Kaikki tietänevät Helsingin kuuluisat suurpommitukset 6.–27.2.1944 ja Suomen ilmapuolustuksen ainutlaatuisen torjuntavoiton. Hampurin, Berliinin tai Dresdenin kohtaloihin verrattuna Helsingin kaupunki säästyi lähes vaurioitta (146 kuollutta, 109 tuhoutunutta taloa). Olen joskus hämmästellyt, miksei Saksa kyennyt puolustamaan omia kaupunkejaan ja siviiliväestöään yhtä hyvin kuin Suomi? Mistä ilmasodassa 1942–1945 oli oikein kysymys?
Helsinkiä pommitettiin kolmena yönä 929 koneen voimin. Pommeja pudotettiin yhteensä 2604 tonnia. Intensiivisyydeltään Aviatsija Dalnego Dejstvijan ilmahyökkäys oli verrattavissa länsivaltojen toimeenpanemiin “tuhannen koneen hyökkäyksiin” Euroopassa. Massiiviset ilmapommitukset olivat seurausta 20– ja 30–luvuilla monissa maissa muotiin tulleesta sotateoriasta, jonka mukaan muita aselajeja ei enää tarvittu, koska voimakkaat pommitusilmavoimat murentaisivat kerralla vastustajan puolustuskyvyn. Tätä ajatussuuntaa kutsuttiin douhetismiksi sen innokkaimman apostolin, italialaisen kenraali Giulio Douhetin mukaan. Eräs Douhetin opetuslapsista oli Sir Arthur “Bomber” Harris. RAF:n Bomber Commandin sodanaikaisena johtajana hän pyrki osoittamaan Douhetin teorian paikkaansapitäväksi myös käytännössä.
Harris uskoi vakaasti strategisten pommitusten ratkaisevaan merkitykseen lopullisen voiton saavuttamisessa. Hän oli varma siitä, että Saksan teollisuustuotanto ja siviiliväestön moraali voitaisiin lamauttaa keskimäärin 1000 koneen voimin tehdyillä ja vuoden kestävillä tauottomilla pommituksilla. Teknisten rajoitusten vuoksi Bomber Command ei kyennyt tarkkoihin iskuihin. Siksi maaliksi päätettiin kesäkuussa 1940 ottaa vihollisen kaupungit ja siviiliväestö yleisesti. 1940–41 Luftwaffen ilmaherruuden vuoksi britit kykenivät pommittamaan vain yöaikaan ja suurin tappioin.
Ensimmäinen aluepommituksella tuhottu kaupunki oli Lyypekki. 28.–29.3.1942 tehtyyn hyökkäykseen osallistui 234 konetta, jotka pudottivat 400 tonnia räjähteitä ja 25 000 palopommia. Torjunta rannikolla oli olematonta. Yöhävittäjät ja Flak onnistuivat ampumjaan alas vain 12 pommituskonetta. Lyypekki valittiin kohteeksi sen vuoksi, että sen keskiaikainen keskusta koostui suureksi osaksi helposti palavista puutaloista. 24.–27.7. Rostockin historiallinen kaupunki koko saman kohtalon. Pommituksissa saatuja kokemuksia käytettiin pohjana tulevia “tuhannen koneen hyökkäyksiä” suunniteltaessa. Tulevat hyökkäykset Kölniin, Hampuriin ja Berliiniin olivat suuria menestyksiä, vaikka Bomber Commandin konemenetykset nousivatkin 4,3 prosenttiin hyökkäykseen osallistuneiden koneiden määrästä. Vertailun vuoksi Helsinkiin 1944 hyökänneestä 929 pommikoneestä 95 % torjuttiin sulkutulella ja läpi päässeistä 100 koneesta ilmatorjunta pudotti 20 kappaletta, eli viidenneksen.
Osaltaan asiain tila johtui siitä, miten Saksa oli järjestänyt oman ilmapuolustuksensa. Se nojautui noin 30 kilometriä leveään, koko Länsi-Saksan yli ulottuvaan valonheittäjien valaisemaan vyöhykkeeseen, jota tukivat rannikolla olevat Freya–tutka-asemat ja myöhemmin Würzberg–seurantatutkien verkosto. Vyöhyke oli jaettu lohkoihin, joista jokaisella toimivat oma yöhävittäjälaivueensa. Tällä ns. Himmelbett-järjestelmällä oli kaksi heikkoa kohtaa. Lennettyään valaistun linjan yli liittoutuneiden ilma-ase saattoi operoida täysin esteettä Saksan sisäosissa. Lohkojen staattisuuden ja keskitetyn ilmavalvonnan puutteen vuoksi naapurilohkojen yöhävittäjät joutuivat myöskin lentämään täysin toimettomina samaan aikaan, kun yhdessä kohtaa vyöhykettä oli käynnissä täysimittainen ilmahyökkäys. Vaikka saksalaiset yöhävittäjät onnistuivat vuoden 1942 aikana ampumaan alas 687 vihollisen pommituskonetta, britit pääsivät Himmelbett-vyöhykkeen ohi vaivatta tulemalla mahdollisimman suurella joukolla läpi yhdestä pisteestä jatkuvana virtana.
Himmelbett-vyöhykkeen takana Saksan kaupunkien ilmapuolustus oli Berliiniä lukuunottamatta yksinomaan ilmatorjuntatykistön varassa, joiden tuloksellinen toiminta taas edellytti valonheittimien tukea. Kaikki Saksan valonheittimet olivat kuitenkin Himmelbett-vyöhykkeellä, jonka torjuntatoimet ehtivät kohdistua vain pieneen osaan sen yli lentäneistä viholliskoneista. Führer määräsi 5. toukokuuta 1942 ilmapuolustuksesta vastanneen kenraali Josef Kammhuberin luovuttamaan kaikki Himmelbett-vyöhykkeen valonheittimet kotiseudun ilmapuolustuksen tarpeisiin. Tästä lähtien torjuntahävittäjien toiminta lepäsi yksinomaan entistä tehokkaampien tutkien varassa. Nämäkin kokivat vastaiskun, kun britit kehittivät tehokkaita tutkanhäirintäkeinoja.
Vuoden 1943 aikana amerikkalaiset pommittivat Saksaa päivin, britit öin. Etenkin amerikkalaiset ilman hävittäjäsuojaa lentäneet muodostelmat kärsivät erittäin raskaita tappioita. Kaupunkiensa suojelemiseksi saksalaiset ryhtyivät käyttämään uutta Wilde sau –menetelmää, jossa torjuntahävittäjät lensivät kuolemaa halveksuen oman torjuntatulen sekaan ampumaan alas vihollisen pommituskoneita kohteissaan. Se tuottikin menestystä, mutta myös saksalaisten omat tappiot kasvoivat niin suuriksi, että siitä luovuttiin.
Valtakunnanilmapuolustusta ei voi kutsua täysin tehottomaksi. Saksan yöhävittäjäase – joka viime vaiheissaan ehti kehittyä suihkuhävittäjine ja tutkavarustuksineen lähelle nykytasoa – ampui kaikista vastoinkäymisistä huolimatta alas 5729 viholliskonetta ja tuotti yhdessä ilmatorjuntatykistön kanssa Bomber Commandille yli 55 000 miehen menetykset. Silti se oli kamala epäonnistuminen. Aluepommituksissa kuoli noin 600 000 saksalaista siviiliä, kymmenen miljoonaa joutui kodittomaksi ja suuri osa Saksan suurkaupungeista tuhoutui ainakin kolmasosaltaan. Epäonnistuminen Suomessa samassa mittakaavassa olisi johtanut Helsingin täydelliseen tuhoon ja kymmenien tuhansien ihmishenkien menettämiseen.
Toisaalta myöskään Harrisin strategisilla aluepommituksilla ei ollut Saksan sotaponnisteluihin tai siviiliväestön moraaliin Douhetin ennustamia vaikutuksia. Päin vastoin, Saksan tuotanto nousi 1942-1944 huomattavasti. Pommitukset aiheuttivat Saksan siviiliväestön keskuudessa suurta katkeruutta, joka lujitti vastarintaa. Kun liittoutuneiden pommitusmenetelmät tarkentuivat 1944–1945 ja kohteiksi voitiin valita myös yksittäisiä installaatioita, huomattiin että muutamatkin iskut kuulalaakeritehtaisiin ja öljynjalostamoihin olivat Saksan sotaponnisteluille tuhoisampia kuin kaikki väestöön kohdistetut aluepommitukset yhteensä.
Sir Arthur “Butcher” Harrisin tarinalla on kummallinen loppukaneetti. Kotimaassaan hänet palkittiin sodan jälkeen aatelisarvolla, mutta monet englantilaiset alkoivat pitää häntä sotarikollisena. Kun RAF:n veteraanit pystyttivät Harrisin kunniaksi patsaan Lontooseen, se aiheutti mielenosoituksia ja jatkuvaa vandalismia. Sen sijaan Saksassa, jossa olisi paljon hyviä syitä inhota Harrisia, hänestä on tullut äärivasemmiston sankari. Voittajat alkoivat samastua voitettuihin ja voitetut voittajiin.
En ole asiaa mitenkään perinpohjaisesti tutkinut, mutta Heinz Knoken (yksi johtavia nelimoottoristen alasampujia) kirja “Suuri metsästys” valotti valtakunnan puolustusta, joskin Knoke lensi päiväsaikaan. Toinen aihetta käsittelevä kirjoittaja on Pierre Closterman, joka pelkäsi eniten torjuntatulta, mutta kyseessä oli siis kohdetorjunta sotilaskohteen (lentokenttä, satama) yllä. Onpa tämäkin tutkimisen arvoinen aihe.
Mutta arvailla aina voi ja esittäisin että Himmelbett oli etenkin yöaikaan olosuhteisiin nähden järkevä valinta, koska modernin tutkan mahdollistamaa hävittäjäjohtotapaa ei voinut käyttää. Suomalaisetkin kokivat vasteajan ongelmaksi, minkä vuoksi ilmavoimat asettivat etulinjaan omia ilmavalvojia, jotka olivat radiolla yhteydessä suoraan “Kippariin”; toimintaa kehittäneeseen ja HävLLv 24:n komentopaikkaa pyörittäneeseen aliupseeriin.
Olennaista on siis nopea torjuntaan pääsy ja siihen oli vaihtoehtoina jatkuva partiointi vahvoin voimin tai riittävä ennakkovaroitus jotta hävittäjät saatiin ohjattua oikeaan suuntaan oikealle korkeudelle. Himmelbettin jälkeen ilmatilaa riitti ja kuten sanottu, ilman tutkaa em. toiminta oli varmasti vaikeaa ja ilmapuolustus keskittyi Himmelbettin jälkeen tärkeisiin kohteisiin.
Wilde sau -menetelmä on yksi vaihtoehto, mutta käytännöllisempää oli määritellä ilmatorjunnalle omat torjuntavyöhykkeensä jolle saattoi ampua vapaasti ja iskeä hävittäjillä matkalla kohteeseen ja takaisin, mutta siinä on em. ongelmia. Miksi Suomessa sitten ilmapuolustuksessa onnistuttiin?
Meillä ei ollut merkittävää ilmatorjuntaa edes rintamalla, saati muualla rajoilla, vaan raskas it valonheittimineen oli keskitetty Helsingin ympärille. Pommitettavaa olisi ollut varmasti muuallakin Suomessa (ihmettelen edelleen miten NL ei hoksannut katkaista ja pitää poikki kannaksen junaratoja kesällä 1944), mutta suurpommitukset keskittyivät Helsinkiin ja suomalaiset tiesivät sen. Niinpä ilmatorjuntakin oli keskitetty sinne, vieläpä eteläiseen suuntaan eikä kaikkialle ympärille.
Käsitykseni mukaan ilmatorjunta mm. hämäsi sijoittamalla ilmatorjuntaa varsinaisen kaupungin ulkopuolelle (käsittääkseni Vuosaareen) ja suuria kokkoja poltettiin pommitusyön jälkeen kertomaan missä “kaupunki paloi”. Radiotiedustelulla oli varmasti näppinsä pelissä siinä, koska ja mistä tiedettiin naapurin tulevan. Kaukopommitusvoimien päätukikohdat olivat käsittääkseni Virossa, joten se asia oli melko selvä muutoinkin.
Esittäisin siis vastauksena kysymykseen “miksi suomalaiset onnistuivat siinä missä saksalaiset eivät” sekä taktiikkaa että mittakaavaa. Venäläiset luulivat muuta, sillä tarinan mukaan kaukopommitusvoimien komentaja kiersi sodan jälkeen kortteleita ja potki seiniä, sillä raporttien mukaan Helsingin piti olla sileänä. “Liitoutuneet pommittivat Englannista käsin Berliiniä ja venäläiset eivät löytäneet Virosta käsin Helsinkiä!” kerrotaan hänen raivonneen.
– JHP
” Kaukopommitusvoimien päätukikohdat olivat käsittääkseni Virossa, joten se asia oli melko selvä muutoinkin.” Helmikuussa -44? Narvan taistelujen aikaan?
http://en.wikipedia.org/wiki/Narva_Offensive_%2815%E2%80%9328_February_1944%29