Aiemmassa kirjoituksessa käsittelin fascismin talouspolitiikkaa. Tässä tarkoitukseni on raapaista hieman yleisemmin fascismin aatteellisesta monimuotoisuudesta ja sisäisestä ristiriitaisuudesta. Käytän vanhaa kirjoitusasua fascismi, kun tarkoitan nimenomaan italialaisista fasismia, erotuksena fasismin muista merkityksistä. Vaikka kaikki fasismit etsivät ns. kolmatta tietä kapitalismin ja sosialismin välissä ja jakoivat tietyt ulkoiset muodot univormuineen ja marsseineen, aatteilla on enemmän erottavia kuin yhdistäviä piirteitä.
Siinä missä kansallissosialismin ideologia perustui pohjimmiltaan Arthur de Gobineaun ja Houston Stewart Chamberlainin biologiseen rasismiin ja suhtautui menneisyyteen suorastaan fetiššinä, italialainen fascismi oli alkujaan moderni ja radikaali liike, jonka juuret olivat vallankumouksellisessa syndikalismissa. Yksi liikkeen varhaisista vaikuttajista oli runoilija Filippo Tommaso Marinetti, futuristisen liikkeen perustaja, joka halveksi kaikkea vanhaa ja perinteistä ja ihannoi kaikkea modernia, kuten koneita, tekniikkaa, vauhtia ja sotaa. Futuristit toivoivat fascismin uudenaikaistavan maan, joka oli jakautunut teollistuneeseen pohjoiseen ja maalaiseen, vanhanaikaiseen etelään.
Benito Mussolini aloitti oman poliittisen tiensä äärivasemmalta, mutta hänestä tuli niin radikaali, että löysikin itsensä lopulta äärioikealta. Suurena pragmaatikkona hän halusi pitää fascismin mahdollisimman riippumattomana ideologioista ja syleili puheissaan ristiriitoja ja monitulkintaisuutta: Mussolinin luonnehdinnan mukaan fascismi saattoi olla samaan aikaan radikaalia ja ikiaikaista, vallankumouksellista ja taantumuksellista, tasavaltaista ja monarkistista… aina kulloisenkin tilanteen vaatimuksen mukaisesti. Fascismilla oli vain yksi päämäärä: päästä valtaan.
Mussolinilla oli myös tapana korostaa, että fascismi ei ole vientitavaraa: kunkin kansakunnan oli löydettävä oma orgaanisen järjestäytymisen tapansa. Esimerkiksi Corneliu Codreanun romanialainen fasismi eli legioonalaisliike kumpusi voimakkaan mystisestä ortodoksisen uskonnon tulkinnasta. Suomalaista fasismia edusti Vilho Annalan Isänmaallinen kansanliike IKL, jonka tukijalat olivat luterilainen kristinusko ja yksikielinen Suur-Suomi. Espanjassa José Primo de Riveran falangistit olivat papistoa vastustavia syndikalisteja. Brasiliassa fasismi löysi kotinsa katolisesta integralismista.
Fasismi on kuin amorfinen massa joka haastaa kaikki yritykset määritellä sitä, pakottaa sitä yhteen olomuotoon. Sen sisään mahtuu militanttia ateismia ja uskonnollista mystiikkaa, vallan keskittämistä ja hajauttamista, nationalismia ja universalismia. Myös johtava fascismin tutkija Renzo De Felice korosti liikkeen laajapohjaisuutta ja spontaaniutta. De Felice luonnehti fascistista liikettä nousevan keskiluokan vallankumoukseksi, jolla oli juuret valistuksen ajassa. Ennen kaikkea fascismia ei hänen mielestään tullut nähdä pelkästään reaktiona uhkaavaan proletariaatin vallankumoukseen. Kansallissosialismilla ja fascismilla De Felice ei nähnyt mitään yhteyttä.
Fascistinen liike, Fasci di Combattimento, organisoitui eri puolella Italiaa eri näköiseksi. Myös perustava kokous 23.3.1919 Milanon Piazza San Sepolcrolla (todellisuudessa kauppa- ja teollisuusliiton kokoustilassa) oli sekalainen seurakunta ensimmäisen maailmansodan rintamaveteraaneja, arditeja, ja Marinettia seuranneita yliopistokoulutuksen saaneita futuristeja. Mukana oli myös pieni joukko Mussolinin mukana loikanneita sosialisteja. Arditit esiintyivät mustissa paidoissa ja polvihousuissa, fetsi päässä ja tikari vyöllä. Arditeilta fascistit saivat paitsi univormunsa, myös laulun Giovinezza ja tervehdyksen A noi, “meille”.
Kokoukseen osallistuneista miehistä merkittäviä olivat Mussolinin ja Marinettin lisäksi lähinnä fascistien ensimmäinen puoluesihteeri, syndikalisti Michele Bianchi, ja cremonalainen oikeistososialisti Roberto Farinacci. Bianchi kuului fascismin vallankumoukselliseen vasemmistosiipeen ja oli puolueen keskeisimpiä poliitikkoja kuolemaansa asti vuonna 1930. Rautatievirkailija Farinacci oli raaka, ahne ja korruptiolle altis, mutta myös määrätietoinen ja kovaotteinen organisaattori, joka onnistui ensimmäisenä perustamaan oman fascion kotikaupunkiinsa Cremonaan. Fascismi sai seudulla laajan kannatuksen ja Farinacci pysyi Cremonan hallitsijana vuoteen 1945 asti.
Liike toimi tavallaan franchising-ajatuksen mukaisesti: kuka tahansa sai perustaa oman fascion ja siten tulla mukaan toimintaan. Fascion päällikkö sai myös päättää omasta politiikastaan; Mussolini ohjaili liikettä ainoastaan Il Popolo d’Italia-lehden pääkirjoituksilla. Ferrarassa fascismin kiistaton johtaja oli nuori ja karismaattinen lentäjäsankari Italo Balbo, joka aatteellisesti kannatti tasavaltaa ja liberalismia, mutta avioitui rikkaan kreivittären kanssa. Porvariston, vapaamuurarien ja Ferraran juutalaisvähemmistön tuella hän murskasi niin kilpailijansa kuin kommunistitkin ja saavutti Mussolinin jälkeen suurimman henkilökohtaisen kannattajakunnan.
Ferraran eteläpuolella punaisessa yliopistokaupungissa Bolognassa fascismilla oli useita johtajia, mutta heistä merkittävin oli entinen sosialistinen lakimies Dino Grandi. Balbon tavoin Grandi oli järjestystä rakastava liberaali. Savoijissa entisen armeijan upseerin Cesare Maria De Vecchin johtama fascismi oli taas konservatiivista ja kuningasmielistä. Apuliassa fascismia johti Achille Starache, aito fanaatikko joka rintapieli oli täynnä sodassa hankittuja urhoollisuusmitaleja. Roomalaista fascismia edusti lehtimies ja intellektuelli Giuseppe Bottai, Critica Fascista -kulttuurilehden perustaja, sosiaaliturvajärjestelmän luoja ja mies Italian kulttuuriperinnön suojelulakien takana.
“Il Secolo, a leading anti-Fascist daily, for example, noted on 4 November, There isn’t a party or political movement in Italy in which there are, as in Fascism, so many currents which flow in opposite directions, each one acting for itself, with no respect either for discipline, or central leadership.”
— Nicholas Farrell, Mussolini: A New Life
Valtaannousun jälkeen fascismi tarvitsi kuitenkin jotain pysyvämpää ohjenuoraa. Fascismin oppi-isänä pidetty Giovanni Gentile (1875–1944) koetti muotoilla fascismin keskeisimmät teoreettiset raamit Mussolinin nimissä julkaistussa teoksessaan La dottrina del fascismo (“Fascismin oppi”), joka ilmestyi vuonna 1932. Gentile oli aiemmin toiminut fascistisen Italian opetusministerinä vuosina 1922–1924 ja toteuttanut huomattavan koulu-uudistuksen, joka korosti klassista ja humanistista sivistystä. Gentile käytti omasta filosofiastaan nimeä aktuaalinen idealismi. Sen keskiössä oli ajatus eettisestä valtiosta (lo stato etico).
Gentile kehitti eettisen valtion käsitteensä Hegelin pohjalta. Gentilen mukaan yksilö löytää todellisen vapautensa ja eettisen toteutumisensa sulautumalla valtioon. Valtio ei ollut hänelle pelkkä hallintokoneisto, vaan kollektiivisen hengen ja tahdon ilmentymä. Siinä missä Hegel jaotteli eettisen elämän (Sittlichkeit) perheeseen, kansalaisyhteiskuntaan ja valtioon, Gentile hylkäsi kansalaisyhteiskunnan kokonaan. Erillistä taloudellista tai yksityistä elämää valtion ulkopuolella ei voinut eikä saanut olla olemassa. Hegelille valtio oli yksilöstä riippumaton, ulkoinen ja institutionaalinen todellisuus, mutta Gentilelle valtio oli yksilön omassa tajunnassa tapahtuva prosessi: valtio oli olemassa, kun yksilö ajattelee ja toimii valtiollisesti.
Vaikka Mussolini hyödynsi Gentilen ajatuksia valtion aseman korostamiseksi, “Fascismin oppi” ei saanut jakamatonta kannatusta liikkeen sisällä. Fascismi pysyi loppuun asti eri ryhmittymien ja ajattelijoiden ideologisena taistelukenttänä, jossa Gentilen asema ja ajattelu kyseenalaistettiin toistuvasti. Katoliset fascistit ja kirkko pitivät Gentilen hegeliläistä idealismia sekulaarina, panteistisena ja kirkon opetusten vastaisena, sillä Gentilen ajatus eettisestä valtiosta syrjäytti kristillisen moraalijärjestelmän. Juristit, kuten Alfredo Rocco, pitivät valtiota ennen kaikkea juridisena instituutiona, eikä minään henkisenä entiteettinä. Vanhemman polven radikaalit fascistit taas torjuivat Gentilen vanhakantaisena akateemikkona, joka ei edustanut fascismin vallankumouksellista käytännöllisyyttä.
Gentilen aktuaalinen idealismi oli aivan liian intellektuellia, jotain aivan liian hähmäistä toimiakseen elävän kansanliikkeen ohjenuorana. Kirjailija ja lehtimies Curzio Malaparte arvosteli ankarasti Mussolinin päätöstä jättää perustuslakiuudistuksen suunnittelu Gentilen johtaman komitean käsiin. Esseisti ja arditi Mario Carli kirjoitti omassa lehdessään L’Imperossa, että Gentile oli myöhäinen tulokas liikkeessä eikä hänestä koskaan tulisi aitoa fascistia. Cesare Maria De Vecchi kehotti Gentileä pysyttelemään filosofian parissa ja pysymään kaukana ministeriöistä.
Radikaalit traditionalistit, kuten Julius Evola, pitivät Gentilen filosofiaa taas liian humanistisena, porvarillisena, abstraktina ja länsimaisena. Hän vaati sen tilalle jotain henkisempää ja biologisempaa, rotuun pohjautuvaa ideologiaa. Radikaalien rotuoppien kannatus fascistien keskuudessa pysyi kuitenkin marginaalisena siihen asti, kun Mussolini liittoutui virallisesti Hitlerin Saksan kanssa. Julius Evola ei muutenkaan ollut lähellä fascismin valtavirtaa. Hänen nousunsa johtavien intellektuellien joukkoon tapahtui vasta sodan aikana, jolloin natsit jo hallitsivat Italiaa.
Gentile piti Evolaa vaarallisena ja hedelmättömänä mystikkona. Hänen mielestään Evolan opit olivat vieraita humanistiselle sivistysperinteelle, ja hän pyrki rajoittamaan Evolan pääsyä akateemisiin ja virallisiin julkaisukanaviin. Evola taas hyökkäsi Gentileä vastaan kutsuen tämän filosofiaa ”tyhjäksi akateemiseksi verbaaliakrobatiaksi” ja porvarilliseksi sekularismiksi. Evolan mielestä Gentile yritti korvata elävän tradition kuivalla, valtiojohtoisella byrokratialla ja aristokraattisen johtajuuden sieluttomalla massaliikkeellä.
Gentile hylkäsi rodun kokonaan pseudohistoriallisena käsitteenä. Myös Mussolini oli aluksi hyvin kriittinen pohjoisia rotuteorioita kohtaan. Emil Ludgwigin vuonna 1932 julkaiseman haastattelun Keskusteluja Mussolinin kanssa mukaan hän sanoi seuraavasti: “rotu on tunne, ei realiteetti – mikään maailmassa ei saa minua uskomaan siihen, että biologisesti puhtaita rotuja olisi olemassa nykyään.” Saksalaisten antisemitismiä hän haukkui “veren mystiikaksi, mihin mikään järki ei ylety,” ja tähdensi, että “rasismi ei kuulu 1900-luvulle.”
Mussolinin puheet kannattaa kuitenkin sijoittaa aikansa kontekstiin. Hän ei ollut moderni antirasisti, tai kiistänyt rotujen olemassaoloa sinänsä. Esimerkiksi syyskuussa 1934 Mussolini kirjoitti Il Popolo d’Italian pääkirjoituksessa, miten syntyvyyden romahtaminen oli Italialle ja kaikille muillekin länsimaille elämän ja kuoleman kysymys: vaarana oli, että valkoiset jäisivät nopeammin lisääntyvien afrikkalaisten ja aasialaisten jalkoihin. Italian miehittämässä Etiopiassa pantiin voimaan tiukka rotuerottelu. Sen sijaan juutalaisia ja muslimeja kohdeltiin tasa-arvoisesti, ensisijaisesti uskontonsa edustajina. Mussolini jopa ehdotti moskeijan rakentamista Roomaan – järkyttynyt paavi Pius XI sai idean kuitenkin estettyä.
Evola toimi opettajana Milanossa 1930 perustetussa “Fascistisen mystiikan koulussa” (Scuola di mistica fascista Sandro Italico Mussolini). Se oli Niccolò Gianin (1909–1941) ja fascistien ylioppilaskunnan luomus, ja toimi aluksi Mussolinin veljen Arnaldon suojeluksessa. Koulun virallinen tarkoitus oli kasvattaa uusi fascistinen eliitti ja välittää Rooman marssin ja arditien henki sille sukupolvelle, joka ei ollut päässyt sitä kokemaan. Giani vastusti Gentilen humanismia ja piti Mussolinia fascismin ainoana auktoriteettina.
Giani näki maailman dualistisesti kahden maailman välisenä kamppailuna. Toinen oli “hengellinen Rooma, eurooppalaisen sivilisaation ja tradition saavutus”, ja toinen oli “maallinen Karthago, materialismin ja kullan, liberalismin, sionismin ja kommunismin maailma”. Koulu julkaisi omaa lehteään, jolla oli sama nimi kuin Gentilen pääteoksella, Dottrina fascista. On epäselvää, mikä vaikutus koululla ehti olla oli italialaiseen fascismiin. Giani ja suurin osa opettajista kaatuivat toisessa maailmansodassa ja mystiikan soihtu jäi Evolan kannettavaksi. Gianin teesit muistuttavat kuitenkin paljon niitä ajatuksia, joita sodanjälkeisessä äärioikeistossa on toisteltu.
Ehkäpä yhdistävä tekijä ja paras yritys määrittää fascismi löytyy kuitenkin Gentilen La dottrina del fascismosta. Teoksensa alkupuolella Gentile sanoo, että fascismin käsitys elämästä on uskonnollinen (La concezione fascista della vita è religiosa…), tarkemmin: fascismi itsessään on sekulaari poliittinen uskonto. Elämänkatsomus, joka vaati yksilöltä kurinalaisuutta ja sitoutumista itseyden ylittävään, kansakunnan muodostamaan hengelliseen yhteisöön.
Entäpä fascismin uskontunnustus? Se olisi varmastikin: “kenelle kuuluu tulevaisuus? – A noi!” Ei mitään sen filosofisempaa.
Seuraavaksi käsitellään Umberto Econ vaikutusta siihen, miten fasismi nykyään ymmärretään.
