Fritz Langin elokuvalta M – kaupunki etsii murhaajaa nimeään ja vähän tyyliäänkin lainaava uusi italialaissarja M – Il Figlio del Secolo tuo valkokankaalle valtaan pyrkivän Benito Mussolinin. Kahdeksassa jaksossa käydään läpi kuuden vuoden tapahtumat toimintaryhmä Fasci di Combattimenton perustamisesta Milanon San Sepolcron torilla Mussolinin pääministerinä pitämään puheeseen tammikuussa 1925, josta fascistien valta Italiassa alkaa. Luca Marinelli tekee nimiroolissa Bruno Ganziin verrattavan, vahvan fyysisen roolisuorituksen maanisena Il Ducena, joka heittelehtii monenlaisten vastakkaisten halujen ja himojen ristitulessa.
Marinellin Mussolini on pelkuri, takinkääntäjä ja intohimoinen erotomaani, mutta myös häikäilemätön sanataituri ja retoriikan nero, joka tuntuu koko ajan olevan vain yhden huonosti valitun lauseen päässä tuhostaan, mutta onnistuu aina viime hetkellä kääntämään tilanteet edukseen. Hän ei tosin puhu vain yleisölle, vaan rikkoo jatkuvasti neljättä seinää suoraan katsojalle suunnatulla puhetulvalla. Brittiohjaaja Joe Wright on selvästi halunnut tehdä pesäeron autenttisuuteen pyrkiviin historiallisiin pukudraamoihin teatterimaisella näytteillepanolla. Minimalistinen lavastus ja katsojalle suunnattu jatkuva kommentointi vaikuttaa tietoisen brechtiläiseltä vierannuttamisen tekniikalta. Onko Wright pelännyt, että Marinellin mukaansatempaavasti näyttelemä Mussolini tuntuisi muuten liian tenhoavalta?
Lukuisten tuhnuisten lemmenseikkailujensa osalta nimihahmo esitetään ehkä tarpeettoman iljettävänä, vaikka Mussolini olikin aikansa ahkerin pukki ja seksimaanikko. Wrightille se on myrkyllistä maskuliinisuutta (“A livello più personale è una serie sulla mascolinità tossica“, hän sanoo Elle-lehden haastattelussa). Tarpeettoman luonnemurhan uhriksi joutuu Mussolinin kärsivä vaimo Rachele Guidi, jonka M – Il Figlio del Secolo esittää tyypilliseen tapaan rumana, lahjattomana, epä-älyllisenä ja uskottomanakin. Näitä tuomioita ovat kuitenkin esittäneet lähinnä kilpailijat, kuten Mussolinin pääasiallinen rakastajatar, puheenkirjoittaja ja poliittinen neuvonantaja Margherita Sarfatti. Vaikka Mussolini ei ollutkaan mikään ihanneaviomies, Rachele oli todellisuudessa hänelle hyvä ja uskollinen vaimo, joka seisoi miehensä rinnalla muiden pettäessä eikä koskaan yrittänyt käyttää asemaansa hyväkseen. Säilyneiden valokuvien perusteella hän oli myös nuorena varsin nätti. Jatkuvista eroottisista seikkailuistaan huolimatta Mussolinilta riitti lempeä myös vaimolleen, jolle Benito oli macho fantastico ja ihailun kohde kuolemaan asti.
Wrightin kokeellista näytteillepanoa on pidetty sarjan heikoimpana osa-alueena. Tavoittaakseen taistelevan ur-fascismin nuorekkaan energian ja raivon hän on valinnut musiikiksi anakronistisen industrial rockin, joka yhdessä veristen hakkauskohtausten kanssa tuo mieleen David Fincherin Fight Clubin. Joitakin kriitikoita tämä on ärsyttänyt erityisen paljon, siinä pelossa että toimintakohtaukset hakkaavan basson tahtiin saisivat fascismin näyttämän seksikkäältä. Hitto vie, historiallisesti sen pitäisikin näyttää seksikkäältä. Eivät miljoonat italialaiset lähteneet mukaan fascismin joukkoliikkeeseen vain mukaansatempaavien puheiden takia. Etupäässä pimeässä kuvatut hikiset hakkausorgiat eivät kuitenkaan vaikuttaneet minuun muuten kuin luotaantyöntävästi, kuten varmaan on tarkoituskin. Muutenkin Wright on syystä tai toisesta päättänyt kuvata useimmat kohtaukset yön pimeydessä, mieluiten vielä rankkasateessa. Ehkä se on tehty budjettisyistä, mutta jatkuva pimeys käy pidemmän päälle varsin raskaaksi ja osoittelevaksi.
M perustuu samannimiseen Antonio Scuratin romaaniin, joka on ollut Italiassa best seller. Scuratin kirja pohjautuu erittäin huolellisesti tutkittuun lähdeaineistoon, mutta ottaa luonnollisesti romaanille kuuluvia vapauksia. Koska Scurati on myös vakaumuksellinen vasemmistolainen antifasisti ja tuo sen esille kirjassaankin, teos on herättänyt poliittisesti jakautuneessa Italiassa polemiikkia. On syytä ymmärtää, että Italiassa tehtiin toisen maailmansodan jälkeen ainutkertainen poliittinen ratkaisu. Menneet käytännössä painettiin villaisella. Sekä kommunistit että fascistit palasivat rakentamaan maata repivän sisällissodan jälkeen ja sanattomasta sopimuksesta ei liikaa kyselty, millä puolella kukin oli ollut.
Tämän vuoksi Mussolini on Italiassa paljon kiistanalaisempi hahmo kuin vaikkapa Hitler, Mao tai Stalin, joiden pahuus ja syyllisyys miljoonien ihmisten kuolemaan on epäämätöntä. Mussolinihan ei ollut varsinainen diktaattori (hänet erotettiin virastaan pääministerinä ja puolueen puheenjohtajana) eikä Italia ollut totalitaarinen maa, vaikka fascistit keksivätkin totaalisen valtion idean. Mussolinin puolueen perikunta, Fratelli di Italia, on jälleen Italian pääministeripuolue. Monet hänen jälkeläisistään, kuten Alessandra Mussolini ja Rachele Mussolini, ovat aktiivisesti mukana politiikassa. Toiset ovat menestyneet muilla areenoilla, kuten taiteilija ja jazz-pianisti Romano Mussolini tai jalkapalloilija Romano Floriani Mussolini.
Kun toimittajat kysyivät pääministeri Giorgia Melonilta, aikooko hän katsoa M – Il Figlio del Secolon, Meloni vastasi että hänellä on parempaakin tekemistä. Scurati on ollut Melonin ja Fratelli di Italian äänekäs arvostelija. Viime vuonna valtiollinen yleisradioyhtiö RAI peruutti Scuratin palopuheen vapautuksen vuosipäivänä (25. huhtikuuta) “toimituksellisista syistä”. Puhe oli sisällöltään lähes yksinomaan Giorgia Melonin ja Fratelli di Italian haukkumista, mutta sen peruuttaminen sai Scuratin kiihdyttämään syytöksiään “valtiollisesta sensuurista” ja että RAI haluttiin säästötoimilla muuttaa “hallituksen äänitorveksi”. RAI:n vasemmistolaisia työntekijöitä edustava ammattiliitto meni tukilakkoon. Keskustelu RAI:n ympärillä muistuttaa suuresti kotimaassamme vellonutta väittelyä YLE:n politisoitumisesta ja siihen kohdistuneista leikkauksista.
Tämän vuoksi sekä kirjaa että sarjaa on arvosteltu Italiassa yksioikoisuudesta ja historiallisten vapausten ottamisesta. Piikit nykypäivän politiikkaan, erityisesti Donald Trumpiin, ovat eittämättä osoittelevia: eräässäkin kohtauksessa Mussolini kääntyy suoraan kohti kameraa ja sanoo silmää vinkaten englanniksi “Make Italy great again”. On kuitenkin totta, kuten sarja alleviivaa, että demokratia on hauras järjestelmä ja altis hyväksikäytölle joka suunnasta: oikealta, keskeltä ja vasemmalta. Väkivalta ja sen uhka on tarinassa keskeisessä asemassa. 1920-luvun alussa Italiassa elettiin squadrismon aikaa. Sodassa raaistuneista nuorista rintamaveteraaneista koostuneet aseistetut toimintaryhmät – oikeistolaiset, vasemmistolaiset, syndikalistiset, anarkistiset, kommunistiset – taistelivat keskenään rajuin ottein. Väkivalta oli näille squadristeille olemuksellista.
Toimintaryhmiä kutsuttiin fascioiksi. Vallankumoukselliset sosialistit De Ambris, Olivetti ja Mussolini olivat perustaneet Fasci d’Azione Rivoluzionarian vuonna 1914 saadakseen Italian liittymään maailmansotaan. Tästä muodostui sodan jälkeen Fasci di Combattimento ja lopulta Mussolinin monen takinkäännön jälkeen fascistipuolue Partito Nazionale Fascista (PNF), johon kaikenkattavana kattojärjestönä kuului lopulta ihmisiä aina vallankumouksellisista syndikalisteista äärioikeistolaisiin monarkisteihin asti. Mussolini itse kaipasi vasemmistolaisempaa linjaa, mutta hävisi marraskuun 1921 puoluekokouksessa mustapaitaisten squadristien enemmistölle, jotka vastustivat kompromisseja sosialistien kanssa.
Koska fascismi oli pohjimmiltaan alhaalta ylös organisoitu ruohonjuuritason joukkoliike, oli myös useita Mussolinista riippumattomia fascioita. Esimerkiksi Bolognan squadristit kampanjoivat julisteilla, joissa luki “Mussolini pettää fascismin”. Lombardialainen fascisti ja syndikalisti Cesare Forni haastoi puolueen kaaderit osallistumalla vuoden 1924 vaaleihin omalla listallaan. Se edusti antikapitalistista “puhdasta fascismia”, joka ei tanssinut suurpääoman ja maanomistajien pillin tahtiin. Suurin osa pohjoisen squadristeista oli maatyöläisiä (contadini) ja alempaa keskiluokkaa, molemmat sen ajan Italiassa ja vähän muulloinkin päähän potkittua luokkaa.
Aiemmin mainituista ongelmista ja taiteellisista valinnoistaan huolimatta M – Il Figlio del Secolo onnistuu kuvaamaan tätä ristiriitaista aikaa suhteellisen hyvin niin että nykyaikainenkin katsoja saa ajan hengestä kiinni. Fokus on koko ajan Mussolinin hahmossa itsessään. Hänen tärkeimmät työtoverinsa muuttuvat vain päähenkilön peileiksi. Neuvonantajista Margherita Sarfattin ja Cesare Rossin rooleja on korostettu merkittävästi. Juutalainen Sarfatti on tarinassa fascistien spin doctor, luotettu jonka luokse Mussolini palaa jatkuvasti samaan neuvoja ja henkistä tukea. Terävä-älyinen Rossi on ideoiden sparrauskumppani ja harmaa eminenssi, joka Mussolinin on kuitenkin petettävä lujittaakseen omaa valta-asemaansa. Ehkä eniten tapahtuneesta historiasta poikkeaa sarjan kuvaus “marssista Roomaan” 28.10.1922, jonka Wright muuttaa alatyyliseksi farssiksi.
Luca Marinellin lisäksi täytyy kehua muitakin näyttelijävalintoja. Cesare Rossi, Italo Balbo, Dino Grandi, Cesare Maria De Vecchi, Emilio De Bono, Michele Bianchi ja muut fascistipoliitikot näyttävät ja kuulostavat itseltään murteitaan myöten. Kotonaan Mussolini ja Rachele Guidi puhuvat äidinkieltään romagnolia, joka on tekstitetty italiaksi. Henkisesti ja ruumiillisesti heikko kääpiökuningas (152 cm sulka päässä) Vittorio Emanuele III puhuu äidinkielenään ranskaa, kuten kuuluukin. Futuristinen runoilija Marinetti esiintyy räjähtävän mieleenpainuvasti Sarfattin avantgarde-salongissa. Gabriele D’Annunzio ja hänen “lyyrinen tasavaltansa” Fiumessa vilahtaa muutamassa kohtauksessa kaikessa eksentrisyydessään.
Viimeiset kaksi jaksoa keskittyy Giacomo Matteottin murhan puintiin. Melkein jokaisessa Italian kunnassa on jokin keskeinen aukio tai katu nimetty Matteottille. Matteottinkatujen valtaisa tiheys ei kuitenkaan johdu vain hänen kiistattomasta merkityksestään, vaan myös siitä seikasta, että fascistit hallitsivat maineestaan huolimatta sen verran verettömästi, että kansanedustajan murha sai ainutlaatuisen symbolisen aseman yleisessä tietoisuudessa. Matteotti oli sosiaalireformisti samalta seudulta kuin Mussolini itsekin, mutta muuten hänen täydellinen vastakohtansa. Mussolini oli työläisen poika ja entinen kommunisti, joka oli kääntynyt pitämään vallanpitäjien puolta. Matteotti oli taas varakkaasta perheestä, mutta puolusti köyhiä ja työläisiä. Hän oli loistava puhuja, mutta piti tiukasti kiinni periaatteistaan toisin kuin Il Duce, jolla ei ollut pysyviä ystäviä, ainoastaan pysyviä etuja. Matteotti syytti opposition penkistä käsin fascistihallitusta vaalivilpistä, korruptiosta ja oppositioon kohdistuvasta väkivallasta, missä oli totta joka sana. Matteottin mukaan maan oloja voitaisiin sanoa meksikolaisiksi, ellei se olisi loukkaus Meksikon kansaa kohtaan!
Matteottin kaappaus ja murha herätti Italiassa laajaa raivoa. Syylliset olivat fascisteja, mutta kuka oli antanut käskyn? Sitä ei oikeudenkäynti kyennyt koskaan selvittämään. Sosialistit olivat varmoja siitä, että käskyn oli antanut Mussolini itse, kun taas fascistit väittivät, että Amerigo Duminin johtama nyrkkiryhmä toimi omin päin ja Matteottin puukotus oli työtapaturma. Kansanedustaja oli tarkoitus kuulemma vain muiluttaa. Matteottin kohtaloon liittyy Italiassa samanlainen vaikenemisen laki, omertà, kuin Gabriele D’Annunzion putoamiseen ikkunasta vuonna 1922 ja ruhtinas Borghesen tekemään vallankaappausyritykseen vuonna 1970. Italiaa on aina hallittu mafiamaisesti. Tietyllä tasolla eivät lopu vain vastaukset, vaan myös kysymykset.
Mussolinin oli pakko pelastaa itsensä, joten joukko puolueen huippunimiä heitettiin bussin alle. Emilio De Bono menetti poliisijohtajan virkansa ja Duminin esimies Cesare Rossi lehdistöpäällikön tehtävät. Dumini tuomittiin vankilaan, mutta armahdettiin. Hän oli tarpeeksi tyhmä yrittääkseen kiristää Mussolinilta rahaa vaikenemisestaan, joten hänet paiskattiin takaisin linnaan. Vuonna 1941 englantilaiset teloittivat Duminin vakoojana Pohjois-Afrikassa, mutta hän selvisi ihmeen kaupalla hengissä. Monien seikkailujen jälkeen vanha murhamies menehtyi vuonna 1967 sähköiskuun yrittäessään vaihtaa hehkulamppua kotonaan.
Mussolini selvisi koko jupakasta retorisella tempulla. Puheessaan parlamentille hän ei yritellyt selitellä mitään parhain päin, vaan julisti koko Italian kansan edessä kantavansa täyden poliittisen, moraalisen ja historiallisen vastuun Matteottin murhasta. Eikä vain siitä: Mussolini meni niin pitkälle, että hän sanoi kantavansa yksin vastuun myös pieksämisistä ja risiiniöljystä, sanalla sanoen kaikesta, mistä hänen liikettään voitaisiin syyttää. Tämän jälkeen hän suuntasi puheensa kärjen toisaalle ja syytti oppositiota levottomuuksien jatkumisesta, fascistien murhista ynnä muusta. “Nyt kaikki tällainen saa loppua! Nyt on tullut hetki, jolloin on sanottava: Basta!” Sarja päättyy, kun Mussolini puheensa lopuksi toteaa että hän on jo ottanut täyden vastuun kaikesta ja kuka tahansa kansanedustajista voi halutessaan nostaa virkasyytteen häntä vastaan.
Saliin laskeutuu hiljaisuus. Ohjaajan syyttävä sormi ei osoita vaan niitä, jotka käyttävät väkivaltaa ja vihaista retoriikkaa päästäkseen valtaan. Syyllisiä ovat myös ne, jotka vaikenivat kun demokratia lakkautettiin. Tätä sopii ajatella nykypäivässäkin. Monissa Euroopan maissa vaikuttaa poliitikkoja, jotka uskovat että demokratiaa suojellaan parhaiten estämällä erimielisiä osallistumasta siihen, ja joiden mielestä vapauksia puolustetaan niitä rajoittamalla. Mussolini nousi valtaan vetoamalla järjestykseen: Ilman häntä Italia vajoaisi kaaokseen. Seuraava tyrannia varmaankin perustetaan demokratian nimissä.
Summa summarum: M – Il Figlio del Secolo on hyvin näytelty ja osittain vaikuttava, osittain puuduttava sarja, joka kompastuu taiteelliseen kikkailuun, toistuvaan neljännen seinän rikkomiseen ja liialliseen päähenkilöittensä kustannuksella ilveilyyn. Kaksi ja puoli vitsakimppua viidestä.
**½
