Archive for the 'Roolipelit' Category

Oct 19 2010

Hobitit – seikkailevat yläluokan tyhjäntoimittajat

Published by under Fiktio,Roolipelit,Tolkien

Bilbo ReppuliPeter Jacksonin elokuvasta ja pintapuolisella lukemisella Tolkienin kirjoistakin saa sellaisen käsityksen, että kaikki hobitit harrastelivat taskunauriita, piipunpolttoa, mässäilyä ja vaivatonta elämää. Tämä on harha: Repunpään Reppulit olivat maalaisaateliin verrattavaa hobittiyhteiskunnan kermaa, joka Castle Howardien sijaan sattui arvostamaan enemmän maanalaisia asumuksia. Vaikka Repunpään Reppulit olivat Hobittilan ja Virranvarren vaikutusvaltaisinta ja vakavaraisinta sukua, he olivat itse asiassa nousukkaita: Bilbo oli perinyt omaisuutensa äidiltään Belladonna Tukilta, Gerontius Tukin tyttäreltä. Gerontius Tuk oli entinen thain eli päämies ja käskynhaltija, ja Tukit olivat Rankkibukien ohella koko Konnun ylivoimaisesti tärkein ja ylhäisin suku. Kuten Englannin yläluokassa myös Tukien suvussa eksentrisyys, jopa suoranainen kahjous, ei ollut tavatonta. Bilbo vältteli naisseuraa, kirjoitti runoutta, eli piintyneen poikamiehen tavoin ja testamenttasi lopulta omaisuutensa pikkuserkulleen Frodolle.

Frodo Reppuli, tuo Hobittilan oma Bertie Wooster, oli tottunut makoisaan elämään. Hänellä oli oma Jeevesinsä, Sam Gamgi, ja ystävinä joukko ihailevia kuhnuriklubilaisia. Hekään eivät olleet mitään tavanomaisia hobitteja. Meriadoc Rankkibuk oli monimiljonääri Saradoc Kullankylväjän, Bukinmaan herran, vanhin poika ja perijä. Lahopäinen Pippin oli puolestaan konnun thainin Paladin Tukin nuori tuhlaajapoika Peregrin Tuk. Tämä kolmikko ei sitten vuosikymmeniin tehnytkään muuta kuin istui klubeilla ja kievareissa maistelemassa eri olutlaatuja.

Ei ihme, että heidän menemisistään ja tulemisistaan puhuttiin, mutta heidän katoamistaan ei varsinaisesti surtu, muuten kuin siinä mielessä, että Repunpäänkin talous epäilemättä tuotti työpaikkoja välillisesti kymmenille ellei sadoille hobiteille. Bilbolla oli useita makuuhuoneita, useita vaatehuoneita, useampi ruokasali ja ennen kaikkea hyvin mukiinmenevä ruokakellari. Hobitin varastoista löytyi minä tahansa satunnaisena keskiviikkona ainakin teetä, kahvia, olutta, portteria ja punaviiniä, piippukessusta puhumattakaan.

Mutta mistä tulivat kaikki nämä hobittiylimystön viinit, kahvit, kultaiset napit, brokadikankaat ja taidokkaat korut? Hobitit eivät käsittääkseni valmistaneet itse kovinkaan monia yleellisyystuotteita. Ainoa poikkeus oli piippukessu, jota viljeltiin Eteläneljännyksessä ja josta merkittävä osa meni vientiin. Bilbon aikana hobittien pääasialliset kauppakumppanit olivat kääpiöitä. Sijaitsihan Kontu muinaisen kääpiöiden kauppatien varrella, jota pitkin Sinivuoren kääpiöt (jotka kuuluivat tulipartojen ja väkivarsien heimoihin) olivat pitäneet yhteyttä pitkäpartoihin (Durinin heimoon). Isoihin ihmisiin suhtauduttiin Konnussa vieroksuen, mutta kääpiöt olivat nähtävästi yleinen näky. Kun Thorinin seurue pelmahti Bilbon vieraaksi, he luulivat Bilboa ensimmäisenä kauppiaaksi, sillä mikään muu ei kääpiöiden mielestä voinut selittää hänen vaurauttaan.

Kääpiöillä oli muinainen, jo tuhansia vuosia jatkunut perinnäistapa, jonka mukaan he keskittyivät käymään kauppaa ja tuottamaan valmiita tuotteita, ja jättivät halveksitun maanviljelyn (ja usein myös sotimisen) muille kansoille. Kääpiökaivannot kuluttivat suuria määriä maatalouden tuotteita, ja tätä voidaan kenties pitää yhtenä selityksenä sille, miten Kontu saattoi selvitä Arthedainin kuningaskunnan romahtamisesta III 1974. Sinivuorten kääpiöt tarvitsivat mahdollisimman lähellä, hyvien liikenneyhteyksien varrella sijaitsevan ravinnontuotantoalueen. Myöhempien aikojen hobittiylimystö nousi valtaan juuri noihin aikoihin, sivilisaation romahtamista seuranneessa kaaoksessa. He rikastuivat tuhansien hobittitorppareiden selkänahasta, myymällä viljelystensä tuoton ulkomaille. Samalla he muovasivat puolituisten yhteiskunnasta sellaisen jonka me hyvin tunnemme.

Monissa muissa maissa, joissa yläluokka eli talonpoikaiston hiestä, se sentään saattoi väittää huolehtivansa rahvaan puolustuksesta. Thainin virka perityy noilta levottomilta ajoilta, jolloin hobititkin tarttuivat aseeseen, mutta Konnun yläluokka näyttää ulkoistaneen maansa puolustuksen jo hyvin varhaisessa vaiheessa ulkopuolisille. Nimellisesti siitä huolehtivat rajamiehet ja hätätilanteessa koottava hobittiväki, mutta on selvää, ettei Kontu olisi ainoana Arthedainin kuningaskunnan osana säilynyt vain omin voimin. Itse asiassa herää kysymys, vaikuttiko Konnun autonomisen hobittiläänityksen perustaminen jotenkin tuhoisasti isäntävaltioon.

Puolituiset ilmestyvät aikakirjoihin ensimmäisellä tuhatluvulla Kolmatta Aikaa. Alkujaan he olivat Anduinin ylälaaksoissa Sumuvuorten ja Synkmetsän liepeillä asuva pienikokoinen mutta sitkeä keräilijä- ja metsästäjäkansa. Kaikki hobitit olivat alunperin asuneet maankoloissa, joentörmiin kaivetuissa koloissa, ja heidän tärkein elinkeinonsa oli kalastus. Perimätiedon mukaan ihmisten lisääntyminen, maanviljelyksen leviäminen ja Synkmetsän ylle levinnyt varjo ajoi heidät pois perinteisiltä asuinsijoiltaan Sumuvuorten yli Eriadoriin, jonne he saapuivat kolmena suurena muuttoaltona. Kulkusirkkalauman tavoin tämä varastelulla ja keräilyllä elänyt pakolaisväki levittäytyi yli koko Eriadorin. Karvajalat asettuivat asumaan Arthedainiin, Briihin ja Viimavaaroille. Väkevät seurasivat Kohuvettä etelään ja päätyivät Cardolaniin, Tharbadin ja Mustainmaan rajoille. Vähälukuisimmat helokesit valtasivat Rhudaurin metsämaat kunnes sulautuivat muihin klaaneihin.

Arthedainin kuningaskunnan kannalta hobittien tulo oli varmaankin verrattavissa meidän maailmamme kansainvaelluksiin. Ratkaisukin oli samankaltainen. Kuningas Argeleb II luovutti vuonna III 1601 hobiteille ikiaikaisen nautintaoikeuden maahan Paasikaarten sillan länsipuolella. Alkuperäinen hobittireservaatti oli ilmeisesti vaatimattoman kokoinen, mutta hobitit lisääntyivät nopeasti ja “valtasivat kaiken maan joen ja Kaukavaarojen välillä” (Sormuksen ritarit, 22). Maa-alue kuului Arthedainin kuningaskunnan tuottavimpiin, mutta Vuosien Kirjassa on vihjeitä siitä, että Arthedainin väki oli suuresti huvennut sotien ja onnettomuuksien vuoksi, joten kenties Argeleb II:lla ei ollut vaihtoehtoja.

Arthedainin dúnedain tekivät parhaansa kotouttaakseen tulokkaat ja tehdäkseen heistä liittolaisia jatkuvaan sotaansa Angmarin noitavaltakuntaa vastaan.  He opettivat hobiteille luku- ja kirjoitustaidon, käsityöt, rakennustaidon ja rahan käytön vaihdannan välineenä. Epäilemättä heiltä olivat peräisin myös kaikki ne instituutiot, joista hobitit olivat myöhemmin ylpeitä: postilaitos, rajavartiosto, käräjät ja oikeuslaitos. Arthedainin ihmiset jakoivat Konnun hallintopiireihin, mutta hobittien sukurakkauden vuoksi niiden merkitys jäi olemattomaksi. Hobittiyhteiskunta muodostui klaaneista, joiden päällikköt päättivät keskenään kaikista asioista. Sen vuoksi TSH:n prologissa voidaan sanoa, että Konnussa “oli tuskin minkäänlaista hallintoa”. Suvut hoitivat enimmäkseen omat asiansa. Miten, siihen Bilbo Reppuli ei ottanut kantaa. Ehkä ei ole kaukaa haettua verrata Konnun perustajia Marchoa ja Blancoa tai Tukeja ja Ikäbukeja Corleonien ja Maranzanojen kaltaisiin “perheisiin”.

Niin kauan kun kuningaskunta oli olemassa, hobitit olivat nimellisesti Arthedainin alamaisia, mutta itse asiassa heitä hallitsivat heidän omat päällikkönsä eivätkä he sekaantuneet muun maailman menoon. Sama tilanne vallitsi Länsi-Roomassa 400-luvulla, kun keisarit olivat luovuttaneet kokonaisia provinsseja germaaneille. Argeleb II:n jalot tavoitteet jäivät tyystin toteutumatta. Hobitit ottivat dúnedainilta kaiken mitä saivat, mutta eivät antaneet mitään vastapalvelukseksi. Arthedainin viimeiseen taisteluun he lähettivät jousimiehiä kuninkaan avuksi – tai niin he itse väittivät, sillä siitä ei löydy merkintää yhdessäkään ihmisten tarussa. Pohjoisen dúnedain eivät siis saaneet hobiteista minkäänlaista apua omiin ponnisteluihinsa, ja yhtä kiittämättöminä he säilyivät vuosisatojen halki, omahyväisinä ja itsetyytyväisinä, kunnes vasta Sormuksen Sodassa he joutuivat vihdoin lunastamaan paikkansa muiden arvostettujen kansakuntien joukossa.

2 responses so far

Apr 14 2010

Tolkienismia: Elendilin perhe

Published by under Fiktio,Roolipelit,Tolkien

Kuka oli rouva Isildur?Miten minulle ei ole koskaan juolahtanut mieleen, ettei Elendil voi olla syntynyt vuonna II 3119, jos hänen isänsä Amandil oli Pharazônin (s. II 3118) lapsuudenystävä? Näyttää siltä, että purjehdittuaan Keski-maahan Elendil retusoi paitsi Akallabêthin, myös oman sukutaulunsa. Koska númenorilaisten aateluus on sidottu verenperimään ja pitkäikäisyyteen, oli Elendilin perheen etujen mukaista väittää olevansa vanhempia kuin mitä he olivatkaan.

Nähtävästi Elendilin vaimo, Isildurin ja Anárionin äiti, oli kuollut Númenorissa. Elendil ei myöskään mennyt uudestaan naimisiin Keski-maassa. Johtuiko tämä Uskollisten säädöksistä, jotka kielsivät avioerot ja jälleennaimisen? Tapaa väitettiin “haltioiden laiksi” teoksessa Of the Laws and Customs Among the Eldar Pertaining to Marriage and Other Matters Related Thereto: Together With the Statute of Finwë and Miriel and the Debate of the Valar at its Making, joka joku tuntemattomaksi jäänyt gondorilainen skribentti on tuottanut – kenties puolustaakseen avioliiton pyhyyttä?

Toinen vaihtoehto on, että Elendil ei mennyt uudestaan naimisiin, sillä avioliitosta mahdollisesti syntyneet lapset olisivat sotkeneet perimyskuviot. On todennäköistä, että Elendil ajatteli vanhimmasta pojastaan Isildurista Arnorin uutta kuningasta. Avioliitto jonkun pohjoisen númenorilaisen vallasnaisen kanssa olisi heikentänyt Elendilin sukudynastiaa. Tai ehkä Elendil oli vain uskollinen kuolleelle vaimolleen ja niin tämän lumoissa, ettei olisi voinut kuvitellakaan uutta avioliittoa edes poliittisista syistä. Sanotaan, että Elendil pystytti Elostirionin tornin (jota myöhemmin kansan kesken kutsuttiin “haltiatorniksi”) maansa länsirajalle meren äärelle ja asetti yhden palantírin sen huipulle voidakseen katsella “kadotettuun länteen”. Palantírit näkivät kauas sekä ajassa että paikassa. Elendil vietti suurimman osan ajasta tornissaan haaveilemassa; hänen käyttäytymisensä voidaan selittää sekä hurskaudella että vanhan miehen nostalgialla. Lähes kaikki hänen tuntemansa ihmiset olivat jo kuolleet. Kenties Elendil sulkeutui Elostirioniin voidakseen elää uudelleen nuoruudenrakkautensa ja olla läsnä vaimonsa kanssa?

Entä kuka oli rouva Isildur, jonka nimeä ei koskaan mainita, mutta jonka täytyi ikänsä puolesta olla Elrosin sukua? Ja oliko Isildurin leskellä osansa siinä, miksi Gondor ja Arnor erkanivat? Isildur syntyi Vuosien Kirjan mukaan vuonna II 3209 Númenorissa ja kuoli Kurjenmiekkakenttien taistelussa 235 vuoden korkeassa iässä vuonna III 2. Hänen neljä poikaansa syntyivät hulppean sadan kolmenkymmenen vuoden aikajänteellä: Elendur Númenorissa vuonna II 3299, Aratan Pelargirissa vuonna II 3339, Ciryon Minas Ithilissä vuonna II 3379 ja Valandil Rivendellissä vuonna II 3430. Herää luonnollisesti kysymys, oliko heillä kaikilla sama äiti? Kuninkaiden Kirjan mukaan oli.

Mikäli hyväksymme oletuksen, että Elendil “korjasi” sukutauluaan voidakseen paremmin vaatia númenorilaisten ylikuninkuutta Keski-maassa, on myös Isildur syntynyt hieman myöhemmin. Lasten syntymävuodet ovat kuitenkin varmoja, sillä Tolkienin välittämän perimätiedon mukaan Isildurin vaimo ja esikoispoika olivat laivalla mukana heidän laskiessaan maihin Pelargirissa vuonna 3320. Jos kaikilla pojilla oli sama äiti, hänen on täytynyt jo täyttää 150 vuotta saadessaan iltatähtensä. Näin hedelmällinen ei voi olla kukaan muu kuin puhdasverinen elrosilainen, jolla on kuolemattomien verta suonissaan.  Mutta kuka? Tuskin vallitsevaa kuninkaallista linjaa, sillä heidän elonkaarensa oli jo huvennut. Númenorin Uskolliset olivat pieni ja sisäänpäin kääntynyt kultti, jonka kaikki jäsenet olivat enemmän tai vähemmän sukua toisilleen. Pidän mahdollisena, että Isildurin vaimo kuului samaan Andúniën sukuhaaraan; kenties pikkuserkku Elendilin sedän Elentirin puolelta.

Elendilin toisesta miniästä eli Anárionin vaimosta on vielä vähemmän tietoja. Emme tiedä kuka hän oli, tai milloin hän kuoli, muuten kuin että hän synnytti Anárionille neljä lasta ennen maanpakoa. Esikoinen Meneldil oli vielä kapaloissa, kun Númenor tuhoutui. Sen sijaan rouva Isildurista tiedämme, että hän asui ensin Isildurin kanssa perheineen Pelargirissa ja Osgiliathissa toistakymmentä vuotta, kunnes Isildurin oma linnoitus Minas Ithil valmistui Ungolin laaksoon. Aratan syntyi kymmenen vuotta Númenorin tuhon jälkeen, ja on epätodennäköistä, että perhe olisi muuttanut Minas Ithiliin heti Aratanin syntymän jälkeen. Todennäköisesti näihin aikoihin Isildur oli paljon poissa kotoa, valmistamassa kotia perheelleen.

Rouva Isildurin kolmas lapsi Ciryon syntyi Minas Ithilissä. Kaikki pojat olivat jo aikuisia miehiä siinä vaiheessa kun Sauron julkisti itsensä ja hyökkäsi Gondoriin vuonna II 3429: Isildur ja hänen perheensä oli ehtinyt elää Keski-maassa satakymmenen vuotta. Minas Ithilin hävityksestä ei ole tarkkoja tietoja, mutta Vuosien Kirjan mukaan Isildur ja hänen sukunsa joutuivat pakenemaan henkensä kaupalla Osgiliathiin. Siellä pakolaiset nousivat laivaan, purjehtivat Pelargiriin, avomerelle ja edelleen Harmaavirtaa ylös Tharbadiin, joka oli tähän aikaan númenorilaisten tärkein satama pohjoisessa. Tharbadista perhe jatkoi matkaa maitse Annúminasiin, Elendilin kaupunkiin Nenuial-järven rannalla. Elendil ja Isildur aloittivat välittömästi neuvottelut haltioiden kuninkaan Gil-galadin kanssa; liitto solmittiin vuonna II 3430 Rivendellissä ja armeija oli valmis marssimaan seuraavana keväänä. Rouva Isildur seurasi perhettään sotaan aina Rivendelliin asti, jonne hän myös jäi odottamaan miehensä ja poikiensa paluuta sodasta.

Nyt seuraa arvoitus. Rivendelliin jäämisellä oli toinenkin, outo syy: rouva Isildur oli raskaana. Hän synnytti Isildurille neljännen pojan syystalvella 3430. Tämä on tavatonta númenorilaistenkin mittapuulla, sillä Isildur oli tähän aikaan jo yli kahdensadan, eikä hänen vaimonsa voinut olla kamalan paljon nuorempi. Dúnedainin kuninkaallisilla oli kolminkertainen elinikä tavallisiin kuolevaisiin verrattuna. Hedelmällisen iän takarajana pidettiin sadankahdenkymmenen vuoden ikää, mutta rouva Isildur oli ohittanut tämän iän jo aikoja sitten. Lisäksi Uskollisten tavat kielsivät lastenteon sodan aattona. On myös mielenkiintoista tietää, että kaikki hänen sotaan marssineet poikansa olivat vielä naimattomia. Elendur oli 139-vuotias, ikä jossa kruununperillisenkin olisi jo pitänyt astua avioon. Aratan ja Ciryon olivat 112 ja 72. Tuntuu oudolta, etteivät nuoremmatkaan pojat olleet löytäneet itselleen naista. Vai oliko heidän äidillään näppinsä pelissä?

Kenties rouva Isildurilla oli ennalta näkemisen lahja. Jos hänen miehensä ja poikansa kaatuisivat sodassa, ei suvulle jäisi perijää, ja ylikuninkuus siirtyisi Anárionin nuorimmalle pojalle Meneldilille. Lapsen saaminen turvaisi suvun jatkumisen, mutta hänen iässään se olisi pienoinen ihme. Elrondia pidettiin aikansa suurimpana parantajana ja tietäjänä; kenties hänen yrttitarhoistaan löytyi lääke, jonka avulla rouva Isildur saisi raskautettua itsensä. Tai sitten kyseessä oli Raamatullisen esikuvansa mukainen Jumalan väliintulo (kuten varmasti myöhemmin väitettiin). Vai oliko lapsi edes Isildurin? Elrond – tuohon aikaan vielä naimaton mies – omaksui nuoren Valandilin (Q. “Valarille uskollinen”) kasvatti-isän roolin, opetti häntä ja antoi hänen asua Rivendellissä. Vielä satoja vuosia myöhemminkin Elrond piti itseään Valandilin dynastian kummina…

Etelässä Valandilin vaade (Elrondin kirjailema?) ylikuninkuuten hylättiin suoralta kädeltä. Epäiltiinko Valandilin sukujuuria? Isildurin ja Anárionin talonväestä ja liittolaisista koostunut neuvosto julisti Anárionin pojan Meneldilin Uskollisten kuninkaaksi ja dúnedainin ylipapiksi Isildurin jälkeen. Meneldilin arvovalta etelässä oli suuri, eikä 11-vuotias Valandil voinut edes Elrondin tuella kiistää sitä. Hän ei myöhemmälläkään iällä uskaltanut koskaan julkisesti kyseenalaistaa Meneldilin tai hänen jälkeläistensä asemaa. Valandilin lapset sen sijaan eivät unohtaneet ylikuninkuutta, joka heiltä oli laittomasti riistetty, ja tämän riidan vuoksi Arnorin ja Gondorin välit jäädytettiin sadoiksi vuosiksi. Kun Elrond meni naimisiin haltiakuningatar Galadrielin tyttären kanssa vuonna III 109 , vain Valandil oli kutsuttu häihin. Gondorissa tästä ei tiedetty mitään. Galadrielin maata Lórieniakin alettiin siellä kutsua “Valkoisen noidan valtakunnaksi”. Yleisen uskomuksen mukaan sinne eksyneet ihmiset katosivat, eivätkä koskaan palanneet.

Rouva Isildur katoaa kirjallisista lähteistä Valandilin syntymän jälkeen. Poika eli Elrondin luona Rivendellissä, joten on oletettavaa, että hänen äitinsä käytännössä hallitsi Arnoria leskikuningattarena – vaikka Isildur olikin nimenomaan muuttanut Númenorin lakia niin, ettei nainen voinut hallita. Muutos oli myöhäinen ja Isildur teki sen Sauronin kukistumisen jälkeen järjestellessään Gondorin asioita, ennen kohtalokasta paluutaan pohjoiseen. Mikä sai Isildurin muuttamaan perinnäistapaa?

Vuosien Kirjasta syystä tai toisesta poispyyhitty Isildurin vaimo, Arnorin kuningatar, oli tosiasiassa “viimeinen númenorilainen” Keski-maassa. Totuutta hänen tarinastaan emme voi enää koskaan saada.

No responses yet