Vastaan tuli tunnin mittainen video, jonka keskeinen sisältö oli tunnetun saksalaisen astrofyysikon ja tieteen popularisoijan Sabine Hossenfelderin “problemaattisuus”, koska hän on toistuvasti arvostellut akateemista maailmaa ja sen käytäntöjä. Auktoriteettien vastaisuus ruokkii tekijän mukaan fasismia.
Tämä ei ole yksittäistapaus: Viime vuodet meille on usealta arvovaltaiselta taholta opetettu, että median, virkakoneiston ja akatemian – siis instituutioiden ja auktoriteettien – arvostelu on vaarallista ja väärin. Tämä sai minut pohtimaan asiaa laajemmin gramscilaisen hegemonisen vallan näkökulmasta. Missä vaiheessa auktoriteettien vastaisuudesta tuli oikeistolaista? Vallankumouksellisuus ja antiautoritaarisuushan ovat olleet leimallisesti vasemmistolaisuuteen liitettyjä ilmiöitä. “Oikea” ja “vasen” ovat tosin itsessään ongelmallisia käsitteitä, sillä niiden sisältö on elänyt koko historian ajan. Janan hyödyttömyydestä kertoo sekin, miten mahdotonta on muodostaa konsensusta siitä, kuuluuko fascismi itsessään oikealle vai vasemmalle. Pidän mielekkäämpänä puhua konservatismin, radikalismin, liberalismin ja autoritarismin muodostamista liukumista.
Antonio Gramscin (1891–1937) mukaan yhteiskunta on moniaineksinen, risteävien intressien ja valtakamppailujen paikka, jossa kukin yhteiskunnallinen taho määrittelee maailmaa omalta kannaltaan pyrkien saamaan muut ajattelemaan maailmasta oman totuutensa mukaan ja luomaan itselleen hegemonisen aseman. Hegemonisen vallan kannalta keskeisiä kamppailupaikkoja ovat poliittisten elinten sijaan instituutiot: koulu, media, yliopistot, virastot, työpaikat. Hegemonista valta-asemaa ei voi saavuttaa väkivalloin, vaan olennainen osa hegemoniaa on myöntymys, konformismi. Hegemonian syntyessä yhteiskunnallista ajattelua ei vain anneta ylhtäältä, vaan sitä ylläpidetään ihmisten välisissä suhteissa, kulttuurissa ja instituutioiden toimintatavoissa.
Konservatiivinen ns. valkoinen Suomi oli tällaisessa hegemonisessa asemassa 60-luvun lopulle asti, jolloin sen haastoivat marxilaiset ja liberaalit. Gramscin omana aikana Italiassa vallan kahvassa taas olivat tietenkin porvarilliset ja fasistiset voimat. Gramscin mukaan valtaa pönkittää ideologisten instituutioiden verkosto, joka pitää valtiota pystyssä silloinkin kun sen “perustukset järisevät”. Hegemonian haastamiselle ja luhistumiselle on siten leimallista näihin instituutioihin kohdistuvat hyökkäykset ja toisaalta instituutioiden “itsepuolustus”, kun hegemonian kansalaisyhteiskunnassa nauttima myöntymys vähenee.
Nykyinen hegemonia syntyi entisten 60-luvun radikaalien ja heidän lastensa noustua vallankahvaan. Jokainen hegemonia tuottaa oman folklorensa – populaarikulttuurinsa, jolla rakennetaan ja muovataan ihmisten haluja ja identiteettejä. Nykyhegemonian folklore on parhaiten kodifioitu sarjakuviin ja elokuviin, joissa vallankumoukselliset sankarit kamppailevat kasvotonta sortovaltaa vastaan. Alan viimeisiä tyylipuhtaita mestariteoksia oli varmaankin The Matrix (1999), jossa valta naamioitui itsensä todellisuuden kudelmiin. Sankari ymmärtää siinä sortovallan todellisen luonteen kyseenalaistamalla kaikki totutut auktoriteetit – jopa luonnonlait. Vallassaolijat ovat perinteisesti nostalgisoineet onnistuneet kumouksensa1 mutta jahka hegemoninen valta on jatkunut tarpeeksi pitkään, vallankumouksellinen eetos muuttuukin ongelmalliseksi, suorastaan vaaralliseksi hegemonian jatkuvuuden kannalta.
Pohja vanhan järjestelmän horjuu
orjajoukko taistohon.
Alas lyökää koko vanha maailma
ja valta teidän silloin on.
Auktoriteettien arvostelun kieltäminen, sananvapauden rajoittaminen ja instutuutioiden pyhittäminen voi kertoa siitä, että viimeiset 60 vuotta kestänyt liberaali hegemonia tutisee haastettuna. Ajallemme on ominaista oikeaan kielenkäyttöön liittyvä kamppailu. Yksi Gramscin ajattelulle määrittävä tekijä onkin ajatus kielen poliittisuudesta. Kielen hegemonista ulottuvuutta ilmennetään kielen politisoinnilla: sanavalintojen mukana siirtyy aina myös arvoja, ideologiaa ja maailmankatsomusta. Kulloinkin vallassa oleva ryhmäkunta pyrkii instituutioiden ja auktoriteettien arvovallalla määräämään normatiivisesta kielenkäytöstä. Sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävät hegemonian haastajat luovat taas omaa “vastakieltään”. Jokainen varmaan keksii nopeasti tästä monia esimerkkejä.
Summa summarum: Hegemonisen vallan näkökulmasta yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkivien kannalta ei ole vain hyödyllistä, vaan myös välttämätöntä hyökätä instituutioita ja auktoriteetteja vastaan, kun taas status quon puolustajien on vastaavasti pönkitettävä olemassaolevia sosiaalisia järjestelmiä, silloinkin kuin he paradoksaalisesti edustavat vallankumouksellisia ideologioita. Varsinaiset aatteet ovat tässä kuviossa merkityksetön muuttuja.
- Populaarikulttuurissa tästä on mainio esimerkki siinä, miten Raid-sarjan komisario Jansson ja liikemies Hallvik muistelevat Vanhan valtausta. ↩︎
