Ruotsin syyskuun vaaleissa oikeistoblokki menetti enemmistönsä ja vasemmisto voitti täpärästi 30 000 äänellä. Muodostaakseen hallituksen sosialidemokraattien on saatava vielä taakseen äärivasemmisto, radikaalit vihreät ja nykyään liberaalifeministiseksi itsensä määrittelevä keskustapuolue. Se on kuitenkin jo selvää, että ensimmäistä kertaa maan historiassa muslimit nousivat ryhmänä vaa’ankieliasemaan ja ratkaisivat vaalit vasemmistoblokin hyväksi.
Sosialidemokraatit ovat osoittaneet olevansa valmiita mihin tahansa äänien toivossa. Magdalena Andersson lupasi läheisempiä suhteita kurdien sosialistipuolue PYD:n kanssa ja kampanjoi ahkerasti arabian kielellä Ruotsin maahanmuuttajalähiöissä. Vaaleissa äänioikeutetuista 38 % ei ollut vielä Ruotsin kansalaisia kaksikymmentä vuotta sitten. Oikeistohallitus kaivoi oman hautansa ja varmisti tappionsa jakamalla vielä 200 000 Ruotsin kansalaisuutta ruotsidemokraattien vastustuksesta huolimatta.
Pitkään jatkuneen väestönvaihtopolitiikan ansiosta Ruotsissa asuu nykyään jo miljoona muslimia. Ennen vaaleja tehtyjen gallupien mukaan 80 % muslimeista ilmoitti äänestävänsä vasemmistoa. Joillakin äänestysalueilla, kuten Malmön Rosengårdissa ja Tukholman Rinkebyssä vasemmisto sai hämmästyttävät 95 % annetuista äänistä – tulos, josta jopa Saddam Hussein tai Vladimir Putin olisi voinut olla kateellinen.
Ainoa hallituskoalitio, joka on edes yrittänyt korjata massamaahanmuuton tuottamia ongelmia Ruotsissa, on nyt mahdollisesti pysyvästi ulkona vallasta samaisen maahanmuuton ansiosta. Ilkeämielinen voisi väittää, että islaminuskoiset siirtolaiset ovat vasemmistolle äänestysperäistä maahanmuuttoa. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään uusi ilmiö, joten on syytä valottaa hieman islamo-vasemmistolaisuuden (ranskaksi islamo-gauchisme) historiaa.
Islamo-vasemmistolaisuudella viitataan historialliseen ja poliittiseen ilmiöön, jossa maalliset sosialistit ja uskonnollis-poliittiset islamistiliikkeet tekevät taktista yhteistyötä. Puhtaan ideologisesti tarkasteltuna marxilaisuus (jolle uskonto on ollut “oopiumia kansalle”) ja islamismi (joka pyrkii šaria-lakiin ja teokraattiseen yhteiskuntaan) ovat keskenään täysin vastakkaisia liikkeitä. Käytännön valtapoliittisista syistä ne ovat kuitenkin toistuvasti löytäneet yhteisen sävelen.
Vasemmistoa ja islamisteja on yhdistänyt yhteinen vihollinen: länsimaiden, Yhdysvaltojen, kapitalismin ja Israelin vastustaminen, mutta myös paikallisten monarkioiden ja siirtomaavallan vastustaminen. Islamilaisissa maissa vasemmisto on tarvinnut islamistien kykyä tavoittaa suuret massat. Kun muslimiväestön määrä on kasvanut tarpeeksi suureksi, sama logiikka on ajanut vasemmiston kosiskelemaan muslimien ääniä myös lännessä. Joka ikinen kerta se on koitunut lopulta vasemmiston omaksi turmioksi.
Strateginen liitto islamin kanssa
Pian lokakuun vallankumouksen jälkeen Leninin bolševikit oivalsivat, ettei kommunistinen vallankumous leviäisikään Länsi-Eurooppaan. Katseet käännettiin itään ja etelään. Komintern järjesti vuonna 1920 Bakussa kokouksen, jossa bolševikit kehottivat muslimikansoja pyhään sotaan, jihadiin, länsimaista imperialismia vastaan. Lenin argumentoi, että siirtomaa-alueilla kommunistien oli liittouduttava paikallisten uskonnollisten ja nationalististen liikkeiden kanssa, koska ne vastustivat samaa kapitalistista vihollista. Tämä oli ensimmäinen virallinen oppi siitä, että marxilaiset voivat käyttää uskonnollista liikehdintää vipuvartena.
Brittiläisen historioitsijan E. H. Carrin mukaan Komintern kohteli muslimeja silkkihansikkain pyrkiessään kanavoimaan uskottomia vastaan käytävän jihadin palvelemaan maailmanvallankumouksen tavoitteita. Muslimien suosiosta käytiin kuitenkin kovaa kilpailua. Myös Italian fasistit ja Saksan kansallissosialistit pyrkivät sotien välisenä aikana liittoutumaan erilaisten jihadististen ja arabinationalististen liikkeiden kanssa. Olihan heillä täsmälleen sama vihollinen kommunistien kanssa – kapitalistiset länsimaat.
Kansallissosialistien tärkein liittolainen Lähi-idässä oli Jerusalemin suurmufti Hajj Amin al-Hussein. Kirjassani Valtakunta olen kirjoittanut pidemmin tästä islamin ja fasismin yhteistyöstä:
Hajj Amin al-Husseinin kehittelemä radikaali islamin tulkinta vaikutti merkittävästi Muslimiveljeskuntaan ja myöhempiin palestiinalaisiin vastarintaliikkeisiin. Al-Husseini oli arabikapinan epäonnistuttua paennut Irakin kautta Teheraniin, josta hän päätyi Berliiniin. Saksan Kairon-suurlähettiläs Eberhard von Stohrer luonnehti muftin saamista Berliiniin “onnenpotkuksi, joka on käytettävä täysimittaisesti hyväksi”. Stohrerin mukaan kansallissosialismilla oli islamin kanssa paljon yhtymäkohtia ja Führer oli muslimien keskuudessa ylistetty sankari.
Al-Husseini ja Hitler tapasivat 28. marraskuuta 1941. Mufti vakuutti koko arabimaailman vankkumatonta ystävyyttä, mikäli Hitler kallistaisi korvansa Palestiinan, Irakin ja Syyrian itsenäisyyshaaveille. Führer lupasi omasta puolestaan “tinkimätöntä taistelua juutalaisia vastaan”: juutalaiskysymys tullaan ratkaisemaan ensin Euroopassa, sitten sen ulkopuolella. Hitler antoi al-Husseinille myös sanansa, että Saksa tulee kannattamaan arabimaiden itsenäisyyttä, jahka aika on sille kypsä.
Islamistien lisäksi monet panarabialaisen liikkeen johtajat saivat vaikutteensa kansallissosialisteilta. Nuoregyptiläisen puolueen (Hizb Misr al-Fatā) johtajat osallistuivat vieraina vuoden 1936 Nürnbergin puoluepäiville. Puolueen kasvatteja olivat mm. nuoret upseerit Gamal Abdel Nasser ja Anwar Sadat, jotka nousivat myöhemmin valtaan Egyptissä. Irakissa perustettu panarabialainen nuorisojärjestö al-Futuwwa omaksui ohjelmansa ja univormunsa Hitler-Jugendilta. Kun liittoutuneet näytti voittavan sodan, Lähi-idän arabisosialistit käänsivät katseensa takaisin Neuvostoliiton suuntaan.
Irak ja Egypti: muslimit pettivät vasemmiston
Irakin voimakas kommunistinen puolue (ICP) oli 1950-luvulla yksi arabimaailman suurimmista. Kun Irakin monarkia syrjäytettiin vuoden 1958 vallankumouksessa, kommunistit muodostivat tilapäisiä taktillisia liittoumia eri sunni- ja šiiaryhmittymien ja arabinationalistien kanssa hallitakseen katuja ja syrjäyttääkseen vanhan eliitin. Liitto oli kuitenkin lyhytaikainen: valtataistelun kiristyessä kommunistit petettiin ja heille kävi kalpaten.
Egyptissä vasemmiston ja maan vahvimman islamistisen järjestön, Muslimiveljeskunnan, suhde on ollut sen sijaan pitkä ja monimutkainen. Jo mainittu Gamal Abdel Nasser nousi valtaan “vapaiden upseerien” tekemässä vallankumouksessa vuonna 1952. Nasser teki aluksi yhteistyötä sekä kommunistien että Muslimiveljeskunnan kanssa, mutta käänsi kurssin nopeasti kohti omaa kansallista arabisosialismiaan. Islamistit yrittivät murhata Nasserin, jonka seurauksena Muslimiveljeskunta kiellettiin.
Egyptin vankiloissa kommunistit ja islamistit päätyivät samoihin selleihin, jossa he alkoivat tehdä yhteistyötä. Nasserin seuraaja, Anwar Sadat (1970–1981), päätti liittoutua mieluummin Muslimiveljeskunnan kanssa marxilaista vasemmistoa vastaan. Islamistit päästettiin pois vankilasta tekemään hyökkäyksiä vasemmistolaista opiskelijaliikettä vastaan yliopistoissa. Sadatin suunnitelma kostautui, kun radikaalit islamistit murhasivat myös hänet.
Vuoden 2011 Tahririn aukion vallankumous (ns. Arabikevät) oli Egyptin vasemmiston ja islamistien yhteistyön huipentuma ja sen lopullinen tuho. Nuoret vasemmistolaiset ja liberaalit aloittivat protestit, mutta Muslimiveljeskunta toi mukaan massat ja logistiikan. Kun presidentti Mubarak syöstiin vallasta ja maassa järjestettiin vapaat vaalit, islamistinen Muslmiveljeskunta voitti ne ylivoimaisesti. Valtaan päästyään Veljeskunta hylkäsi kaikki taktiset lupauksensa “moniarvoisesta” yhteiskunnasta ja ajoi läpi islamistisen perustuslain. Vasemmistolaiset liikkeet murskattiin täysin.
Kun armeija Abdel Fattah al-Sisin johdolla kaappasi vallan 2013, Veljeskunta julistettiin terroristijärjestöksi, tuhansia jäseniä tapettiin tai vangittiin ja johto ajettiin maanpakoon. Islamistien nujertamisen jälkeen Sisi otti kohteekseen vasemmisto-opposition, kansalaisjärjestöt ja ammattiliitot. Vasemmistointellektuellien keskuudessa käydään edelleen katkeria väittelyitä siitä, oliko suurempi virhe liittoutua Veljeskunnan kanssa 2011 vai armeijan kanssa vuonna 2013.
Libanon ja Hizbollah: varoittava tarina
Kun Libanon itsenäistyi vuonna 1943, kristityillä oli vielä suhteellinen enemmistö. Maan hallintojärjestelmä rakennettiin vallanjaon pohjalle: presidentin oli aina oltava maroniittikristitty, pääministerin sunnimuslimi ja parlamentin puhemiehen šiiamuslimi. Väestösuhteet alkoivat kuitenkin nopeasti muuttua muslimien eduksi. Libanon teki ratkaisevan virheen, kun Israelin perustamisen (1948) ja Jordaniasta tapahtuneen karkotuksen (Musta syyskuu, 1970) myötä maahan päästettiin satojatuhansia palestiinalaispakolaisia, jotka olivat sunnimuslimeja. Tämä järkytti pysyvästi maallista ja uskonnollista vallanjakoa.
Libanonin johto teki toisen emämunauksen vuonna 1969 luovuttamalla Kairon sopimuksessa pakolaisleirinsä ja osan omasta alueestaan palestiinalaisten aseellisen järjestön PLO:n haltuun. Tämä murensi Libanonin valtiosuvereniteetin. Valtion perinteisen määritelmän mukaan valtiolla on aseellinen monopoli hallitsemallaan alueella, ja kilpailevien pyssymiesjoukkojen salliminen ajoi nopeasti maan sisällissotaan (1975–1990).
Sisällissodassa Libanonin kommunistinen puolue ja muut vasemmistoryhmät taistelivat Israelin miehitystä vastaan Etelä-Libanonissa. Iranin vallankumouskaarti IRGC:n perusti Libanoniin oman šiialaisen taistelujärjestönsä Hizbollahin, josta tuli nopeasti Israelin vastaisen taistelun keihäänkärki. Vasemmistolaiset ryhmät vetäytyivät taka-alalle ja asettuivat tukemaan Hizbollahia anti-imperialistisen oppinsa nimissä – siitä huolimatta, että Hizbollah oli äärikonservatiivinen ja teokraattinen järjestö, joka murhasi ja syrjäytti useita vasemmistopoliitikkoja Libanonissa.
Sisällissodan päätyttyä kaikki muut aseelliset ryhmät kiellettiin, mutta Hizbollah sai pitää aseensa. Näin Hizbollah kasvoi sotilaallisesti vahvemmaksi kuin Libanonin oma armeija. Entisestä kristitystä ja länsimaisesta maasta tuli islamistisen terrorismin pesä ja pysyvä uhka Israelin olemassaololle. Vasemmisto ei sen sijaan hyötynyt islamo-vasemmistolaisesta liittoumasta tälläkään kertaa millään tavalla.
Palestiina ja Hamas
Palestiinan vapautusjärjestö PLO oli pitkään vasemmistolaisten ryhmittymien (kuten Fatah, PFLP ja DFLP) hallitsema. Kun islamistinen terroristijärjestö Hamas perustettiin vuonna 1987, se asettui kilpailemaan PLO:n maallista johtoa vastaan. Tästä huolimatta marxilais-leniniläiset Palestiinan vapautuksen kansanrintama (PFLP) ja muut radikaalit vasemmistolaiset ryhmät ovat toistuvasti muodostaneet “yhteisrintamia” Hamasin ja Islamilaisen jihadin kanssa taistelussa Israelia vastaan.
Myös länsimaissa vasemmistoliikkeet ovat ilmaisseet tukensa Hamasille. Tuki palestiinalaisille pohjautuu pitkälti Neuvostoliiton luomaan anti-imperialistiseen ja antikolonialistiseen kehystykseen, jossa viholliseksi koetaan Israel ja Yhdysvallat. Israelin valtio näyttäytyy tällöin länsimaisen kolonialismin jatkeena ja palestiinalaiset sen uhrina. Tästä viitekehyksestä käsin Hamasia ei nähdä islamistisena terroristijärjestönä, vaan oikeutettuna vastarintaliikkeenä. Samaan aikaan monet vasemmistolaiset kuitenkin ymmärtävät Hamasin ideologian – joka vastustaa naisten oikeuksia ja seksuaalivähemmistöjen olemassaoloa – olevan suorassa ristiriidassa heidän omien perusarvojensa kanssa.
Käsitteen “islamo-vasemmistolaisuus” (islamo-gauchisme) loi ranskalainen sosiologi Pierre-André Taguieff vuonna 2002 kuvaamaan äärivasemmiston ja poliittisen islamin taktista liittoa. Yhteistyön kehittymistä on vauhdittanut molemminpuoleiset strategiset intressit. Työväenluokan enemmistön edustaessa yhä perinteisiä ja kansallismielisiä arvoja vasemmisto on siirtänyt fokuksensa marginaaliryhmiin. Länsimaissa asuvat muslimiväestöt nähdään uutena sorrettuna luokkana, jota vasemmiston tulee puolustaa “systeemiseltä rasismilta”. Palestiinalaisten puolustamisesta on tullut koko globaalia vasemmistoa yhdistävä tekijä.
Poliittisen islamin edustajat ovat vastaavasti omaksuneet vasemmiston antirasistisen käsitteistön. Muslimiveljeskunta asemuotoisti “islamofobian” leimasanaksi, jolla se pyrkii torjumaan kaikkea islamiin kohdistuvaa arvostelua. Ranskalainen filosofi Pascal Bruckner, intialainen Kenan Malik ja brittiläinen kirjailija Douglas Murray ovat tehneet tunnetuksi, miten islamistit hyödyntävät länsimaiden syyllisyydentuntoa ja vasemmiston luomaa rasisminvastaista lainsäädäntöä hiljentääkseen vastustajansa. Monet ihmisoikeusaktivistit, erityisesti islamilaisista maista paenneet toisinajattelijat ja ex-muslimit, pitävät islamofobian käsitettä de facto jumalanpilkkalakina.
Ranska ja La France Insoumise
Ranskassa Jean-Luc Mélenchonin johtama vasemmistopuolue La France Insoumise (LFI) ja muut äärivasemmistolaiset ryhmät ovat toistuvasti liittoutuneet islamististen ja fundamentalististen toimijoiden kanssa vaalivoittojen toivossa. Merkittävin käännekohta tapahtui marraskuussa 2019, jolloin LFI ja muut vasemmistojohtajat osallistuivat Pariisissa suureen islamofobian vastaiseen marssiin (Marche contre l’islamophobie). Mielenosoituksen pääorganisaattorina toimi “Ranskan islamofobian vastainen kollektiivi” CCIF, joka on osa kansainvälistä Muslimiveljeskuntaa.
Samalla järjestö levitti äärimmäistä islamistista propagandaa ja maalitti opettajia, mikä johti Samuel Patyn brutaaliin murhaan lokakuussa 2020. Useita henkilöitä tuomittiin avunannosta terroritekoon ja valheellisen vihakampanjan lietsomisesta, mutta hovioikeus lievensi tekijöiden tuomioita vuonna 2024. Tapaus on tyypillinen Ranskassa, jossa oikeuslaitos on vahvasti vasemmalle kallellaan. CCIF-järjestö lakkautettiin, mutta Muslimiveljeskunnan ja vasemmiston yhteistyö on jatkunut muissa järjestöissä.
Mélenchonin LFI on ainoa puolue, joka vastustaa järjestelmällisesti julkisten tilojen huivi- ja abaya-kieltoja. Vasemmisto on kehystänyt islamilaisten asujen kiellot “rasismiksi” ja “musliminaisten sortamiseksi”. LFI äänesti vuonna 2021 myös lakia vastaan, joka pyrki rajoittamaan ulkomaista rahoitusta moskeijoille ja valvomaan radikaalia opetusta. Sama linja jatkui parlamentissa, jossa LFI asettui vastustamaan lakialoitteita julistaa Muslimiveljeskunta terroristijärjestöksi. Hamasin hyökättyä Israeliin lokakuussa 2023 LFI otti Ranskassa jyrkimmän pro-palestiinalaisen kannan. Se kieltäytyi nimittämästä Hamasia terroristijärjestöksi, kutsui sen toimia “lailliseksi sotatoimeksi” ja järjesti mielenosoituksia yhdessä Hamasia tukevien palestiinalaisten kanssa.
Kun Ranskan työväenluokka on siirtynyt pitkälti Kansallisen liittouman (Marine Le Pen) kannattajaksi, vasemmisto kerää nyt äänensä radikalisoituneista muslimilähiöistä. Vaalikampanjoissa LFI tekee ruohonjuuritason työtä Muslimiveljeskunnan paikallisjärjestöjen ja muiden islamistien kanssa. Taktiikka on ollut LFI:lle menestys, sillä tilastojen mukaan noin 60–70 % kaikista Ranskan muslimeista on äänestänyt LFI:tä tai Jean-Luc Mélenchonia. Herää tietysti kysymys, kumpi tässä käyttää hyväkseen kumpaa.
Miten islamo-vasemmistolle aina käy?
Historioitsijat ja politiikantutkijat ovat nostaneet näistä historiallisista esimerkeistä esiin tietyn kaavan. Vasemmisto uskoo pystyvänsä käyttämään hyväkseen islamistien ruohonjuuritason mobilisaatiovoimaa (moskeijat, sosiaaliverkostot) vaalivoiton tai kumouksen saavuttamiseen. Lähes poikkeuksetta valtaan päästyään kurinalaisemmat ja fanaattisemmat islamistit ovat kääntyneet vasemmistolaisia liittolaisiaan vastaan.
Historian tunnetuin ja varoittavin esimerkki löytyy Iranista, jossa äärivasemmisto ja ajatollah Ruhollah Khomeinin johtamat islamistit ryhtyivät yhdessä vallankumoukseen länsimielistä šaahia vastaan. Vasemmisto todella uskoi naiiviuttaan šiialaisten massojen nostavan heidät valtaan. Khomeinin julistettiin olevan “edistyksellinen anti-imperialistinen johtaja”, ja kaikkia työläisiä kehotettiin tukemaan häntä.
Khomeinin saatua vallan kymmeniä tuhansia ihmisiä vangittiin, kidutettiin ja tapettiin kaduille. Khomeinia tukeneet kommunistit pakotettiin julkisiin tunnustuksiin, joissa he joutuivat haukkumaan marxilaisuutta ja pyytämään anteeksi vakoiluaan Neuvostoliiton hyväksi. Niin sanotut “kuoleman komiteat” kuulustelivat poliittisia vankeja, jotka lopulta teloitettiin ja heitettiin joukkohautoihin. Iranin šiialainen teokratia on yksi maailman verisimmistä. Vielä vuoden 2026 keväällä Iranissa tapettiin hallintoa vastustaneiden mielenosoitusten seurauksena joidenkin arvioiden mukaan satatuhatta ihmistä.
