Liberalismin perikato

Miksi kaikki länsimaiden johtajat puoluekantaan katsomatta päättivät 90-luvun lopulla avata rajat massamittaiselle siirtolaisuudelle Afrikasta ja Lähi-idästä? Vaikka tuloksena olisi korkeaan luottamukseen perustuvien homogeenisten yhteiskuntien hajoaminen, jopa väestön vaihtuminen pitkällä aikavälillä vierasmaalaiseksi? Tähän kysymykseen en ole koskaan saanut järkevää vastausta. Millainen ihminen vihaa omaa sukuaan, yhteisöään ja kansakuntaansa niin paljon, että suosii vieraita sen kustannuksella? Mistä tämä oikofobia, kuten edesmennyt Sir Roger Scruton sitä kutsui, oikein kumpuaa?

Onko kyse pohjimmiltaan jostain hyvin yksinkertaisesta kuten toisen maailmansodan tuottamasta psykologisesta traumasta? Ainakin monia liberaaleja akateemisia naisia tuntuu motivoivan jonkinlainen syvälle sisäistetty itseinho. Itä-Suomen yliopiston kulttuurintutkimuksen professori Tuija Saresma kertoi Karjalainen-lehdessä (29.7.2025) olevansa huolissaan kotiäitiyttä ja perinteisiä sukupuolirooleja ihannoivasta tradwife-ilmiöstä. Saresman mukaan kotiäiti-ilmiö voisi johtaa syntyvyyden kasvuun, mutta siinä on “rasistinen vire, että tuotetaan valkoisilla äideillä valkoisia kansalaisia maahanmuuttajien sijaan.”

Saresman mielestä on siis tuomittava asia, että Suomeen syntyisi enemmän valkoisia lapsia, kun tänne voisi tuoda muunvärisiä maahanmuuttajia lisääntymään. On huomionarvoista, ettei Saresma enempää kuin kukaan muukaan liberaali käytä sanaa “maahanmuuttaja” valkoisista eurooppalaisista, paitsi epärehellisesti silloin kun maahanmuuttoa on puolustettava vetoamalla Fazereihin, Serlachiuksiin jne. Kommentti paljastaa Saresman oikofobisen inhon itsensä kaltaisia ihmisiä kohtaan. En tiedä toista yhteiskuntaa, jossa oman kansan ja ihonvärin vihaaminen on yhtä hyväksyttyä, jopa kannustettavaa. Ajatus japanilaisista inhoamassa omaa japanilaisuuttaan tai somaleista omaa somaliuttaan on suorastaan absurdi, naurettava. Ainoastaan liberaaleissa länsimaissa oikofobiasta on tehty hyve.

Puhun liberalismista nyt samassa merkityksessä kun sitä käytetään päivälehdissä ja yleisessä keskustelussa, ei taloustieteessä tai filosofiassa: sosiaaliliberaalista, ylikansallisesta arvo- ja yhteiskuntajärjestyksestä, joka on vallassa EU:ssa ja Euroopassa entisen rautaesiripun länsipuolella. Jälkinationalistisen liberalismin arvomaailma kiinnittyy yksilöön ja hänen oikeuksiinsa; se halveksuu kansallisia identiteettejä, mutta tekee kaikkensa korostaakseen vieraiden ja vähemmistöjen identiteettejä. Sen ääneenlausumattomana tavoitteena tai ainakin toteumana on pirstoutunut, atomisoitunut yhteiskunta, jossa on ainoastaan keskenään vaihdettavia yksilöitä, taloudellisiä yksiköitä uhrattavana globaalin kapitalismin alttarille.

Sosiaaliliberaali valtio haluaa lähtökohtaisesti määrätä ja holhota kaikkia, tehdä kaikki riippuvaiseksi valtiosta ja sen tulonsiirroista, oli kyse sitten sosiaaliturvasta tai yritystuista. Sosiaaliliberalismille on harvoin tarjolla poliittisia vaihtoehtoja, sillä raha on valtaa ja jokainen puolue halajaa hallitsemaan rahavirtoja. Suomessa sosiaaliliberalismin kannattajiksi ovat itsensä määritelleet ainakin Suomen keskusta, RKP, vihreät, SDP ja käytännössä myös Kansallinen Kokoomus. Jälkinationalistiselle liberaalille yläluokalle ylisukupolvisuus ja kansallinen identiteetti ovat jotain tympeää ja vastenmielistä, mikä näkyy esimerkiksi suhtautumisena liputukseen. Saksassa ja Iso-Britanniassa kiinnittymisestä omaan maahan ja kansakuntaan on tullut suorastaan kapinallinen teko, kun taas liberaalin yläluokan arvomaailmaa kuvastava sateenkaarilippu on saanut puolivaltiollisen, virallisen aseman, jonka loukkaaminen käsitellään nykyään viharikoksena.

Liberaaleissa valtioissa kansallismielisyyden demonisointi alkaa jo varhaiskasvatuksesta, joskin huonolla menestyksellä, sillä ihmisillä tuntuu olevan luonnostaan vahva tarve heimoutumiseen. Helsingin Sanomat haastatteli (21.8.2025) itähelsinkiläisiä nuoria Shadiya Ahmedia ja Amira Abdia, jotka kertoivat viihtyvänsä paremmin Itä-Helsingissä kuin keskustassa, jossa on liikaa “erilaisia ihmisiä” – Itäkeskuksessa on mahdollista viettää aikaa vain oman uskonnon ja etnisen ryhmän parissa. Ruotsissa tämä tapahtui jo sukupolvi sitten. Oma ikäpolveni muistaa vielä hyvin miten SVT:n Rapport-ohjelmassa haastateltu (11.3.2007) Fatima Obaid todisti “Det känns som hemma. Det känns som Irak eller nåt annat arabland. Jag trivs jättebra i Malmö.” Eurooppalaisesta kansallismielisyydestä puhuttaessa oppikirjoissa harvemmin mainitaan kansallisvaltioiden hyviä puolia (korkeat oppimistulokset, sosiaalinen koheesio, luottamus), mutta Hitler mainitaan jostain syystä aina.

Silti ajatus liittää kansallisvaltio ja kansallisuusaate natseihin ontuu. Natsit nimenomaan eivät kannattaneet nationalismia. Adolf Hitler ihaili imperiumeja ja halveksi erityisen paljon sitä kansallisvaltioiden tilkkutäkkiä (Kleinstaatengerümpel), mikä Euroopasta oli vuoden 1918 kumousten jälkeen tullut. Hänen kolmannessa valtakunnassaan asui saksalaisten lisäksi lopulta miljoonia ranskalaisia, flaameja, vallooneja, böömiläisiä, puolalaisia, ukrainalaisia, venäläisiä ja baltteja. Kansallissosialistien politiikan keskiössä ei ollut kansallisuus vaan rotu. Germaani tai arjalainen eivät olleet kansallissosialisteille saksalaisen synonyymejä, vaan laajempi yläkäsite. Kansallissosialistien rotuideologia oli pohjimmiltaan ylikansallista ja siksi heidän mielestään myös epäpoliittista: ihminen ei voinut valita rotuaan. Joseph Goebbels syytti “nurkkakuntaista nationalismia” siitä, ettei Eurooppa ei ollut aiemmin yhdistynyt.

Myös Italian fascistien keskuudessa nationalismia pidettiin ongelmallisena. Entinen valtiovarainministeri Alberto de Stefani kirjoitti lokakuussa 1941, miten “kansallisvaltioiden moninaisuus ja myöntymättömyys tekee niistä huonon perustan millekään järkiperäiselle taloudelliselle uudelleenjärjestelylle. Historia on todistanut, että liioiteltu itsemääräämisoikeuden vaaliminen synnyttää vain ristiriitoja ja sotaa.” Opetusministeri ja fascismin ideologi Giuseppe Bottai esitti jopa kysymyksen, oliko kansallisuusaatteella enää mitään annettavaa, vai toimiko se enemmänkin sivilisaation kehityksen jarruna. Nämä luonnehdinnat voisivat olla yhtä hyvin Euroopan unionin perustajaisien, kuten Robert Schumanin tai Jean Monnet’n kynästä. Koska kansansuvereniteetille perustuva kansallisuusaate oli eurofederalisteille anateema, se piti luonnollisesti häpäistä yhdistämällä se iljettävimpiin aatteisiin mitä sodanjälkeiset liberaalit tunsivat.

Niin kauan kun kylmä sota jatkui, nationalismia tarvittiin maanpuolustushengen ylläpitämiseksi. Sen jälkeen siitä tuli Euroopan yläluokalle tarpeeton reliikki. Mutta miksi he halusivat yhteistuumin repiä rikki Euroopan hyvin toimineet kansallisvaltiot ja korvata vuosisataiset perinteet pakotetulla pluralismilla? Tiesivätkö he, mitä siitä seuraisi? Palan halusta kuulla edes jonkinlaisen selityksen. Hekumoin välillä ajatuksella Maailman talousfoorumin jäsenistä jonkinlaisessa Nürnbergin sotarikostuomioistuimessa vastaamassa syyttäjän kysymyksiin. Katuisiko kukaan? Vai vannoisivatko kaikki toimineen kunniansa ja omantuntonsa mukaan?

Tulevaisuus ei kuulu meille

Jos toisen maailmansodan onnettomuuteen johti natsismi ja kommunismi, toisen maailmansodan jälkeiseen onnettomuuteen johti liberalismi.

Liberalismin kulmakiviä olivat kansainvälisyys ja suvaitsevaisuus. Kansainvälisyys toi Euroopan pääkaupunkeihin nigerialaiset huumeliigat, kannibaalit ja libanonilaiset mafiaperheet, suvaitsevaisuus taas pakotti nöyristelemään islamin, tuon maailman uskonnoista ehdottomimman ja julmimman edessä, ja päästi miehet naisten turvallisiin tiloihin. Monen ihmisen arkitodellisuudessa nämä Euroopan unionin keskeiset arvot ovat törmänneet seinään, kuten 23 minuuttia -ohjelman Arto Koskelo kiteyttää tässä ketjussa. Liberalismista on tulossa samanlainen ontto kuori kuin sosialismista Neuvostoliiton loppuaikoina. Sille on edelleen hymisteltävä; on toisteltava iskusanoja kuten “sääntöperusteinen maailmanjärjestys”, liputettava sateenkaarilipulla ja tuomittava Puolan ja Unkarin kaltaiset konservatiiviset yhteiskunnat. Tosiuskovaisia taitavat kuitenkin olla vain ne, joiden taloudellinen hyvinvointi on jollain tavalla sidottu järjestelmään, kuten puolue-, järjestö- ja virkamiesrälssi. Liberaalia postnationalismia kannattavat toki myös ne yritysjohtajat, joka toivovat maahanmuuttajista ehtymätöntä halpatyövoiman lähdettä.

Liian monet roikkuvat vielä kiinni 90-luvun hyvissä vuosissa ja historian lopussa. Minä olen hylännyt nuoruuden liberalismini kokonaan. En näe sille kuin kaksi lopputulemaa: Eurooppa tulee muuttumaan joko etnisen ja uskonnollisen väkivallan repimäksi puolen miljardin ihmisen Libanoniksi tai dystooppiseksi sortovaltioksi, jossa konsensusta ylläpidetään hallitun demokratian ja algoritmisen poliisivaltion avulla. Jälkimmäinen on jo lähellä todellisuutta Iso-Britanniassa, jonka nykytilaa käsittelen tämän kirjoituksen lopussa. Kumpaakaan en toivo. Kuolevan yhteiskunnan vaihtoehdot ovat hämärän peitossa, mutta jonkinlainen vallankumous tuntuu välttämättömältä nykyisten kehitysurien kampeamiseksi.

Minusta on ilmeistä, että Euroopan unioni ja sen liberaali ideologia on epäonnistunut monumentaalisella tavalla. Meille perusteltiin unioniin liittymistä ennen muuta taloudellisilla syillä; käytännössä monet äänestivät sen puolesta ajatellen turvallisuutta. Nyt tiedämme että euro oli suuri virhe, talous on ollut kuopassa pian kaksikymmentä vuotta, eikä aseistariisuttu Eurooppa kykene myöskään puolustamaan itseään tai Ukrainaa Venäjän hyökkäykseltä. Englannissa ja Saksassa monet asevelvollisuusikäiset nuoret valkoiset miehet kysyvät perustellusti, miksi heidän pitäisi kuolla sellaisen valtion puolesta, joka ei välitä heistä pätkääkään. Läntinen Eurooppa on niin demoralisoitu, että ellei etnisesti homogeenista ja kansallismielistä Puolan valtiota olisi tukkeena, Putin voisi marssia vastarintaa kohtaamatta suoraan Berliiniin.

Huomatessaan valtansa järkkyvän vallanpitäjät turvautuvat samoihin pakkokeinoihin kuin edeltäjänsä, nyt vain teknologian ja tekoälyn mahdollisuuksilla höystettyinä. Iso-Britannian Online Safety Act on perusteltu tavanomaisin verukkein (“miksei kukaan ajattele lapsia”). Se antaa valtiolle oikeuden valvoa algoritmisesti kaikkia salattuja ja salaamattomia yksityisviestejä, ei vain sitä mitä ihmiset kirjoittelevat julkisesti nettiin. Se velvoittaa sosiaalisen median alustayhtiöt sensuroimaan mitä vain, mistä Iso-Britannian hallitus ei pidä: maahanmuuttoa vastustavia mielenosoituksia, pääministeriin kohdistuvaa arvostelua, jopa demografiasta kertovia virallisia tilastoja. Lisäksi se edellyttää tunnistautumista kuvallisella henkilöllisyystodistuksella, joka käytännössä lopettaa internetin anonyymiyden. Vastaava lainsäädäntö (Chat Control, CSAM) on tulossa Euroopan parlamentin äänestykseen 14. lokakuuta.

Nämä eivät ole uusia aloitteita. Sekä Online Safety Act että CSAM ovat osa koordinoitua ylikansallista pyrkimystä rajoittaa, yksilöidä ja hallita ihmisten toimintaa digitaalisissa ympäristöissä. Maailman talousfoorumin WEF:n ohjelmapaperi A Blueprint for Digital Identity (2016) määrittää pankkien, hallitusten ja alustayhtiöiden roolin yhteisen globaalin digitaalisen henkilöllisyyden luomisessa. YK:n Roadmap for Digital Cooperation (2020) ja Global Digital Compact (2024) tähtäävät samaten maailmaan, jossa jokaisen yksilön toiminta internetissä on sidottu biometrisesti vahvistettavaan ja seurattavaan digitaaliseen identiteettiin.

Maailma, jossa jokainen ihminen on välittömästi tunnistettavissa ja kaikki mitä hän on koskaan sanonut tai tehnyt on algoritmisesti luettavissa, kuulostaa kauheammalta kuin mikään mitä George Orwell kirjoitti aikoinaan teoksessaan 1984. Digitaalisen henkilöllisyyden vaaroista on pitänyt meteliä lähinnä kutistuva joukko yksilönvapauksien kannattajia ja teknologiaharrastajia (jos et usko, kannattaa lukea esimerkiksi tämä WIRED-lehden artikkeli). Kiinassa digitaalinen henkilöllisyys on käytössä osana sosiaalista luottoluokitusjärjestelmää, joka mahdollistaa yksilön sulkemisen kokonaan kaikkien palvelujen ulkopuolelle, mikäli hän osoittaa yhteiskunnalle epälojaaleja piirteitä.

Don’t look back in anger

Iso-Britanniassa liberalismin perikato on jo mitä kokonaisvaltaisimmin nähtävissä. Poliittisen järjestelmän rappio ja laiton maahanmuutto on johtanut tilanteeseen, jossa vanhan kaksipuoluejärjestelmän molemmat tukipilarit ovat menettämässä valtansa ja hallituksen kannatus on ennätyksellisen alhaiset 13 %. Iso-Britanniassa on pidätetty vuodessa yli 12 000 ihmistä, koska he ovat kirjoittaneet tai sanoneet jotain sopimatonta. Yksittäisistä sosiaalisen median julkaisuista on annettu jopa kahden vuoden ehdottomia vankeusrangaistuksia. Ihmisiä on pidätetty sen vuoksi, että ovat huutaneet moskeijan lähellä pitävänsä pekonista tai he ovat heiluttaneet Englannin lippua.

Vaikka niinsanotun viharikoksen määritelmä on tarkoituksellisen epämääräinen ja mikä tahansa, jonka voidaan tulkita olevan epäkunnioittava esimerkiksi islamia kohtaan riittää täyttämään sen tunnusmerkit, Iso-Britannian poliisilla on myös länsimaiselle oikeusvaltiolle täysin vieras non-crime hate incident -käytäntö, joka mahdollistaa ihmisten pidättämisen, vaikka he eivät ole rikkoneet mitään lakia. Esimerkiksi viime marraskuussa Essexin poliisi kävi uhkailemassa Daily Telegraphin toimittajaa Allison Pearsonia, koska tämä oli saattanut syyllistyä yksilöimättömään vihapuheeseen. Tammikuussa kahdeksan poliisia tunkeutui yksityisasuntoon ja pidätti erään perheen vanhemmat kuudeksi tunniksi suljetussa WhatsApp-ryhmässä jaettujen viestien takia. Toukokuussa ihmisoikeusaktivisti Peter Tatchell pidätettiin terroristijärjestö Hamasia kritisoivan kyltin vuoksi. Turkkilainen aktivisti Hamit Coskun tuomittiin oikeudessa koraanin polttamisesta.

Vuodesta 2014 lähtien non-crime hate incidenteja on kirjattu yli 133 000 tapausta. Merkintä jää poliisin tietoon ikuisiksi ajoiksi ja sitä voidaan käyttää henkilöä vastaan esimeriksi työhönotossa. Niinsanotun vihapuheen tutkintaan käytetään vuosittain 666 000 tuntia poliisin työaikaa, vaikka samaan aikaan 89 % Iso-Britanniassa raportoiduista väkivalta- ja seksuaalirikoksista jää ratkaisematta. On jokaiselle selvää, ettei tällaista regiimiä kiinnosta kansalaisten turvallisuus vaan yksinomaan soraäänten hiljentäminen. Samaan aikaan poliisista on eronnut tai erotettu ennätysmäärä työntekijöitä. Home Officen mukaan viime vuonna 426 poliisia pantiin viralta ja 4 806 poliisia erosi vapaaehtoisesti.

Iso-Britannian poliisilaitoksessa on käymässä samanlainen puhdistus kuin Turkissa Erdoğanin vastaisen vallankaappausyrityksen jälkeen. Perinteisemmät virkavallan edustajat eivät ole ymmärtäneet, miksi varsinaisia rikoksia ei tutkita, mutta poliisi joutuu käymään ovelta ovelle uhkailemassa tavallisia isänmaallisia englantilaisia, jotka ovat käyttäneet laillisia oikeuksiaan ilmaista mielipiteensä tai osallistuneet mielenosoituksiin, joita tänä kesänä on järjestetty ympäri maata laitonta maahanmuuttoa vastaan.

Järjestäytynyt vastavoima puuttuu tyystin, sillä gallupeissa ylivoimaisesti johtavan Reform -puolueen Nigel Farage on saman liberaalin järjestelmän puolustaja. Farage vaikuttaa Ison-Britannian Timo Soinilta, joka ainoastaan käyttää kansan tyytymättömyyttä oman vallanhimonsa tyydyttämisen. Maahanmuutolle tai islamisaatiolle hän ei aio tehdä mitään. Winston Marshall -shown haastattelussa (21.4.2025) hän sanoi, ettei halua vieraannuttaa muslimeja, koska vuonna 2050 he tulevat olemaan maan merkittävin poliittinen voima ja “muuten me häviämme”.

Ehkä mitään vallankumousta ei tule. Aikaikkuna sille on joka tapauksessa sulkeutumassa. Ehkä Iso-Britanniasta tulee epäonnistuneen liberalismin näyteikkuna, failed state josta kerrotaan varoittavia tarinoita tulevaisuuden lapsille.

And on the pedestal these words appear:
“My name is Ozymandias, King of Kings:
Look on my works, ye Mighty, and despair!”
No thing beside remains. Round the decay
Of that colossal wreck, boundless and bare
The lone and level sands stretch far away.

– Percy Bysshe Shelley (1792 – 1822)