Oct 20 2010

Kuinka pyhiä kirjoituksia on tulkittava

Published by at 1:29 pm under Fiktio,Kirjat,Tolkien

Me tiedämme, että dúnedainin esi-isät asuivat saarimantereella jonka nimi oli Númenor, ja että tämä saari tuhoutui Toisen Ajan lopussa, koska Jumala (Eru) suuressa viisaudessaan päätti rankaista ihmisiä heidän hybriksensä tähden. Tiedämme myös, että heidän kuningassukunsa polveutui miehestä, jonka isä Eärendel Aamutähti otettiin kuolematonten joukkoon ja nostettiin taivaalle tähdeksi. Maailma oli alunperin litteä kuin pannukakku, kunnes Jumala taivutti sen palloksi ja kätki Kuolematonten Maat ihmisten silmiltä. Maailmaa valaisivat ennen kaksi jättimäistä puuta, ja Aurinko ja Kuu ovat näiden puiden hedelmät. Tiedämme tämän kaiken, koska J.R.R. Tolkienin Silmarillion kertoo niin.

Saman voi lukea mistä tahansa Tolkien-selitysteoksesta. Niistä jokainen unohtaa sen, että Tolkienin luoma maailma on monitasoisempi kuin päältä arvaisi. Avain Tolkienin legendariumin tulkitsemiseen on hänen viimeisimpiin kirjoituksiinsa lukeutuva Myths Transformed (julkaistu sarjassa Morgoth’s Ring, The History of Middle Earth X). Siinä hän pohti myyttien ja todellisuuden suhdetta ja tutki omia myyttejään sekä tekstikritiikin että luonnontieteiden näkökulmasta. Eräs tärkeimmistä lainauksista kuuluu seuraavasti:

“What we have in the Silmarillion etc. are traditions (especially personalized, and centered upon actors, such as Fëanor) handed on by Men in Númenor and later in Middle-earth (Arnor and Gondor); but already far back – from the first association of the Dúnedain and Elf-friends with the Eldar in Beleriand – blended and confused with their own mannish myths and cosmic ideas.”

Monet ovat valittaneet Christopher Tolkienin kokoaman Silmarillionin vaikeaselkoisuutta ja vanhatestamentillista kieltä. He eivät ole ymmärtäneet, että kyseessä ei ole niinkään Keski-maasta kertova kirja kuin legendan sisäinen legenda, dúnedainin Raamattu, joka muodostaa Sormusten Herran henkilöhahmojen maailmankatsomuksellisen perustan. Pitääkö sen esittämä kertomus paikkaansa, ei ole hahmojen kannalta mielekäs kysymys. He uskovat siihen, tai ainakin osaan siitä, samalla tavalla kuin kristityt uskovat pyhiin kirjoituksiin. Tämän ns. suuren tradition rinnalla kulkee tavallisten ihmisten ja hobittien pieni traditio,  kansanuskomukset ja tarinat, joiden välittäjänä on usein Tarun Sormusten Herrasta kansanmies, Sam Gamgi. Näihin kansantarinoihin kuuluvat mm. legenda jättiläiskilpikonna fastitocalonista, Éomerin kertomukset kansansa historiasta, myytit entvaimoista, surisarvista, naukuhuulista ja muista oudoista olennoista. Tolkien kokosi myöhemmin tätinsä pyynnöstä hobittien kansanperinettä runokokoelmaksi Adventures of Tom Bombadil.

Laadukkaat Tolkien-oppaat osaavat ottaa huomioon pienen tradition ja yleensä muistuttavat, ettei ole varmaa, onko esimerkiksi fastitocalon oikeasti olemassa, vai onko kyseessä hobittien iltasatu. Kansantarinathan eivät ole yksioikoisesti totta tai valetta: ne voivat perustua johonkin todelliseen ja koettuun, useat eri tarinat ja tapahtumat voivat sekaantua ja sotkeutua niissä keskenään, osa saattaa olla jopa täyttä totta, vaikka kukaan ei siihen uskoisikaan. Sen sijaan yksikään lukemani opas ei ole ymmärtänyt, että suureen traditioon pitäisi suhtautua aivan samalla tavalla. Tässä vaiheessa joku jo keskeyttää ja sanoo: “Entä Elrond ja Galadriel? He olivat Silmarillionin tapahtumien silminnäköijöitä – he voivat todistaa sen olevan totta.”  Mutta kumpikaan suurista haltiaruhtinaista ei varsinaisesti ota kantaa Keski-maan metafyysisiin ongelmiin.

Tolkien välttelee omnipotentin kertojanäänen käyttöä ja muistuttaa, että myös Taru Sormusten Herrasta perustuu Länsikairan Punaiseen Kirjaan, eli kertoo tarinan tietystä näkökulmasta, joka voi tai voi olla olematta totta. Tarun liitteissä ääneen pääsevät gondorilaiset, erityisesti kuninkaan kirjuri Findegil. Näiden sisäkkäisten ja keskenään ristiriitaisten, monisyisten kehyskertomusten ansiosta Tolkien eroaa edukseen kaikesta muusta spekulatiivisesta fiktiosta ja, rohkenenko sanoa, kaunokirjallisuudesta yleensä. Ja koska Tolkienin meille tarjoamat näkymät hänen legendariumiinsa ovat Tarua ja Hobittia lukuunottamatta kaikki käytännössä maailmansisäisiä tekstejä, niitä on mahdollista tarkastella kriittisesti eri perinteentutkimuksen metodeja käyttäen, kuin ne olisivat oikeita dokumentteja.

Kuten Tolkien edellä muistuttaa, Silmarillion ja muut hänen mytologiset kirjoituksensa ovat ihmisten traditiota, jo kauan sitten kanonisoitua dúnedainin kansanperinnettä, johon heidän uskontonsa ja maailmankatsomuksensa perustuu. Kuten oikeassa maailmassa, myös Keski-maassa näistä pyhistä kirjoituksista on olemassa useita apokryfisiä versioita. On olemassa Quenta Silmarillion, joka päättyy Mandosin toiseen ennustukseen ja viimeiseen tuomioon jota ei ole painettu Christopherin Silmarillioniin; on olemassa kolme erillistä versiota Númenorin tuhosta, joista kaksi vahvistaa maailman olleen aina pyöreä. Drowning of Anadûnê on númenorin perillisten itsensä näkökulmasta kirjoitettu myytti, sellaisena kuin se olisi voinut säilyä esimerkiksi Umbarissa (sen kaikki nimet on kirjoitettu adûnaiciksi).

Tolkienin maailmansisäinen kirjallisuuden tutkiminen muistuttaa varhaiskeskiajan kirjallisuuden tutkimista. Lähteitä on vähän, ja nekin jotka ovat käsillä, ovat vaurioituneet, muuttuneet tai attribuoitu väärin. Akallabêth on perinteisesti attribuoitu Elendil Vorondon kirjoittamaksi Toisen Ajan lopussa, mutta se on mahdotonta, sillä fiktiivinen kirjoittaja on selkeästi käyttänyt lähteenään Fall of Númenoria ja Drowning of Anadûnêa, jotka edustavat Kolmannen Ajan folklorea. Ñoldorin tietäjän Pengoloðin tekemäksi väitetään useita teoksia, joista ainakin osan Tolkien on epäillyt olevan myöhempien aikojen ihmisten lyhennelmiä tai suorastaan sepitelmiä, kuten Laws and Customs among the Eldar, joka on mahdollisesti myöhempien aikojen gondorilaisen kynäilijän kirjoittama poliittinen pamfletti.

wordpress plugins and themes automotive,business,crime,health,life,politics,science,technology,travel

2 responses so far

2 kommenttia to “Kuinka pyhiä kirjoituksia on tulkittava”

  1. Juhoon 24 Aug 2011 at 9:28 am

    Tämä on hieno raapaisu!

  2. Valistunut arvailijaon 19 Dec 2012 at 11:38 pm

    Hyvä teksti. Olenkin joskus pienessä mielessäni pohtinut, että Galadriel oli vielä mahtavampi matami kuin hobitit ehkä ymmärsivätkään – jos Christopherin Silmarillionia tulkitsee kirjaimellisesti, voisi olettaa Galadrielin tavanneen Valinorissa esimerkiksi Auringon (Arion, joka tosin ei tainnut kuljettaa aurinkoa vielä noldorin lähtiessä) ja Kuun (Tilion), puhumattakaan tietysti henkilökohtaisesta tuttavuudesta jumalien kanssa. Mikäli Christopher Tolkienin Silmarillionin kosmologiaa ei ole tarkoitus tulkita kirjaimellisesti, on kiintoisaa (vaikka kenties hyödytöntä) pohtia, millaista valarin ja haltioiden kanssakäyminen tosiasiassa Amanissa oli – saattoiko kuka vain Siunatussa valtakunnassa esimerkiksi poiketa Taniquetilille vaihtamaan kuulumiset Manwën kanssa?:-)

Comments RSS

Leave a Reply