Archive for the 'Historia' Category

Mar 15 2012

Kummat maat I – Rapulipun alla

Published by under Historia,Kummat maat


Kuurinmaan herttuakunnan kauppalippu: Musta taskurapu vadelmanpunaisella pohjalla.

Harvoin näkyvät kahden eri aikakauden reunat yhtä terävästi kuin 1562 Liivinmaalla. Siihen asti nykyisen Eestin ja Latvian alueet olivat kuuluneet Liivinmaan ristiretkeläisvaltiolle. Aikalaiset tunsivat sen paremmin kirkollisella nimellään Terra Mariana, Maarianmaa. Alun perin paavilliseksi suojelusvaltioksikin kaavailtu Kalpaveljien perustama Liivinmaa oli keskiaikainen valtio sanan kaikissa merkityksissä: Maata hallitsi vierasmaalainen hengellinen ylimystö, ritarit ja piispat. Paikallinen väestö eli täydellisessä maaorjuudessa.

Mutta paljon vettä oli ehtinyt virrata Väinäjoessa sen jälkeen kun ritarikunta oli alunperin pakkokäännyttänyt maan. Jerusalem ei ollut enää  maailman keskus; renessanssi oli tullut ja useimmissa muissa maissa myös mennyt; uskonpuhdistus oli potkaissut paavinvallan kannattajat pois Pohjois-Euroopasta. Liivinmaan ritarit olivat voimattomia 1500–luvun tuliasein varustettuja massa-armeijoita vastaan. Armoniskun Liivinmaalle antoi Moskovan modernisoija ja hirmuhallitsija Ivan Vasiljevitš. Moskova, Tanska, Ruotsi ja Puola-Liettuan Rzeczpospolita jakoivat maat keskenään. Ritarikunnan viimeinen maamestari Gotthard Kettler osoitti tilannetajunsa: Hän kääntyi luterilaisuuteen ja lakkautti koko hengellisen ritarikunnan sillä ehdolla, että hän saisi hallita omia sukumaitaan. Näin myös tapahtui.

Gotthardista tuli Kuurinmaan herttua. Nimellisesti Puolan vasallina mutta käytännössä täysin riippumattomana herttuakuntana Kettlerin suvun ja saksalaisen aateliskorporaation yksityisomaisuutenaan hallitsemasta, takapajuisesta maatalousmaasta alkoi äkisti ja täysin odottamatta kehittyä Itämeren alueen nykyaikaisin valtio. Syynä tähän oli yksi mies: herttua Jakob Kettler (1610–1682), Gotthardin pojanpoika. Hän oli opiskellut Hollannissa, joka tuohon aikaan oli vallankumouksellisten ajatusten, tieteen ja teknologian maa. Jakob innostui merkantilismista. Hän kutsui pieneen herttuakuntaansa tiedemiehiä kaikkialta Euroopasta. Hän kehitti maataloutta, otti käyttöön uusia viljalajikkeita, perusti rautasulattoja ja salpietarinkeittämöitä, lasitehtaita sekä saippua– ja paperitehtaita.

Mutta vielä kummempaa tapahtuu: Jakob oli vakuuttunut siitä, että todelliset rikkaudet eivät synny kyntö- ja kylvöpuuhista vaan kaupankäynnistä. Ventspilsiin kutsuttiin hollantilaisia laivanveistäjiä, jotka saivat tehtäväkseen rakentaa herttualle Euroopan nykyaikaisimman laivaston. Koska jokaisella menestyvällä valtiolla oli siirtomaita, Jakob pyrki hankkimaan niitä. Voimakkaan laivastonsa avulla Kuurinmaasta tuli maailman pienin siirtomaavalta. 1650–luvun alussa rapulippu liehui kahdessa paikassa maailman toisella puolella: Tobagon saaren Antilleilla ja Gambiajoen suulla St. Andrewin saarella Afrikassa. Tobagosta tuli Uusi Kuurinmaa (Neu-Kurland), jonne muutti kaiken kaikkiaan pari tuhatta kuurinmaalaista. Samaan aikaan kun purjehdus Turusta Tallinnaan tai Lyypekkiin oli suomalaiselle eksoottisinta mitä saattoi ajatella, liiviä ja lättiä puhuneet seilorit heittelivät toisiaan kookospähkinöillä Länsi-Intiassa.

Siirtomaat tuottivat Baltiaan ihmeitä, joista naapurimaissa Puolassa, Venäjällä ja Ruotsissa ei oltu kuultukaan: sokeria, tupakkaa, kahvia, puuvillaa, inkivääriä, rommia, kaakaota, kilpikonnia ja papukaijoja. Jakob möi niitä eteenpäin hyvään hintaan ja pian herttuakunnan laivasto kasvoi käsittämään yli 200 alusta, joista 40 suuria ja nopeita kaljuunoita. Pienestä Kuurinmaan nokassa sijaitsevasta kääpiövaltiosta oli tullut Itämeren ylivoimaisesti suurin merimahti, joka kilpaili Hollannin kanssa. Näytti siltä, että rapulipun alla vain taivas oli rajana.


Kuģis senatnīgs
Tuvāk peld, un redzu tam iesarkanā flagā
Vēzis melns un līks.
Vai no Gambijas tev braukt, vai Tabago krastiem
Hercogs Jēkabs liek,
Burām piepūstām, žuburainiem mastiem,
Cēlais kurzemniek?

Osaltaan menestys oli johtunut siitä, että ulkopoliittisesti herttua Jakob oli liittoutunut protestanttisen Englannin ja Hollannin kanssa katolista Espanjaa vastaan. Liitto alkoi rakoilla, kun Hollanti ja Englanti alkoivat kinastella keskenään siirtomaidensa laajentamisesta, ja Kuurinmaan koloniat joutuivat näiden kahden kiistakapulaksi. Herttualla oli omiakin ongelmia: Kuurinmaa oli joutunut keskelle Pohjan sotaa. Ruotsalaiset joukot olivat miehittäneet maan ja herttua itse joutui viettämään pari vuotta vankeudessa (1600–luvun puoliväli oli idässä ylipäätään hirveän sekavaa aikaa: Karjalassa käytiin ns. ruptuurisotaa ja hetmani Bogdan Hmelnitskin kapina Puolaa vastaan ajoi mukaan myös Venäjän ja Krimin kaanin).

Hollanti käytti Pohjan sotaa hyväkseen ja kaappasi Uuden Kuurinmaan 1659, mutta Olivan rauha palautti sen takaisin. Sitten tulivat espanjalaiset ja bukanieerit. Elämä Karibialla ei ollut koskaan kovin rauhallista. Herttua Jakobin kuoltua koko siirtomaa myytiin Hollannille, ja kuurinmaalaiset kolonistit sulautuivat muihin protestanttisiin siirtolaisiin. Mielenkiintoisena sivuhuomiona mainittakoon, että Uuden Kuurinmaan kuvernöörejä kuitenkin nimitettiin vuoteen 1795 asti, jotta heidän nimissään voitiin myöntää virallisia kaapparikirjoja Karibialla toimiville kuurinmaalaisille merirosvoille.

Kuurinmaan käsittämätön nousu kääpiövaltiosta kukoistukseen tapahtui muutamassa vuosikymmenessä ja katosi yhtä nopeasti. Kaikki oli riippunut herttua Jakob Kettlerin omista ponnistuksista. Jakobin kuoleman jälkeen Kuurinmaan teollinen toiminta taantui, ulkomaankauppa lakkasi, laivasto myytiin, eikä se enää eronnut maatalousvaltaisista naapurimaistaan. Taloudellinen hyvinvointi ei myöskään jäänyt näkymään Kuurinmaan kulttuurielämään. Kahtiajako kauppaa käyvään saksalaiseen yläluokkaan ja maata viljelevään alkuperäisväestöön pysyi koskemattomana. Saksalaisten ritarien jälkeläisille liiviläinen oli yhä lukutaidoton maaorja, niin merkityksetön ja vähäpätöinen, ettei edes hänen pakanuuteensa puututtu – vaikka rapulipun alla olisi yhdessä purjehdittu.

No responses yet

Mar 01 2012

Swing Heil!

Published by under Historia

1920-luvulla jazz-kulttuuri ja “neekeri-revyyt” villitsivät Saksaa. Laman jälkeen kabareen huippukausi oli auttamattomasti ohi, mutta jazz oli tullut Saksaan jäädäkseen. Vaikka “neekerimusiikki” olikin kansallissosialistisessa Saksassa entartete Musik ja propagoi kansanyhteydelle vaarallista angloamerikkalaista rappiokäyttäytymistä, se ei ollut myöskään kiellettyä. Levykaupat myivät jazzlevyjä vapaasti aina vuoteen 1937 asti, sen jälkeen tietyin rajoituksin.

Siksipä Valtakunnan nokkamiehille oli helpotus, kun 30-luvun loppupuolella Saksaan rantautui amerikkalainen swing, joka oli muodoltaan rauhallisempaa ja antoi vähemmän tilaa improvisoinnille. Swingiä suosittiin “arjalaisempana” musiikkityylinä ja sitä kuultiin runsaasti ajan elokuvissa. Berliinin ja Hampurin kosmopoliiteissa kaupungeissa virisi suursodan aattona väkevä swing-nuorten vastakulttuuri, Swing-Jugend. Nämä teinit ihailivat amerikkalaista elämäntyyliä, pukeutuivat karrikoidusti, kasvattivat pitkää tukkaa ja kokoontuivat swing-iltamiin tanssimaan estottomasti – ja mikäli Hitler-Jugendin kateellisten ilmiantajien puheita on uskominen, myös harrastamaan vapaata esiaviollista seksiä. Näillä nuorilla oli oma parodinen tervehdyksensäkin, Swing Heil!

Suosittu musiikinlaji koetettiin kaapata osaksi kansallissosialistista weltanschauungia germanisoimalla se. Louis Armstrongin esittämä “Tiger Rag” -kappale levytettiin Saksassa uudelleen nimellä “der Schwartze Panther”. Juutalaisartistit poistettiin viihde-elämästä ja kyörättiin keskitysleireille. Paradoksaalisesti Saksan alkumenestys maailmansodassa vain nosti swing-musiikin suosiota. Miehitetyn Euroopan parhaat yhtyeet tulivat keikkailemaan Saksaan ja rintamille esittämään viihdemusiikkiaan akselivaltain joukoille. Hampurissa järjestettiin 1940 salaiset swing-festivaalit, jotka keräsivät yli 500 nuorta tanssimaan. Tämä huolestutti viranomaisia. Seuraavan vuoden aikana amerikkalaismielinen swing-liike tukahdutettiin.

Jos kansa halusi swingiä, sitä sen piti saada – mutta vain propagandaministeriön hyväksymässä muodossa. Joseph Goebbels keräsi kasaan Saksan parhaista jazz-muusikoista Valtakunnan virallisen propagandaorkesterin Charlie and His Orchestra (aikaisemmin “Bruno and His Swinging Tigers”). Vuosina 1940-1943 toimineeseen kokoonpanoon kuuluivat Karl “Charlie” Schwedler, Lutz Templin, Fritz Brocksieper (rummut), Kurt Abraham (saksofoni) ja Willy Berkin (pasuuna). Sovitukset olivat Lutz Templinin käsialaa, sanoitukset Goebbelsin ja hänen alaistensa. Samaan aikaan puolueen pää-äänenkannattaja solvasi Benny Goodmania ja vannoi kitkevänsä swing-sukupolven Saksasta.

Charlie esiintyi joka ilta kello yhdeksästä eteenpäin Iso-Britanniaan ja Yhdysvaltoihin suunnatuissa lyhytaaltolähetyksissä. Vaikka propagandalähetyksiä ei oltu ajateltu saksalaisten korville, Charlie and His Orchestra sai nopeasti myös Saksassa vannoutuneen fanijoukon. Toisin kuin William Joycen (Lord Haw-Haw) ja Frederick William Kaltenbachin kaltaiset Goebbelsin radiokuuluttajat jotka hirtettiin osallisuudestaan propagandatyöhön, Karl Schwedler ja Lutz Templin saattoivat onneksi jatkaa  muusikon uraansa Yhdysvalloissa. Schwadler oli ammattimuusikko joka teki työtään rahasta – “Charlie and His Orchestra” oli hänelle business as usual.

Swing-nuorten kunniaksi Egosentrifugi suosittelee tänään kuuntelemaan Benny Goodmania ja Cab Callowayta.

No responses yet

Feb 24 2012

Valtakunnasta, historiasta ja lähdekritiikistä

Published by under Historia,Kirjat

Kuten monet tietävät, olen Tolkien-tutkimuksen lisäksi tullut himpun verran tutustuneeksi toisen maailmansodan historiankirjoitukseen. Tämä intohimo sai alkunsa joskus keväällä 1996, kun mieleni valtasi ajatus vaihtoehtoisesta Suur-Suomesta ja maailmasta, jossa akselivallat voittivat suursodan. Olin pienestä pitäen luonut kaikenlaisia kuvitteellisia maailmoja – muun muassa kokonaisen planeetan valtioneen ja historioineen – ja pari lapsellista fantasiaroolipeliäkin, mutta jos ei lasketa sitä että tavanomaisen pikkupojan tavoin vietin lapsuuteni päivät hiekkalaatikolla saksalaisten ja englantilaisten muovisotilaiden kanssa touhutessa, innoitukseni tuli epäilemättä Robert Harrisin vaihtoehtohistoriallisesta menestysromaanista Kolmannen valtakunnan salaisuus.

Continue Reading »

7 responses so far

Aug 19 2011

Achtung, Engländer!

Published by under Historia

Kaikki tietänevät Helsingin kuuluisat suurpommitukset 6.–27.2.1944 ja Suomen ilmapuolustuksen ainutlaatuisen torjuntavoiton. Hampurin, Berliinin tai Dresdenin kohtaloihin verrattuna Helsingin kaupunki säästyi lähes vaurioitta (146 kuollutta, 109 tuhoutunutta taloa). Olen joskus hämmästellyt, miksei Saksa kyennyt puolustamaan omia kaupunkejaan ja siviiliväestöään yhtä hyvin kuin Suomi? Mistä ilmasodassa 1942–1945 oli oikein kysymys?

Helsinkiä pommitettiin kolmena yönä 929 koneen voimin. Pommeja pudotettiin yhteensä 2604 tonnia. Intensiivisyydeltään Aviatsija Dalnego Dejstvijan ilmahyökkäys oli verrattavissa länsivaltojen toimeenpanemiin “tuhannen koneen hyökkäyksiin” Euroopassa. Massiiviset ilmapommitukset olivat seurausta 20– ja 30–luvuilla monissa maissa muotiin tulleesta sotateoriasta, jonka mukaan muita aselajeja ei enää tarvittu, koska voimakkaat pommitusilmavoimat murentaisivat kerralla vastustajan puolustuskyvyn. Tätä ajatussuuntaa kutsuttiin douhetismiksi sen innokkaimman apostolin, italialaisen kenraali Giulio Douhetin mukaan. Eräs Douhetin opetuslapsista oli Sir Arthur “Bomber” Harris. RAF:n Bomber Commandin sodanaikaisena johtajana hän pyrki osoittamaan Douhetin teorian paikkaansapitäväksi myös käytännössä.

Harris uskoi vakaasti strategisten pommitusten ratkaisevaan merkitykseen lopullisen voiton saavuttamisessa. Hän oli varma siitä, että Saksan teollisuustuotanto ja siviiliväestön moraali voitaisiin lamauttaa keskimäärin 1000 koneen voimin tehdyillä ja vuoden kestävillä tauottomilla pommituksilla. Teknisten rajoitusten vuoksi Bomber Command ei kyennyt tarkkoihin iskuihin. Siksi maaliksi päätettiin kesäkuussa 1940 ottaa vihollisen kaupungit ja siviiliväestö yleisesti. 1940–41 Luftwaffen ilmaherruuden vuoksi britit kykenivät pommittamaan vain yöaikaan ja suurin tappioin.

Ensimmäinen aluepommituksella tuhottu kaupunki oli Lyypekki. 28.–29.3.1942 tehtyyn hyökkäykseen osallistui 234 konetta, jotka pudottivat 400 tonnia räjähteitä ja 25 000 palopommia. Torjunta rannikolla oli olematonta. Yöhävittäjät ja Flak onnistuivat ampumjaan alas vain 12 pommituskonetta. Lyypekki valittiin kohteeksi sen vuoksi, että sen keskiaikainen keskusta koostui suureksi osaksi helposti palavista puutaloista. 24.–27.7. Rostockin historiallinen kaupunki koko saman kohtalon. Pommituksissa saatuja kokemuksia käytettiin pohjana tulevia “tuhannen koneen hyökkäyksiä” suunniteltaessa. Tulevat hyökkäykset Kölniin, Hampuriin ja Berliiniin olivat suuria menestyksiä, vaikka Bomber Commandin konemenetykset nousivatkin 4,3 prosenttiin hyökkäykseen osallistuneiden koneiden määrästä. Vertailun vuoksi Helsinkiin 1944 hyökänneestä 929 pommikoneestä 95 % torjuttiin sulkutulella ja läpi päässeistä 100 koneesta ilmatorjunta pudotti 20 kappaletta, eli viidenneksen.

Osaltaan asiain tila johtui siitä, miten Saksa oli järjestänyt oman ilmapuolustuksensa. Se nojautui noin 30 kilometriä leveään, koko Länsi-Saksan yli ulottuvaan valonheittäjien valaisemaan vyöhykkeeseen, jota tukivat rannikolla olevat Freya–tutka-asemat ja myöhemmin Würzberg–seurantatutkien verkosto. Vyöhyke oli jaettu lohkoihin, joista jokaisella toimivat oma yöhävittäjälaivueensa. Tällä ns. Himmelbett-järjestelmällä oli kaksi heikkoa kohtaa. Lennettyään valaistun linjan yli liittoutuneiden ilma-ase saattoi operoida täysin esteettä Saksan sisäosissa. Lohkojen staattisuuden ja keskitetyn ilmavalvonnan puutteen vuoksi naapurilohkojen yöhävittäjät joutuivat myöskin lentämään täysin toimettomina samaan aikaan, kun yhdessä kohtaa vyöhykettä oli käynnissä täysimittainen ilmahyökkäys. Vaikka saksalaiset yöhävittäjät onnistuivat vuoden 1942 aikana ampumaan alas 687 vihollisen pommituskonetta, britit pääsivät Himmelbett-vyöhykkeen ohi vaivatta tulemalla mahdollisimman suurella joukolla läpi yhdestä pisteestä jatkuvana virtana.

Himmelbett-vyöhykkeen takana Saksan kaupunkien ilmapuolustus oli Berliiniä lukuunottamatta yksinomaan ilmatorjuntatykistön varassa, joiden tuloksellinen toiminta taas edellytti valonheittimien tukea. Kaikki Saksan valonheittimet olivat kuitenkin Himmelbett-vyöhykkeellä, jonka torjuntatoimet ehtivät kohdistua vain pieneen osaan sen yli lentäneistä viholliskoneista. Führer määräsi 5. toukokuuta 1942 ilmapuolustuksesta vastanneen kenraali Josef Kammhuberin luovuttamaan kaikki Himmelbett-vyöhykkeen valonheittimet kotiseudun ilmapuolustuksen tarpeisiin. Tästä lähtien torjuntahävittäjien toiminta lepäsi yksinomaan entistä tehokkaampien tutkien varassa. Nämäkin kokivat vastaiskun, kun britit kehittivät tehokkaita tutkanhäirintäkeinoja.

Vuoden 1943 aikana amerikkalaiset pommittivat Saksaa päivin, britit öin. Etenkin amerikkalaiset ilman hävittäjäsuojaa lentäneet muodostelmat kärsivät erittäin raskaita tappioita. Kaupunkiensa suojelemiseksi saksalaiset ryhtyivät käyttämään uutta Wilde sau –menetelmää, jossa torjuntahävittäjät lensivät kuolemaa halveksuen oman torjuntatulen sekaan ampumaan alas vihollisen pommituskoneita kohteissaan. Se tuottikin menestystä, mutta myös saksalaisten omat tappiot kasvoivat niin suuriksi, että siitä luovuttiin.

Valtakunnanilmapuolustusta ei voi kutsua täysin tehottomaksi. Saksan yöhävittäjäase – joka viime vaiheissaan ehti kehittyä suihkuhävittäjine ja tutkavarustuksineen lähelle nykytasoa – ampui kaikista vastoinkäymisistä huolimatta alas 5729 viholliskonetta ja tuotti yhdessä ilmatorjuntatykistön kanssa Bomber Commandille yli 55 000 miehen menetykset. Silti se oli kamala epäonnistuminen. Aluepommituksissa kuoli noin 600 000 saksalaista siviiliä, kymmenen miljoonaa joutui kodittomaksi ja suuri osa Saksan suurkaupungeista tuhoutui ainakin kolmasosaltaan. Epäonnistuminen Suomessa samassa mittakaavassa olisi johtanut Helsingin täydelliseen tuhoon ja kymmenien tuhansien ihmishenkien menettämiseen.

Toisaalta myöskään Harrisin strategisilla aluepommituksilla ei ollut Saksan sotaponnisteluihin tai siviiliväestön moraaliin Douhetin ennustamia vaikutuksia. Päin vastoin, Saksan tuotanto nousi 1942-1944 huomattavasti. Pommitukset aiheuttivat Saksan siviiliväestön keskuudessa suurta katkeruutta, joka lujitti vastarintaa. Kun liittoutuneiden pommitusmenetelmät tarkentuivat 1944–1945 ja kohteiksi voitiin valita myös yksittäisiä installaatioita, huomattiin että muutamatkin iskut kuulalaakeritehtaisiin ja öljynjalostamoihin olivat Saksan sotaponnisteluille tuhoisampia kuin kaikki väestöön kohdistetut aluepommitukset yhteensä.

Sir Arthur “Butcher” Harrisin tarinalla on kummallinen loppukaneetti. Kotimaassaan hänet palkittiin sodan jälkeen aatelisarvolla, mutta monet englantilaiset alkoivat pitää häntä sotarikollisena. Kun RAF:n veteraanit pystyttivät Harrisin kunniaksi patsaan Lontooseen, se aiheutti mielenosoituksia ja jatkuvaa vandalismia. Sen sijaan Saksassa, jossa olisi paljon hyviä syitä inhota Harrisia, hänestä on tullut äärivasemmiston sankari. Voittajat alkoivat samastua voitettuihin ja voitetut voittajiin.

2 responses so far

Aug 04 2011

Lenin ja Suomen itsenäisyys

Published by under Historia

V. I. Lenin

Aina välillä kuulee väitettävän, että V. I. Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden, tai että häntä on kiittäminen Suomen itsenäisyydestä. Neljä vuotta sitten joukko eturivin kulttuurivaikuttajia ajoi jopa Leninin patsaan pystyttämistä Helsinkiin tunnustukseksi Leninin ansioista Suomen itsenäistymisessä. Totta vai tarua?

Kellekään ei liene epäselvää, että väitettä ovat tukeneet lähinnä vasemmistolaisiksi itsensä mieltävät tahot, kun taas oikeistolainen historiankirjoitus on sitä luonnollisesti vastustanut. On esitetty, että Suomen itsenäisyyden tunnustaminen 4.1.1918 oli Leninin puolelta katala juoni, jonka tavoitteena oli saattaa Suomi myöhemmin osaksi neuvostovaltiota. Yhtä lailla on myös esitetty, että porvarillisen tasavallan tunnustaminen johtui Leninin kansallisen itsemääräämisoikeuden periaatteesta ja suomalaisia kohtaan tuntemastaan myötätunnosta.

Kuten monet muutkin historialliset tapahtumat, Suomen itsenäistyminen tapahtui itse asiassa paljolti suunnittelematta ja puolivahingossa, ja Leninillä oli asian kanssa yhtä vähän tai yhtä paljon tekemistä kuin suomalaisilla aktivisteilla tai Saksan keisarilla. Olennaisinta on – kuten Jukka Relanderkin on todennut – se, ettei Leninille voi katsoa ansioksi sellaista, johon hän ei pyrkinyt.

Continue Reading »

One response so far

Mar 08 2011

Gondorin asutushistoria

Minas Tirith

Olen viime päivinä koonnut uudelleen Gondorin maata käsitteleviä alkuperäislähteitä J.R.R. Tolkienin jälkeenjääneiden kirjoitusten joukosta. Hankittuani käsiini erinomaisen Vinyar Tengwar -julkaisun vuosikerrat käytettävissäni on ensi kertaa ollut myös Gondorin kannalta tärkeä, julkaisematon essee Rivers and Beacon-Hills of Gondor. Tiedot eteläisestä kuningaskunnasta ovat niin hajanaisia, että päätin koota niistä yhteenvedon, jossa toivon mukaan on jotain uutta myöskin valistuneemmalle tolkienistille. Aikaisemmat Tolkien-aiheiset kirjoitukset ovat luettavissa täällä.

Continue Reading »

No responses yet

Feb 09 2009

Muinaissuomalaista mielivaltaa

Published by under Historia,Pakanuus

Isäni kaukoviisaasti nimettyä minut Sampsa Ilmariksi olen aina ollut intohimoisen kiinnostunut heimoni muinaisesta nimistöstä. Erityisen hienoja ovat nykyään suurimmalta osalta käytöstä poisjääneet kaksiosaiset nimet: Hyväneuvo, Hyvälempi, Ikävalko, Kaukamieli, Lempivalko, Suurisilmä. Kiehtovimpia nimiä ovat kuitenkin mieli- ja valta-johdannaiset, jotka paljastavat jotakin esihistoriallisen ajan yhteiskunnasta. Valta -loppuiset nimet ovat päälliköiden nimiä: Sotavalta, Kaukovalta. Mieli taas tarkoitti alunperin sitä osaa, jonka kukin sai, siis jakamista.

Henrik Lättiläisen kronikassa esiintyy suomalainen pappi Pietari Kaikkivalta, joka toimi Liivinmaalla vuosina 1215-1226. Hän liikkui ristiretkeläisten mukana pakkokäännyttäen kansaa kristinuskoon. Kaikkivallan toimintaa kristinuskon levittäjänä suomenlahden eteläpuolella pidetään huomattavana; kenties hänen nimensä heijasti uuden uskon ja vallan universaalia luonnetta. Egilin, Kalju-Grímrin pojan saagassa kerrotaan pohjalaisten kuninkaasta Faravidista, joka liittoutui norjalaisen Thorolfin kanssa tehdäkseen yhteisen sotaretken Karjalaan. Faravidin on tulkittu olevan käännös Kaukomielestä. Mikäli kyseessä on historiallinen henkilö, Kyösti Julkun mukaan tämä Kaukomieli olisi voinut elää joskus 1100-luvulla.

Kristillisessä kulttuurissa lähdettiin siitä, että jokaisella kastetulla lapsella on pyhän ihmisen nimi. Kotoperäisessä uskomusmaailmassa ihmisellä saattoi olla monta nimeä eri elämänvaiheissaan. Otaksuttavasti vanhemmat käyttivät vastasyntyneestä lempinimeä. Varsinainen nimeämisoikeus oli tietäjillä, jotka arpoivat (ts. ennustivat) lapsen nimen. Nimen uskottiin myös vaikuttavan lapsen ominaisuuksiin. Aikuisiällä merkittävämmäksi nousi kutsumanimi, jolla henkilö tunnettiin laajemmalti. Kutsumanimi saattoi viitata erikoiseen ulkonäköön, asuinpaikkaan, ammattiin tai kutsumukseen. Vielä 1600-luvulla virallisissa asiakirjoissa seikkailee varsin räväköitä sukuja, kuten Sianpillu ja Mustakulli.

Sotavalta ei jätä epäilystä siitä, mihin miehen vallankäyttö perustui, mutta minkälaista valtaa käytteli 1300-luvun asiakirjalähteistä tunnettu Mielivalta-niminen hämäläinen, joka piti käräjiä Levajärvellä? Meidän korvaamme mielivalta särähtää kovin negatiivisena, mistään säännöistä ja sopimuksista piittaamattomana toimintana. Merkillinen asia, sillä useimmat mieli-alkuiset yhdyssanat ovat sävyltään positiivisia: mielihyvä, mielikirja, mielitietty… Se esiintyy myös useissa vanhoissa miesten nimissä: Mielenpito, Mielikko, Mielentoive, Mielitty.

Voidaan kysyä, onko mielivalta-sanalle tarkoituksella annettu uusi, negatiivinen merkitys, jotta vanha, pakanuuden aikainen järjestelmä näyttäisi mahdollisimman pahalta? Käräjätuomarina Mielivalta harjoitti mielen valtaa, valtaa joka perustui oikeudenmukaiseksi koettuun ikiaikaiseen tapaoikeuteen. Ruotsalaisperäinen oikeuslaitos vakiintui Hämeessä lopullisesti vasta 1300-luvun loppupuolella. Kenties Mielivalta oli vanhan kotoperäisen oikeusperinteen viimeisiä kantajia. Hänen vallankäyttönsä ei perustunut kirjoitettuun lakeihin vaan muistinvaraiseen perintöön. Kuinka “mielivaltaista” hänen toimintansa oli, sitä emme saa tietää.

Kansanperinne tuntee myös Ikämieli -nimisen saamelaisen tietäjän ja sotapäällikön. Häntä pidetään historiallisena henkilönä; veroluetteloissa Ikämieli esiintyy 1500-luvulla Sompiossa, Kitkajärvellä ja Kuolajärvellä. Ikämieli on tunnettu niin saamelaisten, norjalaisten kuin venäläistenkin kansantarinoista. Hän johti menestyksekkäästi saamelaisten vastarintaa alueelleen tunkeutuneita venäläisiä ja norjalaisia vastaan.

Ikämieli oli mahtava šamaani , joka kykeni vajoamaan transsiin ja matkaamaan maailmoiden välissä valaana, hukkana, karhuna, kalana ja lintuna. Vanhan perinteen mukaan Ikämielen haudalta käytiin hakemassa tietoa hänen sielultaan samalla tavalla kuin kalevalaisessa runoudessa mainitulta kuolleelta jättiläiseltä Antero Vipuselta. Vipuseen Ikämielen yhdistää sekin, että hänen kristitty nimensä Antereeus on suomeksi Antero.  Ikämielen haudasta haettiin luotteita, runomittaisen loitsun taikavoimaisimpia sanoja. Luote on samaa juurta kuin luottaa-verbi: Pyhät sanat on luotettu eli luovutettu vain tietäjältä oppilaalle tai vainajalta tietäjälle. Voimakkaimmat luotteet haettiin lovesta, kuten Ikämielen kaltaisten suurtietäjien sieluilta.

Niiden kirkollisveron maksamista vastustaneiden Suur-Sääksmäen luottamusmiesten joukossa, jotka paavi Benedictus vuonna 1340 kirosi pannabullassaan, mainitaan nimeltä kolme mahdollista tietäjää. Ensimmäinen on Ritvalan Miemo, jonka nimi viittaa “tainnoksissa olevaan”, eli šamanistiseen transsiin. Kaksi muuta ovat Laivametsän Satatieto ja Onkkaalan (tai Yijä?). Vuoden 1340 pannabullasta löytyy monta muutakin kiehtovaa nimeä, joiden salaperäisyyttä lisää se että ne on kirjoittanut suomenkielentaidoton italialainen kirjuri paavin curiassa. Kutkuttavin on tietysti Cuningas de Rapalum, Rapolan Kuningas.

Kuningas, kuten myös ruhtinas ja monet muut vastaavat sanat, ovat tulleet itämerensuomalaisiin kieliin kantagermaanisena lainana (*kuningaz, *druhtinaz). Kuningas on ilmeisesti ollut (työ)yhteisön valittu johtaja, kuten historiallisena aikana mainitut laivakuningas, nuottakuningas ja huhtakuningas. Virolaisten vastarintaa ristiretkiajalla johti kaksi vaaleilla valittua saarenmaalaista kuningasta. He olivat germaaniseen tapaan kansankuninkaita. Keski-Euroopassakin kuninkuus oli alunperin luonteeltaan sakraalia, siviilivaltaa. Primitiivisen kuninkaan velvollisuus oli huolehtia tietyistä pyhistä riiteistä.

Millainen vallankäyttäjä Rapolan Kuningas oli? Oliko hän pannahisten valitsema johtaja, joka piti huolta Rapolan linnavuoresta? Riittien taitaja? Entiseen päällikkösukuun kuulunut isäntämies? Kivet ovat vaiti.

6 responses so far