Antonio Gramsci (1891–1937) on kenties koko historian tärkein vasemmistolainen yhteiskunnallinen ajattelija, jonka merkitystä poliittiseen historiaan on vaikea yliarvioida. Jollain tavalla kaikessa, mitä sodan jälkeen länsimaissa on tapahtunut, näkyy Gramscin kädenjälki. Gramscia voi myös kiittää – tai syyttää – siitä, että hän pelasti marxilaisuuden tuholta ja mukautti sen demokraattisiin yhteiskuntiin. Hän oli mies, joka keksi kielen poliittisuuden ja pitkän marssin läpi instituutioiden. Hänen vaikutuksensa näkyy Frankfurtin koulukunnassa, Fabian Societyn ja WEF:n toiminnassa, ideologisesti kaapatuissa yliopistoissa ja jokaisen yrityksen henkilöstöosastossa joka panee täytäntöön turvallisen tilan ja sallitun puheen normeja.
Kuten edellisessä kirjoituksessani selostin, Italia oli vuosina 1919–1920 vallankumouksellisen kuohunnan vallassa. Kun Italian sosialistipuolueen enemmistö ei halunnut tukea väkivaltaista kumousta, Gramsci ja sosialistipuolueen johtaja Nicola Bombacci perustivat Italian kommunistisen puolueen tammikuussa 1921. Suurta marxilaista kansannousua ei tapahtunut. Sen sijaan talonpojat, pienyrittäjät, ylioppilaat ja virkamiehet liittyivät sankoin joukoin Benito Mussolinin mustapaitoihin taistelemaan marxilaisia vastaan. Kun kumous lopulta tuli, sitä ei tehnyt Gramsci tai Bombacci – vaan Mussolini, joka hyödynsi valtiovallan heikkoutta ja sekasortoa lähettämällä mustapaidat marssimaan Roomaan lokakuussa 1922.
Kuningas kieltäytyi käyttämästä armeijaa fasisteja vastaan, Luigi Factan hallitus erosi, ja kuningas nimitti Mussolinin uudeksi pääministeriksi. Gramsci päätyi vankilaan, jossa hän kirjoitti kuuluisat vankilavihkonsa. Nämä kirjoitukset salakuljetettiin ulos vankilasta ja levisivät laajalle vasemmiston käsissä. Gramscin filosofinen ajattelu lähti liikkeelle vallankumouksen epäonnistumisesta. Marxilaisen teorian mukaan kapitalismin taloudelliset ristiriidat johtaisivat väistämättä työväenluokan vallankumoukseen. Näin ei kuitenkaan käynyt. Gramsci halusi selvittää, miksi.
Gramsci ymmärsi vankilassa, että valtaapitävä luokka ei hallitse pelkällä pakolla, vaan suostumuksella. Yhteiskunta on moniaineksinen, risteävien intressien ja valtakamppailujen paikka, jossa kukin yhteiskunnallinen taho määrittelee maailmaa omalta kannaltaan pyrkien saamaan muut ajattelemaan maailmasta oman totuutensa mukaan ja luomaan itselleen hegemonisen aseman. Hegemonisen vallan kannalta keskeisiä kamppailupaikkoja ovat poliittisten elinten sijaan instituutiot: koulu, media, yliopistot, virastot, työpaikat. Suostumus, konformismi, on olennainen osa hegemoniaa. Hegemonian syntyessä yhteiskunnallista ajattelua ei tarvitse pakottaa ylhäältä, vaan sitä ylläpidetään luonnollisesti ihmisten välisissä suhteissa, kulttuurissa ja instituutioiden toimintatavoissa.
Marxilaiset vallankumoukset olivat länsimaissa epäonnistuneet, koska valtiota suojasi vahva kansalaisyhteiskunta joka oli omaksunut porvarilliset arvot. Oikeistolainen maailmankuva esitettiin median, koulujen ja uskonnon kautta luonnollisena asiaintilana. Vasemmiston tehtäväksi tuli haastaa tämä kulttuurinen hegemonia. Poliittisen vallankumouksen edellytys oli kulttuurinen vallankumous. Niin kauan kun kansalaisyhteiskunta oli vahva, suora väkivaltainen vallankumous oli tuomittu epäonnistumaan. Vasemmiston oli siirrytävä asemasotaan eli hitaaseen, instituutioiden sisällä tapahtuvaan kulttuurisotaan.
Instituutiot välittävät yhteiskunnan arvot seuraavalle sukupolvelle. Koulut, yliopistot, media, oikeuslaitos ja virkakoneisto eivät olleet barrikadeja vaan kulttuurisodan taistelutantereita. Jos vasemmisto onnistuisi valtaamaan instituutiot, se saisi itselleen täydellisen vallan laukaustakaan ampumatta. Saksalainen Rudi Dutschke muotoili tämän ajatuksen vuonna 1967 uudelleen “pitkäksi marssiksi läpi instituutioiden”. Kulttuurisen hegemonian kaappaamiseen kuului myös elokuvateollisuuden ja teatterin kaappaamiset.
Koulujen ja yliopistojen kaappaaminen oli Gramscin mielestä keskeisintä. Opetussuunnitelmaa hallitsemalla vasemmisto pääsisi määräämään kielenkäytöstä, sallitun ajattelun kategorioista, muotoilemaan kysymyksenasettelut, päättämään mitä pidetään itsestäänselvänä (sosiaaliliberaalit arvot) ja millaiset ajatukset ovat tyystin mahdottomia. Gramsci korosti myös, että vallankumous tarvitsi uudenlaisia asiantuntijoita. Orgaaniset intellektuellit eivät ole perinteisiä akateemikoita, vaan liikkeen parista nousevia opettajia, toimittajia, taiteilijoita ja ay-aktiiveja, jotka sanoittavat ihmisten kokemuksia ja luovat vastakulttuuria.
Ilman Gramscia länsimainen vasemmisto olisi todennäköisesti jäänyt jumiin vanhakantaiseen, ammattiyhdistysvetoiseen taloustaisteluun ja marginaaliseen vallankumousretoriikkaan. Hän teki politiikasta laajempaa: hän osoitti, että kieli, taide ja sivistys ovat yhtä tärkeitä taistelukenttiä kuin tehtaiden lattiat. Yhdessä Adornon, Horkheimin ja Marcusen luoman “kriittisen teorian” kanssa gramscilaisuus synnytti 1960-luvun vasemmistolaisen opiskelijaliikkeen, joka miehitti länsimaiden korkeakoulut. Tämä sukupolvi tuotti professorit ja opettajat, jotka kouluttivat seuraavan sukupolven journalistit, virkamiehet ja tuomarit. Kansallismielinen oikeisto katosi marginaaliin ja jopa näennäisesti oikealla olevat puolueet omaksuivat vasemmiston kielenkäytön ja ajattelutavan.
Pitkä marssi kesti viisi vuosikymmentä, mutta sen ansiosta vasemmisto saavutti lopulta hegemonisen aseman, josta Gramsci oli vankilassa haaveillut. Fasistisyyttäjä sanoi Gramscin oikeudenkäynnissä, että “meidän on pysäytettävä nämä aivot kahdeksikymmeneksi vuodeksi.” Hänen aivonsa eivät pysähtyneet. Gramscin vankilavihoista tuli kaikkein luetuin marxilainen teos Karl Marxin itsensä jälkeen. Gramscin ajatukset ohjaavat nyt sosiaalisen median moderaattoreita ja tieteellisten lehtien julkaisupolitiikkaa, valvovat mahdollisen ja mahdottoman politiikan rajaa. Eikä Gramsci ole tärkeä pelkästään vasemmistolle: hänen ajatuksensa ja johtopäätöksensä tarjoavat työkaluja kaikille, jotka pyrkivät kokonaisvaltaiseen poliittiseen muutokseen.
Altavastaajan asemastaan käsin uusi oikeisto (julkisuudessa käytettyjä nimityksiä ovat myös alt-right ja oikeistopopulistit) on käynyt viimeiset vuosikymmenet gramscilaista kulttuurisotaa haastamalla yliopistojen, median ja kulttuurin vasemmistoliberalia hegemoniaa. Yksi ensimmäisistä gramscilaisuuden omaksuneista oikeistolaisista ajattelijoista oli Ranskan oikeistolaisen älymystöliikkeen (Nouvelle Droite) johtohahmo Alain de Benoist. De Benoist luki Gramscia ja kehitti metapolitiikan käsitteen.
Ajatuksena oli, että poliittista valtaa ei voi saavuttaa pysyvästi ilman, että ensin muutetaan yhteiskunnan kieltä, arvoja ja tervettä järkeä. Tavoitteena oli saada kansallismieliset oikeistolaiset ajatukset, kuten etnopluralismi (monikulttuurisuuden vastakohta) ja remigraatio (paluumuutto) marginaalista takaisin osaksi valtavirran keskustelua. Gramsci korosti “orgaanisia intellektuelleja”, jotka nousevat omiensa joukosta sanoittamaan kokemuksia, joita valtaapitävä luokka ei tunnista. 2000-luvulla näitä vastakulttuuria luovia orgaanisia intellektuelleja ovat edustaneet esimerkiksi vaihtoehtomedian podcast-isännät, YouTube-esseistit, Douglas Murrayn ja Jordan Petersonin kaltaiset hahmot, internetin meemitaiteilijat ja vasta kehittymässä olevat postliberaalit ajattelijat, jotka haastavat liberaalin hegemonian juuriaan myöten.
Lue myös: Mitä Gramsci opettaa auktoriteettien vastustamisesta
