Vantaan sanomissa julkaistiin vuoden 2023 viimeisinä päivinä arkeologi Andreas Koiviston kirjoitus Vantaan kaupunginmuseon näyttelystä Ikikallion tarinoita – Mammuteista meidän aikaamme, joka perustuu Koiviston kirjoittamaan ja Tom Björklundin kuvittamaan samannimiseen lasten tietokirjaan. Muinais-DNA:ta tutkimalla on selvitetty, että Euroopan varhaisten metsästäjä-keräilijöiden iho ja hiukset olivat vielä mesoliittisena aikana nykyistä tummemmat. Kirjoitus herätti paljon väittelyä. Joitakin ihmisiä väitteet “muinaisten suomalaisten” tummasta ihosta tuntuivat suorastaan loukanneen. Myöskään henkilöönmeneviltä solvauksilta ei vältytty.
En ole aiemmin puuttunut tähän ihonvärikeskusteluun, koska se on melkoinen matopurkki. Väitöskirjatutkija Liisa Kunnas kirjoitti tänään hyvän artikkelin näyttelyn herättämästä palautteesta. Olennaista on tämä:
Kukaan ei ole väittänyt, että 9500 vuoden takaiset nykyisen Vantaan alueen asukkaat olisivat olleet tummaihoisia afrikkalaisia. He olivat silloisia pohjoiseurooppalaisia, joiden väritys oli tummempi kuin mitä nykyään koemme tyypilliseksi pohjoiseurooppalaiseksi.
Silti pelkkä vihjaus ihonväristä aiheuttaa välittömän assosiaation nykyisiin etnisiin ryhmiin, joka sitten vaihtoehtoisesti raivostuttaa tai ilahduttaa ihmisiä. Koivisto itsekin kirjoituksessaan veti hieman epäviisaasti yhtäläisyysmerkit 9 500 vuotta sitten eläneiden ihmisten ja nykypäivän vantaalaisten välille.
Etnonationalismi ja rotuihin liittyvä pseudotiede eivät enää rajoitu pelkästään “valkoisuuden” puolustajiin, vaan myös mustapesu on voimistuva ilmiö.
Oma erikoisalani (joskaan ei ammattini) on klassillinen arkeologia, ja olen törmännyt ilmiöön toistuvasti, kun puhutaan antiikin Välimeren sivilisaatioiden etnisyyksistä. Joillakin on hirveä tarve todistaa, että antiikin roomalaisten keisareiden joukossa oli “mustia” (jolla tässä tarkoitetaan Saharan eteläpuolisen Afrikan asukkaita), kun taas toiset loukkaantuvat suuresti jos Rooma esitetään minään muuna kuin “valkoisena”. Tosiasiassa “valkoisuuden” ja “värillisyyden” kategorioita ei ollut olemassa antiikin aikana eikä niillä ollut samanlaisia merkityssisältöjä kuin tänä päivänä. Ihonväriin liitetyt konnotaatiot olivat toisenlaisia: se viesti yleisesti henkilön sukupuolta.
Yleinen tapa oli kuvata miehet tummina (ulkoilmassa päivettyneinä) ja naiset hyvin vaaleina (auringolta suojattuina). Tiedämme varsin hyvin DNA:n perusteella, että Välimeren alueen asukkaat olivat tuohon aikaan kaikki enemmän tai vähemmän samaa populaatiota – muumioiden perusteella jopa muinaiset egyptiläiset olivat sukua Lähi-idän ja Anatolian väestöille. Barbaariset “toiset” taas tulivat sieltä vaaleasta pohjolasta.
Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa nousee “Black History Monthin” aikaan toistuvasti esiin ilmeisen perusteettomia ja fabrikoituja väitteitä erilaisten historiallisten henkilöiden etnisyydestä (Kleopatra, Septimius Severus, Beethoven, Charlotte von Mecklenburg-Strelitz). Ymmärrän psykologisesti mistä tämä tarve kumpuaa, mutta se on silti historian vääristelyä identiteettipoliittisista syistä.
Yksi perusongelma on siinä, että meillä ei ole yleisesti hyväksyttyjä ja eksakteja merkityksiä tietyille sanoille. Kun antiikin lähde sanoo henkilöllä olleen vaaleat hiukset, se tuo italialaiselle ja suomalaiselle mieleen aivan erilaisen hiustenvärin. Tai jos sanotaan jonkun ihonvärin olleen “tumman”, tämä herättää kuulijasta riippuen hyvin erilaisia mielleyhtymiä: esimerkiksi romanit ovat hipiältään suomalaista selvästi tummempia, mutta eivät samalla tavalla kuin vaikka punjabilaiset tai kenialaiset. Sitten tältä pohjalta esitetään oletuksia etnisestä taustasta.
Läntisillä metsästäjä-keräilijöillä on DNA:n perusteella päätelty olleen tumma iho, mutta kuinka tumma? Cheddarin miehen kanssa työskennellyt Susan Walsh sanoi, ettemme voi varmasti tietää heidän ihonväriään; paleogenetiikan professori Johannes Krausen mukaan pigmentti on voinut olla mitä hyvänsä keskiafrikkalaisen ja lähi-itäläisen väliltä. Isossa-Britanniassa keskustelu Cheddarin miehen ympärillä on ollut yhtä polarisoitunutta kuin tämä tummista muinaisvantaalaisista käyty: Ihmiset eivät vaan voi olla yhdistämättä ihonväriä ja etnistä alkuperää toisiinsa.
Muinaiset tummaihoiset metsästäjä-keräilijät olivat eurooppalaisia, eivät afrikkalaisia. Ja siltikin arvovaltainen BBC tuotti populaarin “Been Here From the Start” -videon, jossa kerrotaan modernien afrikkalaisten olleen täällä koko ajan. Tämä on toki vain yksi esimerkki. Mediassa harjoitettu mustapesu on herättänyt kiivasta vastustusta, ja näen sen olevan myös osasyy siihen, miksi paleoliittisten metsästäjä-keräilijöiden ihonväristä on vaikea keskustella enää neutraalisti.
Väännetään siis vielä kerran rautalangasta:
- Muinaisten eurooppalaisten metsästäjä-keräilijöiden tumma ihonväri on biologinen tosiasia.
- Sillä ei ole mitään tekemistä nykyisten etnisyyksien kanssa.
Lisää suomalaisten geeneistä: https://sites.utu.fi/paleogenetics/en/1892/
Olen ollut aika harmissani sen johdosta, että sanaa ”tummaihoinen” on alettu suomen kielessä käyttää poliittisesti korrektina kiertoilmauksena ”mustaihoiselle”. (Sitäkin aikanaan käytettiin suuresti pohtimatta, kuuluivatko esimerkiksi Australian alkuasukkaat tai Intian eteläosan väestö nimityksen alle; harva oikeasti perehtyi niihin ihmisrotujaotteluihin, joita vielä ainakin 1980-luvulla Suomen kouluissa opetettiin todellisina joskin vähämerkityksisinä.) 1990-luvulla oma kielitajuni sanoi yksiselitteisesti, että ”tummaihoinen” merkitsi ”omassa asiayhteydessään suhteellisen tummaihoista” ihmistä, esimerkiksi päivettynyttä eteläitalialaista vaaleampien eurooppalaisten joukossa taikka sinertävänmustaa keskiafrikkalaista iholtaan lähinnä suklaanruskeitten länsiafrikkalaisten joukossa. Juuri näin käytettiin myös englannin sanaa ”dark-skinned”, esimerkiksi De La Soulin rap-albumilla ”De La Soul Is Dead” erottamaan iholtaan paljon tummempaa Posdnuosia tovereistaan Trugoysta ja Masestä.
Olen pitkään itsekseni ihmetellyt, missä maassa tämä nykyinen ”tummaihoisuuden” käsite on luotu. Ainakin se vaikuttaa paljon yleisemmältä suomen- ja ruotsinkielisissä (”mörkhyad”) teksteissä kuin amerikanenglannissa, missä niin sanotun mustan rodun edustajia on poliittisen korrektiuden valtakaudella yleensä kutsuttu afrikkalaisiksi tai – mustiksi (”black is beautiful”).
Mitä tulee tumma- tai jopa mustaihoisiin muinaiseurooppalaisiin, muistan nähneeni heistä rekonstruktion, jossa iho oli todella tumma mutta silmät kirkkaan siniset. Se jos mikä herätti toiseuden kokemuksen, vastaavaa kun ei nykymaailmassa käytännöllisesti katsoen missään näe.
Henkilökohtainen kokemukseni on, että useimmat Saharan eteläpuolisen Afrikan kansat eroavat ylempänä mainitsemistani hyvin tummaihoisista eteläintialaisista jokseenkin yhtä paljon kuin eurooppalaisista. Ihonväri on minulle vain yksi tuntomerkki muitten joukossa – varsin hyvin erottuva mutta muuten perin yhdentekevä varsinkin sellaisiin seikkoihin kuin kulttuuriperintöön ja äidinkieleen verrattuna. Tätä taustaa vasten en totisesti näe paljoakaan yhteistä – näin asiaan syvällisemmin perehtymättä – muinaisten tummaihoisten ja sinisilmäisten eurooppalaisten ja nykyisten mustan afrikan asukkaitten välillä.
Tietysti tässä herää ilmeisiä kysymyksiä niin sanottujen ihmisrotujen kehittymisestä. JOS muinaiset eurooppalaiset olivat huomattavasti esimerkiksi nykyisiä arabeja tummaihoisempia, on jännittävä ajatus, että sinisilmäisyyteen johtavat mutaatiot olisivat tapahtuneet ja yleistyneet paljon aikaisemmin kuin valkoihoisuuteen (vaaleanpunaihoisuuteen) johtaneet. Lieneehän runsas tumma pigmentti kuitenkin ihmiskunnan alkuperäinen perusominaisuus, koska tietääkseni alkukotimme on Afrikassa. Minkälaiset perintötekijöitten ja populaatioitten muutokset olisivat johtaneet ”musta iho, siniset silmät” ‑Euroopasta ”valkoinen iho, ruskeat tai joissakin tapauksissa siniset silmät” ‑Eurooppaan? Huomattakoon vielä sekin, että niin sanottu keltainen rotu, yhtä lailla afrikkalaisista esi-isistä polveutuva kuin valkoinenkin, on yleensä ruskeasilmäistä ja iholtaan vähäpigmenttistä.
Yleisesti ottaen jokainen ihmisen perinnöllisyyden tutkimukseen liittyvä uusi tulos, joka perustuu nykyajan DNA-analyysimenetelmiin ja sisältää jotakin yllättävää, esitetään mullistavana, mikä tuppaa herättämään suurta kuhinaa. Itse tykönäni tuumailen silloin: ”Samaan tapaan uskottiin 1800-luvun loppupuolella ja pitkälle 1900-luvulle asti minun alani, historiallis-vertailevan kielitieteen, muutamassa hetkessä paljastavan ihmiskansoille totuuden koko niitten kadotetusta menneisyydestä.”
Tosiasiassa esimerkiksi erilaiset kielitieteelliset alkukotiteoriat toistuvasti törmäsivät muinaistieteen eli arkeologian tuloksiin, jotka näyttivät olevat niitten kanssa ristiriidassa. Muitakin menetelmiä kuten siitepölyanalyysiä käytettiin innokkaasti vertailevan kielentutkimuksen tukena, mutta yleensä se herätti enemmän uusia kysymyksiä kuin antoi varmoja vastauksia.
Mitään en enempää toivoisi (paitsi ehkä sotien loppumista) kuin sitä, että nykyiset tiedotusvälineemme ja oppilaitoksemme antaisivat enemmän tilaa kiihkottomille, kärsivällisille ja äärimmäisyyksiä vältteleville kannanotoille: muun muassa sen tunnustamiselle, että helppoja ratkaisuja esihistorian kysymyksiin ei ole eikä niitten varassa siis juuri kannata ratkoa tämän hetken yhteiskunnallis-poliittisia erimielisyyksiä.
Esihistorian tutkiminen on kaikesta huolimatta loputtoman kiehtovaa, ja soisin tuloksia käytettävän paljonkin erilaisiin rakentaviin hankkeisiin kuten Tolkien-henkisen mutta omaa aikaamme heijastelevan fantasiakirjallisuuden luomiseen tai vaikkapa yritystoimintaan Kalevala-korujen hengessä.
Sananjalka
(ei pidä sekoittaa samannimiseen aikakauslehteen)