Isäni kaukoviisaasti nimettyä minut Sampsa Ilmariksi olen aina ollut intohimoisen kiinnostunut heimoni muinaisesta nimistöstä. Erityisen hienoja ovat nykyään suurimmalta osalta käytöstä poisjääneet kaksiosaiset nimet: Hyväneuvo, Hyvälempi, Ikävalko, Kaukamieli, Lempivalko, Suurisilmä. Kiehtovimpia nimiä ovat kuitenkin mieli- ja valta-johdannaiset, jotka paljastavat jotakin esihistoriallisen ajan yhteiskunnasta. Valta -loppuiset nimet ovat päälliköiden nimiä: Sotavalta, Kaukovalta. Mieli taas tarkoitti alunperin sitä osaa, jonka kukin sai, siis jakamista.

Henrik Lättiläisen kronikassa esiintyy suomalainen pappi Pietari Kaikkivalta, joka toimi Liivinmaalla vuosina 1215-1226. Hän liikkui ristiretkeläisten mukana pakkokäännyttäen kansaa kristinuskoon. Kaikkivallan toimintaa kristinuskon levittäjänä suomenlahden eteläpuolella pidetään huomattavana; kenties hänen nimensä heijasti uuden uskon ja vallan universaalia luonnetta. Egilin, Kalju-Grímrin pojan saagassa kerrotaan pohjalaisten kuninkaasta Faravidista, joka liittoutui norjalaisen Thorolfin kanssa tehdäkseen yhteisen sotaretken Karjalaan. Faravidin on tulkittu olevan käännös Kaukomielestä. Mikäli kyseessä on historiallinen henkilö, Kyösti Julkun mukaan tämä Kaukomieli olisi voinut elää joskus 1100-luvulla.

Kristillisessä kulttuurissa lähdettiin siitä, että jokaisella kastetulla lapsella on pyhän ihmisen nimi. Kotoperäisessä uskomusmaailmassa ihmisellä saattoi olla monta nimeä eri elämänvaiheissaan. Otaksuttavasti vanhemmat käyttivät vastasyntyneestä lempinimeä. Varsinainen nimeämisoikeus oli tietäjillä, jotka arpoivat (ts. ennustivat) lapsen nimen. Nimen uskottiin myös vaikuttavan lapsen ominaisuuksiin. Aikuisiällä merkittävämmäksi nousi kutsumanimi, jolla henkilö tunnettiin laajemmalti. Kutsumanimi saattoi viitata erikoiseen ulkonäköön, asuinpaikkaan, ammattiin tai kutsumukseen. Vielä 1600-luvulla virallisissa asiakirjoissa seikkailee varsin räväköitä sukuja, kuten Sianpillu ja Mustakulli.

Sotavalta ei jätä epäilystä siitä, mihin miehen vallankäyttö perustui, mutta minkälaista valtaa käytteli 1300-luvun asiakirjalähteistä tunnettu Mielivalta-niminen hämäläinen, joka piti käräjiä Levajärvellä? Meidän korvaamme mielivalta särähtää kovin negatiivisena, mistään säännöistä ja sopimuksista piittaamattomana toimintana. Merkillinen asia, sillä useimmat mieli-alkuiset yhdyssanat ovat sävyltään positiivisia: mielihyvä, mielikirja, mielitietty… Se esiintyy myös useissa vanhoissa miesten nimissä: Mielenpito, Mielikko, Mielentoive, Mielitty.

Voidaan kysyä, onko mielivalta-sanalle tarkoituksella annettu uusi, negatiivinen merkitys, jotta vanha, pakanuuden aikainen järjestelmä näyttäisi mahdollisimman pahalta? Käräjätuomarina Mielivalta harjoitti mielen valtaa, valtaa joka perustui oikeudenmukaiseksi koettuun ikiaikaiseen tapaoikeuteen. Ruotsalaisperäinen oikeuslaitos vakiintui Hämeessä lopullisesti vasta 1300-luvun loppupuolella. Kenties Mielivalta oli vanhan kotoperäisen oikeusperinteen viimeisiä kantajia. Hänen vallankäyttönsä ei perustunut kirjoitettuun lakeihin vaan muistinvaraiseen perintöön. Kuinka “mielivaltaista” hänen toimintansa oli, sitä emme saa tietää.

Kansanperinne tuntee myös Ikämieli -nimisen saamelaisen tietäjän ja sotapäällikön. Häntä pidetään historiallisena henkilönä; veroluetteloissa Ikämieli esiintyy 1500-luvulla Sompiossa, Kitkajärvellä ja Kuolajärvellä. Ikämieli on tunnettu niin saamelaisten, norjalaisten kuin venäläistenkin kansantarinoista. Hän johti menestyksekkäästi saamelaisten vastarintaa alueelleen tunkeutuneita venäläisiä ja norjalaisia vastaan.

Ikämieli oli mahtava šamaani , joka kykeni vajoamaan transsiin ja matkaamaan maailmoiden välissä valaana, hukkana, karhuna, kalana ja lintuna. Vanhan perinteen mukaan Ikämielen haudalta käytiin hakemassa tietoa hänen sielultaan samalla tavalla kuin kalevalaisessa runoudessa mainitulta kuolleelta jättiläiseltä Antero Vipuselta. Vipuseen Ikämielen yhdistää sekin, että hänen kristitty nimensä Antereeus on suomeksi Antero.  Ikämielen haudasta haettiin luotteita, runomittaisen loitsun taikavoimaisimpia sanoja. Luote on samaa juurta kuin luottaa-verbi: Pyhät sanat on luotettu eli luovutettu vain tietäjältä oppilaalle tai vainajalta tietäjälle. Voimakkaimmat luotteet haettiin lovesta, kuten Ikämielen kaltaisten suurtietäjien sieluilta.

Niiden kirkollisveron maksamista vastustaneiden Suur-Sääksmäen luottamusmiesten joukossa, jotka paavi Benedictus vuonna 1340 kirosi pannabullassaan, mainitaan nimeltä kolme mahdollista tietäjää. Ensimmäinen on Ritvalan Miemo, jonka nimi viittaa “tainnoksissa olevaan”, eli šamanistiseen transsiin. Kaksi muuta ovat Laivametsän Satatieto ja Onkkaalan Yö (tai Yijä?). Vuoden 1340 pannabullasta löytyy monta muutakin kiehtovaa nimeä, joiden salaperäisyyttä lisää se että ne on kirjoittanut suomenkielentaidoton italialainen kirjuri paavin curiassa. Kutkuttavin on tietysti Cuningas de Rapalum, Rapolan Kuningas.

Kuningas, kuten myös ruhtinas ja monet muut vastaavat sanat, ovat tulleet itämerensuomalaisiin kieliin kantagermaanisena lainana (*kuningaz, *druhtinaz). Kuningas on ilmeisesti ollut (työ)yhteisön valittu johtaja, kuten historiallisena aikana mainitut laivakuningas, nuottakuningas ja huhtakuningas. Virolaisten vastarintaa ristiretkiajalla johti kaksi vaaleilla valittua saarenmaalaista kuningasta. He olivat germaaniseen tapaan kansankuninkaita. Keski-Euroopassakin kuninkuus oli alunperin luonteeltaan sakraalia, siviilivaltaa. Primitiivisen kuninkaan velvollisuus oli huolehtia tietyistä pyhistä riiteistä.

Millainen vallankäyttäjä Rapolan Kuningas oli? Oliko hän pannahisten valitsema johtaja, joka piti huolta Rapolan linnavuoresta? Riittien taitaja? Entiseen päällikkösukuun kuulunut isäntämies? Kivet ovat vaiti.

Olen jo vuosia miettinyt, miten voisin kirjoittaa kirjan jonka kanteen voisi laittaa sekä tissit että hakaristin. Mikään ei näet myy paremmin kuin seksi ja natsit, sen huomaa Akateemisen kirjakaupan historiaosastollakin. Uutinen natsien salaisista pornoelokuvista osoittautui käsittääkseni ankaksi, mutta nyt Patrick Buisson on julkaissut Ranskassa kohua herättäneen kirjan 1940-1945 Années Erotiques, joka väittää että ranskalaisnaisten seksuaalinen vapautuminen alkoi tosiasiassa Saksan miehitysajasta. Touché!

Perinteinen kansallisesti värittynyt kertomus muistaa vain pelon, nälän ja vastarinnan. Urbaanin myytin mukaan isänmaalliset ranskalaiskurtisaanit kieltäytyivät palvelemasta saksalaisia sotilaita. Buissonin mukaan miehitetyssä Pariisissa oli lähinnä käynnissä vuosisadan bileet. Valokuvissa pariisilaiset nauttivat elämästään ja pitävät hauskaa kuin viimeistä päivää miehityksen alla. Buissonin kuvaama seksuaalinen vapautuminen tapahtui osittain myös Saksassa sodan lopussa.

Lukemattomilla ranskattarilla, joiden aviomiehet olivat sotavankileirillä, oli suhde saksalaisten sotilaiden kanssa. Eikä vain saksalaisten, vaan ylipäätään kaikkien jotka kykenivät auttamaan heitä taloudellisesti: työnantajat, velkojat, naapurit. Bordellit toimivat ylikierroksilla ja miehitysaikana Pariisissa oli noin 100 000 sivutoimista ja ei-ammattimaista kurtisaania, joita nuoret “vaaleat barbaarit” houkuttivat. Säännöstelyn aikana ruumis on arvokasta valuuttaa. Seksuaaliseen aktiivisuuteen kannusti myös ulkonaliikkumiskielto. Syntyvyys nousi koko Ranskassa hurjasti vuonna 1942, vaikka 2 miljoonaa miestä oli sotavankina.

Toinen vasta julkaistu mielenkiintoinen kirja on Rochus Mischin, Hitlerin puhelinvaihteen hoitajan Der letzte Zeuge (Viimeinen todistaja), joka sisältää muun muassa huomioita Hitlerin yksityiselämästä. Iltalehti raportoi tyylilleen uskollisena (Hitler oli hauska mies, IS 25.6.2008) miten diktaattori veisteli vitsejä lähimmistä alaisistaan ja työtovereistaan – itseironiaan rahkeet ei kuulemma riittäneet.

Erityisen paljon Hitler mollasi Luftwaffen eli ilmavoimien komentajaa Hermann Göringiä, joka tunnettiin viehtymyksestään kunniamerkkeihin ja seremonioihin. Hitler kertoi, miten Göringin vaimo yllätti miehensä makuuhuoneesta heiluttelemassa marsalkan sauvaa kalsareidensa yllä.

- Minä ylennän alushousuni päällyshousuiksi, Göring vastasi ihmettelyyn.

Hitler vitsaili myös Goebbelsista paskanpuhumisen uutena kansainvälisenä mittayksikkönä.

Uusimmassa Archaeology-lehden numerossa oli juttua seminaarista, jonka eri alojen tutkijat olivat järjestäneet kritisoidakseen Jared Diamondin uutta kirjaa Collapse: How Societies Choose to Fail or Succeed. Kritiikki tulee hieman yllättävästä suunnasta, ottaen huomioon että Diamond on puolanjuutalaista syntyperää oleva liberaali evoluutiobiologi, jonka eräänä tavoitteena on omien sanojensa mukaan todistaa ettei eurooppalaisten menestys maailmanhistoriassa johdu älyllisestä, geneettisestä tai muustakaan paremmuudesta vaan lähinnä sattumasta. Diamondia on tästä huolimatta syytetty jo edellisen teoksensa Gun, Germs and Steel perusteella eurosentriseksi deterministiksi. Ilmeisesti sen vuoksi, ettei Diamond ole muodikkaasti vedonnut postmoderniin relativismiin vaan lähinnä ekologisiin tekijöihin.

Näyttää siltä, että joukko alkuperäisistä amerikkalaisista kansoista polveutuvia tutkijoita on närkästynyt Diamondille myös siksi, että hän käyttää etelä- ja väli-Amerikan sivilisaatioita esimerkkeinä “epäonnistuneista yhteisöistä” (failed societies). Faktuaalisia virheitä tai kiistanalaisia kohtiakin Diamondin kirjoista on löytynyt, mikä ei toisaalta ole mikään ihme ottaen huomioon että Diamond kirjoittaa globaalin mittakaavan ympäristöhistoriaa hulppean pitkällä aikajanalla. Suurten linjojen maalaajia kuitenkin tarvitaan. Itse asiassa Diamondin herättämä närkästys muistuttaa suuresti sitä porua, jonka Kalevi Wiik sai aikaan kielitieteilijöiden parissa kirjallaan eurooppalaisten juurista.

Mielenkiintoisin kritiikki tulee kyllä ehdottomasti Alabaman yliopiston antropologilta Christopher Taylorilta, joka eli tutsi-vaimonsa kanssa keskellä Ruandan kansanmurhaa. Kun Diamond näkee Ruandan kansanmurhan syynä ylikansoituksen ja siitä seuranneen maan köyhtymisen, Taylor näki tilanteen paikan päällä eri tavoin:

Taylor explains how he then analyzed political cartoons published in Rwandan newspapers for clues to the horrible events. He says the cartoons showed that modern Rwandans linked the presidency to traditional concepts of sacred kingship and fertility rites. During periods of drought and stress, the king could be sacrificed for the people. At the time of the assassination, Rwanda was going through a drought, and also suffering economically because of a global drop in the price of coffee, the country’s main export. The assassination of the president in this context had a symbolic meaning that Taylor argues also played a role in the genocide.

Kaiken sen perusteella, mitä olen lukenut ja ymmärtänyt Afrikan etnisistä konflikteista, tuo saattaa pitää jopa paikkaansa. Ihmisen käyttäytymistä suuressa mittakaavassa selittävät teoriat, jotka edellyttävät ihmisen olevan pohjimmiltaan järkevä olento, unohtavat sen että homo sapiens pystyy varsin usein käyttäytymään täysin irrationaalisesti. Maaginen ajattelu ei ole ominaista vain Afrikalle, se on siellä vain näkyvämmin esillä.