Huom. sisältää juonipaljastuksia.
Tony Gilroyn tuottama ja ohjaama Andor on kertomus vallankumouksesta ruohonjuuritasolta katsoen. Andor on liioittelematta myös yksi parhaita 2000-luvulla tehtyjä draamasarjoja Band of Brothersin, Narcosin ja the Wiren ohella. Melkeinpä ainoa asia mikä tekisi Andorista vielä paremman, olisi poistaa Star Wars -logo ennen alkutekstejä. Kytkös kököstä dialogistaan tunnetuihin teennäisiin ja yksiulotteisiin lastenelokuviin ei tee Andorille kunniaa. Paras mainospuhe sarjalle on edelleenkin usein nähty “Andor on Tähtien sotaa aikuisille“.
Andorin lajityyppi on rosoinen realismi ja sen lähin tyylillinen esikuva on varmaankin Blade Runner (1982). Ohjaaja Tony Gilroy on kertonut saaneensa myös paljon vaikutteita John le Carrén vakoiluromaaneista, mikä näkyy. Käsikirjoitus noudattaa näytä, älä kerro -periaatetta, mikä on harvinaista 2000-luvn viihdetuotteissa. Nykysarjoille on surullisen tyypillistä, että päähenkilöt selostavat alati toimintaansa ja motiivejaan, sen sijaan että ne jätettäisiin katsojan pääteltäviksi. Ehkä tämä johtuu siitä, että elokuvien on nykyään kilpailtava kännykkäänsä koko ajan räpläävien katsojien huomiosta. Andor on käsikirjoitettu niin itseriittoisesti, että sen voi huoletta katsoa, vaikka ei olisi koskaan nähnyt yhtään Tähtien sotaa. Toisaalta tarinassa kärryillä pysyminen edellyttää jatkuvaa huomiokykyä.
Visuaalisesti Andorissa on nähty paljon vaivaa, jotta sarja näyttäisi 70-luvun tuotteelta analogisine teknologioineen ja miesten viiksimuoteineen. Myös tarina on kotonaan 70-luvun moraalisen harmaan vyöhykkeen ja antisankareiden aikakaudella. Vallankumouksen hidas alku on kuvattu useiden henkilöiden kautta. Keskiössä on nimihahmon, pikkurikollisena aloittavan vallankumoussoturi Cassian Andorin (Diego Luna) lisäksi poliittista vastarintaa johtava senaattori Mon Mothma (Genevieve O’Reilly) ja terroristijohtaja Luthen Rael (Stellan Skarsgård). Vastapuolta edustavat keskusturvallisuusvirasto ISB:n pätevä tarkastaja Dedra Meero (Denise Gough) sekä hänen aisaparinsa, kenttäpoliisista kaksoisagentiksi kehittyvä oikeudenmukainen ja yli-innokas Syril Karn (Kyle Soller).
Cassian Andorin henkilö tuo minulle päällisin puolin mieleen toisen vallankumouksellisen, nimittäin nuoren Josef Stalinin. Stalinin suutari-isä hylkäsi perheensä, äiti ja poika elivät köyhyydessä ja joutuivat muuttamaan lukuisia kertoja. Stalin kasvoi kaduilla ja oppi käyttämään aseita. Hän tunsi nuoresta pitäen halveksuntaa uskontoa kohtaan. Maanalaisessa toiminnassa Stalin sekaantui pankkiryöstöihin, murhiin ja kidnappauksiin, joilla rahoitettiin bolševikkipuolueen toimintaa. Stalin oli myös luonnostaan epäluuloinen ja tunnekylmä, joskaan ei täysin kyvytön kiintymään ihmisiin.
Cassian syntyi alkukantaisen heimon jäseneksi Kenari-planeetalla, jonka kaivosyritykset ovat tuhonneet avolouhimalla sen piloille. Hän päätyi kiertelevän romunkerääjäpariskunnan adoptoimaksi, mutta ottoisä kuoli välikohtauksessa mielenosoittajien ja miehitysjoukkojen välillä. Anarkistiäidin yksin kasvattamasta Cassianista tuli ateisti, pikkurikollinen ja varas, joka joutui ensimmäisen kerran linnaan jo 16-vuotiaana. Askeleet vallankumouksen ja radikalisaation tiellä tapahtuvat vaivihkaa. Ensimmäinen askel tapahtuu Morlana 1:llä, jossa Cassian kylmäverisesti surmaa kaksi häntä kovistelevaa kieroa kyttää. Poliisimurhan jälkeen paluu normaaliin elämään käy mahdottomaksi. Kaksoismurhaa lähtee tutkimaan nuori ja intomielinen rikoskomisario Syril Karn, eräänlainen Andorin vastinpari, joka on myös vaikean yksinhuoltajaäidin kasvatti. Rikkinäiset perhesuhteet ovat yksi Andorin toistuva piirre.
Etsintäkuulutettuna Andor päätyy uhrattavia työrukkasia etsivän Luthen Raelin käsiin ja hänet lähetetään väkivaltaiselle ryöstökeikalle Aldhaniin, jossa tavoitteena on kokonaisen Imperiumin sektorin vuosineljänneksen palkkarahojen anastus syrjäisestä sotilastukikohdasta. Keikalla Andor tutustuu ideologisista syistä mukaan värväytyneeseen nuoreen idealistiin Karis Nemikiin, joka yksi sarjan sympaattisimmista hahmoista. Nemik kirjoittaa dialektiseen materialismiin pohjautuvaa manifestia, jolla on myöhemmin suuri vallankumouksen leviämisessä. Ironisesti Nemik kuolee kesken keikan – kirjaimellisesti pääoman murskaamana – ryöstösaaliin alla. Hänen vilpitön sanomansa jää kuitenkin elämään. Kun mestari Jodan opetus nuorelle Luke Skywalkerille oli “Do. Or do not. There is no try”, Nemikin opetus ja manifestin viimeinen on sen negaatio: yksinkertaisesti “Try”.
Epäonnistumisilla ei ole väliä. Tärkeintä on, että ihmiset nousevat vastarintaan tukahduttavaa sortohallintoa vastaan. Jokainen teko on merkityksellinen. Vallankumouksen aalto nakertaa rannan hiekkamuuria kunnes lopulta tulee yksi aalto liikaa, ja koko rakennelma sortuu mereen. Cassianin lopullinen ja peruuttamaton askel tapahtuu, kun hänet pidätetään vahingossa osana joukkoa, joka on syyllistynyt attentaattiin Niamos-lomaplaneetalla. On herkullista ironiaa, että kun Cassian lopulta joutuu vankilaan, se ei johdu hänen monista rikoksistaan, vaan yksinkertaisen byrokraattisen virheen vuoksi. Imperiumin keskusturvallisuusvirasto etsii Cassiania kaikkialta, eikä tiedä että hän on koko ajan heidän hallussaan.
Huipputeknisessä Narkina 5 -rikosseuraamuslaitoksessa vankeja hallitaan psykologisin ja teknologisin menetelmin tekemällä vangeista toistensa kilpailijoita. Tähän asti Cassian on pysynyt epäpoliittisena anarkistina, mutta vankilakokemus radikalisoi hänet lopullisesti anti-imperialistiseksi soturiksi, vakoojaksi ja salamurhaajaksi. Hän ei kuitenkaan menetä tyystin inhimillisyyttään. Alussa Cassianin korkein motiivi oli etsiä kadonnutta siskoaan ja suojella äitiään; useita menetyksiä myöhemmin tämä perimiehekäs suojeluvietti on muokkautunut muotoon ”no one gets left behind”. Cassianin hahmonkehityksen kaaren tullessa täyteen hän on kuitenkin lähes täydellisesti jäänyt kiinnostavuudessaan muiden päähenkilöiden jalkoihin, joista on erityisesti nostettava esiin Genevieve O’Reillyn näyttelemä senaattori Mon Mothma ja Denise Goughin tarkastaja Dedra Meero.
Mon Mothman politikan ja naimakauppojen ympärillä pyörivä tarina on erityisen hyvin kirjoitettu. Se on täynnä rivien välejä ja sanomatta jätettyjä asioita, jotka kulminoituvat toisen kauden alussa kohtalokkailla hääjuhlilla. Andorin kantava teema on uhraus – vallankumous vaatii kaikilta suuria uhrauksia, joiltakin sen kaikkein suurimman ja lopullisimman. Terroristijohtaja Luthen Rael sanoo monologissaan: ”Olen tehnyt sielustani kolkan johon aurinko ei paista. Olen merkitty mies. Halusin olla vapahtaja taistelussa epäoikeudenmukaisuutta vastaan miettimättä mitkä sen seuraukset olisivat. Siinä vaiheessa kun katsoin alas, maaperä oli jo kadonnut jalkojeni alta. Mitäkö minä olen uhrannut? Minut on tuomittu käyttämään viholliseni menetelmiä heitä vastaan. Minä olen polttanut säädyllisyyteni jonkun toisen tulevaisuuden tähden. Minä olen polttanut elämäni sellaisen aamukoiton vuoksi jota en tule koskaan näkemään. Enkä koskaan tule saamaan työstäni pienintäkään kiitosta.”
Nämä eivät ole mitään operettisankareita tai kohtalon valittuja, he ovat tavallisia ihmisiä, lihaa ja verta, heillä on heikkouksia, he voivat olla väärässä eikä kaikki heidän tekonsa ole hyväksyttävissä. Luthen Rael on aina valmis tappamaan omiaan epäiltyjen turvallisuusriskien vuoksi. Mon Mothma joutuu uhraamaan poliittisen uransa, parhaan ystävänsä, avioliittonsa, asemansa, omaisuutensa ja vieläpä ainoan tyttärensä ideaaliensa eteen. Tony Gilroy on tehnyt kotiläksynsä vasemmistolaisten liikkeiden historiasta siinäkin mielessä, että vallankumoukselliset eivät ole mikään yhtenäinen joukko, vaan pikemminkin kopla kinastelevia sirpaleryhmiä: ”When reform-minded Democrats are told make up a firing squad they form a circle”, kuten Time-lehti luonnehti vuoden 1968 puoluekokousta. Tuleva Kapinaliitto on amalgaami lukemattomista pienryhmistä, joista monet eivät tule lainkaan toimeen keskenään. Osa taas kapinoi ihan vain kaikkia vastaan.
On yhtä herkullista nähdä Imperiumi kerrankin joukkona oikeita byrokraatteja, sotilaita ja poliitikkoja – sanalla sanoen, ihmisiä – tavanomaisen operettikäsittelyn sijaan, jossa synkkä jesuiitta ilmestyy käsiään hierojen sanomaan ”haa!” ja rypemään pahuudessaan. Keskusturvallisuusviraston kyyninen eetos paljastuu parhaiten majuri Partagazin puheessa, jossa hän vertaa työtään terveydenhuoltoon: He ”lääkitsevät kipeää yhteiskuntaa, tunnistavat oireita ja eristävät tartunnanaiheuttajia”. Imperiumin byrokraattinen koneisto kärsii epäterveestä kilpailuvietistä ja luottamuspulasta, joka estää sitä toimimasta tehokkaasti. Nämä byrokraatit ovat sairaalloisen mustasukkaisia omista erioikeuksistaan ja vastuualueistaan. Eri hallinnon haarojen välinen kilpailu muistuttaa läheisesti Kolmannen valtakunnan organisatorista sisällissotaa. Kasvotonta järjestelmää auttavien henkilöiden kohtalo on lopulta kurjempi kuin Bertoluccin Il conformistassa (suom. “Fasisti”, 1970).
Andorista onkin vaikea puhua ilman että fasismi mainitaan muodossa tai toisessa. Vallankumouksellinen taistelu kehystetään nykyään järjestään antifasistiseksi. Olen sillä tavalla vanhanaikainen että uskon sanojen tarkoittavan jotain, ja fasismi merkitsee minulle 1900-luvun alun italialaista poliittista liikettä. Nykyään fasismia käytetään useammin kaikista merkityksistään tyhjentyneenä, epämääräiseen sortoon ja pahuuteen viittaavana sanana. On parempiakin termejä. Galaktinen imperiumi on selvästi imperialistinen ja militaristinen. Taistelu sitä vastaan sopii paremmin antikolonialismin ja anti-imperialismin kehyksiin. Panin merkille, että Andorin toisella kaudella Imperiumin sortotoimien uhriksi joutuvan Ghorman-planeetan kapina on itse asiassa nationalistista, omasta etnisestä identiteetistä ja vahvasta kulttuurista ammentavaa kansallista vastarintaa. Tämäkin alleviivaa kauniisti sarjan pohjavirettä, että kapinaliitto ei ole mitenkään ideologisesti yhtenäinen porukka.
Ja millainen kulttuuri Ghormanilla onkaan! Tony Gilroyn ilmeinen kiintymys paikallisiin traditioihin näkyy siinä rakkaudessa ja huolellisuudessa, jolla kaikki sarjan kuvaamat maailmat on luotu. Vain muutamilla pensselinvedoilla on mahdollista maalata katsojien silmien eteen välähdyksiä vanhoista, monimutkaisista ja monimuotoisista kulttuureista omine tapoineen, uskomuksineen, vaateparsineen, kielineen, perinneruokineen ja arkkitehtuureineen. Aldhani-planeetan ylpeät paimentolaiset, Kenarin viidakkoheimot, Ferrixin luokkatietoiset duunarit, Chandrilan hienotunteiset traditionalistit, tekstiileistään tunnetun Ghormanin omanarvontunteva eleganssi – kaikki tuntuvat aidoilta ja olemassaolevilta kansoilta ja paikoilta, ei päälleliimatuilta kulisseilta.
Andor on saanut poikkeuksellisen ylistävät arvostelut sekä kriitikoilta että katsojilta. Tällä hetkellä Andor keikkuu arvosteluissa korkeammalla kuin mikään samaan universumiin sijoittuva sarja tai elokuva – alkuperäinen trilogia mukaanluettuna. Katsojaluvut ovat jostain syystä kuitenkin jääneet melko tavanomaisiksi. Tämä voi johtua monestakin syystä. Voi olla, että ihmiset alkavat kyllästyä suoratoistopalveluihin, joista on tullut entisen kaapeli-TV:n kaltaisia rahastusautomaatteja. Voi olla, että kytkös Tähtien sotaan karkottaa vakavien draamasarjojen ystäviä. Voi myös olla, että keskiverto Tähtien sota -fani on tosiasiassa 12-vuotiaan keskittymiskyvyllä varustettu aikuislapsi, joka haluaa nähdä vain valomiekkoja, toimintaa ja lapsellista huumoria.
Joka tapauksessa, Andor kannattaa katsoa. Näin hyvin kirjoitettua viihdettä nykyään enää harvoin tarjoillaan.
Ainakin kannattaa yrittää.
