Oliko Aragorn hyvä kuningas?

George R. R. Martin totesi taannoisessa haastattelussa vallasta, kuninkuudesta ja Tolkienista seuraavaa:

 “An awful lot of fantasy, and even some great fantasy, falls into the mistake of assuming that a good man will be a good king, that all that is necessary is to be a decent human being and when you’re king everything will go swimmingly.”

“Aragorn is king now and the land will prosper and the crops will be good and justice for all and the enemies will all be defeated,” he says of the ending of The Return of the King. “You never get into the nitty gritty of Aragorn ruling and what is his tax policy and what are his views on crop rotation — these are the hard parts of ruling, be it the middle ages or now.“

On the flip side, “there are some examples of medieval kings who were terrible human beings but were nevertheless good kings.” (‘Game Of Thrones’ Author George R. R. Martin Answers Fans’ Questions Live)

On myös huomattava, ettei kuninkaan jälkimaineellakaan ole välttämättä tekemistä sen kanssa, oliko hän todella hyvä kuningas. Rikhard I oli väkivaltainen ja itsekäs paskiainen, mutta koska hän lähti ristiretkelle, keskiajan kirjallisuus teki hänestä hyvän miehen. Kuninkaana hän oli kunnoton, ja hänen lunastamisensa vankeudesta tuli maksamaan Englannille yhtä paljon kuin kruunun kahden vuoden tulot. Rikhard II oli rauhanomainen ja sivistynyt, mutta hän sai huonon jälkimaineen aatelin keskuudessa, koska ei suostunut jatkamaan sotaa Ranskaa vastaan. Sotaisuutta pidettiin silloin, kuten fantasiakirjallisuudessakin, kuninkaalta edellytettävänä ominaisuutena.

Idealistit ja moraalisesti suoraselkäiset ihmiset eivät aina ole hyviä hallitsijoita. Heille käy kuten Ned Starkille, kun taas kelvolliset ja pitkäikäiset hallitsijat osaavat Macchiavellinsa ulkoa. Mutta mitä me tiedämme Aragorn II:n – hallitsijanimeltään Elessar Telcontar –  kuninkuudesta? Gondorin ihmisten näkökulmasta kyseessä oli selkeä sotilasvallankaappaus. Aragorn ilmestyy Minas Tirithiin kuin tyhjästä sotajoukkojensa kera ja murtaa yhdessä rohirrimin kanssa kaupungin piirityksen. Hän ei ollut Gondorin sotavoimille täysin vieras mies, pikemminkin John Hawkwoodin kaltainen pohjoisen condottiero, joka oli aiemmin palvellut Gondorin käskynhaltijaa palkkasoturina ja sotapäällikkönä käyttäen nimeä Thorongil.

Aragorn niitti suurta mainetta condottierona; hänen tärkein saavutuksensa oli Umbarin valloitus vuonna 2980. Tämä voitto muistutti Italian renessanssin condottierien vastaavien voittoja siinä mielessä, ettei sillä ollut pitkäaikaisia vaikutuksia. Umbarin merirosvot liittyivät joka tapauksessa Gondorin vastaiseen sotaan. Hänellä sanotaan olleen suuri suosio miesten keskuudessa, mutta sotilaiden pettymykseksi Aragorn “lähti itään”. Hän palasi Gondoriin vasta lähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin. On mahdollista, että jotkut niistä miehistä, joita Aragorn oli johtanut vuoden 2980 kampanjan aikana, olivat ylenneet komppanianpäälliköiksi Sormuksen sodan aikoihin ja muistivat vielä Thorongilin ja tuntivat hänelle jonkinlaista uskollisuutta.

Sormuksen sodassa Aragorn ratsastaa Kuolleiden kulkuteiltä etelään vainaja-armeijan etunenässä. Vapautettuaan Pelargirin hän julistautuu Isildurin perijäksi, eikä hänen karismansa petä. Lamedonin, Ethirin ja Lebenninin miehet, mukaanluettuna ruhtinas Angbor, seuraavat häntä. Hän on jo käytännössä kuningas tekojensa perusteella, joskaan ei vielä lain näkökulmasta. Pelennorin kentällä Aragorn paljastaa Elendilin lipun ja kuninkuuden tunnukset, mitä voi pitää virallisena haasteena ja vaatimuksena. Suuriruhtinas Imrahil on alusta lähtien hänen puolellaan, mikä on mielenkiintoista, sillä Denethorin kuoleman ja Faramirin haavoittumisen jälkeen hän on Gondorin de facto valtionpäämies.

Mutta Imrahilista ei voi koskaan tulla Gondorin hallitsijaa, vaikka Faramir on hänelle sukua äitinsä puolelta. Sen sijaan hän päättää esiintyä kuninkaantekijänä, epäilemättä laskeskellen, ettei tuore kuningas voi hallita ilman Gondorin korkeimman ylimystön tukea ja hänen neuvojaan. Denethorin aikana Imrahil oli valtakunnan arvojärjestyksessä vasta neljäs Boromirin ja Faramirin jälkeen. Tukemalla Aragornia hänestä tulee kakkosmies, valtamarski. Aragorn osoittaa ymmärtävänsä tilanteen herkkyyden ilmoittamalla, ettei astu sisään porteista tai esitä vaateita ennenkuin sota on ohi. Imrahil hallitsee kaupungissa, Aragorn sotaleirissä.

Aragornin valtaannousu oli huolellisesti käsikirjoitettu: liput, sotamerkit, loistelias voitto Pelennorin kentällä saapumalla paikalle viime tipassa, teeskennelty vaatimattomuus, kansansuosion kerääminen. Hänen ensimmäiset tekonsa kuninkaana oli palkita tukijansa uusilla feodaaliläänityksillä. Faramirin hän osti hiljaiseksi tekemällä hänestä Ithilienin ja Emyn Arnenin suuriruhtinaan ja siis arvossa Imrahilin veroisen. Imrahil epäilemättä sai lisää alueita vallittavakseen. Laajoja muitakin alueita hän antoi lahjaksi auttajilleen ja tukijoilleen “ikuisina luovutuksina”, mm. Konnun, Drúadanin metsän ja Nurnin. Sinänsä Aragorn teki viisaasti luovuttamalla pois vain sellaisia alueita, joita hän ei tosiassa hallinnut, tai joilla oli vain vähäistä taloudellista merkitystä.

Kuninkaana hänen sanotaan panneen alulle suuruudenhullulta vaikuttavia rakennusprojekteja, joihin sodassa kärsineellä maalla tuskin oli varaa, ellei sitten niitä rahoitettu sotasaalisvaroin. Minas Tirith istutettiin täyteen puita ja suihkulähteitä, kadut kivettiin valkealla marmorilla ja portit taottiin mithrilistä. Voin vain kuvitella, paljonko pelkästään näihin kosmeettisiin parannustöihin upposi kruunun varoja. Huomionarvoista on myös, etteivät Aragornin rakennustyöt varsinaisesti palvelleet tavallista kansaa, vaan olivat osa Elessar Telcontarin kuninkaallista propagandaa, jolla osoitettiin uuden aikakauden alkaneen. Missä ovat Aragornin rakennuttamat vesijohdot, kaivot tai koulut? Uuden viljelyalan raivaamisen sijaan hedelmällistä maaperää ja vähäisiä vesivaroja rasitettiin uusilla suurilla puutarhoilla. Nekään tuskin olivat rahvasta varten.

Neuvosmiehikseen Aragorn nimitti Meriadoc Rankkibukin ja Peregrin Tukin, jotka toimivat myös hänen tekojensa kirjureina. Ei siis ole ihme, ettei Länsikairan punaisessa kirjassa ole mitään muuta kuin Aragornin häpeilemätöntä ylistystä. Aragornin propagandan ulkopuolelle jää kuitenkin useita kysymyksiä, jotka eivät saa vastausta. Mikä oli Aragornin maatalous- ja veropolitiikka? Miten Gondorin aatelisto suhtautui ulkomaalaiseen kuninkaaseen, jolla oli vieläpä toisrotuinen vaimo? Miksei Aragorn vahvistanut valtaansa naimalla vaikka Imrahilin siskon, tai jonkun muun korkea-arvoisen gondorilaisnaisen? Pilkattiinko viinituvissa hänen puolituisystäviään ja taipumustaan luottaa kiertävien ihmeidentekijöiden ja velhojen neuvoihin?

Aragornin ulkopolitiikka oli erittäin aggressiivista. Hän marssitti Gondorin miehet uusiin hyökkäyssotiin toinen toisensa perään aina Haradin ja Rhûnin kaukaisia maita myöten. Hänen sanotaan valloittaneen myös koko Eriadorin. Miehet joutuivat olemaan vuosia, jopa vuosikymmeniä poissa kotoa, poissa perheittensä ja rakkaittensa luota, riskeeraamassa elämänsä – minkä vuoksi? Aragornin ylpeyden ja kunnianhimon?

Aragornilla ei ollut minkäänlaista kokemusta hallitsemisesta. Ehkä hän keskittyi ratsastelemaan komeissa varusteissa ympäri uutta kuningaskuntaansa ja jätti hallinnon aatelisneuvostonsa käsiin. Siinä tapauksessa Imrahil valtamarskin ja suuriruhtinaan asemassa pysyi Gondorin tosiasiallisena harmaana eminenssinä kuolemaansa asti. Aragornin hallituskausi näyttää suosineen ylhäisaatelia talonpoikien ja maanomistajien kustannuksella. Tolkienin keskeneräiseksi jääneessä jatko-osassa The New Shadow näytetään, että Gondorissa on paljon ihmisiä jotka ovat tyytymättömiä Elessarin dynastiaan. Valtaeliitin ideologiaa vastaan kapinoidaan jopa perustamalla vallankumouksellisia salaseuroja…