Juomisesta

Ei liene sellaista sivilisaatiota, jossa alkoholi ei olisi näytellyt merkittävää osaa. Uskonnonperustaja Muhammed on tietenkin kieltänyt viinan ilot omilta seuraajiltaan, mutta silti islaminuskoisten hallitsijoiden joukosta löytyvät muutamat ihmiskunnan pahimmat ryyppyveikot, kuten Selim Juoppo (1525–1574) ja mogulikeisari Jahangir (1569–1627), joka aloitettuaan nuorena valkoviinillä siirtyi kaksikymppisenä arrakkipunssiin ja lopulta kahdestitislattuun paloviinaan, jota hän nautti parikymmentä ryyppyä päivässä viinin ja oopiumin lisäksi. Kaikki muut kulttuurit ovat reippaasti ja rehellisesti tunnustaneet juomisen ilot ja surut, sillä kuten hyvin tiedetään, jos ilo ilman viinaa onkin teeskentelyä, on suru viinan puutteen vuoksi joka tapauksessa aitoa (Origo).

Vanhaan suomalaiseen juomaperinteeseen kuului olennaisesti kotipolttoinen paloviina eli pontikka, joka on mahdollisesti saanut nimensä viineistään muinoin tunnetusta Pontacqista tai Ponte-Canetista, mutta tämä on varsin hämärää. Suomessa viina oli perinteinen ruokajuoma, jota käytettiin samaan tapaan kuin kahvia tai teetä myöhemmin. Aamupala saattoi olla pala leipää viinaryypyn kera. Ruokaryyppy otettiin puolisen eli lounaan yhteydessä. Tarkoitus ei ollut humaltua, vaan pienten viina-annosten nauttiminen pitkin päivää antoi energiaa. Viina oli helposti säilyvää, arvokasta ja kaloripitoista. Arjen lisäksi ryypyt olivat erottamaton osa suomalaista juhlaa. Kylään tullessa tarjottiin tuloryyppy, sitten ruokaryyppy, kalaryyppy, leipäryyppy ja lopuksi lähtö- eli piiskaryyppy. Metsästysretkellä onnistuneen kaadon jälkeen nautittiin kaatoryyppyjä. Suomalaisen perinteisen juomakulttuurin tappoi kotipolttoa rajoittaneet monet ukaasit ja lopullisesti kieltolaki, joka kannusti tissuttelun sijaan rynnäkkökänneihin.

Välimeren alueella käyneitä viinirypäleitä nautittiin jo varhaisella kivikaudella. Viininvalmistusta varten viiniköynnökset jalostettiin ensimmäisen kerran Kaukasuksella, josta viinin salaisuus kulkeutui kauppiaiden mukana ensin Egyptiin, sitten Kreetalle, Aigeianmerelle ja lopulta ympäri koko Mare Nostrumin rantoja. Kreikkalaisessa kulttuurissa viini sai niin keskeisen aseman, että kreikkalaiset oppineet alkoivat arvottaa muita kansoja sillä perusteella, millainen oli näiden suhde viiniin. Kerrottiin villeistä, jotka olivat niin alkukantaisia, etteivät tunteneet viiniä; kerrottiin myös barbaareista, jotka tunsivat kyllä viinin mutta eivät itseään – toisin sanoen eivät osanneet käyttää viiniä oikein. Platonin mielestä voidakseen tuntea toisen ihmisen todellisen luonnon oli juotava hänen kanssaan.

Englantilainen kirjailja Kingsley Amis olisi todennäköisesti ollut hänen kanssaan samaa mieltä. Amis piti juomista paitsi nautinnollisena harrastuksena, myös olennaisena lääkkeenä kaupunkilaisen elämäntavan huoliin ja murheisiin, joista keskeinen oli jatkuva altistuminen vieraille ihmisille tilanteissa, jotka edellyttivät tietynlaista rentoutta ja ystävällisyyttä. “Ihmisrotu ei ole kehittänyt mitään toista, edes kymmenysosaltaan yhtä kätevää ja tehokasta tapaa hälventää rajoja, rikkoa jäätä ja tutustua nopeasti kuin se, että lakataan olemasta täysin selvin päin suurin piirtein samassa tahdissa molemmille suotuisissa olosuhteissa.” (Amis, Otetaan taas). Ilman väkijuomia ihmissuku olisi todennäköisesti kuollut sukupuuttoon jo aikoja sitten. Onko sattumaa, että syntyvyyden lasku ja nuorison hälyttävä raitistuminen ovat tapahtuneet kuin varkain käsi kädessä?

Itse en ole koskaan pitänyt oluesta, joka maistuu lähinnä hiivalta; samoin sokeriset juomasekoitukset, siiderit ja lonkerot jäävät hyllyyn (on vain yksi tilanne, jossa vuoden 1952 olympialaisiin kehitetty harmaa long drink maistuu edes etäisesti hyvälle, ja se on välittömästi saunan jälkeen – mutta vissyvesi ajaa saman asian). Aloitin sen sijaan hilpeän juomaveikon urani miehekkäästi whiskyllä, koska se oli kapteeni Haddockin valinta. 20-vuotiaana suosikkini oli skotlantilainen Vat 69, jolla on vuodesta 1882 lähtien ollut erittäin esteettinen, kaulastaan hivenen pullistunut pullo, josta saa helposti kiinni. Vat 69 oli Hollywoodin kultakauden yksityisetsivien ja muiden kovien miesten juoma; USA:n laskuvarjojääkärien kapteeni Lewis Nixon (kyllä, sama Nixon joka esiintyi HBO:n Taistelutovereissa) oli oksentanut enemmän Vat 69:iä kuin useimmat ovat koskaan eläessään juoneet sitä. Kapteeni Nixon saavutti sodan lopussa mainetta myös miehenä, joka vapautti Hermann Göringin kuuluisasta viinikellarista 10 000 pulloa Chateau Lafite Rothschildiä.

Sekoteviskeistä graduoiduin yliopistossa mallasviskeihin, jotka ovatkin aivan omassa luokassaan. Mallasviskejä ei sekoiteta vaan niiden annetaan kypsyä tynnyreissä kahdeksan, kaksitoista tai kaksikymmentäkin vuotta ennen pullottamista. Lopullisen tuotteen aromi ja maku riippuvat useista tekijöistä, alkaen paikallisesta vedestä joka Skotlannin omintakeisen geologian ansioista voi vaihdella merkittävästi pienestä purosta toiseen. Vähemmän ilmeiset tekijät ovat tislauslaitteen lämmitys, varaston kosteus ja tynnyrin koko. Legendan mukaan Speysiden mallasviskin omistaja ei suostunut puhdistamaan tislaamoaan hämähäkinverkoista, varmuuden vuoksi. Parikymppisenä suosikkijuomani oli se kaikkein savuisin ja turpeisin Laphroaig, josta sittemmin tuli aivan liian suosittu ja siten myös ylihintainen. Vaikka nykyinen lempiviskini on Loch Lomond, seinälläni koreilee yhä kanta-asiakkaiden “vuokrakirja” neliöjalasta Islayn saarta (vuokra maksetaan ryyppynä, mutta vain paikan päällä Laphroaigin tislaamolla).

Sen jälkeen olen tutustunut intiimisti ja intohimoisesti varsin kunnioitettavaan osaan maailmalla tarjottavista erilaisista paloviinalaaduista. Kuulun niihin jotka oikeasti pitävät katajan ja yrttien mausta ginissä ja joiden mielestä gini on oikeaoppisesti nautittava pelkän veden kera: kaikenlaiset tonicvedet sisältävät pelkästään tarpeettomia sokereita. Tequila, joka valmistetaan kaktuksiin kuuluvista tequila-agaaveista samanlaisella pannutislausmenetelmällä kuin brandy ja mallasviski, maistuu minusta taas lähinnä öljyisältä ja omituiselta, enkä voi olla täysin väärässä, sillä meksikolainenkin nauttii sen useimmiten sangritan tai limetin kera. Kaikki mitä venäläisestä vodkasta voi sanoa on se, että parhaimmillaan se ei maistu yhtikäs miltään, mikä onkin hyvä ominaisuus aineelle, jota ei Venäjällä nautita siksi että siitä tulisi humalaan, vaan jotta pysyisi humalassa. Jos vodkaa joka tapauksessa haluaa tarjota, esimerkiksi siksi että kylään on tulossa vieraita Itä-Euroopasta, suosittelen hankkimaan ukrainalaista tai mongolialaista. Siperialainen Altaï käy myös. Suomalaiset “vodkat” taas kuuluvat puhdistusnesteiden kategoriaan.

Ehkä yksi syy miksi en pidä vodkasta, on se että se on tislattu viljasta, toisin kuin viininvalmistuksen sivutuotteena syntyneet Välimeren rypälepontikat, joita on lukemattomia eri laatuja. Italialainen grappa on käytännössä sama kuin ranskalainen marc, nahkainen, rypäleinen, unikonsiemeninen ja hiukan karkea aine, jota tarvitsee ruoan päälle vain yhden annoksen ruoansulatusta virkistämään. Kaikkein parhaat pontikat tulevat kuitenkin mielestäni Balkanilta ja Kreikan saarilta, jossa ne tunnetaan mm. nimillä souma, tsipuro, tsikoudia ja raki, hieman riippuen saaresta, väkevyydestä, ja siitä onko käytetty anista vai ei. Kreetalainen raki on eri asia kuin turkkilainen; turkkilaiset kutsuvat rakiksi aniksella maustettua rypäletislettä, joka Kreikan puolella tunnetaan ouzona. Vedellä jatkettu ouzo tai raki muuttuu maidonvalkeaksi ja on mainion virkistävä ruokajuoma myös kuumina kesäpäivinä.

Mutta oikeastaan vasta Balkanilla pontikkakulttuuri nousee todella kukoistukseensa. En ole vielä löytänyt sellaista paikkaa Kroatiassa tai Bosniassa, jossa talonväki ei tekisi omaa pontikkaa, jota kutsutaan yleisesti nimellä rakija. Kaikista ravintoloista saa aina rakijaa, vaikkei sitä olisi listalla. Makuja on yhtä paljon kuin tekijöitäkin: luumu-, päärynä-, kirsikka-, persikka-, omena-, aprikoosi-, misteli- ja pinjankerkkäpontikoiden lisäksi parasta on yrttinen lääkejuoma travarica, jota parempaa konstia ähkyyn, pahoinvointiin tai vitutukseen en tiedäkään. Mutta vain lääkkeeksi. Humaltumiseen on keksitty muita aineita, kuten viini, joka Välimerellä luokitellaan yleisesti alkoholijuoman sijaan elintarvikkeeksi alemmalla ALV-kannalla.

Koska en ole enää nuori mies – ja nivelreuman hoito vaatii aivan toisenlaisia ja paljon pahempia myrkkyjä – olen viime aikoina pyrkinyt lopettamaan juomisen muuten kuin juhlapäivinä, illallisilla ja sen kaltaisissa tilaisuuksissa. Enkä voi kuin yhtyä Kingsley Amisiin: “Se ei ollut aivan mitä olin odottanut. Entiset siepot, sellaiset joita lääkäri on kehottanut pysymään erossa alkoholista, kertovat tunteellisesti, että mikäli he vain olisivat tienneet kuinka hyvältä heistä tuntuu ilman viinaa, he olisivat lopettaneet sen käytön jo vuosia aiemmin. Tämä on säälittävä valhe, jonka tarkoitus on saada sinut näyttämään siltä, joka jää jostain paitsi.” Unenlaatu on eittämättä parantunut, mutta yleinen vitutus pahentunut, kun elämän, maailmankaikkeuden ja human conditionin päivittäinen sietäminen pitäisi onnistua ilman tanniinisen tribidrag-lasillisen pehmentävää vaikutusta. Lasillinen viiniä illansuussa on fyysisesti virkistävää ja rentouttavaa, mutta ennen kaikkea se hiljentää jatkuvan päänsisäisen monologin ajan vääjäämättömästä marssista kohti olemattomuutta.

Päätänkin kirjoitukseni kahteen runoon, joista ensimmäinen edustaa niin sanottua anakreonttista runoutta. Se on peräisin myöhäiseltä hellenistiseltä kaudelta, mutta kirjoitettu 500-luvulla eaa. eläneen Anakreonin tyyliin. Jälkimmäisestä vastaa Carl Michael Bellman ja suomennos on Liisa Ryömän, jota pidän jopa Ilkka Ryömää (“On Prahassa keisarien hautoja monta – vesi Moldaun rantoja hiertää ja syö”) parempana laulujen suomentajana ja värssynikkarina. Liisa Ryömän tulkinnat sekä Bellmanin että Jacques Brelin lauluista ovat omaa luokkaansa.