Star Trek: Uusi sukupolvi -tieteissarjassa oli aikoinaan jakso nimeltä Darmok (30.1.1991). Siinä kapteeni Jean-Luc Picard kohtaa El-Adrelin tähtijärjestelmässä muukalaislajin, jonka kanssa kommunikointi on mahdotonta. Star Trekin maailmassa on universaali konekääntäjä, joka kykenee kääntämään minkä tahansa tuntemattomankin kielen englanniksi, mutta El-Adrelin muukalaisten kieli perustuu puhtaasti allegoriaan ja alluusioihin.
“Temba, her arms wide” tai “Darmok and Jalad at Tanagra” eivät sano Picardille mitään, vaikka el-adrelilaiset yrittävät parhaansa tullakseen ymmärretyksi. Lopulta Picard oivaltaa kielen rakenteen: traaginen rakkaus olisi samalla logiikalla “Romeo ja Julia parvekkeella”. Voidakseen ymmärtää el-adrelilaisten kieltä pitäisi tuntea koko el-adrelilainen kulttuuri ja myytos läpikotaisin.
Ihmisten välinen kommunikaatio millään syvällisemmällä tasolla kuin “ojenna minulle jakoavain” on itse asiassa aivan sama juttu. Oli aika, jolloin jokaisen koulutetun länsimaisen ihmisen oletettiin tuntevan niin Gulliverin retket ja Kolmet muskettisoturit kuin kreikkalaiset jumaltarut ja Raamatun sananlaskutkin, historian käännekohtia unohtamatta (“Chamberlain Münchenissä” tai “Cortez Meksikossa”). Näin ei enää ole, mutta se ei välttämättä tarkoita että eläisimme sivistymättömän tapainturmeluksen aikaa. Referenssit ovat vain muuttuneet.
Janne Saarikivi mainitsi kirjassaan Suomen kieli ja mieli anekdootin inkerinsuomalaisesta, joka osasi kyllä suomea teoreettisessa mielessä, mutta häneltä puuttuivat kaikki 70- ja 80-luvun kulttuuriset referenssit: K-kaupan Väiski, Raivola-rysäpöksyt, Uuno Turhapuro olivat hänelle yhtä vieraita viittauksia kuin Darmok ja Jalad Tanagrassa. Itse olen lapsena oppinut myös aiemman sukupolven kulttuurisen koodiston, johon kuului erottamattomasti pakinoitsija Olli ja Mustapartaisen miehen seikkailut.
2000-luvun ihminen ei ehkä tunnista enempää Korkeaa veisua kuin yhtenäis-Suomen sketsiohjelmiakaan, mutta sen sijaan yhteisen kulttuurisen viitekehyksen muodostaa populaarikulttuuri: Marvel-sankarit, Tähtien sodat ja kuvalautojen meemit. Näidenkin avaaminen deskriptiivisesti vieraan sivilisaation edustajalle olisi vähintäänkin haastavaa. Sukupolvien painuessa unholaan katoaa paljon sellaista, joka elää lähinnä elävässä muistissa, ja joka ei ole tavoitettavissa enää jälkikäteen. Tämä on hyvä muistaa lukiessa historiallisia tekstejä, kuten vaikkapa muinaissumerilaista epiikkaa tai roomalaisia runoja, jotka ovat täynnä alluusioita ja allegorioita – osa tunnettuja, mutta osa varmastikin sellaisia, että ne ovat merkinneet jotain vain oman aikansa edustajille.
