Tšernobylin ydinonnettomuudesta ja neuvostojärjestelmän korruptiosta kertovassa HBO:n minisarjassa Chernobyl kemisti Valeri Aleksejevitš Legasovin suuhun on pantu seuraavat vuorosanat:
“When the truth offends, we lie and lie until we can no longer remember it is even there, but it is, still there. Every lie we tell incurs a debt to the truth. Sooner or later, that debt is paid.”
Neuvostoliittoa pidettiin kylmän sodan aikana “asemuotoistetun tarinallistamisen” mestarina. Tarinallistamisessa on kyse tapahtumien, historian, minkä hyvänsä asian kehystämisestä valheiden ja puolitotuuksien avulla sellaiseksi kertomukseksi, joka palvelee valittuja poliittisia päämääriä. Länsimaiden älymystö, opettajat ja taiteilijat toimivat näiden sepitteiden levittäjinä joko ideologisista syistä tai omaa hölmöyttään (Lenin käytti heistä ilmaisua “hyödylliset idiootit”). Toisinaan ovelat poliittiset pelaajat, kuten presidentti Urho Kekkonen, taisivat käyttää Neuvostoliiton sepittämiä tarinoita sitä itseään vastaan. Hyvä esimerkki tarinallistetusta epätodesta historiasta on kertomus siitä, miten Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden.
Useimmat historiaan perehtyneet lukijat tietänevät, että kyseessä on huolellisesti rakennettu historiallinen myytti, eikä Lenin koskaan halunnut itsenäistä Suomea. Käyn kuitenkin tarinan tärkeimmät osa-alueet läpi nopeasti. Venäjän vallankumoukselliset bolševikit pitivät epävirallisen puoluekokouksen Tampereen työväentalossa vuonna 1905. Kansan Lehden toimittaja Matti Vuolukka muisteli neljä vuosikymmentä myöhemmin vuonna 1946, miten suomalaiset sosialidemokraatit päättivät käydä esittämässä bolševikeille onnentoivotuksensa ja pyysivät Vladimir Iljitš Leniniä (oik. Uljanov) muistamaan myös pienen Suomen kohtaloa. Vuolukan tarinan mukaan Lenin kiitti onnitteluista ja lupasi Suomelle täyden itsenäisyyden.
Muistitiedon paikkaansapitävyyttä ei voi tarkistaa mistään, sillä tsaarin poliisia pakoilleet bolševikit eivät tehneet kokouksistaan pöytäkirjoja. Suomelle “luvattu” tunnustus tuli lokakuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917, kun P. E. Svinhufvudin johtama valtuuskunta matkusti pietariin tapaamaan Leniniä. Kyse oli kuitenkin bolševikkien poliittisesta pelistä: Suomen itsenäisyys oli pelkkä välikappale sosialistisen vallankumouksen toteuttamiseksi. Professori Tuomo Polvisen mukaan “Lenin oli vakuuttunut, että jos yhteiskunnallinen vallankumous saataisiin aikaan Suomessa, uusi hallitus palaisi takaisin Venäjän yhteyteen”. Leninin tukema vallankaappaushanke meni kuitenkin mönkään, kun punaiset hävisivät aloittamansa sisällissodan.

Ei ole sattumaa, että tarina Leninin lupauksesta muistui mieleen juuri vuonna 1946, jolloin Suomea käytännössä johti Neuvostoliiton valvontakomissio Andrei Ždanovin komennossa. Vuolukka kertoi tarinansa Lenin-museon avajaisissa, jossa kutsuvieraina oli neuvostojohtoa. Kun kerran erehtymätön neuvostojärjestelmän isä oli luvannut Suomelle itsenäisyyden, ei hänen seuraajiensa pitänyt ottaa sitä pois. Presidentti Urho Kekkonen käytti tarinaa hyväkseen aina, kun Neuvostoliiton suunnasta yritettiin kiristää otetta ja heikentää Suomen kansainvälistä asemaa. Koska kommunistit olivat itse sepittäneet tarinan Leninin erehtymättömyydestä, tarina Leninin lupauksesta muuttui tavattoman käyttökelpoiseksi ja tarkoituksenmukaiseksi poliittiseksi aseeksi.
Nykyinen Venäjän federaatio on kaikin tavoin Neuvostoliiton perillinen. Neuvostoaika on kokenut Venäjällä 90-luvun eksistentiaalisen krapulan jälkeen täydellisen rehabilitaation: Punaliput liehuvat jälleen, “suurta isänmaallista sotaa” juhlitaan entistä näyttävämmin, Stalinin patsaita on alettu pystyttämään uudelleen. Myös valehtelu on saanut jälleen suuret ja mahtavat mittasuhteet. Kommunistien vankileirijärjestelmästä kertovista teoksistaan parhaiten tunnettu venäläinen kirjailija Aleksandr Solženitsyn (1918–2008) kuvasi sosialististen maiden jatkuvaa valehtelemisen kulttuuria näin:
“Me tiedämme heidän valehtelevan; he tietävät valehtelevansa; he tietävät, että me tiedämme heidän valehtelevan, me tiedämme heidän tietävän, että me tiedämme heidän valehtelevan; silti he valehtelevat.”
Valheiden hinta, kuten Legasovinkin suuhun pantu sitaatti kertoo, on demoralisaatio, yksi KGB:n sosiaalisen vaikuttamisen kulmakivistä. Näiden niin sanottujen aktiivitoimien (активные мероприятия) eli ideologisen subversion ja valhepropagandan levittämisen lopullisena tavoitteena ei niinkään ollut saada ihmiset uskomaan valheisiin, kuin saada ihmiset lopulta lakkaamaan uskomasta mihinkään. Jos kaikki on subjektiivista eikä yksikään narratiivi ole toista parempi, valheet ja totuudet ovat samanarvoisia. 60-luvun jälkistrukturalistiset intellektuellit Derridasta Butleriin ja Foucaultiin tekivät parhaan palveluksensa KGB:n aktiivitoimille opettaessaan, että mitään “totuuksia” ei filosofisessa mielessä voinut olla edes olemassa, kieli muovaa todellisuutta eikä päin vastoin, ja kaikki on viime kädessä pelkkää kertomusta.
Venäjän diktaattorille Vladimir Vladimirovitš Putinille Lenin ei ole enää käyttökelpoinen ideaali. Helmikuussa 2022 pitämässään puheessa hän piti Neuvostoliiton – ellei peräti koko tsaarin Venäjän – hajoamista “1900-luvun suurimpana geopoliittisena katastrofina”. Venäjän uudessa historiallisessa tarinassa myytti Leninin “lupauksesta” onkin käännetty päälaelleen. Putin väitti, että Leninin suurin virhe oli antaa keisarillisen Venäjän rajamaiden – kuten Suomen, Puolan ja Ukrainan – itsenäistyä bolševikkivallankumouksen jälkeen. Ukrainan kieltä, kansaa tai valtiota ei hänen mukaansa tosiasiassa ole olemassa; kyse on vain Leninin virheestä, kun tämä tuki “kansallismielisiä ajatuksia raja-alueillaan.” Aiemmin Putin sanoi talvisodan olleen ainoastaan bolševikkien yritys korjata “vuonna 1917 tekemäänsä rajavirhettä”. Venäjän valtionmediassa on myös suoraan väläytelty ajatusta, että Venäjän kannattaisi tulevaisuudessa mitätöidä “Leninin virhe” ja “liittää Suomi Venäjään”.
Sekä Venäjän että kommunismin ystäviä ja ymmärtäjiä on Suomessa kuitenkin riittänyt. Tampereen kaupunginvaltuustossa tehtiin 2. joulukuuta 1947 esitys Leninin ja Stalinin patsaan pystyttämiseksi Lenin-museoksi muutetun työväentalon eteen Hämeenpuistoon. Siis saman Stalinin, jonka johdolla Neuvostoliitto oli hyökännyt Suomeen ja jonka kanssa Suomi vielä kolme vuotta aiemmin oli ollut sodassa. Kaupunginvaltuustossa sosialisteilla oli ehdoton enemmistö. Kommunistit eivät kuitenkaan voineet olla varmoja sosialidemokraattien tuesta, joten esityksessä vedottiin kaikkiin “edistyksellisiin kansalaisiin” jotta suurta ja mahtavaa itänaapuria miellyttävä patsashanke menisi läpi. Olihan Helsingin torilla tsaarinkin patsas, joten miksei sitten Tampereella Stalinin? Herää kysymys, olisiko voittoisan jatkosodan jälkeen äärioikeisto toivonut Hitlerin patsasta Ruokolahdelle.
Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto kehysti omat valtapyrkimyksensä taisteluksi sortoa, kolonialismia ja imperialismia vastaan, vaikka samaan aikaan se piti miljoonia ihmisiä orjuudessa työleireillä ja kolonisoi miehittämiään maita väestönsiirroilla, joiden tarkoituksena oli tehdä miehitettyjen maiden asukkaat vähemmistöiksi omissa maissaan (Latviassa tämä onnistuikin). Entinen KGB-vakooja Juri Bezmenov kertoi vuonna 1984 tehdyssä haastattelussa juuri jatkuvan valehtelun ja siitä seuranneen moraalisen ristiriidan olleen kimmoke sille, miksi hän päätti lopulta loikata länteen. Neuvostoliiton asiaa länsimaissa ajaneet kansalaisjärjestöt ja puolueet vastustivat sekä ydinvoimaa (koska se olisi tehnyt Euroopan riippumattomaksi venäläisestä energiasta) että Natoa ja kaikkea sotavarusteluun liittyvää (koska se heikensi lännen maanpuolustuskykyä). Neuvostoliitto lakkasi olemasta, mutta ideologinen subversio ei kadonnut minnekään. Heikentyneen vasemmiston tueksi Venäjä sai 2000-luvulla ironisesti länsimaiden uuden oikeiston. Nyt nämä kaksi laitaa yhdessä ovat Venäjän sepittämien kertomusten innokkaimpia levittäjiä.
Kun Euroopan parlamentti äänesti marraskuussa 2022 päätöslauselmasta, jossa vaadittiin Venäjän eristämistä ja taloudellisia pakotteita Ukrainan sodan vuoksi, täysistunto hyväksyi päätöslauselman äänin 492 puolesta, 58 vastaan ja 44 tyhjää. Vasemmistoryhmä asettui päätöslauselmaa vastaan. Vain neljä ryhmän jäsentä äänesti päätöslauselman puolesta. Helmikuussa 2024 parlamentti äänesti uudesta päätöslauselmasta, jossa vaadittiin Ukrainalle annettavan aseavun voimakasta lisäämistä ja pakotteiden kiristämistä. Jälleen vasemmistoryhmän enemmistö asettui päätöslauselmaa vastaan. Vaikka pohjoismaiden vasemmistopuolueiden edustajat ovat lähtökohtaisesti äänestäneet Ukrainan puolesta, Irlannin sekä Etelä- ja Keski-Euroopan kommunistit ovat aina Venäjän puolella, jos se tarkoittaa sitä että samalla voi olla Natoa ja Yhdysvaltoja vastaan. Vasemmistoryhmän irlantilaisjäsen Mick Wallace lausui helmikuisessa istunnossa, että “olemme alusta saakka tukeneet Yhdysvaltojen ja Naton välillisesti käymää sotaa. Olemme hukanneet miljardeja EU:n veronmaksajien rahaa tähän typerään sotaan.”
Venäjä on pyrkinyt vuodesta 2008 asti kehystämään käymänsä hyökkäyssodat päälaelleen niin, että viaton Venäjä on ainoastaan pakotettu puolustamaan itseään vihamielisen USA:n ja Naton “laajennuttua” Venäjän etupiirialueelle. Kerrotaan myös, että Venäjä olisi itse asiassa tarjonnut rauhanneuvotteluja (joiden ehtona olisi ollut “Naton vetäytyminen”), mutta sotaa lietsova länsi olisi ne kerta toisensa jälkeen hylännyt. Tämä kertomus on hyvin suosittu maissa, jotka suhtautuvat länsimaihin lähtökohtaisesti vihamielisesti (kehitysmaat) tai joissa on vahvoja pasifistisia kansalaisjärjestöjä (Saksa, Espanja, Italia). Kertomuksen tueksi levitetään samanlaisia tunteisiin vetoavia karttoja Naton vihamielisestä laajentumisesta kuin mitä Israelin vastustajat esittävät Palestiinasta. Tämä narratiivi sivuuttaa huolellisesti sen tosiasian, että Venäjän naapurimaat ovat itse pyrkineet liittymään Natoon heti kun se on ollut mahdollista – ja erinomaisen hyvistä syistä. Georgian ja Ukrainan tapauksessa Venäjä onnistui torpedoimaan jäsenyysneuvottelut sotilaallisella interventiolla – Naton omien sääntöjen mukaan jäseneksi ei voi hyväksyä maata joka on sotilaallisen konfliktin osapuoli.
Yhdysvaltain republikaanit yhdessä Länsi-Euroopan uuden oikeiston (laitaoikeiston, suverenistien, tai miksi heitä pitäisikään kutsua) kanssa ovat myös nielleet Venäjän kertomukset sellaisenaan. Uusoikeistolaisten milleniaalien podcasteissa toistuvat uudet iskusanat, mutta vanhat narratiivit. “Ukrainalaiset eivät halua sotaa, johon globalistit ovat heidät pakottaneet”, “Eurooppa tuhoaa pakotteilla oman taloutensa ideologisista syistä”, “länsi eskaloi sotaa ja vaarantaa maailmanrauhan”, “Venäjä edustaa oikeita konservatiivisia arvoja ja taistelee marxilaisten mädättämää länttä vastaan”. Jos Euroopan vasemmisto on ottanut Venäjää tukevan kannan vastustaakseen Yhdysvaltoja ja Natoa, laitaoikeisto on taas omaksunut hyödyllisen idiootin roolin kuvitellessaan Venäjän liittolaisekseen länsimaiden kulttuurisessa sisällissodassa progressiivien ja konservatiivien välillä. Oikealla ei selvästi ymmärretä koko kulttuurisodan olevan juuri sellainen länsimaiden demoralisaatioon tähtäävä aktiivitoimenpide jota Neuvostoliitto ja Venäjä ovat pyrkineet kauan lietsomaan – ja joka on mahdollisesti karannut täysin hallinnasta sen alkuperäisten arkkitehtien kauan sitten kuoltua.
Kannattaa kuitenkin varoa antamasta Venäjälle liikaa kunniaa. Tiedustelulaitokset harvoin ovat sellaisia kaikkivoipia kulissientakaisia pelureita kuin millaisena ne haluavat näyttäytyä. Venäjä on kyllä tehokkaasti levittänyt omia kertomuksiaan ja lietsonut olemassaolevia konflikteja, mutta on turhan yksinkertaista kuvitella kaikkien sen tarinoita levittävien olevan tietoisesti “Putinin kätyreitä”. Venäjän sekaantumisesta vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaaleihin käytiin paljon keskustelua, mutta kun asiaa tutkittiin tarkemmin, “Pietarin trollifarmin” todellinen vaikutus havaittiin vähäiseksi ellei olemattomaksi verrattuna kaikkiin niihin jotka levittivät valheellisia kertomuksia täysin omasta aloitteestaan. Loppujen lopuksi meemejä on hyvin vaikea pakottaa. Ne joko leviävät orgaanisesti tai eivät ollenkaan. Todellinen vaalivaikuttaminen on kallista. Paljon halvempaa on antaa sellainen vaikutelma, että kykenee vaikuttamaan vaaleihin.
Venäläinen kertomusteollisuus perustuu havaittavan todellisuuden suoraan, raakaan kiistoon ja epäilyksen siemenen istuttamisen siihen rinnalle. Tätä tekevät toki kaikki muutkin jotka vain kehtaavat. Ilmiötä kutsutaan kaasuvalotukseksi (eng. gaslighting) ja se on hyvin tehokas manipulaation ja vallankäytön muoto. Ihmissuhteessa manipulaation uhrista tulee epävarma; hän epäilee jatkuvasti mikä on totta ja mikä ei, ja hänestä tulee riippuvainen muiden mielipiteistä. Kun samaa metodia käytetään auktoriteettiasemasta käsin, sillä voi vaikuttaa kerralla suureen yleisöön. Kaikenlaisten salaliittoteorioiden määrä on kasvanut merkittävästi internetin ansiosta. Samalla salaliittoteoriaksi syyttämisestä on tullut tehokas kaasuvalotuksen keino. Kun silminnähtävä todellisuus toistuvasti kiistetään tarpeeksi arvovaltaiselta taholta, se saa meidät epäilemään omia aistejamme ja muistikuviamme.

Venäjän väitteet Ukrainan olemattomuudesta voivat kuulostaa meistä samanlaiselta hölynpölyltä kuin että maapallo on litteä tai Kuuhun ei ole koskaan menty, mutta liberaaleissa piireissä on menty vieläkin pidemmälle. Länsimaihin kohdistuva, miljoonaluokkaan kohonnut laiton ja laillinen siirtolaisuus ja siitä seuraava demografinen muutos, jota kutsutaan myös väestönvaihtumiseksi, on laajalti kehystetty “äärioikeiston salaliittoteoriaksi” – huolimatta siitä, ettei se ole enempää teoria kuin salaisuuskaan, riittää kun pitää silmänsä auki ja osaa lukea tilastokeskuksen viivadiagrammeja. Mutta mikäli Euroopan väestö ei ole muuttumassa vaan on aina ollut yhtä monimuotoinen, syntyy historiallinen ongelma: Eurooppa on kuitenkin nykykielessä “valkoisiksi” kutsuttujen eurooppalaisten alkukoti, eikä täällä käytännössä asunut ennen nykyaikaa muita rotuja. Looginen ratkaisu on vetää väite potenssiin kaksi ja esittää kertomus, jonka mukaan Eurooppa on aina ollut rodullisesti monimuotoinen.
Tarina esitettiin ensimmäisen kerran vuoden 2017 tienovilla Kingdom Come: Deliverance -tietokonepelin ilmestyessä. Keskiajan Böömin maaseudulle sijoittuva peli aiheutti amerikkalaisissa porua, koska se pyrki ennen kaikkea historialliseen realismiin eikä peli sisältänyt muita kuin eurooppalaisia ihmisiä – tšekkejä, saksalaisia, unkarilaisia ja kumaaneja. Kaikki nämä ihmisryhmät puhuvat eri kieliä ja edustavat eri kulttuureita, mutta nykypäivänä sellaista ei lasketa – oikea monimuotoisuus katsotaan Tikkurilan värikartasta. Pelille on tänä vuonna ilmestymässä jatko-osa, mikä on nostattanut väitteet jälleen pinnalle. Nyt keskiajan Euroopan eurooppalaisuus on myös äärioikeiston salaliittoteoria. Väitteen tueksi ei tavanomaisesti esitetä tosiasioita, ainoastaan kertomuksia: anekdootteja pyhiinvaeltajista ja vierailta mailta tulleista kauppiaista sekä viittauksia berbereihin joiden joko tietämättömyyttä tai häikäilemättömyyttä väitetään olevan mustaihoisia (ovathan he kotoisin Afrikasta). Yksikin äärimmäisen harvinainen poikkeus riittää siihen, että voi väittää Euroopan aina olleen monirotuinen – joten mitä te valitatte?

Paitsi että kertomuksen implikaatiot ovat valetta keskiajan osalta, ne ovat valetta myös uudemman ajan osalta. Nuoremmat voivat vielä uskoa tällaiseen fiktioon koska eivät ole eläessään nähneet muuta, mutta jokainen yli viisikymppinen tietää asian omasta kokemuksestaan. Jos otamme tarkasteltavaksemme uuden ajan Euroopan kosmopoliiteimman kaupungin eli Lontoon, vuonna 1945 sen kahdeksasta miljoonasta asukkaasta vain muutama tuhat oli ei-valkoisia. Vuonna 1909 Lontoossa vieraillut sierraleonelainen lakimies ja kirjailija Augustus Merriman-Labor kirjoitti, ettei Lontoossa ollut montaakaan sataa hänen kaltaistaan “negroa”. Kaupungin väkiluku alkoi laskemaan 1950-luvulla, jolloin myös voimakas siirtolaisuus Karibian alueelta alkoi. Vuonna 1971 ei-valkoiset muodostivat jo huomattavan 7,4 % vähemmistön Lontoon seitsemästä miljoonasta asukkaasta. Demografinen muutos on ollut niin nopea, että tänä päivänä etniset britit ovat alle 37 % vähemmistö omassa pääkaupungissaan, mikä kenties innoitti Lontoon muslimipormestarin Sadiq Khanin linjaamaan, että “valkoiset eivät edusta oikeita lontoolaisia” (lausunto, jota hän joutui tosin välittömästi pahoittelemaan).

Länsimaiden julkisten viestimien 2020-luvulla harjoittama kaasuvalotus on saavuttanut tason, jossa kiistetään valkoisten eurooppalaisten olemassaolon oikeus omalla historiallisella maaseudullaan, kuten yllä oleva BBC:n otsikko kertoo. Eurooppa ei ole koskaan ollut valkoinen, Euroopalla ei ole edes oikeutta olla valkoinen. Syystä tai toisesta kukaan ei koskaan valita siitä, että Sierra Leone on 99 % musta tai Japani on 99 % aasialainen. Wikipedia jopa kertoo, että Sierra Leone on “erittäin monimuotoinen”, koska maassa asuu 18 eri etnistä ryhmää. Samalla tavalla perinteinen Eurooppa on aina ollut monimuotoinen: täällä asuu kymmeniä erilaisia etnisiä ryhmiä, joiden juuret ulottuvat tuhansien vuosien päähän. Me vain olemme kaikki valkoisia.
Onko ihme, että monet hylkäävät perinteisen median ja kääntyvät vaihtoehtoisten uutiskanavien puoleen? Uskon, että jokainen esimerkinomainen artikkeli uhkaa ajaa ainakin yhden demoralisoituneen nuoren inhoamaan omaa yhteiskuntaansa ja harkitsemaan: “Ehkäpä Putin sittenkin on oikeassa…”