Kaksi punaista vuotta 1919–1920, Biennio Rosso, oli ensimmäisen maailmansodan jälkeinen lakkojen, tehtaiden valtausten, maaseudun kapinoiden ja yleisen kaaoksen aikakausi Italiassa. Maa oli selvinnyt sodasta voittajien puolella, mutta voitolta se ei tuntunut – yli 600 000 italialaista oli kuollut ja saman verran invalidisoitunut pyrittäessä tavoitteisiin, joita useimmat italialaiset eivät ymmärtäneet. Valtiontalous oli raunioina, elinkustannukset nelinkertaistuneet, ja tilanne vain paheni kun sodan päätyttyä liittokumppaneilta saadut vilja- ja polttoainetoimitukset loppuivat.
Kaiken kukkuraksi Italia petettiin, eli se ei saanut niitä asioita mitä Iso-Britannia ja Ranska olivat sille luvanneet palkkioksi liittymisestä mukaan sotaan. Sota oli voitettu Yhdysvaltain väliintulon ansiosta ja presidentti Wilsonilla oli oma ohjelmansa Euroopan muuttamiseksi liberaaliksi ja demokraattiseksi. Siihen kuului myös uusien rajojen vetäminen kansallisuusaatteen ja luonnonolojen mukaisesti. Italia sai Trenton, Etelä-Tirolin ja Triesten, mutta ei Dalmatiaa eikä tärkeää Fiumen satamakaupunkia, jonka asukkaista suurin osa puhui veneton murretta. Sen sijaan Fiume annettiin vastaperustetulle Jugoslavian kuningaskunnalle, toisin sanoen Serbialle, joka tarvitsi satamaa. Runoilija-sotasankari Gabriele d’Annunzio kutsui rauhaa rampautetuksi voitoksi (vittoria mutilata).
Kukaan ei ollut tyytyväinen, ei kansallismieliset, ei liberaalit, ei työväestö. Kun Italian neuvottelijat palasivat nöyryytettyinä Versaillesista, sosialistit järjestivät massiivisen lakkoaallon. Hallitus kaatui, ja liberaali Francesco Saverio Nitti muodosti uuden ministeristön. Köyhyys sai sosialistien, anarkistien ja ammattiliittojen jäsenmäärät paisumaan: Nicola Bombaccin johtama Partito Socialista Italiano (PSI) kasvatti jäsenmääränsä neljännesmiljoonaan, kun taas anarkistinen Unioni Sindicalista Italiana (USI) keräsi jopa puoli miljoonaa jäsentä. Syndikalismi oli utooppisen sosialismin muoto, oikeaoppisen marxilaisuuden rinnakkaisilmiö. Syndikalistien mielestä työläisten oli ammattijärjestöjensä kautta rampautettava kapitalismi yleislakolla ja perustettava uusi luokaton ja valtioton yhteiskunta, jossa valtaa käyttivät sen käsiinsä ottaneet liittojen keskusjärjestöt, syndikaatit.
Syndikalistit olivat sodan aikana hajonneet sotaa vastustaviin ja kannattaviin lahkoihin. Sotaa kannattaneet interventionistit potkittiin pois Unioni Sindicalista Italianasta, minkä jälkeen he perustivat oman kansallissyndikalistisen liikkeensä, jota Pohjois-Italiassa johtivat Filippo Corridoni, Michele Bianchi ja Alcestes De Ambris. He olivat kapinoineet jo kesäkuussa 1914 yhdessä Benito Mussolinia kannattavien sosialistien kanssa. Kapina ei silläkään kertaa johtanut vallankumoukseen, mutta Bianchi ja De Ambris työskentelivät myöhemminkin yhteistyössä Mussolinin kanssa sen jälkeen, kun Mussolini maaliskuussa 1919 ryhtyi perustamaan “puolueiden vastaisia taistelujoukkoja” (Fasci di Combattimento) kamppailemaan taantumuksellista oikeistoa, kirkkoa, ja marxilaisia sosialisteja vastaan.
Mussolini ja De Ambris laativat ohjelman jossa vaadittiin yleistä äänioikeutta ja vaalikelpoisuutta myös naisille. Varhaisessa fascismissa oli lievän feministinen sävy, joka Italiassa ei kuitenkaan toteutunut, toisin kuin Iso-Britanniassa. Mussolini sai kuitenkin huomata, ettei arditeista eli ensimmäisen maailmansodan rynnäkköjoukoista ja vallankumouksellisista futuristeista koostuneita taistelujoukkoja ollut helppo hallita. Arditikapteeni Ferruccio Vecchin johtamat mustapaidat hyökkäsivät sosialistien pää-äänenkannattajan Avantin toimitukseen, tuhosivat kalustoa ja sytyttivät murhapolton. Katutaisteluissa neljä ihmistä sai surmansa.
Samaan aikaan sosialistit kiihdyttivät omia vallankumouspuuhiaan. Vuoden 1919 aikana Italiassa järjestettiin tuhatkuusisataa lakkoa, joihin osallistui yli miljoona tehdastyöläistä. Heinäkuussa 1919 sosialistit julistivat yleislakon solidaarisuudesta Venäjän vallankumoukselle. Maaseudulla aseelliset militanttiryhmät, joita myös kutsuttiin fascioiksi, ryhtyivät spontaanisti takavarikoimaan viljelysmaata maanomistajilta. Nittin hallitus joutui ulkopoliittisesti pahaan välikäteen, kun Gabriele d’Annunzio ja Alcestes De Ambris marssivat spontaanisti arditijoukkojen kärjessä Fiumeen ja valtasivat sen Italian nimissä. Tuloksena oli viisitoista kuukautta jumalallisen hienoa sekoilua. D’Annunziosta tuli itsenäisen Fiumen vapaavaltion johtaja, Il Comandante. Perustuslain laati De Ambris, mutta D’Annunzion ansiosta taiteelle annettiin siinä erityinen asema.
Vuoden 1919 vaaleissa sosialistipuolue sai Bombaccin johdolla suurimman vaalivoittonsa koskaan: 156 paikkaa ja 32 % annetuista äänistä. Sosialistit eivät kuitenkaan kyenneet hyödyntämään suurimman puolueen asemaansa. Puolue oli sisäisesti jakautunut kommunisteihin ja reformisteihin, eikä kyennyt muodostamaan toimintakykyistä hallitusta. Torinossa vallankumoukselliset tehdastyöläiset ryhtyivät pohjustamaan kumousta perustamalla syyskuussa Torinon punakaartin. Kaarti sai välittömästi tulikasteensa: Kommunistit järjestivät joukkomielenosoituksen Gabriele D’Annunziota ja Fiumen valtausta vastaan, joka muuttui tulitaisteluksi punakaartin ja poliisien välillä.
Vaalivoiton innoittamana sosialistit ryhtyivät uudenvuoden jälkeen entistä pontevimpiin lakkoihin, joihin liittyi tällä kertaa myös yli miljoona maatyöläistä. Alkuvuodesta 1920 maassa oli käynnissä jo tuhatkahdeksansataa työtaistelutoimea. Huhtikuussa Torinon punakaarti ryhtyi vaatimaan Fiatin tehtaalla itsenäisten “tehdasneuvostojen” tunnustamista. Reformistienemmistöinen sosialistipuolue ei suostunut antamaan kommunisteille tukeaan, ja neuvostojen puolesta agitoinut Antonio Gramsci jäi puolueessa yksin neuvostojen tukijaksi. Tehdastyöläisten aktivismi huipentui elo-syyskuussa 1920, kun punakaartit ryhtyivät miehittämään tehtaita ympäri maata vastauksena tehtaanomistamien julistamaan työsulkuun. Kapinaan osallistui puoli miljoonaa työläistä ja koko Italian teollisuustuotanto lamaantui täysin.
Pelästyneet maanomistajat, teollisuuspomot ja puodinpitäjät uskoivat Venäjän lokakuun vallankumouksen toistuvan vielä Italiassa. Se loi kysynnän kovia otteita käyttävälle vastavoimalle. Mussolinin fascistit alkoivat saamaan rahoitusta vastineeksi lakonmurtamisesta. Mustapaitojen katutappelujoukot, squadristit, aloittivat väkivaltaiset iskukiertueet kaupungeissa ja maaseudulla. He polttivat sosialistien toimistoja ja pahoinpitelivät lakkojohtajia. Ferraran fascistien johtaja Italo Balbo keksi juottaa vastustajilleen risiiniöljyä, jotta nämä ulostaisivat housuihinsa. Kun hallitus kielsi kävelykepit, Balbo pahoinpiteli sosialisteja kapakalalla.
Nittin liberaali koalitiohallitus ei kestänyt enempää sekasortoa kansallismielisten miehittäessä Fiumea ja punakaartien miehittäessä tehtaita. Nitti, jota D’Annunzio kutsui Il Cagoiaksi eli Nilviäiseksi, erosi pääministerin tehtävistä. Tilalle astui kulisseista viidettä kertaa pian 78 vuotta täyttävä Giovanni Giolitti, liberaalin kabinettipolitiikan konkari ja ihmeidentekijä, Trasformismon mestari. Italian liberaali keskiluokka oli vain vähäinen kuppikunta, joka katolisten ja sosialistien erottamattomien ristiriitojen vuoksi (paavi oli kieltänyt katolisia ylipäätään osallistumasta politiikkaan vastalauseena jumalattomalle tasavallalle) oli kuitenkin päätynyt hallitsemaan maata lähes aatteettomin vähemmistöhallituksin.
Giolitti lähetti armeijan häätämään D’Annunzion ja arditit Fiumesta verisenä jouluna 1920. Mussolini oli tästä enemmän kuin mielissään, sillä D’Annunzio oli mustapaitojen kyseenalaistamaton hengellinen johtaja ja profeetta. Mussolinille ja hänen ystävilleen oli edullista luoda sellainen mielikuva, että D’Annunzio oli hullu haaveilija, Fiumessa vallitsi kaaos ja seikkailu oli tuomittu epäonnistumaan. Samalla Mussolini pihisti Fiumesta kaikki ne ideat, jotka eivät jo aiemmin tulleet arditien mukana – roomalaisen tervehdyksen, kunnianimen Duce, idean korporatiivisesta valtiosta, ja suunnitelman marssista Roomaan. D’Annunzion oma ajattelu oli mennyt koko ajan enemmän vasemmalle, Mussolinin taas oikealle. Fiumen kohtalo määritti fascismin suunnan.
Viimeinen mahdollisuus kommunistisen vallankumouksen käynnistämiseksi ehtyi, kun sosialistipuolue itse ajautui täydelliseen sekasortoon. Bombacci ja Gramsci, jonka kannattajat ryhmittyivät hänen sanomalehtensä L’Ordine Nuovo (“Uusi järjestys”) ympärille, yrittivät viedä liikettä neuvostokommunistiseen suuntaan Leninin avokätisellä rahoituksella. Filippo Turatin johtama reformististen sosialistien siipi uskoi edelleen rauhanomaiseen siirtymään sosialismiin. Tammikuussa 1921 puolueen nihkeilyyn pettyneet Bombacci ja Gramsci perustivat Livornossa Italian kommunistisen puolueen (Partito Comunista d’Italia, PCI), ja sosialistipuolue hajosi kahtia.
Samaan aikaan kommunistien jyrkkyyttä ja vallankumouksen mahdollisuutta pelästyneitä maanomistajia ja pienyrittäjiä alkoi liittyä entistä enemmän Mussolinin mustapaitojen riveihin. Ylioppilaita, virkamiehiä ja maaseudun maata omistavaa talonpoikaisväestöä suorastaan virtasi olemassaoleviin fascioihin. Perustettiin myös uusia, ja nämä liittyivät liikkeeseen maaseutupaikkakunnilta, joita ei aikaisemmin ollut tavoitettu. Tämä merkitsi liikkeen sisällä merkittävää siirtymää oikealle. Vuoden 1921 loppuun mennessä vasemmisto oli sekä fyysisesti että henkisesti nujerrettu ja Biennio Rosson katsottiin päättyneen.
Turati yritti saada sosialistit liittoutumaan liberaalien kanssa fascisteja vastaan, mutta hänet erotettiin tästä hyvästä puolueesta. Turati perusti uuden sosialistipuolueen PSU:n (Partito Socialista Unitario), jonka pääsihteeriksi valittiin Giacomo Matteotti. Vanha sosialistipuolue potkittiin pois Kominternista eikä koskaan enää toipunut ennalleen. Matteotti murhattiin 1924, Turati pakeni Ranskaan jossa hän kuoli vuonna 1932. Gramsci edusti kommunisteja parlamentissa vuoteen 1926 asti, jolloin hänet tuomittiin vankeuteen parlamentaarisesta koskemattomuudestaan huolimatta. Hän menehtyi vakavaan sairauteen vapauduttuaan vankilasta vuonna 1937.
Nicola Bombaccin kohtalo oli kaikkein erikoisin. Bombacci, jonka parralla Balbo oli vannonut kiillottavansa johtajansa saappaat, oli Mussolinin vanha aseveli ja opettajatoveri. Hän pakeni Neuvostoliittoon johtaakseen vastarintaa sieltä, mutta kauhistui niin paljon Stalinin otteista että joutui pakenemaan takaisin Italiaan. Bombacci alkoi haaveilemaan kansallisesta kommunismista, kansallisbolševismista, ja Mussolini salli hänen harjoittaa poliittista toimintaa – kenties pitääkseen ovea auki vasemmalle. Hän julkaisi omaa lehteään La Verità, jolla oli sama nimi kuin Pravdalla. Kun Italia vuonna 1936 valloitti Etiopian, Bombacci yhtyi ylistyslauluihin sivistyksen puolesta käydyn sodan ja valtavan kansallisen voiton kunniaksi.
Mussolinin regiimin luhistuttua vuonna 1943 Bombacci päätyi kaikkein epätodennäköisimpään paikkaan. Saksalaisten miehittämälle alueelle perustettu Repubblica Sociale Italiana (RSI), jossa Alessandro Pavolini johti uusfasistista hallitusta, värväsi Bombaccin laatimaan sosiaalisen tasavallan talousohjelman. Hän oli mukana vankilasta vapautetun Mussolinin viimeisellä, kohtalokkaalla automatkalla kohti Valtellinaa, jossa hän huvitti seuruetta kertomalla, miten hän oli Leninin kanssa valmistellut samanlaista pakomatkaa valkoisten kenraalien uhatessa Pietaria. Partisaanit ottivat hänet kiinni ja teloittivat hänet yhtä aikaa Mussolinin kanssa. Kun muut huusivat ammuttaessa: “Viva il Duce!“, Bombacci huusi: “Eläköön sosialismi!” Vanhat ystävät ja kilpakumppanit jakoivat lopulta jopa kuoleman.
