Päivänä muutamana tuli pohdittua ystävän kanssa, miten me oikein päädyimme tähän tilanteeseen.
Maailma oli enemmän tai vähemmän raiteillaan vuoteen 1990 asti, jonka jälkeen ulkomaalaisväestön määrä Suomessa kymmenenkertaistui kymmenessä vuodessa ja nykypäivään mennessä jopa kuusikymmenkertaistui. Tapahtuneeseen on akateemisissa piireissä laajalti suhtauduttu joko väistämättömänä luonnonvoimana, jolle ei voi tehdä mitään, tai maata rikastuttavana onnenpotkuna, jolle ei pidä tehdä mitään. Väestönvaihtumisesta on vasta tänä vuonna puhuttu julkisuudessa vakavastiotettavana ongelmana. Suomi ei tässäkään tapauksessa ollut mikään ajopuu, vaan kaikki on tapahtunut tietoisten tai tiedostamattomien aatteellisten valintojen ja poliittisten päätösten seurauksena.
Nuoremmat eivät enää muista Eila Kännöä, sisäasiainministeriön poliisiosaston Ulkomaalaistoimiston päällikköä vuosina 1970–1984. Kännö oli Suomen tiukan ulkomaalaispolitiikan henkilöitymä, joka piti huolen siitä ettei maahan voinut tulla kevyin perustein. 1980-luvun alkupuolelle asti Suomesta puuttui varsinainen ulkomaalaislainsäädäntö. Ainoa säädös oli 1950-luvulla annettu ulkomaalaisasetus, jonka perusteella tehdyistä päätöksistä ei saanut valittaa. Näin ollen oikeuslähteenä oli aiempi hallintokäytäntö eli ulkomaalaistoimiston aiemmat ratkaisut, joista Kännö vastasi vuodesta 1970 alkaen. Lainsäädännön valmistelu oli myös sisäasiainministeriön poliisiosaston vastuulla, joten ulkomaalaistoimiston olisi tullut itse valmistella säädökset, jos sellaiset olisi katsottu aiheellisiksi.
Samaten viime vuosituhannen lopun poliittiset vaikuttajat olivat järjestään länsimaiden ulkopuolelta suuntautuvaa maahanmuuttoa vastaan. Somalian sisällissota ajoi Neuvostoliitossa oleskelleita somaleja ylittämään Suomen rajan. Marraskuussa 1990 heitä tuli kerralla toistasataa, joulukuussa kaksisataakolmekymmentä. Virta jatkui tasaisena vuoden loppua kohti. Se sai presidentti Mauno Koiviston pitämään kovasanaisen puhuttelun sisäministeri Jarmo Rantaselle (sd.) ja kansliapäällikkö Juhani Perttuselle:
– Somalialaiset on syytä pysäyttää rajalle. Otetaan nimet ylös ja luvataan harkita. Todetaan, että Neuvostoliitto on turvallinen maa. Jos joku on eri mieltä, niin sitten riidellään. Ellei näitä pysäytetä, miten sitten muitakaan.
Presidentti Mauno Koivisto
Presidenttiä ärsytti pakolaismyönteisen eliitin äänekäs ja kaikkitietävä esiintyminen asiassa. Eliitti pyrki neuvomaan, mikä on oikeaa pakolaispolitiikkaa ja moralisoi Suomen käytäntöjä väittäen, ettei Suomi täytä pakolaisvelvoitteitaan muihin Pohjoismaihin verrattuna, kirjoitti valtiotieteen tohtori Risto Hauvonen kirjassaan Taistelu Koivistosta (Sigillum, 2017). Hallitus teki tulkinnan turvallisista maista, joista tulevat pakolaiset voitaisiin palauttaa takaisin kyseisiin maihin. Neuvostoliitto katsottiin turvalliseksi maaksi. Päätös ei kuitenkaan pitänyt ja pohjantähden alle pääsi syntymään merkittävän kokoinen somalivähemmistö tunnettuine ongelmineen.
Herää kysymys, keitä kaikkia kuului tähän “pakolaismyönteiseen eliittiin” ja miten se vaikutti poliittisiin päätöksiin Suomen muuttamiseksi etnisestä kansallisvaltiosta Suomi-nimiseksi maantieteelliseksi paikaksi, jopa vastoin tasavallan presidentin ja pääministerin tahtoa?
Vuoden 1991 erikoishaastattelussaan Koivisto jo tähdensi, että häntä huoletti pakolaisissa eniten rasismin lisääntyminen. Koivisto kuitenkin epäili ettei Suomessa tosiasiassa esiintynyt suurta vastustusta pakolaisia kohtaan, tai erityisen ennakkoluuloisia asenteita. “Minua harmittaa, kun sanotaan, että olemme jotenkin huonompia suhteessa muihin kansoihin,” kommentoi presidentti Koivisto A-studiossa. Koiviston nuivaa suhtautumista somalipakolaisiin oli arvostellut erityisesti puolustusministeri Elisabeth Rehn (r.) ja arkkipiispa John Wikström. Tämä asetelma ei minun elinaikanani ole muuttunut: kansallivaltion innokkaimpia alasajajia ovat olleet RKP ja evankelis-luterilainen kirkko.
Vuonna 1999 miljoona Kosovon albaania lähti kodeistaan pakoon Euroopan Unioniin. EU-maat yrittivät sopia, kuinka monta kosovolaista kukin ottaisi vastaan. Saksa ilmoitti ottavansa 15 000, Norja 6 000 ja Ruotsi 5 000. Suomi veti täysin omaa linjaansa. Silloinen pääministeri Paavo Lipponen (sd.) ilmoitti, että Suomi voi ottaa 50 Kosovon albaania. Tämäkin tyrmistytti samaa “pakolaismyönteistä eliittiä”. Europarlamentaarikko Astrid Thors (r.) sanoi Strasbourgin täysistunnossa häpeävänsä suomalaisuuttaan Lipposen lausunnon vuoksi. Myös Ruotsin pääministeri Göran Persson paheksui Lipposta julkisesti.
Paavo Lipponen joutui nöyrtymään. Hän käänsi takkinsa ja muuttui maahanmuuton kannattajaksi. Vielä vuonna 2020 entinen pääministeri ihmetteli miksei kehitysmaista suuntautuvaa maahanmuuttoa lisätä huomattavasti. Perusteluiksi hän esitti alhaisen syntyvyyden ja työvoimapulan, ja muistutti maahanmuuton “tuoneen dynaamisuutta” esimerkiksi Britanniaan ja Ruotsiin. Ottaen huomioon että tässä vaiheessa sekä Britannia että Ruotsi olivat jo muuttuneet Euroopan johtaviksi raiskauksien ja kranaatti-iskujen suurvalloiksi, heittoa voisi helposti pitää joko seniilin vanhuksen höpinänä tai silkkana pahansuopuutena.
Primordialismi, konstruktivismi ja etnonationalismi
Instituutioiden muuttuminen maahanmuuton moottoreiksi ja kansallisvaltion alasajajiksi tapahtui 90-luvun lopulta 2010-luvulle. Muutosta varmaankin vauhditti akateemisissa piireissä valtavirtaistunut konstruktivistinen nationalismitutkimus, jossa kansallismielisyys ja kansallisvaltio nähtiin yksiselitteisen negatiivisessa valossa. Aiemmin vallalla ollut primordialistinen käsitys kansallisvaltiosta väitti, että kansallisvaltio oli jatkoa vanhemmille yhtenäisyyden ja yhteenkuuluvuuden voimille, kuten kylille, kaupunkien identiteeteille ja heimoidentiteeteille. Toisin sanoen primordialistit uskoivat, että kansallisvaltio rakentui selkeille identiteettimerkeille, jotka ovat olleet olemassa historian aikana tietyllä maantieteellisellä alueella.
Tällainen käsitys kansallisuudesta ja kansallisvaltiosta tarkoittaa myös, ettei kansallisuus ole vapaaehtoista, vaan ennalta määrättyä. Jos olet ruotsalainen, olet ruotsalainen, eikä juuri mikään voi muuttaa sitä. Primordialismin pohjalta syntyneet kansallisvaltiot, kuten Saksa 1800-luvulla, toimivat sillä tavalla, että täysi kansalaisuus (tarkoittaen oikeuksia, velvollisuuksia ja sitä, että muut ja erityisesti viranomaiset tunnustavat sinut saksalaiseksi) oli saavutettavissa vain niille, jotka olivat sukua muille etnisille saksalaisille. Lähtökohtaisesti kaikki primordialismin pohjalta ponnistanut nationalismi on jotain mitä nykyään kutsutaan tautologisesti etnonationalismiksi. Termi on minusta typerä, koska sekä muinaiskreikan ἔθνος (éthnos) että latinan natio tarkoittavat samaa asiaa: kansaa.
Nykyään yliopistomaailmassa yleisesti jaettu näkemys kansallisen identiteetin ja kansallisvaltion muodostumisesta on 80-luvulla alkunsa saanut konstruktivistinen näkemys, joka lähtee siitä, ettei kansallivaltio ole luonnollinen eikä sillä ole syviä historiallisia juuria, vaan se on pikemminkin eliitin tietoinen luomus, joka yrittää oikeuttaa sillä omaa olemassaoloaan. Konstruktivistisen näkemyksen suurimpia nimiä ovat olleet Benedict Anderson, Ernest Gellner ja Eric Hobsbawm, jotka loivat käsitteet kuviteltu yhteisö ja perinteen keksiminen. Vastoin yleistä luuloa Anderson ei tosin pitänyt kansallisuusaatetta sinällään kielteisenä asiana, toisin kuin muut konstruktivistiset nationalismitutkijat.
Nationalismin tutkimuksen historiassa on huomattava, että 1900-luvun alkupuolella tutkijat olivat lähtökohtaisesti historiantutkijoita. He antoivat nationalismille laajan myönteisen merkityksen kansallismielisyytenä, johon kuului kansojen vapaustaistelu, pyrkimys käyttää kansan omaa kieltä ja kehittää sen kulttuuria. Toisen maailmansodan ideologisessa voimainmittelössä tästä etnisyyteen perustuvasta nationalismista tuli “väärää” ja “primitiivistä”. Ainoa oikea nationalismi – pääominaisuutena tietenkin demokraattisuus – löydettiin läntisiltä voittajavaltioilta, Iso-Britannialta, Ranskalta ja Yhdysvalloilta. Kansallismielisyyden demonisointiin vaikutti erityisen paljon myös se, että Neuvostoliitto ja sen edustama aate kuuluivat toisen maailmansodan voittajiin.
1960-luvulta lähtien nationalismin tutkimus kiinnosti lähinnä sosiologeja, joita innoitti internationalismia ihannoinut marxismi. Se vastusti kansallisuusaatetta ja näki kansallismielisyyden artistokraattien ja porvarillisen keskiluokan yrityksenä hallita työväkeä vetoamalla kansallistietoisuuteen, joka heidän mielestään oli kuviteltua. Nationalismi voitiin poistaa historiasta muuttamalla sanan natio ja nationalismi merkitystä. Jos kansaa merkitsevälle sanalle natio hyväksyttiin vain merkitys ”kansan valtaa käyttävä suurilukuinen väestö” eli perustavaksi aatteeksi katsottiin demokratia ja väestöpohjaksi teollistuneet massat, niin sellaisia kansoja tuskin oli ennen 1800-lukua. Nationalismin siis voitiin katsoa syntyneen vasta 1800-luvulla. Nationalismi tarkoitti tällöin pyrkimystä demokratiaan, joka lienee tulkittu eri tavoin lännessä ja idässä. “Valistuksen ja romantiikan kansallisen ajattelun, kansallisuusliikkeiden ajan vapaussotien ja kansallisvaltioiden synnyn kanssa tällä ‘nationalismilla’ on vain vähän yhteistä,” kirjoitti nationalismia tutkinut Jyväskylän yliopiston yleisen historian professori Aira Kemiläinen vähän ennen kuolemaansa Tieteessä tapahtuu -lehdessä (8/2004).
Konstruktivistista nationalismikäsitystä ja toisen maailmansodan tapahtumia on käytetty koko 2000-luvun ajan perustelemaan sitä, miksei eurooppalaisilla (maailman muista kansoista poiketen) saisi olla etnisiä kansallisvaltioita. Jos koko kansakunnan käsite on kuvitteellinen, Helsinki-Vantaalle saapuva nigerialainen muuttuu taikaiskusta suomalaiseksi oleskellessaan vakituisesti Suomen maantieteellisellä alueella. Tällaista käsitystä kansallisuudesta suosivat esimerkiksi päivä- ja iltalehdet, jotka raportoivat säännönmukaisesti rikosuutisissa “espoolaismiesten” ja “vantaalaismiesten” edesottamuksista.
Väestön vaihtumiseen johtava massasiirtolaisuus on kuitenkin jo aiheuttamassa Euroopassa primordialistisen vastareaktion, joka korostaa alkuperäisasukkaiden etuoikeutta omaan kotimaahansa. Britanniassa merkkejä tästä on nähtävissä esimerkiksi Raise the colours -kampanjassa, jossa asuinalueita liputetaan nimenomaan Englannin lipuilla. Siinä missä Iso-Britannian lippu symboloi monikansallista imperiumia, Englannin lippu on kiistaton etnisen identiteetin tunnus. Suomessa primordialistista kansallisuuskäsitystä ei ole toistaiseksi kannattaneet muut kuin saamelaiskäräjät ja Tuukka Kurun Sinimustat.
Millaista on postliberaali nationalismi?
Suomen kansan olemassaolo ennen vuotta 1918 on historiallisten lähteiden valossa suhteellisen kiistatonta. Jonas Nordin Tukholman yliopiston historian instituutista julkaisi vuonna 2000 laajan väitöskirjan Ett fattigt men fritt folk Ruotsin kansallisesta identiteetistä 1600- ja 1700-luvuilla. Hän kiisti siinä onnistuneesti konstruktivistisen nationalismin tutkimussuuntauksen väitteen, jonka mukaan kansallinen identiteetti oli syntynyt keinotekoisesti industrialismin aikakaudella. Nordin kykeni lähteiden avulla osoittamaan ruotsalaisten pohtineen aiemmin paljon kansan omaa kuvaa ja ruotsalaisuutta. Suomalaisten kannalta mielenkiintoista on se, miten suomalaisuus oli identiteettinä selkeästi tunnistettu silloinkin, kun Suomen maantieteellinen alue oli osa Ruotsin valtakuntaa.
Sanan natio käyttö oli 1600-luvulla arkipäiväistä. Oli tavallista mainita, mitä kansallisuutta henkilö oli, esimerkiksi ”natione Fenno”, ja kaikille oli täysin selvää, että varsinaisen Ruotsin väestö ja Suomen väestö olivat eri kansoja. Etnisen identiteetin käsite menee tietysti vielä paljon kauemmas, rautakaudelle asti. Roomalaiset käyttivät sanaa natio merkityksessä kansa, syntyperä. Kansoja erottaviksi tekijöiksi katsottiin alkuperä, kieli, kotimaa, lait, tavat ja hallinto, ruumiinrakenne, ihon- ja hiustenväri, vaatetus, asunnot, aseet. Monikansallisissa valtioissa kuten Ruotsissa hyveeksi nostettiin 1700-luvulla patriotismi eli isänmaallisuus. Isänmaallisuus ei katsonut syntyperää – uskollisuus kuninkaalle ja valtiolle riitti. Myöhemmissä kansallisvaltioissa isänmaallisuus ja nationalismi luonnollisesti sekoittuivat toisiinsa, mutta on tärkeää pitää käsitteet visusti erillään toisistaan. Kansallismielisyys ei edellytä lojaaliutta valtiolle, eikä lojaalius valtiolle edellytä syntyperää.
Se, ettei enempää kansan kuin rodunkaan olemassaolo ole tarkkarajaisesti määriteltävissä, ei poista sitä tosiasiaa, että ihminen on edelleen tunnistettavissa jonkun ryhmän jäseneksi. Identiteetin näkökulmasta pelkkä yksilön subjektiivinen kokemus ei vielä riitä, vaan ryhmän on myös tunnustettava yksilö jäsenekseen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on aiheuttanut päänvaivaa afroamerikkalaiseksi identifioituvat valkoihoiset, joilla ei ole lainkaan afrikkalaisia sukujuuria. Mikäli itseidentifikaatio riittäisi etnoksen jäsenyyteen, tällaiset ihmiset pitäisi laskea väestönlaskennassa afroamerikkalaisiksi. Suomessa samanlaista keskustelua on käyty siitä, ketkä ovat oikeita saamelaisia.
Identiteeteistä puhuessa on ymmärrettävä, että jokaisella ihmisellä on samaan aikaan useita kerrostuneita ja päällekkäisiä identiteettejä. Itse esimerkiksi koen itseni helsinkiläiseksi, länsisuomalaiseksi ja eurooppalaiseksi. Helsinkiläisyyteni voin todentaa sukujuurillani ja pitkäaikaisella asuinpaikallani, vaikka olenkin tosiasiassa syntynyt ja viettänyt lapsuuteni keskisessä Hämeessä entisessä Sääksmäen kihlakunnassa. Länsisuomalaiseksi minut tunnistaa automaattisesti jokainen suomalainen puheenparteni ja luontoni perusteella. Kun matkustan Aasiaan tai Afrikkaan, kenellekään ei tulisi mieleen kyseenalaistaa eurooppalaisuuttani ihonvärini ansiosta. Identiteetit voivat olla myös kompleksisia. Syntyjään kenialainen, mutta lapsena Savoon adoptoitu ja savon murretta äidinkielenään puhuva voi olla samaan aikaan kulttuurisesti savolainen ja etnisesti masai. Eurooppalainen hän ei kuitenkaan tulisi koskaan olemaan, koska primordialistisessa mielessä häneltä puuttuu etnokseen kuulumisen tärkein piirre eli ylisukupolvisuus – ajallinen, paikallinen ja geneettinen ulottuvuus.
Kommunistisen puolueen manifestia mukaellen tänä päivänä voisi sanoa:
“Aave kummittelee Euroopassa – nationalismin aave. Kaikki vanhan Euroopan mahdit ovat liittoutuneet pyhään ajojahtiin tätä aavetta vastaan: kirkko ja yliopistot, EU ja WEF, Saksan radikaalit ja Britannian poliisit.”
Liberaalit instituutiot ja poliittiset puolueet ovat käyttäneet viimeiset vuosikymmenet primordialistisen kansallisuusaatteen mitätöimiseksi ja eurooppalaisten kansakuntien hävittämiseksi. Kansalaiset on nähty pelkästään keskenään vaihdettavina taloudellisina yksikköinä, joilla pönkitetään horjuvaa bruttokansantuotetta. Nimellisesti ihmisiltä ei vaadita muuta kuin veronmaksukykyä ja sitoutumista “yhteisiin länsimaisiin arvoihin” – joskaan tulijat tuskin maksavat enemmän veroja kuin mitä hyötyvät tulonsiirroista, ja sitoutuminen yhteisiin arvoihinkin on etenkin islamilaisista maista tulevilla siirtolaisilla kyseenalaista.
Liberaalin järjestyksen kunnian päivät ovat kuitenkin jo takanapäin. Vaikka muotoutumassa olevan postliberaalin maailmanjärjestyksen piirteet eivät ole vielä selvät, kaikki kehitysurat tuntuvat kulkevan kohti primordialistista vastareaktiota ja etnisiä konflikteja Euroopan valtioiden sisällä, kohti Euroopan balkanisoitumista. Liberaalin demokraattisen järjestyksen suurin virhe on ollut uskoa omiin juttuihinsa, eli tässä tapauksessa konstruktivistisen nationalismitutkimuksen teeseihin. Ajatus siitä, ettei identiteetti ole historiallisesti ja ylisukupolvisesti kumpuava tosiasia, vaan juonikkaan eliitin yritys oikeuttaa oma olemassaolonsa, kertoo tosiasiassa enemmän eliitin itseymmärryksestä kuin todellisuudesta an sich.
