Kansallissosialistisen Saksan talousmallista liikkuu paljon kaikenlaisia väärinkäsityksiä. Oikeistolla on ollut tapana korostaa sen sosialistista luonnetta ja oikeaoppiset marxilaiset ovat taas pitäneet sitä myöhäisvaiheen kapitalismin ilmentymänä. Todellisuudessa kansallissosialismi ei ollut täysin kumpaakaan. Sen sukulaisaatteet, kuten kansallissyndikalismi, fascismi ja korporativismi, etsivät ns. kolmatta tietä, joka loisi synteesin kapitalismin ja sosialismin välille.
Varsinaista toimivaa synteesiä ei ehtinyt koskaan muodostumaan. NSDAP:n johtava talousideologi Werner Daitz (1884–1945) hyökkäsi sekä liberaalia maailmantaloutta (Weltwirtschaft), vapaakauppaa että kultakantaa vastaan. Hänen mielestään globaali markkinatalous oli suunniteltu alistamaan kansat velkaorjuuteen. Globalisaatiolle oli pantava stoppi; maailman tuli palata omavaraisiin, orgaanisesti muodostuviin suurtalousalueisiin (Großraumwirtschaft), kuten Eurooppaan, Aasiaan ja Afrikkaan.
Kansallissosialistinen talousjärjestelmä sellaisena kuin se käytännössä toteutui vuosina 1933–1945 (tästä voitaisiin käyttää termiä “reaalikansallissosialismi”) säilytti nimellisesti tietyt kapitalistisen järjestelmän piirteet, mutta alisti ne nelivuotissuunnitelmien viraston luomalle komentotaloudelle. Tarkoitus oli valjastaa koko valtakunnan talous sotatalouden vaatimaan kuntoon riippumatta kysynnän ja tarjonnan laeista. Olennaista oli, ettei vuoden 1933 jälkeen Saksan valtakunnassa ollut enää oikeita markkinoita eikä yksityisomaisuuden suojaa.
“Asetus valtion ja kansan suojelemiseksi” (Verordnung des Reichspräsidenten zum Schutz von Volk und Staat, 28.2.1933) lakkautti kaikki Weimarin perustuslain suomat kansalaisoikeudet kumoamalla perustuslain artiklat 114, 115, 117, 118, 124 ja 153. Näihin kuuluivat mm. kotirauha, kirjesalaisuus, sananvapaus, painovapaus, ennakkosensuurin kielto, kokoontumisvapaus, järjestäytymisvapaus ja yksityisomaisuuden suoja. Tuotantovälineet säilyivät pääosin yksityisessä omaisuudessa ja yritykset saivat voittaa tuottoa osakkeenomistajilleen, mutta tämä yksityisomistus oli ehdollinen sille, että yritys noudatti NSDAP:n määräyksiä. Jos yrittäjä kieltäytyi yhteistyöstä, valtio saattoi takavarikoida omaisuuden ja vaihtaa johdon, kuten lentokonevalmistaja Hugo Junkersille kävi.
Vapaat ammattiyhdistykset lakkautettiin ja työntekijät pakotettiin liittymään Saksan työrintamaan (DAF). Valtio määräsi työntekijöiden liikkumisvapaudesta, ammatinvalinnasta ja työpaikan vaihdosta. Työntekijällä ei ollut oikeutta erota työstä tai ottaa vastaan uutta työpaikkaa ilman puolueen hyväksyntää. Vuonna 1936 voimaan astunut täydellinen hintasulku ja valtion määräämät palkkakatot poistivat vapaan hintamekanismin, joka on markkinatalouden perusedellytys. Hinnat ja palkat määrättiin virkatyönä nelivuotissuunnitelmien virastossa.
Günter Reimann kuvaa vuonna 1939 julkaisemassa kirjassaan The Vampire Economy, miten markkinatalous nujerrettiin. Vaikka yrittäjät säilyttivät tehtaansa ja osakkeensa muodollisesti paperilla, he menettivät kaiken päätösvallan tuotannosta, hinnoista, palkoista ja voitonjaosta. Liikemiehestä tuli käytännössä valtion virkamies (Betriebsführer), jonka ainoa tehtävä oli toteuttaa puolueen määräämiä tuotantokiintiöitä. Pienimmästäkin raaka-ainehankinnasta, hinnantarkistuksesta tai ulkomaankaupasta tuli valtava luvitusprosessi. Yritysten oli palkattava laumoittain lakimiehiä ja byrokraatteja pelkästään täyttämään monimutkaisia lomakkeita ja noudattamaan valtion jatkuvasti muuttuvia, usein ristiriitaisia direktiivejä. Koska vapaa hintamekanismi ei toiminut, tilalle syntyi korruption ja puolueyhteyksien verkosto.
Valtakunnassa menestyivät vain liikemiehet, joilla oli oikeat yhteydet ja kontakti-ihmiset (Sonderbeauftragte) voitelemassa NSDAP:n puoluevirkailijoita. Pienyrittäjät, jotka olivat olleet kansallissosialistien keskeisintä kannattajakuntaa ennen valtaannousua, joutuivat suurimpien kärsijöiden joukkoon. Monimutkainen byrokratia ja resursseista käyty taistelu ajoi satojatuhansia pienyrityksiä konkurssiin. Tämä keskitti teollisuuden suurille, puolueelle uskollisille kartelleille, joita puolueen oli helppo valvoa. Kuten Neuvostoliitossa, myös Valtakunnassa teollisuusjohtajat joutuivat elämään salaisen poliisin ja ilmiantojen pelossa. Virhe kirjanpidossa, luvaton hinnannosto tai poliittinen epäluotettavuus saatettiin tulkita Gestapossa sabotaasiksi, joka johti yrityksen haltuunottoon, vankeuteen tai keskitysleirituomioon, kuten kansallissosialistien varhaiselle tukijalle Fritz Thyssenille kävi.
Albert Speer (1905–1981), josta tuli varusteluministeri vuonna 1942, kertoo muistelmissaan miten hän ryhtyi purkamaan tätä korruption ja sääntelyn verkostoa ja lisäämään vapaata kilpailua. Saksan tuotanto kohosikin merkittävästi vuosina 1942–1944. Speer mainitsee, miten ironisesti länsimaissa samaan aikaan siirryttiin sota-ajan vaatimuksesta vastakkaiseen suuntaan eli saksalaistyyppiseen komentotalouteen, joten järjestelmät tavallaan kohtasivat “keskellä”.
Nykyään olemassaolevista talousjärjestelmistä kansallissosialismin komentotaloutta muistuttaa eniten Kiinan kansantasavalta. Sielläkin yrittäjillä on lupa vaurastua, mutta toisaalta puolue saattaa mistä tahansa syystä viedä omaisuutesi ja kadottaa sinut kokonaan. Useita kiinalaisia yritysjohtajia on kadonnut selittämättömällä tavalla viime vuosina. Jotkut ovat ilmestyneet myöhemmin oikeudenkäynteihin, joissa he ovat syyttäneet itse itseään puolueen vastaisesta toiminnasta.
