Archive for the 'Tolkien' Category

Jun 17 2014

Elrondin dysfunktionaalinen perhe

Published by under Tolkien

Maglor ottaa Elrondin ja Elrosin vangiksi. © Katarina Chmiel (http://kasiopea.art.pl/en/home)

Maglor ottaa Elrondin ja Elrosin vangiksi. © Katarina Chmiel (http://kasiopea.art.pl/en/home)

Viime kuussa kirjoitin Reppuleista ja menin lupaamaan uuden Tolkien-aiheisen raapustuksen kerran kuussa. Olkaa siis hyvät. Bilbo ja hobitit on käsitelty, seuraavaksi jatkamme pohdintaamme Elrond Puolhaltiasta. Puhuin jo aiemmin haltioiden jäykistä sukupuolirooleista ja siitä miten Elrond oli tietoisesti tai tiedostamatta omaksunut haltiayhteiskunnan kummajaisen eli naiselle varatun parantaja-shamaanin roolin. Elrondin perhetaustaa kaivelemalla paljastuu, että miekkonen oli kaiken lisäksi ehkä koko Keski-maan dysfunktionaalisimman perheen lapsi.

Rikkinäiset perheet näkyvät räikeimmin hääjuhlissa, joiden koko tarkoitus on sukuyhteyden vahvistaminen. Kun Elrond ja Celebrían menivät naimisiin vuonna 109 kolmatta aikaa(1), keitä oli kutsuttu juhliin? Morsiamen puolelta paikalla lienee ollut koko onnellinen ydinperhe: äiti Galadriel, isä Celeborn ja Celebornin harmaahaltiasukulaiset. Sulhasen puolelta taas… ai niin.

Elrondin äiti on joutsen, isä on tähti taivaalla, ja kasvatti-isä on kirottu koditon leikari.

Voin vain kuvitella sen kohteliaan hiljaisuuden ja yleisen vaivaantuneisuuden jolla koko häiden ajan on yritetty välttää puhumasta Elrondin sukulaisista. Mennäänpä hieman ajassa taaksepäin: Harmaiden annaalien mukaan Elrond ja hänen kaksoisveljensä Elros syntyivät pakolaisleirissä Sirionin satamassa vuonna 532 ensimmäistä aikaa. Hänen äitinsä oli Elwing, Doriathin kuninkaan Dior Eluchilin tytär.

Elwing oli myös yksi silmarilin − tuon maagisen McGuffinin − kantajista. Fëanorin pojat hyökkäsivät vuonna 506 valan velvoittamana Doriathiin palauttaakseen varastetun silmarilin itselleen. Retki muuttui melkoiseksi teurastukseksi ja siinä sivussa surmansa saivat kaikki muut Elwingin sukulaiset, mutta silmarilia Fëanorin pojat eivät saaneet, sillä Dior oli lähettänyt sen edeltä tyttärensä mukana turvaan satamiin. Celegormin julmat palvelijat kostivat tämän Elwingin kuusivuotiaille veljille Elurédille ja Elurínille jättämällä heidät metsään susille. Kun Maedhros sai tietää tästä hän katui kaikkea julmuutta mitä oli käynyt ja yritti pelastaa lapset, mutta Elwingin veljiä ei koskaan löytynyt.

Elrondin äiti kasvoi siis naiseksi pakolaisleirissä jossa hän tutustui kolmekymppiseen merenkävijämieheen, Eärendiliin. Tuttavuudesta syntyi kaksi poikaa, mutta pian lasten syntymän jälkeen Eärendil lähti merille eikä enää palannut. Tällä välin henkiin jääneet Fëanorin pojat olivat saaneet tietää missä Elwing piileskeli ja pyysivät että silmaril palautetaan heille. Satamien asukkaat kieltäytyivät sen veren tähden jota Fëanorin pojat olivat vuodattaneet Doriathissa ja koska he olivat ylpeitä siitä, että silmaril oli heidän kaupungissaan. Näyttämö oli valmis uudelle murhenäytelmälle.

Maedhros, Maglor ja Amras kokosivat uskolliset kannattajansa viimeiseen yritykseen, tunkeutuivat pakolaisleiriin ja tappoivat kaikki. Elwing ei suostunut luovuttamaan silmarilia vaan heittäytyi sen kanssa mieluummin kalliolta mereen. Maglor säästi Elwingin lapset Elrondin ja Elrosin. Hekin olivat tuolloin vasta kuusivuotiaita ja ehkä Magloria painoi samanikäisten Elurédin ja Elurínin kohtalo Doriathissa ja hän halusi hyvittää aikaisemmat syntinsä:

”Maglor hoivasi heitä ja heidän välilleen kasvoi arvaamatta rakkaus, mutta Maglorin sydän oli kipeä ja väsynyt kauhean valan taakkaansa” (2).

Murhaamiseen kyllästyneestä bardista tuli kahden orpolapsen yksinhuoltaja-isä.(3)

Maglor vietti elämänsä ehtoovuodet lastenkasvatuksen ja runoilun parissa. Hän sävelsi  ja sanoitti omaelämäkerrallisen eepoksen kansansa ja aatteensa tuhosta (Noldolantë). Nyt kun tiedämme, että Silmarillion ei ole romaani vaan osa Keski-maan sisäistä mytologiaa, herää kysymys, eikö tarina Eärendilin ihmeellisestä matkasta ja Elwingin muuttumisesta joutseneksi olekin peräisin Maglorin sulkakynästä?

Kun suurisilmäinen pikku-Elrond on kysynyt kasvatti-isältään mitä hänen oikeille vanhemmilleen tapahtui, olisiko Maglor voinut kertoa karvaan totuuden?  ”Katsos, sinun isäsi katosi merille, äitisi heittäytyi mereen ja me murhasimme kaikki sinun sukulaisesi?” Vanhempien menettämisen karmea tragedia muuttuu lapselle helpommaksi hyväksyä, kun myytti lisää tähän: ”Elwing kyllä heittäytyi mereen, mutta hänestä tuli kuolemansa jälkeen merilintu joka lensi isäsi luokse. Ja sinun isäsi, ei hän kadonnut, vaan seilaa nyt taivaan meriä, katso, hän on tuo tähti tuolla…”

Elrond ja Elros elivät Maglorin kanssa neljäkymmentä vuotta, ensimmäisen ajan loppuun asti. Maedhros pakotti veljensä Maglorin lähtemään kanssaan varastamaan kahta jäljellä ollutta silmarilia. Vaikka jalokivikeikka onnistui, Maglor ei kestänyt silmarilin aiheuttamaa kipua ja rikostensa valtavaa painoa, vaan hän heitti kiven mereen ja vaelsi sen jälkeen rannoilla lauluja laulaen ”palaamatta enää koskaan haltiakansojen keskuuteen”(4). Kasvattipoikansa hän oli sitä ennen lähettänyt Círdan laivanrakentajan ja Ereinion Gil-galadin tykö Balarin saarelle.

Tällainen on siis Elrond: Kahdesti isättömäksi jäänyt orpo jonka äiti teki itsemurhan ja joka ei biologisesta isästään tiennyt muuta kuin että hänestä tuli katoamisensa jälkeen tarujen vapahtajasankari. Ja tämä selittää erittäin hyvin minulle lapsena TSH:ssa mystiseksi jääneen kohdan, eli miksi Aragorn − isätön kasvattipoika hänkin − ripittää Bilboa epähienosta aiheenvalinnasta Rivendellin runoillassa: ”− − hän sanoi että jos minulla on otsaa tehdä runoja Eärendilistä Elrondin talossa, niin omapa on asiani. Taisi olla oikeassa.” (5)

 

Maedhros, Maglor ja Elrond & Elros. © daLomacchi (http://dalomacchi.deviantart.com/)

Maedhros, Maglor ja Elrond & Elros. © daLomacchi (http://dalomacchi.deviantart.com/)

Alaviitteet

  1. TSH, liite B.
  2. Silmarillion, s. 311.
  3. Veljesten orpoudelle on olemassa toinenkin tarina: Vuonna 1958 Tolkien selitti kirjeessään Rhona Baerelle että Elrond löytyi luolasta, jonne hänet oli vastasyntyneenä hylätty. Kenties Eärendil ei edes ollut heidän isänsä. Letters no. 211, s. 281–282.
  4. Silmarillion, s. 319.
  5. TSH II, s. 335−336.

5 responses so far

May 13 2014

Mitä todella voimme tietää Reppuleista

Published by under Tolkien

Peter Jacksonin Sormusten herra -filmatisoinnin avauksessa kaikkien hyvin tuntema Bilbo Reppuli lausahtaa: ”There’s always been a Baggins living here, under the hill, in Bag End.” Reppulit näyttävät viettävän joutilasta ja mukavaa yläluokan elämää, johon ei kuulu työntekoa eikä seikkailuja. Hobitin alussa Reppuleiden kerrotaan asuneen Hobittilan Kukkulan tienovilla ”ylimuistoisista ajoista lähtien” ja heitä pidettiin − oman ilmoituksensa mukaan − hyvin kunnianarvoisina, ”ei vain siksi että useimmat olivat rikkaita vaan myös siksi että he eivät koskaan joutuneet mihinkään seikkailuihin eikä heille tapahtunut mitään odottamatonta.”

Yläluokalle, kuten Reppuleille, on aina ollut tärkeintä antaa oikeanlainen vaikutelma itsestään. Siihen ei saa kuulua säröjä. Kaikki vihjauksetkin rahahuoliin, työntekoon tai perheriitoihin saattaisivat romahduttaa perheen nauttiman arvostuksen muiden yläluokan tyhjäntoimittajien parissa. Reppuleista kerrotut asiat on siis nähtävä heidän yhteiskunnallista taustaansa vasten. Konnun vanhoille ja superrikkaille ylimyssuvuille kuten Tukeille tai Rankkibukeille voitaisiin vielä antaa anteeksi nippu hölmöilyjä, mutta ei Reppuleille − sillä he ovat tosiasiassa hobittiyhteiskunnan nousukkaita.

Eikä kunnianarvoisa Repunpää ole kuin sata vuotta vanha – sen rakennutti Bilbon isä vaimonsa rahoilla.

On näet tosiasia, että huolimatta siitä mitä Bilbon aikaan pidettiin ”ylimuistoisena”, Reppuleiden suku voidaan tutkia vain parisataa vuotta taaksepäin. Suvun kantaisä oli eräs Balbo Reppuli, joka syntyi tuntemattomille vanhemmille 20 vuotta sen jälkeen kun Bandobras ”Härkäräikkä” Tukin johtama hobittiarmeija kukisti Kontuun tunkeutuneen örkkiarmeijan Viherkenttien taistelussa vuonna 2747 kolmatta aikaa. Balbo nai Berylli Boffinin, äveriään jeililäisen maanomistajan Buffo Boffinin nuorimman lapsen.

Tähän aikaan Reppulit eivät vielä näytä olleen mitenkään erityisen merkittäviä tai varkkaita. Koskapa he onnistuivat kuitenkin solmimaan useita ovelia ja taloudellisesti hyödyllisiä avioliittoja itseään vanhempien ja varakkaampien sukujen kanssa, voimme arvailla Reppuleiden kuuluneen kauppiasluokkaan. Mistä sen tietää − ehkä Balbo oli kiertävän reppukauppiaan ts. kamasaksan poika. Muistakaamme, miten paljon Bilbo Reppuli loukkaantui siitä, kun Thorin kehtasi kuvitella häntä ”kauppiaaksi” − ehkä juuri siksi, että Reppuleiden alhainen alkuperä oli vielä Bilbollekin kipeä asia.

Balbo ja hänen jälkeläisensä olivat ilmeisen kykeneviä ja juonikkaita hobitteja. Avioliittojen kautta Reppulit solmivat suhteita muihin hobittisukuihin kunnes viettäessään 111-vuotispäiväänsä Balbon pojanpojanpoika Bilbo saattoi toivottaa tervetulleeksi peräti kolmentoista eri mahtisuvun jäseniä. Ensimmäinen ja varmasti hyödyllisin allianssi syntyi, kun Balbo onnistui naittamaan vanhimman tyttärensä Orvokin eräälle Fastolf Bolgerille. Bolgerit olivat vanha herrassuku Konnun itäneljännyksestä ja heidän mittavat tiluksensa sijaitsivat Sillanahossa. Bolgereissa virtasi helokesien − hobittiaateliston − veri. Fastolf oli Gundolfo Bolgerin, itäneljännyksen erään mahtavimman miehen pojanpoika. Allianssista tuli pysyvä, sillä myöhemmin Reppulit onnistuivat naittamaan myös Belba Reppulin ja Fosco Reppulin Bolgereiden johtavaan haaraan.

Bolgerit ristiinnaivat Konnun tosiasallisten vallanpitäjien eli Tukien ja Rankkibukien kanssa, ja näin Reppulit pääsivät naimakauppojen myötä tutustumaan hobittien hienoimpaan seurapiiriin. Bilbon isä Bungo nai rikkaan perijättären Belladonna Tukin ja rakennutti vaimonsa rahoilla Repunpään. Bungon veli Longo nai taas toisen superrikkaan nousukassuvun tyttären Camelia Säkinheimon, mistä syntyi Säkinheimo-Reppulien dynastia. Säkinheimo-Reppulit omistivat erittäin laajat tilukset Eteläneljännyksessä, mutta sen lisäksi he kartuttivat omaisuuttaan keinottelemalla ja investoimalla. Lotho Säkinheimo-Reppuli osteli useita panimoita, kievareita, maatiloja, kessuviljelmiä ja myllyjä (mm. Ted  Hiesulin myllyn Hobittilassa vuonna 3018), kunnes hänestä tuli koko Konnun rikkain mies ja lyhytaikainen diktaattori.

Reppuleiden ripeä nousu erääksi Konnun merkittävimmäksi suvuksi tarkoitti, että heidän tekojaan tarkkailtiin jatkuvasti ja he olivat erittäin alttiita juoruilulle. Bilbo peri huomattavan omaisuuden nuorella iällä muttei koskaan mennyt naimisiin vaan jäi ns. piintyneeksi poikamieheksi (ja me kaikki tiedämme, mitä se tarkoittaa). Jo tämä varmasti olisi antanut aihetta häpeäjuttuihin, ellei hänen pikkuserkkunsa Drogo Reppuli olisi tuottanut varsinaisen skandaalin. Drogo oli nainut Bukimaan yksinvaltiaan Gorbadoc Rankkibukin tyttären Esikon ja kävi usein mässäilemässä appensa hovissa, kunnes vuonna 2980 sekä Drogo että Esikko hukkuivat koko Kontua kohauttaneessa salaperäisessä veneilyonnettomuudessa.

Bilbon palvelija Ukko Gamgi muisteli myöhemmin, että vene olisi kaatunut kun Drogo vaimoineen oli tapaamassa appeaan Gorbadocia, mutta tämä ei voi pitää paikkaansa: Gorbadoc oli kuollut jo seitsemäntoista vuotta aiemmin. Tarinasta kerrottiin myös versiota, jossa vene olisi uponnut Drogon painosta. Mutta mylläri Hiesulin tietojen mukaan pariskunnalla olisi ollut riitaa, Esikko työnsi aviomiehensä laidan yli ja Drogo veti Esikon mukanaan syvyyteen.

Miksi Esikko vihasi lihavaa nousukas-aviomiestään? Mitä muita pimeitä salaisuuksia Reppuleiden tahrattoman julkisivun takana piilee? Emme voi tietää.

Vanhempien traaginen kuolema epämääräisissä olosuhteissa aiheutti pysyvän tahran heidän poikansa Frodon maineelle, joka tummui lopullisesti Frodon muuttaessa asumaan yhdessä epäilyttävän setämiehensä kanssa. Vaikka Reppuleiden oma palvelusväki olikin suvulle poikkeuksellisen uskollista ja puolusti heidän kunniaansa, Konnun työtätekevän luokan parissa Reppuleita pidettiin tässä vaiheessa jo todella epäilyttävinä ja turmeltuneina.

2 responses so far

May 23 2012

Entente Cordiale Keski-Maassa

Published by under Tolkien

Egosentrifugi kaivautuu jälleen Tolkienin pariin. Tällä kertaa osansa saa Haltioiden ja Ihmisten Viimeinen Liitto (ja kyllä, Kersti Juva kirjoittaa jokaisen sanan isolla alkukirjaimella). Tämä Keski-Maan dokumentoidun historian suurin ja verisin sota käytiin kolme tuhatta vuotta ennen Hobitin ja Tarun Sormusten Herrasta kuvaamia tapahtumia. Koska täydellistä narratiivia sodasta, siihen johtaneista syistä ja sen seuraamuksista ei ole yhdessäkään Tolkienin kirjassa, annettakoon sellainen nyt tässä.

Viimeisen liiton sodasta kertovat lähteet ovat joskus neljännen ajan alkupuolella Gondorissa kirjoitettu Mahtisormukset ja kolmas aika (Sil. 354–380), Mestari Elrondin antama harvinainen silminnäkijätodistus (TSH II.2 s. 343–345) ja Keskeneräisten tarujen kirjaan kootut sivuhuomiot ja alaviitteet. Sodan kokeneista miehistä Elrondin lisäksi myös haltia Círdan oli elossa kolmannen ajan lopulla, mutta hän jää pelkäksi mykäksi todistajaksi.


Kartta 1. Ihmisten ja haltioiden viimeisen liiton hallussa pitämät alueet sinisellä, Sauronin mahti punaisella.

Konfliktin ytimessä piili jälleen kerran Suurin Sormus, mutta Sormus ei ollut sodan syy eikä päämäärä. Virallisesti Viimeisen liiton sota alkoi vuonna 3429 toista aikaa ja se oli suoraa jatkoa Númenorin ihmisten ja Sauronin hegemonian väliselle kamppailulle maailman herruudesta. Sauron oli julistautunut kaksi sataa vuotta aiemmin Keski-Maan herraksi nimellä Tar-Mairon. Kuten hyvin tiedämme, hän hävisi Númenorin kuninkaalle Ar-Pharazônille, mutta onnistui taikavoimillaan kohoamaan panttivangista neuvonantajaksi ja käännytti suuren osan Númenorin kansasta palvomaan Melkoria. Númenorin tuhouduttua vedenpaisumuksessa vuonna II 3319 myös Sauron menetti ruumiinsa, mutta Sormuksen avulla hän inkarnoitui uudelleen ja palasi ”muinaiseen kuningaskuntaansa” Mordoriin. Mahtisormusten narratiivi antaa myös ymmärtää, että Sauron olisi tässä vaiheessa rakentanut pääkaupunkinsa Barad-dûrin, mutta Akallabêthin mukaan se oli olemassa jo Tar-Minastirin aikana 17. vuosisadalla.

Vaikka Sauron oli saanut puolelleen monet Númenorin siirtokunnista Keski-Maassa, hän pelkäsi silti maanpakolaisten mahtia ja päätti ryhtyä ehkäisysotaan Gondoria vastaan vuonna II 3429. Isildur puolustautui väkensä kera jonkun aikaa linnavuorellaan Minas Ithilissä, mutta Sauronin ensi hyökkäyksen voima oli hänelle liikaa ja linnoitus hävitettiin. Isildur onnistui pakenemaan vaimoineen ja lapsineen Anduinin suulle, josta hän otti laivan pohjoiseen; samaan aikaan hänen nuorempi veljensä Anárion pidätteli Sauronin joukkoja Osgiliathissa. Isildurin pako oli ehkä hätiköityä, sillä Anárion onnistui lopulta torjumaan yksin Sauronin hyökkäyksen ja ajoi hänet takaisin vuorille.

Isildurin perhe saapui pohjoiseen ja oletettavasti jatkoi matkaansa maitse Annúminasiin, Elendilin vastaperustettuun pääkaupunkiin. Hänen onnistui vakuuttaa isänsä Sauronin uhasta. Seuraavana vuonna (3430) Elendil, Númenorin kuningas maanpaossa, ja Gil-galad, Ñoldorin korkea kuningas, pitivät neuvoa Hämyveden rannalla: ”He käsittivät että Sauron kävisi liian vahvaksi ja voittaisi kaikki vihollisensa yhden kerrallaan elleivät he liittoutuisi häntä vastaan. Sen tähden muodostivat he Viimeisen Liiton ja marssivat itään kooten mukaansa suuren sotajoukon haltioita ja ihmisiä”. Vielä kolme tuhatta vuotta myöhemmin Elrond, joka palveli tuolloin Gil-galadin airueena ja neuvonantajana, saattoi haaveilla: ”Muistan hyvin heidän lippujensa loiston. Ne toivat mieleeni Esiaikojen kukoistuksen ja Beleriandin joukot, niin monta suurta ruhtinasta ja päällikköä oli koolla.” Sormus ei ollut asialistalla. Sodan päämäärä oli Sauronin valtakunnan sotilaallinen ja taloudellinen tuhoaminen.

Koottuaan ensin sotajoukkonsa Arnorissa Elendil ja Gil-galad marssivat Imladrisiin, joka oli tuolloin Paatsamalan haltiapakolaisten leiri ja tukikohta. Siellä he viipyivät kolme vuotta, epäilemättä takoen aseita, keräten muonavaroja ja kooten liittolaisia. Elrondin muistelemia päälliköitä olivat ainakin Gil-galad ja Cirdan, Elendil ja hänen poikansa Isildur, Vihermetsän kuningas Oropher ja hänen poikansa Thranduil sekä Lórinandin kuningas Amdír Malgalad ja hänen poikansa Amroth. Lopullisen sotajoukon kokoa ei mainita missään, mutta sen on täytynyt olla huomattava. Armeijan miesmäärä oli niin suuri, että sen piti hajaantua ja ylittää Sumuvuoret useita eri solia pitkin. Legendan mukaan armeija oli suurin ja kaunein koko Keski-Maan historiassa, ellei taivaallisia sotavoimia lasketa. Sanotaan myös, että Sauron oli lähettänyt kaikki liikenevät joukkonsa estämään vuorten ylityksen, mutta Gil-galadin ja Arnorin miesten marssiessa Caradhrasin ja Imladrisin solien läpi örkit pakenivat ja kätkeytyivät kauhuissaan.(1)

Marssiessaan Anduinia alas etelään sotajoukkoon liittyi mukaan Durinin heimoon kuuluvia kääpiöitä ja muita apujoukkoja. Kääpiöitä osallistui sotaan vain vähän kummallakaan puolella. Emme tiedä, keitä olivat ne kääpiöt, jotka taistelivat Sauronin sotajoukoissa. Todennäköisesti he olivat palkkasotureita ja kuuluivat itäisiin kääpiöheimoihin, kuten mustakutreihin ja kivijalkoihin. Tässä vaiheessa narratiivi kohoaa suorastaan raamatullisiin sfääreihin väittäessään, että ”tuona päivänä jakautuivat kaikki elävät olennot kahteen joukkoon, ja kaikkia lajeja, jopa lintuja ja nelijalkaisia taisteli kummallakin puolella.”  Tämä on helppo ymmärtää vertauskuvallisesti, mutta miksei myös konkreettisesti: asuuhan Keski-Maassa runsain mitoin älykkäitä ja puhekykyisiä eläimiä ja hirviöitä, kuten korppeja, variksia, kotkia, kettuja, hevosia, petoliskoja ja jopa vuoristotursaita. Lähteet ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, että ”vain haltiat olivat jakamattomat”, minkä nojalla voisi argumentoida että myös liittoutuneiden riveissä olisi ollut hiisiä.

Dagorladilla liittoutuneet ryhmittäytyivät ensi kerran taisteluun Sauronin päävoimia vastaan. Elendil, Gil-galad ja suurhaltiat seisoivat epäilemättä keskustassa. Oropher, Amdir ja salohaltiat muodostivat armeijakunnan oikean sivustan, joka ankkuroitui turvallisiin asemiin Litiluhdan ja Emyn Muilin välille, sillä ”he taistelivat itsenäisesti eivätkä suostuneet alistumaan Gil-galadin ylijohdon alle”. Emme tiedä ketkä miehittävät vasemman sivustan, joka joutui taistelemaan suojattomassa paikassa Emyn Muilin itäpuolella. Vetäytyessään etelään Sauron oli harjoittanut poltetun maan taktiikkaa ja tuhonnut kaikki viljelykset Vihermetsän ja Emyn Muilin välillä. Nämä ns. Ruskeat maat muistuttavat kuvaukseltaan ensimmäisen maailmansodan tuhoja Flanderissa, jossa tykistö- ja juoksuhautasodan seurauksena pellot olivat muuttuneet läpikotaisin kuolleiksi mutakentiksi. Eikä tämä jää viimeiseksi kerraksi, kun Tolkien (11. Service Battalion, Lancashire Fusiliers) turvautuu maailmansodan kuvakieleen, kuten saamme pian huomata.

Sauronin armeija lienee vastannut kooltaan liittoutuneiden armeijaa tai ollut hieman pienempi, sillä kumpikaan kertomus ei mainitse että haltiat olisivat taistelleet ylivoimaa vastaan (kuten tavallisesti aina muistetaan mainita). Joukkojen kokonaismäärästä ehkä puolet on ollut hiisiä ja puolet ihmisiä. Sauronin puolella taisteli myös ylhäisiä númenorilaisia ruhtinaita joukkoineen. Heistä mainitaan nimeltä kaksi, Herumor (’mustavalta’) ja Fuinur (’pimeäntuli’) jotka olivat nousseet valtaan haradrimin keskuudessa. Nimet ovat suurella todennäköisyydellä käännöksiä tai peräti kronikoitsijan omaa keksintöä, sillä Melkorin palvojat eivät olisi käyttäneet suurhaltiakielisiä nimiä, elleivät he sitten olleet entisiä Gondorin uskollisia, jotka olivat ryhtyneet luopioiksi. Pidän todennäköisempänä, että he olisivat olleet umbarilaista syntyperää – vaikkei sitä missään varmaksi sanotakaan – jolloin heidän nimensä olisivat adûnaiciksi kuuluneet Dulgukhêr ja Ugruzôr.

Taistelun kulusta Elrond toteaa ykskantaan: ”me saimme voiton”. Mahtisormukset ja kolmas aika –teoksen tuntematon skribentti siteeraa suoraan Elrondia kirjoittaessaan että ”Aeglosia, Gil-galadin keihästä, ei kukaan voinut vastustaa; ja Elendilin miekka täytti örkit ja ihmiset pelolla”. Ei voi kuitenkaan sanoa, että voitto olisi herunut helpolla. Taistelu ei muistuttanut keskiaikaisia taisteluita, vaan ensimmäisen maailmansodan teurastuksia, Verdunia tai Passchendaelea, sillä se kesti ”päiviä ja kuukausia”, kuten Sméagolille oli kerrottu lapsena (2). Liittoutuneiden oikea sivusta, joka oli vaikeakulkuisessa maastossa Litiluhdan laidalla, kärsi suuria tappioita ja lyötiin hajalle. Tappion syy ei ollut salohaltioiden urheudessa, vaan heikoissa aseissa, varusteissa ja johdon puutteissa (3). Lórinandin kuningas Amdír Malgalad ja yli puolet hänen joukoistaan kaatui oikean sivustan romahtaessa, kun he joutuivat erilleen pääjoukosta ja heidät ajettiin Kalmansoille. Suolle jääneiden kaatuneiden haltioiden ruumiittomat sielut houkuttelivat eläviä luokseen vielä vuosituhansien ajan ruumislyhtyinä, kuten Frodo ja Sam saivat huomata. (4)

Elrondin kertoman perusteella voidaan päätellä, että liittoutuneet saivat läpimurron juuri keskustassa, jota johtivat Gil-galad ja Elendil. Tämän jälkeen Sauronin oma oikea laita joutui erilleen vasemmasta, joka sarrettiin. Sauronin armeijat vetäytyivät Mordoriin, mutta ilmeisesti hyvässä järjestyksessä, tai sitten Sauronilla oli Udûnissa tuoreita reservejä, sillä ”Oropher sai surmansa ensimmäisessä hyökkäyksessä Mordoria vastaan kun hän ryntäsi eteenpäin kaikkein miehuullisimpien sotureidensa kärjessä ennen kuin Gil-galad oli antanut etenemiskäskyn.” (5) Hänen poikansa Thranduil otti komentoonsa jäljelle jääneet salohaltiat, mutta heille ei varmaankaan enää annettu rintamavastuuta. Kun sota oli lopussa, ”kotiin palasi tuskin kolmanneskaan siitä joukosta joka oli sotaan lähtenyt”.

Tämän jälkeen Gil-galad ja Elendil tunkeutuivat itse Mordoriin ja saartoivat Barad-dûrin. Nopean etenemisen jälkeen sota  jämähti asemasodaksi. Liittoutuneet piirittivät Sauronin linnoitusta täydet seitsemän vuotta. Mutta millaisesta piirityksestä oli kyse? Elokuvat ja maalaukset vievät tässä lukijaa harhaan. Barad-dûr ei ollut torni. Kyse oli suunnattomasta linnoitetusta kaupungista, jossa oli Konstantinopolin tapaan ”muuri muurin päällä, varustus varustuksen päällä” (6) tai kuten alkuteksti asian ilmaisee, ”wall upon wall, battlement upon battlement, black, immeasurably strong, mountain of iron, gate of steel, tower of adamant.” Sen muurit ja tornit (huom. monikossa) olivat mustaa, timantinkovaa ainetta. Onko kyseessä sama tuntematon valmistusmenetelmä, jolla uskolliset númenorilaiset rakensivat kolmannen ajan alussa Orthancin tornin ja Minas Anorin uloimman puolustusmuuri? Nehän olivat myös saumattomia, sileitä ja pikimustia, kuin joku outo voima olisi kyennyt sulattamaan kiveä. On myös hyvä muistaa, että Tolkienin oman vesivärimaalauksen mukaan Musta torni ei ollut musta, vaan väriltään lähinnä vihertävänharmaa.

Liittoutuneiden saartorengas ei ollut kovin tiukka, sillä myös Orodruinin tulivuori mahtui sen sisäpuolelle. Koska Orodruinin ja Barad-dûrin välinen etäisyys on 40 virstaa, saarto on muistuttanut mittakaavaltaan enemmän Leningradin piiritystä kuin Konstantinopolin tuhoa. Mielleyhtymät ensimmäiseen maailmansotaan vain vahvistuvat. Isildurin veli Anárion sai surmansa aivan asemasodan alussa heittimen osumasta. Liittoutuneiden joukot kärsivät seitsemän vuoden aikana ”suuria tappioita vihollisen tulien ja nuolien ja ammusten vuoksi, ja monta osastoa Sauron lähetti taistelemaan heitä vastaan”. Entistä apokalyptisemmäksi menee, jos uskomme niitä lähteitä joiden mukaan númenorilaisilla oli tuohon aikaan mahtavia koneita, aseita jotka syöksivät tulta ja ammuksia jotka lensivät jyristen virstojen päähän. (7)


Mordor, tai sitten Passchendaele vuonna 1917 (Canada. Dept. of National Defence/Library/PA-002195)

Lopulta Sauronilta loppuivat reservit. Hän tuli ulos Barad-dûrista ja kävi kaksintaistelun Gil-galadia ja Elendiliä vastaan Orodruinin rinteillä; muodoltaan hän oli ”pitkä muttei jättimäinen” (8). Oliko kaksintaistelu Sauronin idea? Elättelikö Gil-galad mielessään toistavansa esivanhempansa Fingolfinin urotyön? Viimeisellä taistelulla ei ollut muita todistajia kuin Elrond, Cirdan ja Isildur. Tiedämme vain että Gil-galad kaatui ensin, ja sitten kaatui Elendil, joka oli tuossa vaiheessa jo vanha mies. Ehkä Elendil joutui perääntymään ja torjumaan Sauronin iskun miekkansa terällä, joka sitten murtui tunnetuin seuraamuksin. Mutta myös ”Sauron heitettiin maahan”. Miksi passiivi? Isildurin asemiehetkö kaatoivat joukolla Sauronin, jotta herransa voisi lyödä hänet hengiltä ja nirhata isänsä miekan tyngällä hänen sormensa irti? Mutta Elrond väittää, että ”Isildur seisoi yksin isänsä vieressä tuossa viimeisessä taistelussa elämästä ja kuolemasta”, eikä meillä oli hyvää syytä epäillä silminnäkijän todistusta. Elrondin mukaan hän ja Cirdan vaativat Isilduria heittämään Sormuksen tuleen, mutta ”Isildur ei kuunnellut neuvojamme”. Jos Isildur oli yksin, kaksi ikivanhaa haltiaruhtinasta olisi helposti voinut pakottaa hänet tahtoonsa. Näin ei tapahtunut. Isildur piti Sormuksen, eikä häntä estetty…

Viimeisen liiton sota päättyi kuten ensimmäinen maailmansotakin: epätyydyttävästi. Voittajat olivat kärsineet karmaisevia menetyksiä. Lindonin haltiavaltakunta lakkasi olemasta maailmanpoliittinen valtatekijä. Arnor alkoi rappeutua. Sauronin valtakunta oli miehitetty, mutta ajan myötä miehitys kävi voittajille niin kalliiksi, että siitä luovuttiin. Ja koska Sauronin olemassaolon salaisuutta, Sormusta, ei tehty tekemättömäksi, sota sisälsi uuden sodan siemenen.

Alaviitteet

  1. KTK s. 386
  2. TSH II.4 s. 318
  3. KTK s. 354
  4. TSH II.4 s. 316
  5. KTK s. 354
  6. TSH I.2 s. 563
  7. The Lost Road, HoME V, s. 74.
  8. The Letters of J.R.R. Tolkien, N:o 246.

8 responses so far

Jan 19 2012

Baruk Khazâd! Khazâd ai-mênu!

Published by under Tolkien

J.R.R. Tolkienin Keski-maan monista kielistä kääpiöiden kieli khuzdul on vähiten tunnettu – jopa niin huonosti tunnettu, että sitä kutsutaan kääpiöiden salaiseksi kieleksi. Kääpiöt itse uskoivat, että kielen oli heille antanut heidän luojajumalansa Mahal. Sitä pidettiin pyhänä ja muuttumattomana, mikä pitikin paikkaansa. Khuzdulia vaalittiin tarkemmin kuin Suomen kielitoimisto kuumimmissa unelmissaan, eikä se vuosituhansien kuluessa muuttunut juurikaan, vaikka samaan aikaan kuolemattomien haltioiden ja kuolevaisten ihmisten kielet saivat koko ajan uusia muotoja. Mitä me voimme tietää khuzdulista? Ja oliko kieli todellakin niin salainen kuin annetaan ymmärtää?

Morian kääpiökaivannossa Gandalf kertoo Sormuksen saattueen jäsenille, että kääpiöillä oli aitohopealle eli mithrilille oma, kääpiökielinen nimensä, jota he eivät paljasta muille (TSH II.4). Ensimmäisen ajan muinaistarussa sankari Túrin Turambar kysyi kääpiö Mîmiltä, minkä nimisiä olivat ne juurimukulat joita he söivät, ja Mîm vastasi: “Nimeä niillä ei ole kuin kääpiökielellä jota emme kenellekään opeta.” (KTK:142) Mutta hän paljastaa kuitenkin kotipaikkansa Kaljun Vaaran kääpiökielisen nimen Sharbhund, mikä “oli sen nimi ennen kuin haltiat muuttivat kaikki nimet”. Näin sanoessaan Mîm antaa ymmärtää, että kääpiöt olivat asuneet Beleriandissa ennen haltioita, tai sitten kyseessä on vain yksi monista Mîmin nurkkapatrioottisuuden osoituksista.

Kääpiö Gimlikään ei näe mitenkään sopimattomana paljastaa saattueelle Morian paikannimistöä. “Minä tunnen ne ja tiedän niiden nimet, sillä niiden alla on Khazad-dûm, Kääpiökaivanto… Tuolla kohoaa Barazimbar, Punasarvi… ja sen takana ovat Hopeaneula ja Pilvispää, joita me kutsumme nimellä Zirak-zigil ja Bundushathûr.” (TSH II.3). Paikannimet eivät siis ainakaan olleet salaisia. Kääpiöiden kaupungit Khazad-dûm, Tumunzahar ja Gabilgathol tunnetaan kaikki alkuperäisellä nimellään. Mutta omia nimiään kääpiöiden sanotaan suojelleen niin mustasukkaisesti, että he käyttivät aina korvikenimiä jotka he olivat omaksuneet liittolaistensa kielistä. Tämän vahvistaa Findegil, Gondorin kuninkaan kirjuri: “Omia salaisia nimiään, ‘sisäisiä’ nimiään, todellisia nimiään, kääpiöt eivät ole koskaan paljastaneet vieraalle kansalle. He eivät kirjoita niitä edes hautakiviinsä.” Balin, Gimli ja Thorin ovat kaikki Rhovanionin pohjalaisten nimiä, joita Durinin heimon kääpiöt olivat historiallisista syistä tottuneet käyttämään.

Näyttää siltä, että khuzdulin todellinen salaisuus olikin tosinimiin liittyvä tabu ja osa kääpiöiden uskontoa (mikäli sitä voidaan edes erottaa: kääpiöys oli uskonto). Yleisen uskomuksen mukaan henkilön tai olennon todellisen nimen tunteminen  antaa vallan vaikuttaa häneen maagisesti. Kääpiöt eivät kirjoittaneet nimiään hautakiviin koska he pelkäsivät, että pahantahtoiset muukalaiset saattaisivat käyttää niitä väärin. Juutalaisen perinteen mukaan Jumalan tosinimi יהוה (Jahve), jota Mooseksen laki kielsi turhaan lausumasta, on niin voimallinen, että sitä ei saa mainita ääneen lainkaan, vaan sen sijasta käytetään kiertoilmaisuja kuten ha’Šem (nimi). Allahilla on yhdeksänkymmenenyhdeksän tunnetun nimensä lisäksi salainen tosinimi, jota ei tiedä kuin Jumala itse – ja kameli.

Uskomus tosinimien olemassaoloon ei Keski-maassa rajoitu pelkästään kääpiöihin. Entti Puuparta hämmästyi kovin kun hobitit Pippin ja Merri paljastavat “todelliset nimensä” niin kevyesti. Ihmisten ja haltioiden legendoissa Valar, Keski-maan arkkienkelit, yksin tuntevat Jumalan tosinimen. Kaikki muut joutuvat käyttämään hänestä kiertoilmaisuja kuten Eru (‘Yksi’) ja Ilúvatar (‘Kaikki-isä’). Mutta palaamme takaisin kääpiö Mîmiin. Häntä nimitettiin vähäkääpiöksi, sillä hän kuului muista kääpiöiden suvuista karkotettujen luopioiden heimoon. Oliko heidät karkotettu sen vuoksi, etteivät he noudattaneet esi-isiensä uskonnollisia tabuja? Mîm näet esittelee itsensä omalla, kääpiökielisellä nimellään, kuten myös poikansa Ibunin ja Khîmin, mikä on suoraan ristiriidassa sen kanssa mitä gondorilaiset kronikoitsijat kääpiöistä kertovat. Tiedossamme on kolme muutakin kääpiökielistä nimeä: Azaghal, kääpiökaupunki Gabilgatholin kuningas, rengaspanssarinkin keksijäksi mainittu seppämestari Gamil Zirak, ja Tharkûn, nimi jota kääpiöt käyttivät velho Gandalfista. Pyöriikö Gamil Zirak väkkäränä haudassaan, vai oliko salailukäytäntö myöhempää perua?

Mîmin väite, ettei khuzdulia opetettu kellekään, on selkeä valhe. Alunperin kääpiöt opettivat kieltään sekä ihmisille että haltioille. Tunnetuista ihmiskielistä adûnaic, Hadorin huoneen äidinkieli, näyttää perusrakenteitaan myöten kehittyneen khuzdulin vaikutuspiirissä. Kerrotaan, että muinaisina aikoina ihmisten isien ja Durinin huoneen kääpiöiden välille kehittyi erityinen vastavuoroinen suhde; ihmiset suojelivat kääpiöitä örkeiltä ja kasvattivat heille ruokaa, kun taas kääpiöt vastapalveluksena tekivät ihmisille käsitöitä ja työkaluja. (Of Dwarves and Men, HoME XII). Ilmeisesti khuzdul ei tuohon aikaan ollut niin salainen kieli kuin myöhemmin. Esimerkiksi adûnaicin ‘seitsemää’ tarkoittava sana hazid on suora laina kääpiökielestä. Azaghal näyttää sisältävän adûnaicinkielisen verbin azgarâ, ‘sotia’. Jos näin on, kyseessä on toinen suora lainaus khuzdulista ihmiskieleen.

Kääpiöt olisivat opettaneet kieltään myös haltioille, jos nämä olisivat olleet kiinnostuneita. Haltioiden varhaiset filologit pitivät khuzdulia vaikeana ja mielenkiinnottamana kielenä (Letters 25, 31). Myös tunnetun kielitieteellisen tutkielman Lhammasin tuntematon kirjuri väittää, etteivät haltiat halunneet oppia kääpiökieltä. Jo ennen kuin Beleriandin haltiat olivat virallisesti tavanneet kääpiöitä – Harmaiden annaalien mukaan tämä tapahtui vuonna 1250 – he olivat vuosikymmenien ajan metsästäneet ja tappaneet vähäkääpiöitä kuin saaliseläimiä. Haltiat kutsuivat heitä nimellä levain tad-dail (“kaksijalkaiset elukat”). Melkein kaikki muutkin khazad-kansaa tarkoittavat haltiakieliset nimet ovat rasistisia ja halventavia: Nogoth (ruma, keskenkasvuinen olento), naug (kitukasvuinen), dornhoth (köyryselät, änkyräkansa). Onko siis ihme, että kääpiöistä tuli sisäänpäinkääntyneitä ja katkeria?

Vaikka Silmarillionin mukaan haltiat yleisesti ottaen pitivät khuzdulia “kömpelönä ja sulottomana”, kaikki eivät olleet niin ennakkoluuloisia. Sanotaan että Fëanor – joka oli myös kielitieteilijä – oli oppinut kääpiökieltä suoraan sen luojalta. Toisaalta Tolkienin sanojen mukaan kyseessä saattoi olla vain Fëanorin suuren maineen perusteella syntynyt tarina (Vinyar Tengwar 39,10). Mutta ainakin Fëanorin poika Curufin osasi varmuudella khuzdulia, ja on täytynyt olla muitakin, sillä khuzdulin kielestä siirtyi harmaahaltioiden kieleen ainakin yksi sana, kheled (‘lasi’), joka esiintyi muodossa heledh. Tästä voi päätellä, etteivät ainakaan harmaahaltiat tunteneet lasia, vaan kyseessä on jälleen yksi monista kääpiöiden keksinnöistä.

Pengoloð, Noldorin myöhemmistä taruntietäjistä merkittävin, oli niin kiinnostunut kääpiöiden kielestä että hän sai harvinaisen luvan asua Khazad-dûmissa, jossa hän vietti tarpeeksi aikaa oppiakseen paitsi khuzdulia, myös kääpiöiden käyttämää kansainvälistä viittomakieltä iglishmekiä. Pimentohaltia Eöl ja hänen poikansa Maeglin olivat molemmat kääpiöiden ystäviä ja vierailivat usein Sinivuorten kääpiöiden saleissa. Myös Galadriel osasi hieman khuzdulia eikä epäröinyt tervehtiä Gimliä hänen omalla kielellään: “Tumma on Kheled-zâramin vesi ja kylmät ovat Kibil-nâlan lähteet ja ihanat olivat Khazad-dûmin monipylväikköiset salit Esiaikoina, ennen kuin mahtavat kivenalaiset kuninkaat kukistuivat.” Kuullessaan noiden paikkojen nimet omalla muinaisella kielellään Gimli nosti katseensa ja kohtasi hänen katseensa; “ja hänestä tuntui, että hän äkkiä katsoi vihollisen sydämeen ja siellä asuikin rakkaus ja ymmärtämys. Ihmetys täytti hänen kasvonsa ja sitten hän hymyili vastaukseksi.” (TSH II.7).

One response so far

Sep 15 2011

Sauron, Lahjojen Herra

Published by under Tolkien

Melkor, Sauron vai Kaarle Suuri?“Then appeared the iron king, crowned with his iron helm, with sleeves of iron-mail on his arms, his broad breast protected by an iron byrnie, an iron lance in his left hand, his right free to grasp his unconquered sword. His thighs were guarded with iron mail… and his legs, like those of all his host, were protected by iron greaves. His shield was plain iron without device or colour.”

Kuka hän on? Morgoth? Sauron? Ei, vaan Kaarle Suuri juuri ennen Pavian taistelua. Kaarle Suuri (742-814) oli oman itseymmärryksensä mukaan rautaisen kurin ja järjestyksen airut, laintuoja ja kansansivistäjä, mutta joidenkin vieraiden kansojen näkökulmasta verinen tyranni ja hirmuhallitsija, joka muun muassa antoi naulata puuhun 4 500 saksia jotka sattuivat uskomaan Kristuksen sijasta tonttuihin. Tänään emme kuitenkaan puhu hänestä, vaan paljon muistuttavasta hahmosta, jonka traaginen tarina on täynnä virheitä ja eeppisiä epäonnistumisia. Me puhumme Sauronista, langenneesta enkelistä, jonka hahmoon liittyy niin paljon sekaannusta ja spekulaatiota, että hän olisi ansainnut oman Einhardinsa.

On syytä aloittaa hänen alkuperästään, ajatuksistaan, tavoitteistaan ja ennen kaikkea nimestään. Sauronia koskevat lähteet ovat luonnollisesti hyvin yksipuolisia. Númenorin ihmisten kirjoittamien tekstien (mm. Mahtisormukset ja kolmas aika) lisäksi käytettävissä on joitain Tolkienin omia pohdintoja ja selityksiä, tärkeimpänä Myths Transformed. Puolueellisuus näkyy jo nimessä. Sauron tunnettiin nimellä Sauron (“kammotus”) ainoastaan haltioiden ja dúnedainin keskuudessa. Hänen alkuperäinen nimensä oli Mairon, (“mainio, ihailtava, erinomainen”). Hän oli Aulën, tuon Keski-Maan Hefaistoksen, ensimmäinen oppilas ja säilytti loppuun asti kiinnostuksensa koneisiin ja teknologiaan. Hän ei ollut alun perin paha (1) ja eikä koskaan langennut samanlaiseen nihilistiseen hulluuteen kuin herransa Melkor. Melkor oli kaaoksen jumala, mutta Sauron ei halunnut kaaosta. “Hänen hyveensä – ja myös syy hänen alkuperäiseen ja myöhempään lankeamiseensa – oli se, että hän rakasti järjestystä ja inhosi sekasortoa ja tuhlausta.” (2)

Melkorin palveluksessa Sauron kuitenkin noudatti enemmän mestarinsa ohjeita kuin omiaan. Beleriandin sotien aikaan hän oli ihmissusien ja vampyyrien herra, noituuden luoja (3),  loitsujen ja laulujen mestari (4). Silmarillionin mukaan haltiat kutsuivat häntä nimellä Gorthaur tai Þauron. (“Kammotus, abominaatio”) Þauronin th(þ)-äänne muuttui myöhemmin pehmeäksi Sauroniksi. Vasta Melkorin kukistumisen jälkeen Sauron saattoi alkaa toteuttaa omia haaveitaan ja unelmiaan. Hän luopui pahoista töistään ja pyrki takaisin Valarin suosioon, mutta kun Valarin airut Eönwe nöyryytti häntä, Sauron häpesi, katkeroitui ja palasi takaisin Keski-Maahan.

Annatar

Toisella ajalla Sauron säilytti kauniin ulkomuotonsa ja ihmeelliset taitonsa. Haltioille hän esiintyi nimillä Artano, (“suurseppä”), Aulendil (“Aulën oppilas”) ja Annatar (“lahjojen herra”), mutta omilleen hän oli kuningas Tar-Mairon. Hyvin varhaisesta vaiheesta lähtien hänen tavoitteenaan ja johtoajatuksenaan toistuu koko maailman valtius. Sauron ajatteli järjestävänsä koko Ardan uudelleen sen asukkaiden hyödyksi ja menestykseksi, kunhan hän itse saisi paistatella sen keskipisteenä ja aurinkokuninkaana. Hän pyrki ensin saamaan valtaansa haltiat tarjoamalla heille tietoja ja taitoja jotka eivät olleet heidän tavoitettavissaan. Kun haltiat eivät alistuneet hänen määräysvaltaansa, hän pyrki ostamaan kääpiöt ja ihmiset puolelleen jakamalla heidän suurille kuninkailleen ja päälliköilleen luomiaan mahtisormuksia. Sekään ei mennyt ihan niin kuin piti. Kamppailu maailmanvaltiudesta ajoi Sauronin törmäyskurssille toisen nousevan mahdin, Númenorin, kanssa.

Númenorilaiset tunsivat Sauronin nimellä Zigûr, noita. Elendilin kirjoittamassa Akallabêthissa Sauronin toimia Keski-Maassa ei juuri käsitellä, mutta apokryfisessä tekstissä nimeltä Anadûnên hukkuminen (5) on pidempi kuvaus hieman eri näkökulmasta:

§19 “Siten hellitti varjo maan päällä ja elämä parani, mikä on säilynyt kaukaisena muistikuvana ihmisten lauluissa kuten meren kaiku. Silti tämän uuden alun keskellä voimistui myös levottomuus, ja ihmiset lankesivat toisen kerran. Pimeys sai uuden ilmenemismuodon: kenties se oli Mulkhêrin [Melkorin] varjo, tai sitten joku sen palvelijoista joka imi siitä voimaa ja nousi mahdissa kilpaa Anadûnen kanssa. Tuolla pahalla olennolla oli monta nimeä, mutta nimi jonka hän otti valtaan noustessaan oli Zigûr, Zigûr Suuri. Hänen muotonsa oli kaunis katsella ja hän vaikutti viisaalta, ja hänestä tuli pian Keski-maan sydämessä monien kansojen mahtava kuningas. Hän antoi ihmisille lain ja järjestyksen, ja hänen hallintonsa hyödytti kaikkia jotka olivat ennen kärsineet puutetta. Hän teki vauraiksi ja yltäkylläisiksi ne jotka seurasivat häntä, mutta ne jotka vastustivat häntä, ajettiin erämaahan kuolemaan. Zigûr (kuten Mulkhêr ennen häntä) pyrki alati kuninkaitten kuninkaaksi ja jumalaksi ihmisille. Hänen valtansa levisi hitaasti pohjoisen ja etelään, ja mitä enemmän hän kuuli tarinoita Merikuninkaiden mahdista, sitä enemmän hän heitä vihasi, ja pelkäsi, että he valloittaisivat hänen maansa ja kukistaisivat hänen valtakuntansa, ja sydämessään hän punoi juonia Anadûnên tuhoksi.” (6)

Vaikka Sauronia pelättiin ja kunnioitettiin, hän ei näytä saavuttaneen edes mahtinsa huipulla mainittavaa menestystä sodassa. Sotiminen oli selvästi Sauronin surkein ominaisuus. Harva tullee ajatelleeksi, että Sauron kukistettiin tai tapettiin peräti neljästi Toisella ajalla vaikka Keski-Maan mahtavimmaksi taikaesineeksi kuviteltu Suurin Sormus oli hänen hallussaan. Suur-Saksan tavoin Sauron ryntäili yhä uudestaan ja uudestaan hyödyttömiin hyökkäyssotiin vihollisiaan vastaan. Joka kerta hänet lyötiin nöyryyttävästi takaisin. Itse asiassa Sauron ei koko elämänsä aikana voittanut yhtään sotaa.

Ensimmäisen tappionsa hän kärsi vuosien II 1693–1701 sodassa. Kukistettuaan ensin Eregionin ja Lindonin yllätyshyökkäyksen turvin hän kärsi musertavan tappion Númenorin lähettämille interventiojoukoille. 3200–luvun siirtomaasodassa Sauron hyökkäsi mahtavaksi paisuneen Númenorin siirtokuntiin, mutta kun kuningas Ar-Pharazôn sai Númenorin joukot mantereelle, Sauronin armeija antautui yksin tein. Kolmannen kerran Sauron kukistui ja hänen ruumiinsa tuhoutui Númenorin upotessa meren aaltoihin. Inkarnoiduttuaan uudelleen Tuomiovuorella hän ryhtyi ehkäisysotaan haltioita ja Númenorin pakolaisia vastaan…  ja turpaan tuli taas. Elendil ja Gil-galad tappoivat hänet uudelleen ja Isildur leikkasi häneltä sormen irti.

Ottaen huomioon, miten vähän Sauronille oli iloa sormuksestaan, on hämmästyttävää, että Sormusten Sodan aikaan viisaat olivat kauhuissaan siitä mahdollisuudesta, että Sauron saisi sormuksensa takaisin. Sauronin kannalta Sormuksen ainoa todennettu ja samalla merkittävin voima oli siinä, että se oli hirnyrkki. Niin kauan kun Sormus oli olemassa, Sauron pystyi Voldemortin tavoin palaamaan aina takaisin elävien kirjoihin. Kauniin hahmonsa hän kuitenkin kadotti jo ensimmäisen kuolemansa yhteydessä. Tästä tulemmekin tärkeään kysymykseen, miltä Sauron näytti?

Esiaikoina Sauronia pidettiin muodonmuutosten mestarina. Hän saattoi muuttua halutessaan esimerkiksi sudeksi, käärmeeksi ja lentäväksi vampyyriksi. Toisella ajalla hän esiintyi pitkänä, kauniina ja viisaana miehenä, mutta alaisilleen myös täyteen rautahaarniskaan ja rautakruunuun sonnustautuneena “mustana ruhtinaana”. Tolkien antaa ymmärtää, että Sauron omaksui Melkorin hahmon ja onnistui huijaamaan tällä tavoin monia Melkorin entisiä palvelijoita itselleen. Jotkut ovat saaneet päähänsä, että Kolmannella ajalla Sauron esiintyi leijuvana silmämunana. Ajatus ei ole ihan tuulesta temmattu. Frodo näki Galadrielin peilissä yksinäisen silmän, joka täytti melkein koko peilin. “Silmää reunusti tuli, mutta se itse oli kiiltävä, keltainen kuin kissan, tarkkaavainen ja kiinteä, ja sen pupillin musta viiru aukeni kuiluksi, ikkunaksi tyhjyyteen”. (7)

Tulinen silmä on kuitenkin nähtävä Sauronin symbolisena kuvauksena. Länsikairan Punaisen Kirjan kertojat puhuvat usein runollisesti Silmästä tarkoittaessaan Sauronia. Luometon Silmä oli myös Sauronin tunnus. Tolkienin hyvin tuntemissa englantilaisissa sana-arvoituksissa “luometon silmä” on myös auringon toisintonimi. Halusiko ihmisille jumalkuninkaana esiintyvä Pimeyden Herra olla myös auringon herra? Sauronin palvonnasta idän ja etelän ihmisten keskuudessa ei ole säilynyt mitään kuvauksia, mutta ei ole vaikeaa kuvitella pappien osoittaneen Sauronin mahdin esimeriksi auringonpimennysten avulla.

Kolmannen ajan lopulla kriittisesti heikentynyt Sauron ei tullut esille edes viime hetkellä. Kenties hänen inhimillinen ruumiinsa oli niin rujo ja rampa, ettei hän rohjennut näyttäytyä kuin lähimmille alaisilleen. Klonkku kuitenkin saattoi todistaa, että hänen mustassa kädessään oli Isildurin jäljiltä vain neljä sormea (8).  Lopullisen vahvistuksen Sauronin inhimillisestä hahmosta Tolkien antoi vasta vuonna 1963 päivätyssä kirjeessä (9). Lopun aikojen Sauron oli selkeästi vain varjo entisestään, mutta eipä hyvin mennyt hänen lähimmillä apulaisillakaan. Sormusta etsimään lähetetyt Sauronin huippuagentit olivat puolisokeita, pelkäsivät vettä ja aurinkoa eivätkä kyenneet puhumaan muuten kuin sihisemällä. Sic transit gloria mundi.

Alaviitteet

  1. TSH II.2 s. 379. “Sillä mikään ei ole alkujaan paha. Ei edes Sauron.”
  2. Myths Transformed, HoME X s. 396.
  3. Keski-Maassa noituus (sorcery, necromancy) on keino, jolla kuolevaiset olennot voivat käyttää hyväkseen kaikessa materiassa uinuvaa Melkorin sielua.
  4. Silmarillion, s. 212.
  5. The Drowning of Anadûnê, HoME IV, s. 331–413.
  6. The Drowning of Anadûnê, HoME IV, s. 363. Oma suomennos.
  7. TSH II.7 s. 511.
  8. TSH IV.3 s. 337 “Tosi on, hänellä on mustassa kädessä vain neljä sormea, mutta ne riittää.”
  9. The Letters of J.R.R. Tolkien, N:o 246. “The form that he took was that of a man of more than human stature, but not gigantic.”

3 responses so far

Aug 30 2011

Elrond, Imladris ja haltioiden sukupuoliroolit

Published by under Tolkien

Imladris

Ammoin eli suurhaltioiden sukukuntaan kuuluva viisas Elrond kauniissa talossaan Rivendellissä. Siellä viihtyivät haltiat, ihmiset ja kääpiöt, ja Bilbo Reppulin mukaan hänen talonsa oli “vertaansa vailla pitipä vieras sitten ruoasta, unesta, työstä, tarinain kertomisesta, laulamisesta tai pohdiskelusta” (1). Viimeinen Koto (Last Homely Home) kuulostaa totta vie ensiluokkaiselta hotellilta. J.R.R. Tolkien kuvitteli Rivendellin vuonna 1911 ollessaan patikoimassa Sveitsin Alpeilla Lauterbrunnenin laaksossa – joka näyttääkin aivan samalta. Mutta millainen paikka Rivendell oikein oli, ja millainen sen isäntä? Aiheeseen paneutuminen paljastaa, että sekä Elrond että hänen anoppinsa Galadriel olivat molemmat hyvin erikoisia haltioita ja sukupuoliroolien rikkojia.

Bilbo ja Frodo Reppulin  muistiinpanot ovat puutteellisia, mutta apunamme on muita tekstejä, kuten jonkun varhaisempien aikojen gondorilaisen kirjoittama Laws and Customs Among the Eldar (2). Sen ongelma on lähdetekstin luotettavuus. Professori itse varoittaa, ettei “todellinen tieto Ardasta” ollut välttämättä sama asia kuin kuolevaisten ihmisten teoriat (3). Laws and Customsin välittämä kuva puritaanisista haltioista ja heidän avioliittonsa pyhyydestä saattaa olla oman aikansa sukupuolista rappiota vastaan suunnattu gondorilainen poliittinen pamfletti. Mutta olettakaamme, että tiedot ovat paikkaansapitäviä.

Continue Reading »

4 responses so far

Aug 07 2011

Oliko Aragorn hyvä kuningas?

Published by under Tolkien

George R. R. Martin totesi taannoisessa haastattelussa vallasta, kuninkuudesta ja Tolkienista seuraavaa:

 “An awful lot of fantasy, and even some great fantasy, falls into the mistake of assuming that a good man will be a good king, that all that is necessary is to be a decent human being and when you’re king everything will go swimmingly.”

“Aragorn is king now and the land will prosper and the crops will be good and justice for all and the enemies will all be defeated,” he says of the ending of The Return of the King. “You never get into the nitty gritty of Aragorn ruling and what is his tax policy and what are his views on crop rotation — these are the hard parts of ruling, be it the middle ages or now.

On the flip side, “there are some examples of medieval kings who were terrible human beings but were nevertheless good kings.” (‘Game Of Thrones’ Author George R. R. Martin Answers Fans’ Questions Live)

On myös huomattava, ettei kuninkaan jälkimaineellakaan ole välttämättä tekemistä sen kanssa, oliko hän todella hyvä kuningas. Rikhard I oli väkivaltainen ja itsekäs paskiainen, mutta koska hän lähti ristiretkelle, keskiajan kirjallisuus teki hänestä hyvän miehen. Kuninkaana hän oli kunnoton, ja hänen lunastamisensa vankeudesta tuli maksamaan Englannille yhtä paljon kuin kruunun kahden vuoden tulot. Rikhard II oli rauhanomainen ja sivistynyt, mutta hän sai huonon jälkimaineen aatelin keskuudessa, koska ei suostunut jatkamaan sotaa Ranskaa vastaan. Sotaisuutta pidettiin silloin, kuten fantasiakirjallisuudessakin, kuninkaalta edellytettävänä ominaisuutena.

Idealistit ja moraalisesti suoraselkäiset ihmiset eivät aina ole hyviä hallitsijoita. Heille käy kuten Ned Starkille, kun taas kelvolliset ja pitkäikäiset hallitsijat osaavat Macchiavellinsa ulkoa. Mutta mitä me tiedämme Aragorn II:n – hallitsijanimeltään Elessar Telcontar –  kuninkuudesta? Gondorin ihmisten näkökulmasta kyseessä oli selkeä sotilasvallankaappaus. Aragorn ilmestyy Minas Tirithiin kuin tyhjästä sotajoukkojensa kera ja murtaa yhdessä rohirrimin kanssa kaupungin piirityksen. Hän ei ollut Gondorin sotavoimille täysin vieras mies, pikemminkin John Hawkwoodin kaltainen pohjoisen condottiero, joka oli aiemmin palvellut Gondorin käskynhaltijaa palkkasoturina ja sotapäällikkönä käyttäen nimeä Thorongil.

Continue Reading »

3 responses so far

Mar 08 2011

Gondorin asutushistoria

Minas Tirith

Olen viime päivinä koonnut uudelleen Gondorin maata käsitteleviä alkuperäislähteitä J.R.R. Tolkienin jälkeenjääneiden kirjoitusten joukosta. Hankittuani käsiini erinomaisen Vinyar Tengwar -julkaisun vuosikerrat käytettävissäni on ensi kertaa ollut myös Gondorin kannalta tärkeä, julkaisematon essee Rivers and Beacon-Hills of Gondor. Tiedot eteläisestä kuningaskunnasta ovat niin hajanaisia, että päätin koota niistä yhteenvedon, jossa toivon mukaan on jotain uutta myöskin valistuneemmalle tolkienistille. Aikaisemmat Tolkien-aiheiset kirjoitukset ovat luettavissa täällä.

Continue Reading »

No responses yet

Jan 21 2011

Maagista topografiaa

Published by under Fiktio,Tolkien

the-third-age-total-war-map-of-middle-earth

Keski-Maa on kumma paikka, enkä tarkoita tällä nyt peikkoja, lohikäärmeitä, puhuvia puita tai velhoja, vaan Keski-Maan topografiaa. Aloitetaan metsistä: J.R.R. Tolkienin sanotaan rakastaneen metsiä, millä epäilemättä tarkoitetaan puistomaisia englantilaistyyppisiä metsiä joissa on helppo kävellä, eikä kosteita suomalaisia kuusikoita. Montako tällaista mukavaa ja tavallista metsää löydätte Christopher Tolkienin piirtämästä kartasta? Metsiä siitä on ylipäänsä vaikea löytää, sillä koko luoteista Keski-Maata vaivaa harvan asutuksen kanssa räikeässä ristiriidassa oleva metsäkato.

Kartassa metsiä on vain kymmenen kappaletta. Niistä seitsemän on nimettyjä, eikä yksikään vaikuta hyvältä paikalta päiväkävelyjen tai sahateollisuuden kannalta. Konnun kupeessa sijaitsevassa Vanhassa Metsässä elävät puut kampittavat ja syövät matkalaisia, joesta juominen taas vaivuttaa ikuiseen uneen. En edes halua tietää, kuinka paha paikka on Musta Metsä (Eryn Vorn), jonka kerrotaan olevan muuten samanlainen mutta ilman Tom Bombadilin rauhoittavaa vaikutusta. Peikkokorpi – nimi kertoo kaiken. Fangornin metsässä ei voi kerätä risuakaan joutumatta huornien uhriksi. Lórienin metsässä haltiat ampuvat tunkeilijat jo rajalla. Synkmetsä on kauheiden korpien isoäiti: mielikuvituksellisesti sitä vaivaavat kaikki edelliset ja lisäksi vielä joukko myrkyllisiä ja puhuvia jättiläishämähäkkejä. Voisi kuvitella, että Tolkien vihasi metsiä. Kenelläkään Keski-Maan ihmisellä ei pitäisi olla mitään syytä mennä metsään.

Nimettömiä metsiä on kolme: kaksi Sinivuorten rinteillä, kolmas Rhûnin sisäjärven pohjoispuolella.  Lindonin metsät olivat jäänne esiaikojen Ossiriandin metsistä, ja keitä siellä asuukaan?

“Heidän kiivetessään Dolmedin vuoren loivia rinteitä tulivat Puiden Paimenet ja ajoivat kääpiöt Ered Lindonin varjoisiin metsiin, ja kerrotaan ettei sieltä yksikään palannut korkeisiin kotiin vieviin soliin.” (Silm. 296)

Huorneja ja enttejä jälleen. Meille jää jäljelle ainoastaan Rhûnin metsä, ja ainoa syy miksi siellä ei kerrota asuvan vihamielisiä puuhirmuja on se, ettei Tolkien kerro siitä mitään. En silti itäläisenä hengähtäisi helpotuksesta. Todennäköisyyden lakien mukaan siellä asuu vähintäänkin myrkyllisiä ihmissyöjäoravia.

Lähempää tarkasteltuna Keski-Maastakin löytyy sentään muutama enemmän tai vähemmän normaali metsikkö. Täysin turvallisia nekään eivät tosin ole. Konnun Palokorvessa on susia ja Korvenperässä harhailee haltioita (miksei haltioihin törmää missään muualla kuin metsissä?). Drúadanin metsässä keskellä Gondoria asuu nähtävästi lannevaatteisiin pukeutuneita pygmejä myrkkynuolineen.

Erämaat eivät ole sen vieraanvaraisempia. Soilla asuu verta imeviä jättiläishyttysiä. Kukkuloilla asuu peikkoja. Vuorilla joutuu valitsemaan hiisien, jättiläiskotkien ja kivijättiläisten välillä. Vaikka välttäisi ne kaikki on mahdollisuus että vuori itse on elävä ja vihamielinen. Turvallisinta lienee, että matkailija karttaa kaikkia Tolkienin kartan luonnonmuotoja – sitä suuremmalla syyllä, jos niillä on nimi – ja pysyy vain kartan valkealla alueella.

Tästä pääsemmekin varsinaiseen kysymykseen: miksi luoteisen Keski-Maan kartassa on niin paljon valkoista, tyhjää aluetta?

Oman maailmamme kartoissa tyhjät alueet ovat yleensä asuttamatonta metsää tai vihamielistä erämaata . Tolkienin kartassa näyttää olevan päinvastoin: lohikäärmeiden, peikkojen ja muiden hirmujen vaivaamat nummet ja metsät, hylätyt rauniokaupungit ja örkkiluolat löytyvät kaikki huolellisesti piirrettyinä. Asutus on sen sijaan merkitty ylimalkaisesti, jos ollenkaan. Onko luoteinen Keski-Maa lähes autio ja tyhjä? Eriadorin autiudesta Kolmannen ajan lopulla on useita mainintoja. Keskeneräisten tarujen kirjan mukaan

“…vuoden 1636 Suuren Ruton jälkeen Minhiriath oli jäänyt lähes autioksi vaikka metsissä piileskeli jonkun verran ihmisiä. Enedwaithin itäosassa Sumuvuorten alakukkuloilla asuivat tummainmaalaisten jännökset, ja suuri joukko alkeellista kalastajaväkeä asusti Gwathlón ja Angrenin (Rautkymin) suiden välillä.” (KTK, 359)

Näin ei kuitenkaan ollut ennen, jolloin Eriadorissa asui useita kansoja joita dúnedainin kuningaskunnat Arthedain, Cardolan ja Rhudaur hallitsivat. Kolmannen ajan lopun autiudesta kertoo myös maininta, että “noihin aikoihin ei muita ihmisiä ollut asettunut asumaan niin kauaksi länteen eikä viidenkymmenen peninkulman etäisyydelle Konnusta.” (TSH I, 216). Tämä ei voi pitää paikkaansa. Viisikymmentä peninkulmaa Konnusta pitää sisällään likipitäen koko Eriadorin. Konnun eteläpuolella muinaisessa Cardolanissa ja Eryn Vornin liepeillä asui yhä ihmisiä maatiloillaan. Jopa Kohuveden ja Maitokymin välissä sijaitseva ja hedelmällisestä maaperästään tunnettu Nokka, jossa Aragornin kansa asui, on alle viidenkymmenen peninkulman päässä Konnun rajasta. Lisäksi edellisen lainauksen mainitsema suurilukuinen mutta alkeellinen kalastajaväki asuu Briin länsipuolella.

Eriadorissa oli siis asutusta, jota ei ole merkitty karttaan siitä yksinkertaisesta syystä, että Konnun hobitit tiesivät siitä hyvin vähän. Aragorn mainitsee myös Hyljätyn Majatalon (kenties yksi niistä majataloista, joissa Bilbo ja Thorin yöpyivät) yhden päivän matkan päässä Briistä itään (TSH I, 269). Vaikuttaa siltä, että Tolkienin karttaan on merkitty ainoastaan ne paikat, jossa kirjojen päähenkilöt itse käyvät tai jotka ovat heille muuten tuttuja. Synkmetsän itäpuolella karttaan on merkitty suuri kauppakaupunki Esgaroth ja kääpiöiden kaivanto Erebor, mutta ei viitettäkään siitä, keiden kanssa he kävivät kauppaa (paitsi metsähaltioiden). Hobitissa Thorin mainitsee “suuren kuninkaan Bladorthinin”, jonka tilaamia kolmasti karkaistuja keihäitä ei koskaan toimitettu perille lohikäärme Smaugin hävitettyä Ereborin vuonna III 2770. Ihmisten kuningaskuntia epäilemättä siis sijaitsi tuolloin pohjoisessa Rhovanionissa, vaikkei niitä kartassa näykään. Erään teorian mukaan Bladorthin hallitsi Dorwinionia, Vuolaan Virran alajuoksulla sijainnutta viinintuottajamaata.

Muistakaa tämä seuraavan kerran kun tutkitte virallista Keski-Maan karttaa. Valkoiset alueet ovat tylsien, tavallisten ihmistalonpoikien ja heidän hallitsijoidensa alueita. Siksi niitä ei ole merkitty karttaan, joka on pelkkä vaarojen ja seikkailujen luettelo, hobittien muistintuki: “tuolla metsässä me kävimme, ja tuolla; tuolla kukkulalla Frodo sai puukosta ja tuolla järvellä lonkerohirviö melkein söi meidät.”

3 responses so far

Oct 20 2010

Kuinka pyhiä kirjoituksia on tulkittava

Published by under Fiktio,Kirjat,Tolkien

Me tiedämme, että dúnedainin esi-isät asuivat saarimantereella jonka nimi oli Númenor, ja että tämä saari tuhoutui Toisen Ajan lopussa, koska Jumala (Eru) suuressa viisaudessaan päätti rankaista ihmisiä heidän hybriksensä tähden. Tiedämme myös, että heidän kuningassukunsa polveutui miehestä, jonka isä Eärendel Aamutähti otettiin kuolematonten joukkoon ja nostettiin taivaalle tähdeksi. Maailma oli alunperin litteä kuin pannukakku, kunnes Jumala taivutti sen palloksi ja kätki Kuolematonten Maat ihmisten silmiltä. Maailmaa valaisivat ennen kaksi jättimäistä puuta, ja Aurinko ja Kuu ovat näiden puiden hedelmät. Tiedämme tämän kaiken, koska J.R.R. Tolkienin Silmarillion kertoo niin.

Saman voi lukea mistä tahansa Tolkien-selitysteoksesta. Niistä jokainen unohtaa sen, että Tolkienin luoma maailma on monitasoisempi kuin päältä arvaisi. Avain Tolkienin legendariumin tulkitsemiseen on hänen viimeisimpiin kirjoituksiinsa lukeutuva Myths Transformed (julkaistu sarjassa Morgoth’s Ring, The History of Middle Earth X). Siinä hän pohti myyttien ja todellisuuden suhdetta ja tutki omia myyttejään sekä tekstikritiikin että luonnontieteiden näkökulmasta. Eräs tärkeimmistä lainauksista kuuluu seuraavasti:

“What we have in the Silmarillion etc. are traditions (especially personalized, and centered upon actors, such as Fëanor) handed on by Men in Númenor and later in Middle-earth (Arnor and Gondor); but already far back – from the first association of the Dúnedain and Elf-friends with the Eldar in Beleriand – blended and confused with their own mannish myths and cosmic ideas.”

Monet ovat valittaneet Christopher Tolkienin kokoaman Silmarillionin vaikeaselkoisuutta ja vanhatestamentillista kieltä. He eivät ole ymmärtäneet, että kyseessä ei ole niinkään Keski-maasta kertova kirja kuin legendan sisäinen legenda, dúnedainin Raamattu, joka muodostaa Sormusten Herran henkilöhahmojen maailmankatsomuksellisen perustan. Pitääkö sen esittämä kertomus paikkaansa, ei ole hahmojen kannalta mielekäs kysymys. He uskovat siihen, tai ainakin osaan siitä, samalla tavalla kuin kristityt uskovat pyhiin kirjoituksiin. Tämän ns. suuren tradition rinnalla kulkee tavallisten ihmisten ja hobittien pieni traditio,  kansanuskomukset ja tarinat, joiden välittäjänä on usein Tarun Sormusten Herrasta kansanmies, Sam Gamgi. Näihin kansantarinoihin kuuluvat mm. legenda jättiläiskilpikonna fastitocalonista, Éomerin kertomukset kansansa historiasta, myytit entvaimoista, surisarvista, naukuhuulista ja muista oudoista olennoista. Tolkien kokosi myöhemmin tätinsä pyynnöstä hobittien kansanperinettä runokokoelmaksi Adventures of Tom Bombadil.

Laadukkaat Tolkien-oppaat osaavat ottaa huomioon pienen tradition ja yleensä muistuttavat, ettei ole varmaa, onko esimerkiksi fastitocalon oikeasti olemassa, vai onko kyseessä hobittien iltasatu. Kansantarinathan eivät ole yksioikoisesti totta tai valetta: ne voivat perustua johonkin todelliseen ja koettuun, useat eri tarinat ja tapahtumat voivat sekaantua ja sotkeutua niissä keskenään, osa saattaa olla jopa täyttä totta, vaikka kukaan ei siihen uskoisikaan. Sen sijaan yksikään lukemani opas ei ole ymmärtänyt, että suureen traditioon pitäisi suhtautua aivan samalla tavalla. Tässä vaiheessa joku jo keskeyttää ja sanoo: “Entä Elrond ja Galadriel? He olivat Silmarillionin tapahtumien silminnäköijöitä – he voivat todistaa sen olevan totta.”  Mutta kumpikaan suurista haltiaruhtinaista ei varsinaisesti ota kantaa Keski-maan metafyysisiin ongelmiin.

Tolkien välttelee omnipotentin kertojanäänen käyttöä ja muistuttaa, että myös Taru Sormusten Herrasta perustuu Länsikairan Punaiseen Kirjaan, eli kertoo tarinan tietystä näkökulmasta, joka voi tai voi olla olematta totta. Tarun liitteissä ääneen pääsevät gondorilaiset, erityisesti kuninkaan kirjuri Findegil. Näiden sisäkkäisten ja keskenään ristiriitaisten, monisyisten kehyskertomusten ansiosta Tolkien eroaa edukseen kaikesta muusta spekulatiivisesta fiktiosta ja, rohkenenko sanoa, kaunokirjallisuudesta yleensä. Ja koska Tolkienin meille tarjoamat näkymät hänen legendariumiinsa ovat Tarua ja Hobittia lukuunottamatta kaikki käytännössä maailmansisäisiä tekstejä, niitä on mahdollista tarkastella kriittisesti eri perinteentutkimuksen metodeja käyttäen, kuin ne olisivat oikeita dokumentteja.

Kuten Tolkien edellä muistuttaa, Silmarillion ja muut hänen mytologiset kirjoituksensa ovat ihmisten traditiota, jo kauan sitten kanonisoitua dúnedainin kansanperinnettä, johon heidän uskontonsa ja maailmankatsomuksensa perustuu. Kuten oikeassa maailmassa, myös Keski-maassa näistä pyhistä kirjoituksista on olemassa useita apokryfisiä versioita. On olemassa Quenta Silmarillion, joka päättyy Mandosin toiseen ennustukseen ja viimeiseen tuomioon jota ei ole painettu Christopherin Silmarillioniin; on olemassa kolme erillistä versiota Númenorin tuhosta, joista kaksi vahvistaa maailman olleen aina pyöreä. Drowning of Anadûnê on númenorin perillisten itsensä näkökulmasta kirjoitettu myytti, sellaisena kuin se olisi voinut säilyä esimerkiksi Umbarissa (sen kaikki nimet on kirjoitettu adûnaiciksi).

Tolkienin maailmansisäinen kirjallisuuden tutkiminen muistuttaa varhaiskeskiajan kirjallisuuden tutkimista. Lähteitä on vähän, ja nekin jotka ovat käsillä, ovat vaurioituneet, muuttuneet tai attribuoitu väärin. Akallabêth on perinteisesti attribuoitu Elendil Vorondon kirjoittamaksi Toisen Ajan lopussa, mutta se on mahdotonta, sillä fiktiivinen kirjoittaja on selkeästi käyttänyt lähteenään Fall of Númenoria ja Drowning of Anadûnêa, jotka edustavat Kolmannen Ajan folklorea. Ñoldorin tietäjän Pengoloðin tekemäksi väitetään useita teoksia, joista ainakin osan Tolkien on epäillyt olevan myöhempien aikojen ihmisten lyhennelmiä tai suorastaan sepitelmiä, kuten Laws and Customs among the Eldar, joka on mahdollisesti myöhempien aikojen gondorilaisen kynäilijän kirjoittama poliittinen pamfletti.

2 responses so far

Next »