Näin ravustuskauden ratoksi sananen ystävistäni kymmenjalkaisista. Jo edesmennyt esseistiikan ja alaviitteiden kruunaamaton kuningas David Foster Wallace julkaisi viisi vuotta sitten Gourmet–lehdessä paljon huomiota herättäneen artikkelinsa Consider the Lobster, joka kyseenalaisti sen, miksi me ylipäänsä syömme rapuja. Suomessa ei Mainen hummerifestivaalien kaltaisia rapukausteja tapahdu, mutta ruotsalaisten esikuviensa mukaiset rapujuhlat ovat silti suosittuja.
Rapujuhla on merkillinen kalaasi muiden ruokailutapahtumien joukossa. Yleensä eläinten teurastaminen ruoaksi on etäännytetty itse syömistapahtumasta. Joulupöydän kinkku ei enää muistuta sikaa eikä sian kärsimyksentäyteistä elämää tehotarhassa. Rapuja sen sijaan heitetään pataan ja niiltä revitään irti raajoja elävältä, samaan aikaan kun koristeeksi hankitaan punaisia muovihummereita, rapuesiliinoja ja hassuja hummerihattuja. Koristeet ovat kirkuvan punaisia, toisin kuin elävät hummerit, jotka ovat väriltään mm. ruskeita, sinisiä, vihreitä ja purppuraisia. Todennäköisesti moni ei edes tunnistaisi rapua ravuksi, ellei se olisi samanvärinen kuin sauna-Timo tultuaan traagisesti keitetyksi elävältä löylyn MM-kisoissa.
Rapujen valmistusohjeet väittävät, että ravut kuolevat välittömästi kun ne heitetään kiehuvaan veteen. Tämä ei pidä paikkaansa. Elävältä keittyminen kestää hyvinkin toista minuuttia, minä aikana ravut rapistelevat hädissään ja pyrkivät pois padasta. Mikäli hummerit osaisivat huutaa, harva pitäisi valmistustapaa kovin sivistyneenä. Toisin kuin aikaisemmin on kuviteltu, nämä luonnossa yli 100-vuotiaaksi elävät äyriäiset tuntevat kipua.
Jotkut kuvittelevat voivansa helpottaa rapujen kärsimystä puukottamalla niitä päähän ennen keittämistä, mutta tämä ei kannata: äyriäisten hermosto on hajautettu, eikä isku päähän tapa tai halvaannuta eläintä. Rapujen kyvystä tuntea kipua on viime vuosina ilmestynyt useita tutkimuksia, mm. R. Elwood & M. Appell 2009 (jossa erakkoravuille annettiin sähköshokkeja). Hummeriasiassa sivistynein paikka lienee Reggio Emilia, jossa rapujen elävältä keittäminen on lailla kielletty sakon uhalla. Jos kuitenkin hummeria halajaa, pitäisi ehkä suosia Crusta-stunin kaltaista vekotinta, joka tainnuttaa ravut sähköllä ennen keittämistä.
Uskovaisten kannattaa myös muistaa, että rapujen syönti on Jumalalle iljetys.
Ole kiltti ravuille.
- March of the Lobsters (narrated by David Attenborough)
- Breeding lobsters at war (BBC Blue Planet)
- 140-year-old lobster to be released by New York restaurant
Kaiken lisäksi ravuissa on kovin vähän syötävää. Vaikkakin hyvää. Mutta olen samalla kannalla kuin sinä: jos on pakko tappaa, se on sitten tehtävä niin ettei omatunto ala soimata.
Minulla ei riittäisi kanttia repiä irti jalkoja elävältä ravulta. Tunsin kauheaa kuvotusta jo lapsena, kun koulussa pojat repivät jalkoja huvikseen irti lukeilta.
Samoin. Minua inhottaa jopa metsästys, mikäli se ei ole pakon sanelemaa ruoan hankintaa. Huvimetsästys, jota vielä kuvaillaan jännittäväksi ja seikkailuksi, on minusta vastenmielistä. Itse asiassa se on minusta vain sijaistoimintaa, kun oikeita ihmisiä ei päästä ampumaan.
Siskoni joutui kerran työnsä puolesta toimimaan jonkun Isonherran juhlallisuuksissa tarjoilijana; paikalla tarjoiltiin aterian ohella myös rapuja, jotka keitettiin elävältä. Sisareni tuijotteli hämmentyneenä rapisevaa lootaa, jossa kummastuneet otukset pyrkivät karkaamaan. Lopulta kuulemma, ennen kattilaan heittämistä, rapua piti rapsuttaa jostain tietystä kohdasta, ettei stressaisi (kuulemma liha muuten pahaa).
Tuli itku kun kuulin -ajatus siitä, että saa hellyyttä ennen kun kokee pari minuuttia paniikkia.
En syö rapuja. Katkiksia ainoastaan. Nekin paloina valmiiksi.