Olen seurannut Ukrainan sotaa alusta alkaen ja tämä on nyt 36. tilannekatsaukseni. Aiemmat osat on julkaistu Facebookin puolella, mutta siirrettäneen nekin omalle alustalleen. Käsittelen ensiksi alta pois sotilaalliset tapahtumat ja siirryn sitten poliittisiin.
OSA 1: Rintamatilanne heikkenee
Venäjän offensiivilla on ollut tänä vuonna kaksi strategista päämäärää. Ensimmäinen on ollut Ukrainan kriittisen siviili-infrastruktuurin tuhoaminen, jotta Ukraina nääntyisi nälkään ja kylmään tulevan talven aikana. Pommitukset ovat kiihtyneet syksyn aikana. Syyskuussa Venäjän ilmavoimat pommittivat Ukrainaa joka ikinen yö. Pommituskampanjan seurauksena 80 % Ukrainan kriittisestä sähkön- ja lämmöntuotantoverkostosta on tuhoutunut. Ukraina on vastannut iskuihin iskemällä drooneilla Venäjän maa- ja ilmavoimien tukikohtiin, ammusvarikoihin ja öljynjalostamoihin. 18. syyskuuta Toropetsissa Ukrainan drooni-isku tuhosi 30 000 tonnia ammuksia ja 750 000 tykistökranaattia. Yksittäiset iskut eivät kuitenkaan ole aiheuttaneet merkittävää ammuspulaa venäläisille. Toinen strateginen päämäärä on ollut Ukrainan reservien vuodattaminen kuiviin jatkuvalla hyökkäyksellä koko itärintaman leveydeltä, päämääränä Putinin ääneenlausuma sotilaspoliittinen tavoite eli Donetskin ja Luhanskin alueiden hallinnollinen raja. Tällä hetkellä Venäjä hyökkää 200 kilometriä pitkällä rintamalla yli 30 suunnassa 40 prikaatin ja 70 erillisen rykmentin voimin. Ukrainan reservit eivät ole vielä ehtyneet, mutta tilanne on pikku hiljaa muuttumassa kriittiseksi.
Venäjän valitsema taistelutapa on ollut materiaali-intensiivinen, tahtoo sanoa miesvoimaa ja kalustoa suuresti kuluttava. Ukraina kykenee edelleen tuottamaan viholliselle suuria tappioita. Neljä kuukautta jatkuneessa taistelussa Avdiikan-Pokrovskin suunnassa Venäjä on menettänyt yhteensä viiden divisioonan ja Ukraina kahden prikaatin verran kalustoa. Venäjän raskaan kaluston tappiot Institute for the Study of Warin raportin mukaan ovat olleet viisinkertaiset Ukrainaan verrattuna. Kummallekin osapuolelle tämän mittaluokan menetykset ovat pitkällä aikavälillä kestämättömiä, mutta Venäjän suurempien voimavarojen ja Ukrainan reservien ja ammusten puutteen vuoksi voimatasapaino on edelleen vähintään 3:1 Venäjän eduksi. Venäjä on kyennyt määrätietoisesti etenemään kaikissa suunnissa, sillä Ukraina ei miehistöpulan vuoksi kykene tehokkaasti kierrättämään prikaatejaan. Käytännössä kaikki aluemenetykset ovat syntyneet rintamavastuun vaihtotilanteissa, joissa loppuun kulunut prikaati on irtaantunut linjasta mutta korvaavat joukot eivät ole olleet paikalla, ovat karanneet tai menettäneet viestintäyhteydet. Epätoivoisesta tilanteesta kertoo hyvin se, että Vuhledaria puolustaneen aluepuolustuspataljoonan komentaja teki itsemurhan sen jälkeen, kun hänelle saapuneista täydennysmiehistä 30 osoittautui rintapalvelukseen kelpaamattomiksi ja loput 20 karkasivat ilman lupaa.
Taktisella tasolla venäläiset käyttävät vähemmän haavoittuvia miehistönkuljetusvaunuja ja enemmän pieniä, nopeasti liikkuvia moottoripyöräosastoja. Venäjän elektroninen sodankäynti on oppinut häiritsemään tehokkaasti läntisiä asejärjestelmiä, joten Ukrainan puolustus nojaa entistä vahvemmin ns. FPV-drooneihin. Ukrainan oma droonituotanto on tämän vuoden aikana noussut Zelenskyin mukaan jo neljään miljoonaan drooniin vuodessa. Panssarivaunut ovat osoittautuneet erityisen haavoittuviksi drooneille, mikä näkyy kummankin osapuolen tappiotilastoissa. Panssariaseen käyttöä rajoittaa myös alkava rasputitsa, joka tekee teistä kulkukelvottomia. Pohjoisessa Kurskin alueella ukrainalaiset ovat menettäneet suuren osan ajoneuvoistaan venäläisten painostaessa sillanpääasemaa kolmesta suunnasta. Venäjän maaperästä pidettäneen kuitenkin kynsin ja hampain kiinni pelimerkiksi tuleviin rauhanneuvotteluihin.
OSA 2: Liennytyspolitiikka on vararikossa
Koska länsimaat eivät monenlaisista sisäpoliittisista syistä olleet vuonna 2022 halukkaita sotilaalliseen interventioon puolustaakseen Ukrainaa, USA:n ja EU:n linjaksi muotoutui liennytys- eli de-eskalaatiopolitiikka ja tuen ensisijaiseksi muodoksi taloudelliset pakotteet. Nyt voidaan sanoa, että taloudellisilla pakotteilla on ollut Venäjän sodankäyntikykyyn vähäinen vaikutus. Venäjän vientitulot ovat toki laskeneet viidenneksen ja öljynviennin kohdalla jopa 40 %, mutta toisaalta samaan aikaan Venäjä on mobilisoinut koko taloutensa suursotaan. Venäjän valtion ulkomailla sijainneista likvideistä varoista jäädytettiin sodan alussa 300 miljardia dollaria ja yksityisten kansalaisten varallisuutta 20 miljardin dollarin edestä, mutta yritykset saada nämä jäädytetyt varat takavarikoiduksi ja käytetyksi Ukrainan maanpuolustuksen hyväksi ovat suurelta osin kariutuneet. Dutch News raportoi, että suuri osa Hollannin pankkien jäädyttämistä varoista on kaikessa hiljaisuudessa palautettu takaisin Venäjälle: Sodan alussa jäädytetyistä 660 miljoonasta eurosta vain 100 miljoonaa oli edelleen jäädytettyinä tämän vuoden tammikuussa. Sama jäädytettyjen varojen “sulaminen” on tapahtunut myös Sveitsissä ja muissa länsimaissa.
Yhtä vähän vaikutusta on ollut teknologian vientikielloilla. Ukrainan tiedustelupäällikkö kenraali Budanov on toistumiseen huomauttanut, että Ukrainaan satavissa Venäjän ja sen liittolaisten (Pohjois-Korea, Iran) ohjuksissa käytetään länsimaista teknologiaa. Christopher Miller ja Max Seddon kirjoittivat aiheesta heinäkuussa Financial Timesiin: Kiovan lastensairaalan tuhonnut Kh-101 -risteilyohjus piti ukrainalaisten tutkijoiden mukaan sisällään 16 sveitsiläisten ja amerikkalaisten siruvalmistajien komponenttia. Pakotteista huolimatta Venäjä on kyennyt viimeisen kahden vuoden aikana kahdeksankertaistamaan risteilyohjusten tuotantomäärän. Täsmäaseissa käytettyä länsimaista teknologiaa valuu vihollisen käsiin globaaleilta maailmanmarkkinoilta, etupäässä Kiinan välityksellä. Bulvaaneina on käytetty myös Kazakstania ja Kirgisiaa, kuten oheisesta graafista hyvin ilmenee.
Pakotteet eivät pidä siitä yksinkertaisesta syystä, että niiden valvominen on mahdotonta, niiden kiertäminen helppoa, eikä riittävän laajaa poliittista tahtoa Venäjän eristämiselle löydy. Vain Skandinavia, Iso-Britannia ja Itä-Euroopan rajamaat kokevat Venäjän strategisena vihollisena ja eksistentiaalisena uhkana. NATO-maista Slovakia ja Unkari ovat käytännössä Venäjän puolella, Turkki on omaksunut aidallaistujan roolin tukemalla kumpaakin osapuolta. Aidallaistujiin kuuluvat myös puolueettomuuttaan vakuutteleva Itävalta ja natsimenneisyyden krapulaa jo kolmatta sukupolvea kärsivä Saksa. Liittokansleri Scholz on luvannut paljon mutta toimittanut vähän. Aseellisesta avusta on vastannut lähinnä Yhdysvallat, EU:n toimittaessa etupäässä humanitaarista ja taloudellista apua. BKT:een suhteutettuna eniten sotilaallista apua Ukrainalle ovat antaneet Suomi, Ruotsi, Tanska, Hollanti ja Baltian maat.
Putin on tällä välin onnistunut luomaan länsimaiden vannoutuneista vihollisista uuden pahuuden akselin, joka tekee tiivistä yhteistyötä globaaleilla taistelutantereilla. Iran ja Pohjois-Korea toimittavat Venäjälle ohjuksia, drooneja ja tykistöammuksia. Iran ja Venäjä ovat juuri perustaneet yhteisen sodanjohtokeskuksen Syyriaan. Hizbollahin tunneleista on löytynyt runsain mitoin uusinta venäläistä sotilasteknologiaa, kuten Igla-S -ilmatorjuntaohjuksia ja 9M133 Kornet -panssarintorjuntaohjuksia. Viime viikolla Etelä-Korean sotilastiedustelu julkisti, että Pohjois-Korea on lähettämässä Venäjän avuksi 12 000 miestä, yhteensä neljä prikaatia plus erikoisjoukkoja. Joukot tulevat rintamalle erissä, ja marraskuun alkuun mennessä 2 600 korealaisen raportoidaan olevan valmiita taisteluun. Sotilaallisessa mielessä Pohjois-Korean Venäjälle myymät miljoonat tykistökranaatit ovat paljon miehiä arvokkaampia, sillä niiden ansiosta Venäjä on kyennyt ylläpitämään jatkuvaa tykistön ylivoimaansa ja hallitsemaan taistelukenttää. Venäjän liittolaisjoukkojen tulo rintamalle – oli niiden taisteluarvo mikä hyvänsä – on kuitenkin poliittisesti ennennäkemätön eskalaatio, joka näyttää jäävän vaille vastausta huterilta länsimailta. Se osoittaa USA:n ja Saksan ohjenuorana olleen de-eskalaatiopolitiikan täydellisen vararikon. Putin voi luottaa siihen, että heikkouttaan osoittaneet länsimaat eivät tälläkään kertaa tule laittamaan kovaa kovaa vasten.
Yhdysvalloissa liennytyspolitiikan isänä pidätään presidentti Bidenin turvallisuuspoliittista neuvonantajaa Jake Sullivania. Sullivanin ansiosta Biden on suhtautunut maltillisesti Kiinaan ja käytännössä pidätellyt Ukrainaa puolustamasta tehokkaasti maataan. Mitkään tähän mennessä nähdyt Venäjän lukuisat sotarikokset ja Ukrainan yhteiskunnan perustoimintoihin suunnatut iskut eivät ole johtaneet edes lupaan käyttää länsiohjuksia Venäjän maaperällä. Kun Ukraina näytti kykenevän torjumaan Venäjän alkuperäisen hyökkäyksen ja työntämään venäläisiä taaksepäin syksyllä 2022, Sullivania alkoi huolettaa enemmän Venäjän heikkous kuin Ukrainan romahdus. USA ei ole missään vaiheessa sitoutunut Ukrainan voittoon muuten kuin retorisella tasolla, ainoastaan Venäjän heikentämiseen – tiettyyn rajaan asti. Ukraina on kuitenkin kyennyt osoittamaan, ettei Putinin “punaisten rajojen” ylittämisestä seuraa mitään. Venäjän uhkailu ydinaseilla on ollut Bidenille ja Saksan liittokansleri Scholzille suunnattua ilveilyä. Perinteisen interventiopolitiikan kannattajat näyttävät olevan USA:ssa oppositiossa kummassakin puolueessa. Yhdysvalloissa ulkopolitiikkaa on pidetty jo pitkään epäonnistuneena. Jopa vasemmistolainen The New Republic -lehti luonnehti sitä “sotkuksi” ja Bidenin Ukraina-retoriikkaa “ontoksi”. Viimeisimpien mielipidetiedustelujen mukaan laaja enemmistö amerikkalaisista kannattaa Ukrainan sodan päättämistä neuvotteluratkaisulla.
Löyhä liittokunta natisee. Biden puhuu edelleen “liberaalin maailmanjärjestyksen puolustamisesta”, mutta puheiden takana ei ole voimaa. Miten voisikaan olla, kun puolet amerikkalaisista ja monet USA:n liittolaisistakaan ei jaa tämän liberaalin maailmanjärjestyksen arvoja? Epävirallisia kanavia pitkin tihkuu julkisuuteen yhä enemmän erilaisia rauhanpyrkimyksiä. Kun Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi esitti oman “voitonsuunnitelmansa” Euroopan unionin poliittisten johtajien huippukokouksessa, se sai nuivan vastaanoton. NATO:n pääsihteeri Mark Rutte vakuutti, että Ukrainasta tulee vielä sotilasliiton jäsen – mutta kutsua ei lähitulevaisuudessa ole tulossa. Zelenskyin suunnitelma sisälsi kuitenkin täkyn presidentinvaaligallupeissa hienoisessa johdossa keikkuvalle Donald Trumpille. NATO:n jäsenenä taistelukokemusta saaneet Ukrainan joukot voisivat suunnitelman mukaan korvata Eurooppaan sijoitetut amerikkalaiset sotilaat. Ilman NATO:n antamaa suojaa Zelenskyi vihjaisi ainoaksi vaihtoehdoksi Ukrainan palauttamisen ydinasevallaksi. Tekemällä Ukrainan kanssa “ison diilin” Trump löisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla – estäisi mahdollisen uuden ydinsodan ja mahdollistaisi amerikkalaisten osittaisen vetäytymisen Euroopasta, jota hän on väläytellyt useaan otteeseen. “Hullun pommimiehen” taktiikkaan luottava Trump otti aiemmalla presidenttikaudellaan välillä hyvin tiukan, välillä ymmärtävän linjan Kiinaan ja Venäjään, joten hänen mahdollisesta ulkopolitiikastaan on tässä vaiheessa vaikeaa ennustaa mitään.
Ulkopoliittisen instituutin Ukrainaan erikoistuneen ohjelmajohtajan Arkady Moshesin mukaan rauhasta Venäjän kanssa neuvotellaan mahdollisesti jo Ukrainan selän takana. Ukraina joutuisi tällaisessa tilanteessa tekemään suuria alueluovutuksia, mutta se olisi vasta alkua. Mikä tahansa Venäjälle edullinen rauhansopimus ei olisi muuta kuin uusi Münchenin sopimus, karkea petos, joka johtaisi suurella todennäköisyydellä uusiin valloitussotiin Euroopassa. Hybridisota on jo käynnissä: Saksassa, Puolassa ja Hollannissa venäläiset ovat yrittäneet pommipaketeilla räjäyttää DHL:n kuljetuskoneita. NATO:n Euroopan-joukkojen komentajan, kenraali Christopher H. Cavolin mukaan Venäjän armeija on sodan jälkeen vahvempi kuin mitä se on nyt. Länsimaiden ei pidä aliarvioida Venäjän osaamista ja vahvuutta. Raskaista tappioista huolimatta se on mukautunut uuteen sodankäyntitapaan ja kykenee tällä hetkellä laajempien voimavarojensa ansiosta hyödyntämään sodasta saatuja opetuksia ja Ukrainan kehittämiä taistelutapoja sitä itseään vastaan.
