Luin pitkästä aikaa kaikki Hergén Tintti-albumit aikajärjestyksessä, mikä oli nautinnollista, sillä ne vain paranevat loppua kohti. Toiseksi viimeisellä ja mielestäni myös toiseksi parhaalla albumilla Lento 714 Sydneyyn on ollut minuun lapsesta saakka erityinen vaikutus. Sen fantastinen realismi, ahdistava tunnelma ja salaperäinen loppu eivät ole lakanneet kutkuttamasta mielikuvitustani.
Lento 714 on Tintti-albumeista todenmukaisimpia, mutta päättyy selittämättömään UFO-kokemukseen. Tämä on mennyt vastakarvaan monille lukijoille, mutta itse pidän kovasti dissonanssista, jonka Hergé luo törmäyttämällä Kemajoranin lentoaseman ja lentokonekaappauksen banaalin realismin yllättäen paranormaaliin – ja sieltä takaisin banaaliin, kiitos Séraphin Lampionin, joka lopussa kommentoi televisiosta kuulemiaan tapahtumia omaan juurevaan tyyliinsä.
Kirjoittiko Hergé itsensä nurkkaan, kun lentokonekaappaus oli niin hyvin suunniteltu, ettei siitä voinut pelastua enää kuin kirjaimellisella deux ex machinalla? Toisaalta Hergéä oli koko hänen elämänsä ajan kiehtonut esoteria ja paranormaalit ilmiöt. Tintti oli jo aiemmin tavannut jetin ja levitoivia munkkeja Tiibetissä, todistanut mustaa magiaa Auringon temppelissä, nähnyt selvännäkijöitä ja joutunut fakiirin hypnotisoimaksi. Eikä Lento 714:n UFO ole loppujen lopuksi sen oudompi juonenkäänne kuin Salaperäisen tähden fantastiset tapahtumat.
Myöhemmissä tarinoissaan Hergé käytti aina hyväkseen runsasta lähdeaineistoa. Tuhatkaunon tapauksessa innoituksena oli Leslie E. Simonin vuodelta 1947 peräisin ollut teos German research in World War II. Kirja, johon viitataan myös tarinassa itsessään, käsitteli saksalaisten ihmeaseita, kuten Schallkanone (parabolisten peilien avulla ääniaaltoja keskittänyt laite) ja Rheotron (yritys tuhota lentokoneita röntgensäteiden avulla). Länsi- ja itäblokkien tiedemiehet kilpailivat sodanjälkeiset vuodet jatkokehittäessään saksalaisten keksimiä raketteja, ohjuksia ja suihkumoottoreita, mutta myös esoteerisempi tutkimus kiinnosti molempia osapuolia. Professori Tuhatkaunon kaappaus sosialistiseen Borduriaan on nähtävä tätä taustaa vasten.
Saksalaisten väitettiin kehittäneen vieläkin mielikuvituksellisempia laitteita, kuten antigravitaation voimalla liikkuvia lentäviä lautasia. Nämä natsi-UFO:t ovat nykyään osa internetin populaarikulttuuria, mutta 60-luvulla ne olivat vain pienen salaliittoteorioihin vihkiytyneen piirin harrastus. Kaikki lähti liikkeelle Jacques Bergierin ja Louis Pauwelsin vuonna 1960 ilmestyneestä kirjasta Le Matin des Magiciens (taikureiden huomen), josta myös fantastinen realismi sai tyylisuuntana alkunsa. Pauwels ja Bergier kirjoittivat Euroopan historian uusiksi salaseurojen, alkemistien ja okkultistien kamppailuareenana ja käsittelivät ensimmäisten joukossa natsien salatieteellisiä suuntauksia.
Hergé luki Le Matin des Magiciensin todennäköisesti pian sen ilmestymisen jälkeen. Siitä tuli ranskankielisen nuorison keskuudessa välittömästi kulttiklassikko. Kirjan suosion siivittämänä Bergier jatkoi fantastisen realismin parissa vuonna 1961 perustamassaan Planète-lehdessä, joka käsitteli tieteisfiktiota, futurologiaa ja fantasiaa: H. P. Lovecraftia, Jorge Luis Borgesia, Isaac Asimovia ja Arthur C. Clarkea. Tuon ajan henki on ehkä parhaiten vangittu Umberto Econ romaaniin Foucaultin heiluri, jossa myös Le Matin des Magiciensilla on keskeinen asema.
Le Matin des Magiciensissa kehiteltiin ensimmäistä kertaa ajatusta muinaisista astronauteista, vieraiden avaruusolentojen vierailuista maapallolla sen historian aikana. Kansanperinteen ja uskonnollisten tekstien taltioimat maininnat ”taivaallisista vaunuista” ja ”tulipalloista”, polynesialaiset kivijumalat jotka muistuttavat avaruuspukuisia olentoja, maya-intiaanien lentävät jumalat – kaikki tulkittiin radikaalisti tukemaan ajatusta, että avaruuden olennot ovat vierailleet maapallolla tuhansien vuosien ajan.
Sveitsiläinen kirjailija ja ammattihuijari Erich von Däniken esitti Bergierin ajatukset omanaan menestysteoksessaan Erinnerungen an die Zukunft (suomennettu nimellä Vieraita avaruudesta), joka ilmestyi samaan aikaan Hergén Lento 714:n kanssa vuonna 1968. Mielenkiintoisena sivupolkuna Dänikenin kustantaja ja osittainen haamukirjoittaja Wilhelm ”Utz” Utermann oli sodan aikana natsien pää-äänenkannattajan Völkischer Beobachterin toimittaja ja menestyskirjailija, jonka Hitler-Jugendille tarkoitettuja nuortenkertomuksia painettiin miljoonia kappaleita.
Hergé oli siis todellakin ajan hermolla luonnostellessaan Lento 714:n. Teos sai kimmokkeensa Hergén halusta palata seikkailuun isolla s-kirjaimella, mutta samaan aikaan hän tahtoi dekonstruoida koko lajityypin. Sankarit eivät ole enää kaikkitietäviä ja voittamattomia. Myös roistot on riisuttu kokonaan paljaaksi mystiikan verhosta. Kyvykkyydestään huolimatta arkkikonna Rastapopoulos paljastuu lähinnä säälittäväksi lurjukseksi, suorastaan groteskiksi hahmoksi. Hergé selitti ystävälleen Numa Sadoulille halunneensa demystifioida seikkailun: ”Halusin ottaa mukaan pahoja tyyppejä, jotka eivät ole niin pahoja kuin miltä näyttävät, ja hyviä, jotka eivät ole ihan niin hyviä…. Tässä tarinassa on loppujen lopuksi aika tavalla vilunkia ja petoksia: Carreidasin petkutus laivastopelissä, hienostuneen Spaldingin käytöksen epäaitous jne.”
Tarina rakentuu kolmesta toisiinsa limittyvästä elementistä. Ensimmäinen on lentokenttä: Hergé kertoi Numa Sadoulille, että hän oli pyöritellyt päässään ajatusta tarinasta, joka sijoittuisi alusta loppuun asti lentoasemalle. ”Lentoasema on rikas inhimillisten mahdollisuuksien keskittymä. Se on piste, jossa eri kansallisuudet lähentyvät toisiaan. Siellä on koko maailma pienoiskoossa! Siellä voi tapahtua aivan mitä hyvänsä, tragedioita, hullutuksia, eksotiikkaa, seikkailua…” Lento 714:n yhdeksän ensimmäistä sivua sijoittuvat Kemajoranin lentokentälle, ja tämä tapaamisista, komediasta ja juonittelusta koostuva jakso on yksi Hergén mestarillisimpia.
Toinen elementti on lentokone: kaappauksen uhriksi joutuva Carreidas 160, omalaatuisen miljardöörin Lazlo Carreidasin yksityinen yliääni-liikelentokone on kuvattu sellaisella tarkkuudella, että sitä voi pitää yhtenä tarinan hahmona. Lentokoneet ovat aina olleet tärkeässä asemassa Tintti-sarjakuvissa, onhan lehtimies itsekin ilmailuharrastaja. Carreidas 160:n suunnittelusta ja piirtämisestä vastasi ilmailuasiantuntija Roger Leloup, joka oli aiemmin sekä suunnitellut Tintin kuuraketin että piirtänyt kaikki lentokoneet albumeihin Seikkailu Punaisella merellä (1958) ja uusintaversioon Mustan saaren salaisuudesta (1966).
Kolmas, yliluonnollinen elementti on Bergierin Le Matin des Magiciensissa esitetty ajatus muinaisista astronauteista. Hergén toinen lähde oli Robert Charroux’n 60-luvulla kirjoittamat teokset, joissa etsittiin uskonnollisista teksteistä viittauksia ”lentäviin vaunuihin” ja ”siivekkäisiin kiekkoihin”. Charroux käsitteli kirjoissaan kysymystä, miten primitiivinen ihminen on kuvannut maan ulkopuolisia astronautteja. Eräänä esimerkkinä hänellä oli Meksikosta löytynyt, lähes 20 tonnia painava kivipää, joka oli peräisin mayakulttuuria vanhemmalta ajalta. Charroux’n mukaan omituisella kypärällä varustettu pää esitti maan ulkopuolista astronauttia, jota olisi palvottu jumalana.
Se oli Hergéstä kiehtovaa, joten hän laati samanlaisen ison, kypärällä varustetun kivipään indonesialaiseen temppeliin, josta käynnistyy Lento 714:n viimeinen, paranormaali osuus. Pahaenteinen, ahdistava tunnelma välittyy tästä jaksosta kenties vieläkin voimakkaammin kuin Seitsemästä kristallipallosta ja Auringon temppelistä, joissa Hergé kokeili samanlaista tematiikkaa. Kunnianosoituksena Le Matin des Magiciensille Hergé teki Jacques Bergieristä oman hahmonsa sarjakuvan viimeiseen osioon: hän esiintyy nimellä Mik Esdanitov, ”Komeetta”-lehden toimittajana. Esdanitov on laitettu puhumaan vahvalla venäläisellä aksentilla, sillä Jacques Bergier oli oikeasti Odessassa syntynyt venäjänjuutalainen Jakov Mihailovitš Berger.
Lento 714:n todenmukaisuus perustuu huolelliseen tutkimustyöhön, jota sekä Hergé että taustoista vastuussa ollut Bob de Moor tekivät. Hergéllä oli laaja aineisto kuvamateriaalia polynesialaisten vaatetyyleistä ja tiki-jumalista, Borneon eläimistä ja kasvillisuudesta, moderneista pelastuslautoista – ja jopa UFOista. Realismia lisää se, että kuvitteellisen Syldavian tai San Theodorosin sijaan tarina sijoittuu todelliseen Indonesiaan. Tarinassa on niin paljon yksityiskohtia, että aloin pohtimaan, kuinka tarkkaan koko lentomatka olisi mahdollista ajoittaa ja paikantaa.
Tarinan alussa kansainväliseen avaruuskongressiin kutsutut tutkimusmatkailijat Tintti, Haddock ja professori Tuhatkauno ovat australialaisen Qantasin lennolla 714 Lontoosta Sydneyyn, kun heidän Boeing 707 –koneensa tekee välilaskun Jakartaan Kemajoranin lentokentälle. Vuonna 1959 käyttöön otettu Boeing 707 oli vielä vuonna 1968 aikansa kehittynein matkustajalentokone – ensimmäinen Boeing 747 valmistui vasta samana syksynä. Qantas kutsui Lontoo–Sydney –reittiään Kengurureitiksi, sillä matka vaati useita ”hyppyjä” eli välilaskuja. Boeing 707:n ensimmäiskantama täydellä kuormalla oli noin 6 900 kilometriä.
Sivuvakaimesta voi päätellä, mistä täsmällisestä lentokoneesta oli kyse. V-Jet oli Qantasin tavaramerkki ohivirtausmoottoreilla varustetulle Boeing 707-138B:lle. Koneen väritys vastaa Qantasin viimeisintä ohjeistusta, joka on hyväksytty 12.10.1964. Netistä löytyy vielä Qantasin vanhat aikataulut, josta pystyy tarkastamaan täsmällisen lennon, jolle Tintti ystävineen osallistui. Kävi ilmi, että kaikista V-Jetillä operoineista vuoroista vain yksi tekee välilaskun Jakartassa: keskiviikkoisin kello 16.30 Lontoosta lähtenyt vuoro, jonka välilaskupaikoiksi on merkitty Rooma, Ateena, Teheran, Bangkok, Singapore ja Džakarta (tuolloisen kirjoitusasun mukaan). Tiedämme siis varmasti, että Tintti saapui Jakartaan jonain torstaina kello 19.55 vuonna 1968 – vuodenaikaa on harmi kyllä mahdotonta päätellä.
Jakartassa Tintti ja Haddock törmäävät tuttuun eestiläiseen lentokapteeniin Pjotr Pahkiin, josta on tullut sveitsiläisen miljardöörin Laszlo Carreidasin yksityiskonelentäjä. Carreidas, ”mies-joka-ei-koskaan-naura”, on matkalla samaan kongressiin ja kutsuu – tai pikemminkin vaatii – Tintin ystävineen taittamaan lopun matkaa hänen yksityiskoneellaan. Omalaatuinen ja äksy lentokonetehtailija Carreidas on yksi albumin kiehtovimpia hahmoja. Hänen esikuvanaan on ollut ranskalainen Marcel Dassault (1892–1986), jonka pukeutumistyyli oli samalla tavalla jämähtänyt 30-luvulle. Carreidas on homssuinen ja äärimmäisen pihi; hän on myös sairaalloisen kiintynyt ennen sotia valmistettuun Brosse and Clackwell –hattuunsa. Carreidasista paljastuu tarinan aikana kaikenlaisia kiehtovia yksityiskohtia: Hän on syntynyt vuonna 1899 ja oli jo lapsena moraaliton ja häikäilemätön. Hänen äidinpuoleinen isoisänsä oli armenialainen sokerileipuri Erzurumista (nyk. Turkissa), mutta Carreidasin etunimi viittaa unkarilaiseen syntyperään. Sukunimi on Hergélle tyypillinen sanaleikki: carré d’as tarkoittaa ”neljä ässää”, ja mitäpä löytyykään Carreidas-yhtiöiden logosta?
Carreidasilla on väärällä nimellä salainen tili sveitsiläisessä pankissa, jonne on talletettu yli kaksi miljoonaa dollaria käteistä. Kyseessä on suunnaton summa, sillä nykyrahaksi muutettuna se vastaa noin 18 miljoonaa euroa. Näiden rahojen saamiseksi Rastapopoulosin johtama joukko rikollisia, joihin kuuluu Carreidasin brittiläinen miespalvelija Spalding, radisti Hans Böhm ja lentäjä Paolo Colombani, on päättänyt kaapata koneen Sumbawan yläpuolella. Carreidas 160 Golf Tango Fox –lennon täsmällinen reitti on mahdollista rekonstruoida annettujen ilmoitusten perusteella.
Sivulla 12 kapteeni Pahk ilmoittaa koneen ylittävän parhaillaan Mataramin radiomajakkaa Lombokin saarella, suunta kohti Sumbawaa, Floresia ja Timoria. Siellä koneen on tarkoitus siirtyä Makassarin lennonjohdolta Darwinin lennonjohdon alaisuuteen. Kaapparit lähettävät viimeisen sijainti-ilmoituksensa sivulla 14: kone on Sumbawan yläpuolella. Sen jälkeen he laskeutuvat pilvien alapuolelle välttääkseen tutkat ja muuttavat kurssin kohti Bandanmerta ja asumatonta Pulau-Pulau Bomban saarta.
Pulau-Pulau Bomba on itsessään mielikuvituksen tulosta, mutta tiedämme siitä seuraavat asiat:
- Se on Pienillä Sundasaarilla sijaitseva vulkaaninen saari
- Se oli toisessa maailmansodassa japanilaisten hallussa
- Se sijaitsee yli 200 meripeninkulman (370 km) päässä suunnitellulta lentoreitiltä.
Japani valloitti Bandanmeren saaret joulukuun 1941 ja huhtikuun 1942 välillä. Japanilaisten eteläisin valloitus oli Pulau Babar, noin sata kilometriä etelään Pulau-Pulau Bomban oletetusta sijainnista. Sodasta näkyy saarella useita jälkiä sen japanilaisen bunkkerin lisäksi, jonne Carreidas ja muut panttivangit laitetaan säilöön. Sivulla 16 koneen laskeutuessa näkyy rantavedessä maihinnousualuksen ja jonkun pienemmän veneen hylyt. Sivulla 17 on näkyvissä maihinnousuveneen hylkyjä sekä lentokoneen propelli. Sivulla 42 näkyy rannalla vielä yksi, ilmatorjuntatykillä varustetun maihinnousuveneen hylky. Hylyt erottuvat kuvista juuri ja juuri, mikä kertoo Bob de Moorin ilmiömäisestä yksityiskohtien tajusta.
Rikollisten apuna on joukko paikallisia sissejä, jotka Rastapopoulos on huijannut mukaan väittämällä, että he ovat auttamassa heitä taistelussa maansa itsenäisyyden puolesta. Mutta keitä nuo sissit ovat? Hergé oli tässäkin ajan hermolla: Etelä-Molukkien tasavalta oli Indonesiaan kuuluneiden Molukkien saariryhmän eteläisillä vesillä toiminut separatistinen hallitus ja tunnustamaton valtio, joka vaati saarille itsenäisyyttä. Suurin osa saarten asukkaista oli kristittyjä, jotka eivät halunneet kuulua islamilaiseen Indonesiaan. Vaikka separatistien johtaja Chris Soumokil oli teloitettu jo vuonna 1966, jotkut sissit jatkoivat yhä vastarintaa pienillä saarilla.
Yksi pieni virhe on tarinaan kuitenkin lipsahtanut: Sivulla 59 uutislähetys mainitsee Pulau-Pulau Bomban sijaitsevan Celebesinmerellä, mutta Pienet Sundasaaret ovat oikeasti Bandanmerellä. On toki mahdollista, että Hergé on vain käyttänyt huonoa karttaa.
