Viime päivien geopoliittinen myrsky on antanut paljon ajateltavaa. Donald J. Trumpin uusimmat ja kenties tähän asti sekopäisimmät lausunnot, joissa hän toisteli Venäjän levittämiä valheita, on ollut kova isku niille eurooppalaisille konservatiiveille jotka halusivat antaa hänelle mahdollisuuden. Trumpin vannoutuneille vastustajille hänen toimintansa näyttää vahvistavan kaikki aiemmat pelot Trumpista Venäjän käsikassarana, joka panee toimeen kauan sitten ennalta laadittua suunnitelmaa. Joka tapauksessa Euroopan transatlanttiset suhteet ovat nyt palasina kuin Lilleri Lalleri eikä niitä enää kasaan saa, vaikka Yhdysvaltain hallinto tekisikin lisää arvaamattomia äkkikäänteitä.
Historiatieteissä kehityskaaria on tapana hahmottaa sekä jatkuvuuden että murroksen kautta. Nykytapahtumissa voi nähdä merkkejä molemmista. Aloitan menemällä taaksepäin aina 50-luvulle asti. Max Jakobsonin (1923–2013) mainiossa 20. vuosisadan tilinpäätöksessä hän selventää amerikkalaisen ja eurooppalaisen hallintotavan eroja. Siinä missä suomalaisille virkamiesten erottamattomuus on suorastaan pyhä asia ja valtiollisen elämän vakauden tae, Yhdysvalloissa on tapana, että suurin piirtein kerran vuosikymmenessä tai parissa toinen puolue saa miehitettyä kaksinpuoluejärjestelmässä “vallan kukkulat” ja panee toimeen täydellisen virkakoneiston puhdistuksen. Amerikalla on tähän verenvaihtoon varaa, koska Yhdysvaltoja suojaavat valtameret niin idässä kuin lännessäkin. Jakobsonin mukaan se tuo hallintokoneistoon uusia ajatuksia ja mahdollistaa tarvittaessa nopeatkin poliittiset suunnanmuutokset.
Demokraatit hallitsivat Yhdysvaltoja viime maailmansotaa edeltävän ajan, mutta menettivät asemansa 50-luvulla republikaaneille. Clintonin kauden alussa nähtiin samankaltainen puhdistus, kun hän ja Al Gore panivat toimeen virkakoneiston radikaalin supistuksen (Federal Workforce Restructuring Act, 1993). Clintonin iskulause oli “Make Government Work Better and Cost Less”. Lupaamalla virkamiehille 25 000 dollarin eropaketin Clinton toivoi vähentävänsä julkisen sektorin työntekijöitä 273 000 henkilöllä vuoteen 1999 mennessä. Julkisuustempussa paperimappeja kärrättiin virastosta ulos trukilla. Clintonin toimet tehosivat: Yhdysvaltain budjetti on viimeisen viidenkymmen vuoden aikana ollut ylijäämäinen ainoastaan kerran, vuosina 1998–2001. Nykyinen Yhdysvaltain valtionvelka on jo lähes käsittämättömät 36 biljoonaa dollaria (125 prosenttia BKT:sta). Elon Muskin johtama DOGE on luvannut tehdä saman, mutta tällä kertaa toimilla ei ole samanlaista yleistä hyväksyntää.
Jakobson kiinnitti aikoinaan huomiota myös siihen, että Yhdysvalloissa on tapana nimittää joku suuri yritysjohtaja presidentin avustajaksi. Eisenhowerin neuvonantaja oli General Motorsin pääjohtaja Charles Wilson, Kennedyn neuvonantaja taas oli Fordin pääjohtaja Robert McNamara. Monimiljardööri Nelson A. Rockefeller oli Gerald Fordin varapresidentti. Taloudellisesti ja poliittisesti riippumattomina neuvonantajien ei tarvitse kumarrella presidenttiä tai muita esimiehiään. Maailman rikkaimman miehen Elon Muskin kiinnittyminen Trumpin lähipiiriin ja luotetuimmaksi avustajaksi ei siten ole Yhdysvaltain historiassa suinkaan poikkeuksellista. Poikkeuksellista on se, mitä Trump ja Musk ovat ajamassa.
Länsimaat läpäissyt Kulturkampf on saavuttanut sellaisen pisteen, jossa jopa pullantuoksuinen Marttaliitto on hajoamassa progressiivimarttoihin ja konservatiivimarttoihin. Yhdysvalloissa Musk ja Trump hyödynsivät konservatiivisten sydänmaiden kapinaa ja ratsastivat sen siivillä valtaan. Monet ennustivat presidentinvaaleista seuraavan ennennäkemättömiä levottomuuksia – niin minäkin. Olin kuitenkin täysin väärässä. Trumpin ensimmäistä valintaa seurasi massiiviset, miljoonien mielenosoittajien marssit. Trumpin toista valintaa ei seurannut käytännössä mitään. Joitain paikallisia mielenilmaisuja, joiden osallistujat laskettiin muutamissa tuhansissa.
Trumpin henkilökohtainen kannatus nousi vaalien jälkeen tähän asti korkeimmaksi. Näyttää siltä, kuin Yhdysvalloissa olisi tapahtunut vibe shift – merkittävä muutos kulttuurisissa asenteissa. Sitä on toki ennustettu jo pitkään; 2000-luvulla syntyneen Z-sukupolven sanotaan olevan arvomaailmaltaan konservatiivisinta sataan vuoteen. Demokraattipuolueen 2000-luvulla ajama (ja joidenkin raporttien mukaan ympäri maailmaa rahoittama) progressiivinen ideologia sukupuolten moninaisuuksineen ja rotusyrjintää muistuttavine suosimiskäytäntöineen näytti katoavan yhtä nopeasti kuin se oli ilmestynytkin. Samat suuryritykset, jotka olivat demokraattien aikana koristelleet toimistonsa sateenkaarilipuin, lakkauttivat nyt DEI-ohjelmansa kaikessa hiljaisuudessa. Mutta se ei ollut Trumpille ja Muskille tarpeeksi. On syytä kysyä, oliko missään vaiheessa edes kyse aidosta aatteellisuudesta.
Elon Musk on halunnut esiintyä järkkymättömänä sananvapauden kannattajana, mutta hänen lanseeramansa yhteisöhuomautukset valheellisen tiedon levittämisestä ovat useammin osuneet omaan kantapäähän. Kolmessa vuodessa Musk on muuttunut vannoutuneesta Ukrainan tukijasta Lavrovin ylistäjäksi, joka äskettäin kertoi ryhtyvänsä sensuroimaan yrityksiä puuttua Venäjän propagandaan. Trumpin ja Muskin käytännön toimet eivät totta tosiaan ole hälventäneet pelkoja siitä, että Yhdysvallat olisi taantumassa autokraattiseksi tyranniaksi.
Vaikka Trumpin omasta toiminnasta ei kaksivuotisessa tutkinnassa löytynyt suoria viitteitä Venäjään, hänen lähipiirillään on niitä kiistattomasti ollut. Paul Manafort työskenteli Ukrainan venäjämielisen presidentin Viktor Janukovitšin konsulttina. Trumpia tukeneet nuoret amerikkalaisvaikuttajat (Tenet Media, Rebel Media) ovat ottaneet vastaan rahaa Venäjältä. Steve Bannon tapasi vuonna 2018 venäläisen eurasianismin isän ja geopoliitikon Alexander Duginin ja visioi Venäjän ja Yhdysvaltain liittoa Kiinaa vastaan. Toisaalta Venäjän vaikutus Yhdysvaltain politiikkaan menee syvemmälle. Tucker Carlsonin ja Alex Jonesin kaltaisten oikeistohörhöjen lisäksi Venäjän politiikkaa ovat tukeneet demokraattien vasemmistosiipi (Democratic Socialists of America) sekä erinäiset kansalaisjärjestöiksi naamioituvat vaikuttaja-agentit (The Grayzone, Wikileaks jne.).
Kertomus jossa Trump oli aina ryssän kätyri voi näyttää nyt perustellulta, mutta se ei toisaalta selitä sitä, miksi vuonna 2016 hän tuki Ukrainaa enemmän kuin Obama, tai miksi hän viimeisten vaalien jälkeen nimitti Ukrainan ystävänä tunnetun kenraali Keith Kellogin johtamaan neuvotteluja. Ehkä kyse on pikkumaisen narsistin loukatuista tunteista. Trump ei ole koskaan antanut Zelenskyille anteeksi sitä, että hän kieltäytyi kiristyksestä huolimatta hankkimasta Trumpille kompromaattia Bidenin perheen liiketoimista. Zelenskyi itse on koko ajan suhtautunut Yhdysvaltoihin ja Trumpiin korostetun diplomaattisesti, alentumatta kuitenkaan matelemaan hänen edessään. Zelenskyi jopa itse ehdotti Yhdysvalloille sopimusta, jossa Ukraina luovuttaisi osan harvinaisista maametalleistaan Yhdysvalloille turvatakeita vastaan.
Trump kuitenkin käänsi “diilin” jälleen mafiamaiseksi kiristykseksi, jossa valtiovarainministeri Scott Bessent ilmoitti Zelenskyille että hänellä on tasan tunti aikaa allekirjoittaa Yhdysvaltain esitys, tai muuten kaikki tulevat tapaamiset varapresidentti Vancen ja ulkoministeri Marco Rubion kanssa perutaan. Sopimus oli ehdoiltaan samantyyppinen kuin mitä Hitler tajosi Tšekkoslovakian johtajalle Benešille – ehdoiltaan täysin mahdoton hyväksyä. Ukraina olisi joutunut maksamaan takeitta summan, joka on suhteessa suurempi kuin Saksalle Versailles’ssa asetetut sotakorvaukset, ja olisi käytännössä tehnyt Ukrainasta Yhdysvaltain siirtomaan.
Geopoliittisessa kehityksessä voi kaiken kaaoksenkin keskellä nähdä myös jatkuvuutta. Yhdysvallat on johdonmukaisesti koko 2000-luvun ajan pitänyt Kiinaa päävastustajanaan. Eurooppa on sen sijaan ollut geopoliittinen vapaamatkustaja, joka Yhdysvaltain ydinsateenvarjon suojassa on voinut ajaa alas omat asevoimansa ja tuudittautua harhakuviin, joissa Eurooppa on globaalisti merkittävä “pehmeän voiman käyttäjä” ja edelläkävijä moraalisissa kysymyksissä. Maailma on muuttunut moninapaiseksi, eikä Yhdysvalloilla ole enää samanlaista hegemonista asemaa kuin 90-luvulla. Jo presidentti Obama teki päätöksen puolittaa Yhdysvaltain sotilaiden määrä Euroopassa 40 000 mieheen; suunnitelmat kariutuivat Ukrainan konfliktin alkamiseen vuonna 2014.
Britannian tiedustelupalvelun entinen johtaja Sir Alex Younger puhui tuoreessa haastattelussaan siitä, miten Trumpia, Putinia ja Xi Jinpingiä yhdistää pidäkkeettömän voimapolitiikan ihailu ja suverenismi; ajatus siitä, että vahvat vallat neuvottelevat ainoastaan keskenään ja heikompien on alistuttava heidän päätöksiinsä. Tämä on maailma 1800-luvun lopulla, ennen ensimmäistä maailmansotaa. Vanha vuosituhannen vaihteen maailma, amerikkalaisen globalismin maailma jota myös sääntöperusteiseksi järjestelmäksi kutsutaan, perustui puhtaasti Yhdysvaltain sotilaalliseen ja taloudelliseen hegemoniaan. Yhdysvallat on edelleen merkittävä globaali peluri, mutta se ei voi enää sanella sääntöjä.
Herääminen tähän muuttuneeseen todellisuuteen on ollut Euroopalle saavillinen jäävettä niskaan. Jatkossa ainoastaan kovalla voimalla on merkitystä. Euroopalla ei ole sijaa neuvottelupöydissä, jos sillä ei ole asettaa sanojensa tueksi uskottavaa väkivaltaa. Paperilla Eurooppa on toki vahva, mutta numerot hämäävät. Euroopan väestö koostuu hieman karrikoiden aroista vanhuksista ja enenevässä määrin vieraskielisestä nuorisosta. Monet länsimaiden sotilasosastot ovat itse asiassa olemassa vain paperilla. Juuri äsken paljastui, että Iso-Britannian panssaridivisioona on tosiasiassa yksi ainoa prikaati, jolla ei ole yhtään panssarivaunua. Saksan armeija on samassa jamassa.
Maanpuolustustahto lännessä on heikko. Viimeisimpien gallupien mukaan ainoastaan 17 % nuorista briteistä puolustaisi maataan ja vain 5 % saksalaisista tarttuisi aseeseen, mikäli Venäjä sattuisi tunkeutumaan maahan. Logistiikka on lähes kokonaan Yhdysvaltain harteilla, samoin satelliittitiedustelu. Mutta ei Venäjälläkään hyvin mene. Yli 800 000 miehen ja kymmenien tuhansien ajoneuvojen menetykset eivät ole nopeasti korvattavissa. Venäjän sotatalous pyörii vain, koska Eurooppa ja muut maat ovat tehneet pakotteista helposti kierrettäviä. Öljyä kuljettava pahamaineinen “varjolaivastokin” on hankittu etupäässä eurooppalaisilta varustamoilta.
Puolustuksen laittaminen kuntoon Euroopassa vaatii satojen miljardien investointeja ja henkistä uudelleenasennoitumista siihen, että saatamme lähivuosina olla maasodassa ydinasevaltaa vastaan. Puheet, julkilausumat ja kommunikeat eivät auta. Poliittiset päätökset tulevat olemaan äärimmäisen vaikeita aikana, jolloin lihavien vuosien aikana rakennellut hyvinvointivaltiohimmelit natisevat liitoksissaan ja sairaalajonot kasvavat. Jos Eurooppa aikoo olla jatkossa relevantti, se ei voi enää vapaamatkustaa, eikä luottaa Yhdysvaltain tukeen. Muuten meitä uhkaa pahimmillaan uusi Ribbentrop-Molotov ja jako etupiireihin – aivan kuten Venäjä on koko ajan halunnut.
