksi jatkaa  muusikon uraansa Yhdysvalloissa. Schwadler oli ammattimuusikko joka teki työtään rahasta – “Charlie and His Orchestra” oli hänelle business as usual.

Swing-nuorten kunniaksi Egosentrifugi suosittelee tänään kuuntelemaan Benny Goodmania ja Cab Callowayta.

wordpress plugins and themes automotive,business,crime,health,life,politics,science,technology,travel

Ei kommentteja

Feb 24 2012

Valtakunnasta, historiasta ja lähdekritiikistä

Kirjoittanut aiheesta Historia,Kirjat

Kuten monet tietävät, olen Tolkien-tutkimuksen lisäksi tullut himpun verran tutustuneeksi toisen maailmansodan historiankirjoitukseen. Tämä intohimo sai alkunsa joskus keväällä 1996, kun mieleni valtasi ajatus vaihtoehtoisesta Suur-Suomesta ja maailmasta, jossa akselivallat voittivat suursodan. Olin pienestä pitäen luonut kaikenlaisia kuvitteellisia maailmoja – muun muassa kokonaisen planeetan valtioneen ja historioineen – ja pari lapsellista fantasiaroolipeliäkin, mutta jos ei lasketa sitä että tavanomaisen pikkupojan tavoin vietin lapsuuteni päivät hiekkalaatikolla saksalaisten ja englantilaisten muovisotilaiden kanssa touhutessa, innoitukseni tuli epäilemättä Robert Harrisin vaihtoehtohistoriallisesta menestysromaanista Kolmannen valtakunnan salaisuus.

Lue koko kirjoitus… »

wordpress plugins and themes automotive,business,crime,health,life,politics,science,technology,travel

6 vastausta

Jan 19 2012

Baruk Khazâd! Khazâd ai-mênu!

Kirjoittanut aiheesta Tolkien

J.R.R. Tolkienin Keski-maan monista kielistä kääpiöiden kieli khuzdul on vähiten tunnettu – jopa niin huonosti tunnettu, että sitä kutsutaan kääpiöiden salaiseksi kieleksi. Kääpiöt itse uskoivat, että kielen oli heille antanut heidän luojajumalansa Mahal. Sitä pidettiin pyhänä ja muuttumattomana, mikä pitikin paikkaansa. Khuzdulia vaalittiin tarkemmin kuin Suomen kielitoimisto kuumimmissa unelmissaan, eikä se vuosituhansien kuluessa muuttunut juurikaan, vaikka samaan aikaan kuolemattomien haltioiden ja kuolevaisten ihmisten kielet saivat koko ajan uusia muotoja. Mitä me voimme tietää khuzdulista? Ja oliko kieli todellakin niin salainen kuin annetaan ymmärtää?

Morian kääpiökaivannossa Gandalf kertoo Sormuksen saattueen jäsenille, että kääpiöillä oli aitohopealle eli mithrilille oma, kääpiökielinen nimensä, jota he eivät paljasta muille (TSH II.4). Ensimmäisen ajan muinaistarussa sankari Túrin Turambar kysyi kääpiö Mîmiltä, minkä nimisiä olivat ne juurimukulat joita he söivät, ja Mîm vastasi: “Nimeä niillä ei ole kuin kääpiökielellä jota emme kenellekään opeta.” (KTK:142) Mutta hän paljastaa kuitenkin kotipaikkansa Kaljun Vaaran kääpiökielisen nimen Sharbhund, mikä “oli sen nimi ennen kuin haltiat muuttivat kaikki nimet”. Näin sanoessaan Mîm antaa ymmärtää, että kääpiöt olivat asuneet Beleriandissa ennen haltioita, tai sitten kyseessä on vain yksi monista Mîmin nurkkapatrioottisuuden osoituksista.

Kääpiö Gimlikään ei näe mitenkään sopimattomana paljastaa saattueelle Morian paikannimistöä. “Minä tunnen ne ja tiedän niiden nimet, sillä niiden alla on Khazad-dûm, Kääpiökaivanto… Tuolla kohoaa Barazimbar, Punasarvi… ja sen takana ovat Hopeaneula ja Pilvispää, joita me kutsumme nimellä Zirak-zigil ja Bundushathûr.” (TSH II.3). Paikannimet eivät siis ainakaan olleet salaisia. Kääpiöiden kaupungit Khazad-dûm, Tumunzahar ja Gabilgathol tunnetaan kaikki alkuperäisellä nimellään. Mutta omia nimiään kääpiöiden sanotaan suojelleen niin mustasukkaisesti, että he käyttivät aina korvikenimiä jotka he olivat omaksuneet liittolaistensa kielistä. Tämän vahvistaa Findegil, Gondorin kuninkaan kirjuri: “Omia salaisia nimiään, ‘sisäisiä’ nimiään, todellisia nimiään, kääpiöt eivät ole koskaan paljastaneet vieraalle kansalle. He eivät kirjoita niitä edes hautakiviinsä.” Balin, Gimli ja Thorin ovat kaikki Rhovanionin pohjalaisten nimiä, joita Durinin heimon kääpiöt olivat historiallisista syistä tottuneet käyttämään.

Näyttää siltä, että khuzdulin todellinen salaisuus olikin tosinimiin liittyvä tabu ja osa kääpiöiden uskontoa (mikäli sitä voidaan edes erottaa: kääpiöys oli uskonto). Yleisen uskomuksen mukaan henkilön tai olennon todellisen nimen tunteminen  antaa vallan vaikuttaa häneen maagisesti. Kääpiöt eivät kirjoittaneet nimiään hautakiviin koska he pelkäsivät, että pahantahtoiset muukalaiset saattaisivat käyttää niitä väärin. Juutalaisen perinteen mukaan Jumalan tosinimi יהוה (Jahve), jota Mooseksen laki kielsi turhaan lausumasta, on niin voimallinen, että sitä ei saa mainita ääneen lainkaan, vaan sen sijasta käytetään kiertoilmaisuja kuten ha’Šem (nimi). Allahilla on yhdeksänkymmenenyhdeksän tunnetun nimensä lisäksi salainen tosinimi, jota ei tiedä kuin Jumala itse – ja kameli.

Uskomus tosinimien olemassaoloon ei Keski-maassa rajoitu pelkästään kääpiöihin. Entti Puuparta hämmästyi kovin kun hobitit Pippin ja Merri paljastavat “todelliset nimensä” niin kevyesti. Ihmisten ja haltioiden legendoissa Valar, Keski-maan arkkienkelit, yksin tuntevat Jumalan tosinimen. Kaikki muut joutuvat käyttämään hänestä kiertoilmaisuja kuten Eru (‘Yksi’) ja Ilúvatar (‘Kaikki-isä’). Mutta palaamme takaisin kääpiö Mîmiin. Häntä nimitettiin vähäkääpiöksi, sillä hän kuului muista kääpiöiden suvuista karkotettujen luopioiden heimoon. Oliko heidät karkotettu sen vuoksi, etteivät he noudattaneet esi-isiensä uskonnollisia tabuja? Mîm näet esittelee itsensä omalla, kääpiökielisellä nimellään, kuten myös poikansa Ibunin ja Khîmin, mikä on suoraan ristiriidassa sen kanssa mitä gondorilaiset kronikoitsijat kääpiöistä kertovat. Tiedossamme on kolme muutakin kääpiökielistä nimeä: Azaghal, kääpiökaupunki Gabilgatholin kuningas, rengaspanssarinkin keksijäksi mainittu seppämestari Gamil Zirak, ja Tharkûn, nimi jota kääpiöt käyttivät velho Gandalfista. Pyöriikö Gamil Zirak väkkäränä haudassaan, vai oliko salailukäytäntö myöhempää perua?

Mîmin väite, ettei khuzdulia opetettu kellekään, on selkeä valhe. Alunperin kääpiöt opettivat kieltään sekä ihmisille että haltioille. Tunnetuista ihmiskielistä adûnaic, Hadorin huoneen äidinkieli, näyttää perusrakenteitaan myöten kehittyneen khuzdulin vaikutuspiirissä. Kerrotaan, että muinaisina aikoina ihmisten isien ja Durinin huoneen kääpiöiden välille kehittyi erityinen vastavuoroinen suhde; ihmiset suojelivat kääpiöitä örkeiltä ja kasvattivat heille ruokaa, kun taas kääpiöt vastapalveluksena tekivät ihmisille käsitöitä ja työkaluja. (Of Dwarves and Men, HoME XII). Ilmeisesti khuzdul ei tuohon aikaan ollut niin salainen kieli kuin myöhemmin. Esimerkiksi adûnaicin ‘seitsemää’ tarkoittava sana hazid on suora laina kääpiökielestä. Azaghal näyttää sisältävän adûnaicinkielisen verbin azgarâ, ‘sotia’. Jos näin on, kyseessä on toinen suora lainaus khuzdulista ihmiskieleen.

Kääpiöt olisivat opettaneet kieltään myös haltioille, jos nämä olisivat olleet kiinnostuneita. Haltioiden varhaiset filologit pitivät khuzdulia vaikeana ja mielenkiinnottamana kielenä (Letters 25, 31). Myös tunnetun kielitieteellisen tutkielman Lhammasin tuntematon kirjuri väittää, etteivät haltiat halunneet oppia kääpiökieltä. Jo ennen kuin Beleriandin haltiat olivat virallisesti tavanneet kääpiöitä – Harmaiden annaalien mukaan tämä tapahtui vuonna 1250 – he olivat vuosikymmenien ajan metsästäneet ja tappaneet vähäkääpiöitä kuin saaliseläimiä. Haltiat kutsuivat heitä nimellä levain tad-dail (“kaksijalkaiset elukat”). Melkein kaikki muutkin khazad-kansaa tarkoittavat haltiakieliset nimet ovat rasistisia ja halventavia: Nogoth (ruma, keskenkasvuinen olento), naug (kitukasvuinen), dornhoth (köyryselät, änkyräkansa). Onko siis ihme, että kääpiöistä tuli sisäänpäinkääntyneitä ja katkeria?

Vaikka Silmarillionin mukaan haltiat yleisesti ottaen pitivät khuzdulia “kömpelönä ja sulottomana”, kaikki eivät olleet niin ennakkoluuloisia. Sanotaan että Fëanor – joka oli myös kielitieteilijä – oli oppinut kääpiökieltä suoraan sen luojalta. Toisaalta Tolkienin sanojen mukaan kyseessä saattoi olla vain Fëanorin suuren maineen perusteella syntynyt tarina (Vinyar Tengwar 39,10). Mutta ainakin Fëanorin poika Curufin osasi varmuudella khuzdulia, ja on täytynyt olla muitakin, sillä khuzdulin kielestä siirtyi harmaahaltioiden kieleen ainakin yksi sana, kheled (‘lasi’), joka esiintyi muodossa heledh. Tästä voi päätellä, etteivät ainakaan harmaahaltiat tunteneet lasia, vaan kyseessä on jälleen yksi monista kääpiöiden keksinnöistä.

Pengoloð, Noldorin myöhemmistä taruntietäjistä merkittävin, oli niin kiinnostunut kääpiöiden kielestä että hän sai harvinaisen luvan asua Khazad-dûmissa, jossa hän vietti tarpeeksi aikaa oppiakseen paitsi khuzdulia, myös kääpiöiden käyttämää kansainvälistä viittomakieltä iglishmekiä. Pimentohaltia Eöl ja hänen poikansa Maeglin olivat molemmat kääpiöiden ystäviä ja vierailivat usein Sinivuorten kääpiöiden saleissa. Myös Galadriel osasi hieman khuzdulia eikä epäröinyt tervehtiä Gimliä hänen omalla kielellään: “Tumma on Kheled-zâramin vesi ja kylmät ovat Kibil-nâlan lähteet ja ihanat olivat Khazad-dûmin monipylväikköiset salit Esiaikoina, ennen kuin mahtavat kivenalaiset kuninkaat kukistuivat.” Kuullessaan noiden paikkojen nimet omalla muinaisella kielellään Gimli nosti katseensa ja kohtasi hänen katseensa; “ja hänestä tuntui, että hän äkkiä katsoi vihollisen sydämeen ja siellä asuikin rakkaus ja ymmärtämys. Ihmetys täytti hänen kasvonsa ja sitten hän hymyili vastaukseksi.” (TSH II.7).

wordpress plugins and themes automotive,business,crime,health,life,politics,science,technology,travel

Joku on jaksanut kommentoida

Sep 15 2011

Sauron, Lahjojen Herra

Kirjoittanut aiheesta Tolkien

Melkor, Sauron vai Kaarle Suuri?“Then appeared the iron king, crowned with his iron helm, with sleeves of iron-mail on his arms, his broad breast protected by an iron byrnie, an iron lance in his left hand, his right free to grasp his unconquered sword. His thighs were guarded with iron mail… and his legs, like those of all his host, were protected by iron greaves. His shield was plain iron without device or colour.”

Kuka hän on? Morgoth? Sauron? Ei, vaan Kaarle Suuri juuri ennen Pavian taistelua. Kaarle Suuri (742-814) oli oman itseymmärryksensä mukaan rautaisen kurin ja järjestyksen airut, laintuoja ja kansansivistäjä, mutta joidenkin vieraiden kansojen näkökulmasta verinen tyranni ja hirmuhallitsija, joka muun muassa antoi naulata puuhun 4 500 saksia jotka sattuivat uskomaan Kristuksen sijasta tonttuihin. Tänään emme kuitenkaan puhu hänestä, vaan paljon muistuttavasta hahmosta, jonka traaginen tarina on täynnä virheitä ja eeppisiä epäonnistumisia. Me puhumme Sauronista, langenneesta enkelistä, jonka hahmoon liittyy niin paljon sekaannusta ja spekulaatiota, että hän olisi ansainnut oman Einhardinsa.

On syytä aloittaa hänen alkuperästään, ajatuksistaan, tavoitteistaan ja ennen kaikkea nimestään. Sauronia koskevat lähteet ovat luonnollisesti hyvin yksipuolisia. Númenorin ihmisten kirjoittamien tekstien (mm. Mahtisormukset ja kolmas aika) lisäksi käytettävissä on joitain Tolkienin omia pohdintoja ja selityksiä, tärkeimpänä Myths Transformed. Puolueellisuus näkyy jo nimessä. Sauron tunnettiin nimellä Sauron (“kammotus”) ainoastaan haltioiden ja dúnedainin keskuudessa. Hänen alkuperäinen nimensä oli Mairon, (“mainio, ihailtava, erinomainen”). Hän oli Aulën, tuon Keski-Maan Hefaistoksen, ensimmäinen oppilas ja säilytti loppuun asti kiinnostuksensa koneisiin ja teknologiaan. Hän ei ollut alun perin paha (1) ja eikä koskaan langennut samanlaiseen nihilistiseen hulluuteen kuin herransa Melkor. Melkor oli kaaoksen jumala, mutta Sauron ei halunnut kaaosta. “Hänen hyveensä – ja myös syy hänen alkuperäiseen ja myöhempään lankeamiseensa – oli se, että hän rakasti järjestystä ja inhosi sekasortoa ja tuhlausta.” (2)

Melkorin palveluksessa Sauron kuitenkin noudatti enemmän mestarinsa ohjeita kuin omiaan. Beleriandin sotien aikaan hän oli ihmissusien ja vampyyrien herra, noituuden luoja (3),  loitsujen ja laulujen mestari (4). Silmarillionin mukaan haltiat kutsuivat häntä nimellä Gorthaur tai Þauron. (“Kammotus, abominaatio”) Þauronin th(þ)-äänne muuttui myöhemmin pehmeäksi Sauroniksi. Vasta Melkorin kukistumisen jälkeen Sauron saattoi alkaa toteuttaa omia haaveitaan ja unelmiaan. Hän luopui pahoista töistään ja pyrki takaisin Valarin suosioon, mutta kun Valarin airut Eönwe nöyryytti häntä, Sauron häpesi, katkeroitui ja palasi takaisin Keski-Maahan.

Annatar

Toisella ajalla Sauron säilytti kauniin ulkomuotonsa ja ihmeelliset taitonsa. Haltioille hän esiintyi nimillä Artano, (“suurseppä”), Aulendil (“Aulën oppilas”) ja Annatar (“lahjojen herra”), mutta omilleen hän oli kuningas Tar-Mairon. Hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien hänen tavoitteenaan ja johtoajatuksenaan toistuu koko maailman valtius. Sauron ajatteli järjestävänsä koko Ardan uudelleen sen asukkaiden hyödyksi ja menestykseksi, kunhan hän itse saisi paistatella sen keskipisteenä ja aurinkokuninkaana. Hän pyrki ensin saamaan valtaansa haltiat tarjoamalla heille tietoja ja taitoja jotka eivät olleet heidän tavoitettavissaan. Kun haltiat eivät alistuneet hänen määräysvaltaansa, hän pyrki ostamaan kääpiöt ja ihmiset puolelleen jakamalla heidän suurille kuninkailleen ja päälliköilleen luomiaan mahtisormuksia. Sekään ei mennyt ihan niin kuin piti. Kamppailu maailmanvaltiudesta ajoi Sauronin törmäyskurssille toisen nousevan mahdin, Númenorin, kanssa.

Númenorilaiset tunsivat Sauronin nimellä Zigûr, noita. Elendilin kirjoittamassa Akallabêthissa Sauronin toimia Keski-Maassa ei juuri käsitellä, mutta apokryfisessä tekstissä nimeltä Anadûnên hukkuminen (5) on pidempi kuvaus hieman eri näkökulmasta:

§19 “Siten hellitti varjo maan päällä ja elämä parani, mikä on säilynyt kaukaisena muistikuvana ihmisten lauluissa kuten meren kaiku. Silti tämän uuden alun keskellä voimistui myös levottomuus, ja ihmiset lankesivat toisen kerran. Pimeys sai uuden ilmenemismuodon: kenties se oli Mulkhêrin [Melkorin] varjo, tai sitten joku sen palvelijoista joka imi siitä voimaa ja nousi mahdissa kilpaa Anadûnen kanssa. Tuolla pahalla olennolla oli monta nimeä, mutta nimi jonka hän otti valtaan noustessaan oli Zigûr, Zigûr Suuri. Hänen muotonsa oli kaunis katsella ja hän vaikutti viisaalta, ja hänestä tuli pian Keski-maan sydämessä monien kansojen mahtava kuningas. Hän antoi ihmisille lain ja järjestyksen, ja hänen hallintonsa hyödytti kaikkia jotka olivat ennen kärsineet puutetta. Hän teki vauraiksi ja yltäkylläisiksi ne jotka seurasivat häntä, mutta ne jotka vastustivat häntä, ajettiin erämaahan kuolemaan. Zigûr (kuten Mulkhêr ennen häntä) pyrki alati kuninkaitten kuninkaaksi ja jumalaksi ihmisille. Hänen valtansa levisi hitaasti pohjoisen ja etelään, ja mitä enemmän hän kuuli tarinoita Merikuninkaiden mahdista, sitä enemmän hän heitä vihasi, ja pelkäsi, että he valloittaisivat hänen maansa ja kukistaisivat hänen valtakuntansa, ja sydämessään hän punoi juonia Anadûnên tuhoksi.” (6)

Vaikka Sauronia pelättiin ja kunnioitettiin, hän ei näytä saavuttaneen edes mahtinsa huipulla mainittavaa menestystä sodassa. Sotiminen oli selvästi Sauronin surkein ominaisuus. Harva tullee ajatelleeksi, että Sauron kukistettiin tai tapettiin peräti neljästi Toisella ajalla vaikka Keski-Maan mahtavimmaksi taikaesineeksi kuviteltu Suurin Sormus oli hänen hallussaan. Suur-Saksan tavoin Sauron ryntäili yhä uudestaan ja uudestaan hyödyttömiin hyökkäyssotiin vihollisiaan vastaan. Joka kerta hänet lyötiin nöyryyttävästi takaisin. Itse asiassa Sauron ei koko elämänsä aikana voittanut yhtään sotaa.

Ensimmäisen tappionsa hän kärsi vuosien II 1693–1701 sodassa. Kukistettuaan ensin Eregionin ja Lindonin yllätyshyökkäyksen turvin hän kärsi musertavan tappion Númenorin lähettämille interventiojoukoille. 3200–luvun siirtomaasodassa Sauron hyökkäsi mahtavaksi paisuneen Númenorin siirtokuntiin, mutta kun kuningas Ar-Pharazôn sai Númenorin joukot mantereelle, Sauronin armeija antautui yksin tein. Kolmannen kerran Sauron kukistui ja hänen ruumiinsa tuhoutui Númenorin upotessa meren aaltoihin. Inkarnoiduttuaan uudelleen Tuomiovuorella hän ryhtyi ehkäisysotaan haltioita ja Númenorin pakolaisia vastaan…  ja turpaan tuli taas. Elendil ja Gil-galad tappoivat hänet uudelleen ja Isildur leikkasi häneltä sormen irti.

Ottaen huomioon, miten vähän Sauronille oli iloa sormuksestaan, on hämmästyttävää, että Sormusten Sodan aikaan viisaat olivat kauhuissaan siitä mahdollisuudesta, että Sauron saisi sormuksensa takaisin. Sauronin kannalta Sormuksen ainoa todennettu ja samalla merkittävin voima oli siinä, että se oli hirnyrkki. Niin kauan kun Sormus oli olemassa, Sauron pystyi Voldemortin tavoin palaamaan aina takaisin elävien kirjoihin. Kauniin hahmonsa hän kuitenkin kadotti jo ensimmäisen kuolemansa yhteydessä. Tästä tulemmekin tärkeään kysymykseen, miltä Sauron näytti?

Esiaikoina Sauronia pidettiin muodonmuutosten mestarina. Hän saattoi muuttua halutessaan esimerkiksi sudeksi, käärmeeksi ja lentäväksi vampyyriksi. Toisella ajalla hän esiintyi pitkänä, kauniina ja viisaana miehenä, mutta alaisilleen myös täyteen rautahaarniskaan ja rautakruunuun sonnustautuneena “mustana ruhtinaana”. Tolkien antaa ymmärtää, että Sauron omaksui Melkorin hahmon ja onnistui huijaamaan tällä tavoin monia Melkorin entisiä palvelijoita itselleen. Jotkut ovat saaneet päähänsä, että Kolmannella ajalla Sauron esiintyi leijuvana silmämunana. Ajatus ei ole ihan tuulesta temmattu. Frodo näki Galadrielin peilissä yksinäisen silmän, joka täytti melkein koko peilin. “Silmää reunusti tuli, mutta se itse oli kiiltävä, keltainen kuin kissan, tarkkaavainen ja kiinteä, ja sen pupillin musta viiru aukeni kuiluksi, ikkunaksi tyhjyyteen”. (7)

Tulinen silmä on kuitenkin nähtävä Sauronin symbolisena kuvauksena. Länsikairan Punaisen Kirjan kertojat puhuvat usein runollisesti Silmästä tarkoittaessaan Sauronia. Luometon Silmä oli myös Sauronin tunnus. Tolkienin hyvin tuntemissa englantilaisissa sana-arvoituksissa “luometon silmä” on myös auringon toisintonimi. Halusiko ihmisille jumalkuninkaana esiintyvä Pimeyden Herra olla myös auringon herra? Sauronin palvonnasta idän ja etelän ihmisten keskuudessa ei ole säilynyt mitään kuvauksia, mutta ei ole vaikeaa kuvitella pappien osoittaneen Sauronin mahdin esimeriksi auringonpimennysten avulla.

Kolmannen ajan lopulla kriittisesti heikentynyt Sauron ei tullut esille edes viime hetkellä. Kenties hänen inhimillinen ruumiinsa oli niin rujo ja rampa, ettei hän rohjennut näyttäytyä kuin lähimmille alaisilleen. Klonkku kuitenkin saattoi todistaa, että hänen mustassa kädessään oli Isildurin jäljiltä vain neljä sormea (8).  Lopullisen vahvistuksen Sauronin inhimillisestä hahmosta Tolkien antoi vasta vuonna 1963 päivätyssä kirjeessä (9). Lopun aikojen Sauron oli selkeästi vain varjo entisestään, mutta eipä hyvin mennyt hänen lähimmillä apulaisillakaan. Sormusta etsimään lähetetyt Sauronin huippuagentit olivat puolisokeita, pelkäsivät vettä ja aurinkoa eivätkä kyenneet puhumaan muuten kuin sihisemällä. Sic transit gloria mundi.

Alaviitteet

  1. TSH II.2 s. 379. “Sillä mikään ei ole alkujaan paha. Ei edes Sauron.”
  2. Myths Transformed, HoME X s. 396.
  3. Keski-Maassa noituus (sorcery, necromancy) on keino, jolla kuolevaiset olennot voivat käyttää hyväkseen kaikessa materiassa uinuvaa Melkorin sielua.
  4. Silmarillion, s. 212.
  5. The Drowning of Anadûnê, HoME IV, s. 331–413.
  6. The Drowning of Anadûnê, HoME IV, s. 363. Oma suomennos.
  7. TSH II.7 s. 511.
  8. TSH IV.3 s. 337 “Tosi on, hänellä on mustassa kädessä vain neljä sormea, mutta ne riittää.”
  9. The Letters of J.R.R. Tolkien, N:o 246. “The form that he took was that of a man of more than human stature, but not gigantic.”
wordpress plugins and themes automotive,business,crime,health,life,politics,science,technology,travel

3 vastausta

Seuraavat »