Elokuvat - Filosofia

Ilmestyskirja Coppolan mukaan

Vuosikymmenestä toiseen Francis Ford Coppolan mestariteos jaksaa pyöriä mielessäni. Kirjoitin siitä arvostelun 2018 ja aiemmin 2001, kun uusi leikkaus Apocalypse Now: Redux ilmestyi. Olen sovittanut sen kolme kertaa roolipelikampanjaksi. Itse elokuvasta on sanottu niin paljon, että eversti Kurtz itse varmaan siteeraisi turhautuneena Venäjän viimeistä valkoista komentajaa Roman von Ungern-Sternbergiä (joka on Kurtzmainen hahmo itsessään):

”Liikaa sanoja. Jokainen sota on pyhä. Voiman laki on maailman ainoa laki. Jos on olemassa Jumala, vain taistelu voi olla Jumala. Hyvää ja pahaa ei ole olemassa, eikä elämää ja kuolemaa. Ei ole muuta kuin toiminta. Taistelu.”

Elokuva on metafyysisiä alluusioita täynnään nimeään myöten. Muinaiskreikan ἀποκάλυψις (apokálupsis) tarkoittaa ilmestystä, paljastusta. Ilmestyskirja Nyt ei ole varsinaisesti sotaelokuva. Se vain sijoittuu sotaan ja siinä on riittävästi räjähdyksiä hämätäkseen varomatonta katsojaa, mutta merkitykselliset osat ovat aivan jossain muualla. Coppola itse sanoi ensi-illassa, että “elokuvani ei kerro Vietnamista, se ON Vietnam.” Tapahtumat ja sijainnit ovat suurelta osin fiktiivisiä. Elokuva on kuin unenomainen ilmestys, harhakuva, kangastus, joka paljastaa jotain ihmisyyden ja sodan olemuksista, herra- ja orjamoraalista. Pimeyden sydän ei ole maantieteellinen paikka, se on jokaisen ihmisen sisimmässä. Unenomaisuutta tukee Vittorio Storaron kuvaus, joka maalaa Vietnamista esiin tuonpuoleisia näkyjä, ja ohjaajan Carmine-isänsä kanssa säveltämä jylhä syntetisaattorimusiikki.

Tuho ja ilmestys ovat mukana jo elokuvan alkukohtauksessa, jossa The Doorsin This is the end soi täydellisesti ajoitettuna liekkeihin räjähtävän viidakon kanssa. Kamera kuvaa saigonilaisessa hotellihuoneessa juoppohulluudesta kärsivän kapteeni Willardin kasvoja, kun tämä rikkinäinen ihminen kiemurtelee tuskissaan kuin joku alkukantainen olento yrittäisi murtautua hänen nahoistaan esiin. Alkukohtaus on todellisuudessa myös elokuvan loppukohtaus: päällekkäin Willardin kasvojen kanssa näytetään ilmaan pommitettava eversti Kurtzin linnake buddhankuvineen. Alku ja loppu, tulevaisuus ja menneisyys lyövät kättä helvetillisten lieskojen keskellä. Syklisyys toistuu temaattisesti useassa muussakin kohtauksessa, kuten Do Lungin sillan piirityksessä ja ranskalaisten kumiplantaašilla Kamputseassa.

Ovelta kuuluva koputus keskeyttää Willardin sielua mädättävän toimettomuuden ja tarjoaa hänelle erittäin vaarallista tehtävää suoraan pimeyden sydämeen. Mutta toisin kuin voisi luulla, Ilmestyskirja Nyt ei ole tarina siitä, miten kapteeni Willard kadottaa sielunsa. Willard on menettänyt sielunsa jo monta kertaa. Hän on vasta palannut joitain viikkoja sitten tehtävältä, josta emme tiedä mitään, ryypännyt itsensä deliriumin partaalle, ja odottaa nyt uutta tehtävää, joka vapauttaisi hänet olemisen sietämättömästä tuskasta takaisin toimintaan. Taisteluun.

Willard on loppumattoman traumaattisen syklin vanki. Hän on rikkinäinen mies, jolle ei ole enää muuta todellisuutta kuin sota. ”I hardly said a word to my wife until I said yes to a divorce. When I was here, I wanted to be there. When I was there, all I could think of was getting back into the jungle.” Voimme vain arvailla, onko nimettömän kenraalin ja CIA-miehen huonepalveluna tarjoilema tehtävä vihdoin se, joka katkaisee häntäänsä purevan käärmeen. Willard itse tuntuu uskovan näin. ”It was a real choice mission.  And when it was over, I’d never want another.” Mutta niin hän varmaan ajatteli myös salamurhattuaan CIA:n laskuun Etelä-Vietnamin hallituksen verovirkailijan Quang Trissa vuonna 1968.

”At first, I thought they handed
me the wrong dossier…”

Elokuvalla on kaksi pääteemaa. Ensimmäinen ja (pinnallisin) on sodan tuottama raaistuminen, kyynistyminen ja mielipuolisuus, mutta myös kysymys moraalista. Mielipuolten maailmassa selväjärkistä pidetään hulluna, ja onko mitään mielipuolisempaa kuin sota? Korkein sodanjohto haluaa murhata erikoisjoukkojen eversti Walter E. Kurtzin, koska hän on väitetysti tullut hulluksi. Mutta hylkäämällä armeijan, hylkäämällä modernin sivilisaation ja ryhtymällä sissisotaan viidakossa Kurtz on omalla tavallaan hullun maailman ainoa selväjärkinen. Sodanjohdon käyttämä veruke on, että Kurtz on surmauttanut ilman lupaa joukon kaksoisagentteja, jotka vuosivat tietoja Pohjois-Vietnamille. Willardin mielestä tämä on kuin jakaisi ylinopeussakkoja formulakisoissa.

Kurtz voi olla sodanjohdon ja CIA:n mielestä hullu, mutta ennen kaikkea hän on kiusallinen piikki lihassa. Kurtz on arvostellut kärjekkäästi USA:n tapaa käydä sotaa Vietnamissa. Presidentti Lyndon Johnsonin esikunnalle osoitetussa ja sittemmin sensuroidussa raportissaan ”Commitment and Counterinsurgency” hän kirjoitti, että ”päällystön ja miehistön palvellessa vain vuoden kerrallaan he pysyvät turisteina Vietnamissa. Niin kauan kun kylmää olutta, lämmintä ruokaa ja rock’n rollia pidetään itsestäänselvyyksinä, Yhdysvallat tulee häviämään sodan. Mikäli joukot sitoutuisivat, sota olisi voitettavissa murto-osalla nykyisistä joukoista.” Totuuden sanoja.

Tämä herättää Willardissa ainoastaan syvenevää ihailua Kurtzia kohtaan. Matkan fantastiset kohtaamiset lisäävät Willardin kyynisyyttä ja alleviivaavat Kurtzin viestiä, että Yhdysvaltain toimintatapa on tehoton ja hullu. Eversti Kilgore keskeyttää hyökkäyksen päästäkseen surffaamaan. Miehistön moraalia kohotetaan Playboy-puputytöillä. ”Poikia opetetaan pudottamaan napalmia ihmisten päälle, mutta samaan aikaan heitä kielletään käyttämästä kirosanoja, koska se on rumaa”, valittaa tekopyhyyteen kyllästynyt Kurtz eräässä radiolähetyksessään viidakon uumenista.

“I am beyond their timid, lying morality”

Sotilaan tehtävä on tappaa, kyetä herättämään itsessään uinuva atavistinen peto, ikimuinainen itsesäilytysvietti: tapa tai tule tapetuksi. Sivistys on pelkkä ihmisyyden pintasilaus. Sodan todellisuudesta itsensä etäännyttäneet johtajat voidaan nähdä heikkoina teeskentelijöinä, nietzscheläisen orjamoraalin edustajina, kun taas eversti Kurtz on Willardille aluksi vahva, itsenäinen yksilö, joka määrittelee omat arvonsa ja näkee kirkkaasti, mitä on tehtävä. Teeskentelevän moraalin yksi ilmenemismuoto on armeijan käyttämä sievistelevä kielenkäyttö: Kurtzia ei määrätä murhattavaksi, vaan “hänen päällikkyytensä terminoitavaksi”.

Sodassa on omat sääntönsä ja lakinsa, joiden tarkoitus on rajoittaa konfliktin tuhoisuutta ja estää sen syöksykierteen omainen raaistuminen. Kaikki sotilaat joutuvat noudattamaan sitä, niin myös eversti Kurtz, jonka kirurginomaiset sotatoimet kuten etelävietnamilaisten kaksoisagenttien eliminoiminen ovat selvästi tarkoitettu säästämään elämää. Mutta sodassa on välttämätöntä myös voittaa – jäädä henkiin, ja tässä kohtaa jokainen moraalilaki häviää aina itsesuojeluvietille. Tehtävän Willardille antava, todellisuudesta vieraantunut kenraali puhuu miten jokaisen ihmisen sielussa on “konflikti hyvän ja pahan välillä”, mutta tästähän ei Kamputsean viidakossa ole kysymys, vaan eloonjäämisestä, voittamisesta ja häviämisestä. Kurtz alleviivaa oman filosofiansa yhtenä tiiviinä monologina:

“I cried, I wept like some grandmother. I wanted to tear my teeth out, I didn’t know what I wanted to do. And I want to remember, I never want to forget it. I never want to forget. And then I realized, like I was shot, like I was shot by a diamond, a diamond bullet right through my forehead. And I thought ‘my god, the genius of that. The genius, the will to do that. Perfect. Genuine. Complete. Crystalline. Pure. Then I realized that they were stronger than we, because they could stand it. These were not monsters; these were men, trained cadres. These men who fought with their hearts, who had families, who had children, who were filled with love, but had the strength, the strength… to do that. If I had ten divisions of those men, then our troubles here would be over very quickly. You have to have men who are moral, and at the same time, who are able to utilize their primordial instincts to kill without feeling, without passion, without judgment, without judgment. Because it’s judgment that defeats us.”

Elokuva sisältää useita esimerkkejä sodan raaistavasta ja kyynistävästä voimasta. Yksi on eversti Kurtzin kertoma tarina siitä, miten erikoisjoukot rokottivat lapsia vietnamilaisessa kylässä, mutta vietkong kävi sen jälkeen katkaisemassa jokaisen rokotetun käden pelottaakseen ketään tekemästä yhteistyötä amerikkalaisten kanssa. Myös Kurtz on ymmärtänyt, että sotaa ei voiteta puolinaisilla toimenpideillä, vaan raa’alla väkivallalla: Sota itsessään on rikos elämän lakeja vastaan, joten sodassa lait on unohdettava. Mutta samalla tuo sielultaan herkkä, runoja rustaava perheenisä on mennyt rikki, menettänyt sielunsa. Kurtz ymmärtää, että välttämättömyys edellyttää sotilaan asettavan moraalinsa sivuun kyetäkseen tappamaan ja jäämään henkiin. Naamioväri symboloi elokuvassa tätä ihmisen alkukantaista puolta. Mutta miehen on sen jälkeen myös kyettävä palaamaan takaisin ihmiseksi, rakastavaksi perheenisäksi. Eikä Kurtz enää tiedä, onko paluuta olemassa.

Hylätessään armeijan, länsimaisen elämäntavan, moraalin ja etiikan, Kurtz on muuttunut luonnonvoimaksi kuin viidakko itse. Hän on sairas, murtunut mies, joka odottaa kuolemaa, sillä hän tietää ettei hänelle itselleen ole tarjolla mitään muuta kuin loppu joko vietnamilaisten ja amerikkalaisten käsissä. Kurtzin yöpöydällä vilahtaa kopio Lyndon Johnsonille lähettämästään raportista, jonka viimeisen sivun hän on kirjoittanut yli suurella punaisella tussilla:

DROP THE BOMB

EXTERMINATE THEM ALL

Turhautuneen Kurtzin lopullinen pohdinta, miten sota Vietnamissa on viime kädessä voitettavissa vain ydinasein? Vai onko se viesti Willardille? Willard ja Kurtz tietävät molemmat, että heidän takanaan on koodinimi Almighty, Kaikkivaltias, joka on valmis Willardin komennosta tekemään ilmaiskun Kurtzin tukikohtaan ja tuhoamaan heidät viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen.

Elokuvan toinen teema on Willardin sisäinen sankarin matka Nùng-virtaa ylös, ajassa taaksepäin, ensin halki Vietnamin historian aina ranskalaisten plantaašin edustamaan siirtomaa-aikaan ja lopulta buddhatemppelissä huipentuvaan primitiiviseen alkuun ja loppuun, jossa Kurtz odottaa alkukantaisena idolina: uhraajaansa vartova Rex Nemorensis. Ei ole sattumaa, että Kurtzin yöpöydällä on juuri James Frazerin The Golden Bough (1890), varhainen uskontotieteellinen tutkielma kuolevista ja ylösnousevista jumalista, Nemi-järven pyhästä kuninkaasta ja syntipukista. Kurtz on tuota kaikkea: johtamalleen kamputsealaiselle heimolle hän on elävä jumala ja kuningas, mutta hän on myös Yhdysvaltain armeijan lukuisten epäonnistumisten syntipukki, joka on tuomittu kuolemaan.

Muinaisten roomalaisten Rex Nemorensis eli Nemi-järven pappi oli kuolemaan tuomittu karannut orja, joka säilytti henkensä surmaamalla edellisen papin ja ottamalla hänen paikkansa jumatar Dianalle omistettua Nemi-järveä ympäröivässä synkässä metsässä. Kurtz ja Willard ovat jumissa samassa elämän ja kuoleman syklissä. Kurtz tarjoaa Willardille samaa vaihtoehtoa: Hänen on joko luovuttava ihmisyydestään ja liityttävä hänen heimoonsa, tai surmattava hänet ja tulla uudeksi Kurtziksi Kurtzin paikalle.

”They were gonna make me a major for this,
and I wasn’t even in their fucking army anymore”

Alku ja loppu ovat yhtä. Willard tekee päätöksensä, mutta ei siksi että armeija odottaa sitä häneltä. Pakanallisessa riitissä Kurtzista tulee syntipukki ja uhrikuningas, mutta Willard ei ota hänen paikkaansa: Hän palaa partioveneellään yksin tutkimattomaan tulevaisuuteen ja tarinan alkuun. Ainoastaan eversti Kurtzin viimeiset sanat – jotka ovat myös Joseph Conradin Pimeyden sydämen viimeiset sanat – kaikuvat hänen päässään: The horror, the horror…

Ilmestyskirjalla on peräti kolme erilaista loppua. John Miliuksen alkuperäisessä käsikirjoituksessa kaikki olisi päättynyt eeppiseen tulitaisteluun Willardin, Kurtzin ja vietkongin välillä. Coppolan mielestä tämä oli liian machoa, joten hän päätyi kuvaamaan kaksi vaihtoehtoista loppuratkaisua. Toisessa Kurtzin tukikohta kamputsealaisessa temppelissä pommitetaan napalmilla, toisessa Willard hylkää esimiehensä ja loppu jää avoimeksi. Näemme vilauksen tuhoisasta lopusta Willardin unessa elokuvan alussa. Willardin lopullinen ratkaisu jää superpositioon kuin Schrödingerin kissa.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *