Olen pelännyt kuolemaa siitä lähtien kun tulin tietoiseksi ajan kulusta, mikä oli hyvin varhain, aika lailla siinä vaiheessa kun minua yritettiin nukuttaa. Sen olemassaolo itsessään tuntui rikokselta universumia kohtaan, sen vääjäämättömyys ja väistämättömyys tuottivat halvaannuttavaa kauhua. En kyennyt nukkumaan, koska nukahtaessa tietoisuus sammuu. Se tuntui pieneltä kuolemalta.
Eksistentialistista kauhua ei minulle tuota pelkästään lähestyvä ja arvaamaton Tuonen viikate, vaan se miten kuolema on sisäänrakennettu universumin lakeihin. Kaiken olemassa olevan hidas lämpökuolema, entropian lisääntyminen, surmaa tähdet ja planeetat, galaksit ja galaksijoukotkin.
Oman elämänantajamme, kotiaurinkomme kuolema höyrystyttää kerran Maan valtameret kuten se teki jo Venukselle. Maapallon kohtalo on muuttua steriiliksi kivipalloksi ikuisessa pimeydessä. Suuri kokeilu joka alkoi ensimmäisten aminohappojen lemmekkäästä tanssista ja joka on tähän asti tuottanut tursaiden uteluuden ja lavastajalinnun taiteellisuuden, Milanon duomon ja Apollo-ohjelman, päättyy samalla väistämättömyydellä kuin yksilö heittää viimeisen henkäyksensä.
Kaiken elollisen katoaminen, maailmankaikkeuden laajeneminen, sen hajoaminen ajattomaan pimeyteen vuosimiljardien päästä, tuottavat minulle yhtä suuren kauhun kuin oma kuolemani, jonka kanssa en ole tehnyt rauhaa. Minne tahansa katsonkin, näen sen odottavan minua lähimmän kulman takana.
Nuorena ihailin katkerana niitä, jotka pakenemisen sijaan olivat juosseet kuolemaa kohti; flirttailleet sen kanssa verisillä tantereilla. Itse vierastin kipua, kammosin epämukavuutta. Kuoleman vääjäämättömän odotuksen kammottavuus sai minut ymmärtämään niitäkin, jotka lähtivät amok-juoksuun. Ymmärsin hyödyttömän ja impotentin eleen, keskisormen näyttämisen Thanatokselle: “Jos minun on kuoltava, vien ainakin jonkun mukanani.”
Olisin kernaasti uskonut johonkin, jos olisin osannut. Vanha euraasialainen pakanuus perustui ajan syklisyyteen; kaikki toistaa itseään, millään ei ole alkua eikä loppua. Jokainen on linkki äärettömässä ketjussa. Se olisi turvallisin ajatus minkä tiedän. Mutta Kosmos ei välitä. Kosmos on päättänyt totella sellaisia luonnonlakeja, joilla on määrätty alku ja kammottava loppu. Enkä minä voi muuta kuin puida nyrkkiäni tummenevaa taivasta kohti; kirota demiurgia jonka gnostilaiset sijoittivat Kosmoksen ytimeen selittääkseen teodikean, miksi maailma on paha jos Jumala on hyvä.
Istun ja tuijotan. Se kutsuu minua; lyhennä tuskaasi, oikaise hieman, mitä suotta itseäsi kidutat. Paavo Haavikon (1931–2008) Rauta-ajassa Ilmari pohtii: “- Kuolema. Että pelkäänkö minä sitä. Mitä minä sitä pelkäisin. Eikö se työnsä osanne. Ei tämä huono elämä ollut. On nähty huonompiakin. On se kaiken ottanut minkä se on antanutkin.”
Jos olisi rohkea! Mutta onko se todella rohkeutta, käydä pystypäin kuolemaan? Vai onko se nöyryyttä? Minä en tahdo käydä nöyrästi sitä kohti, minä haluan nostattaa vihan kuolemaa vastaan ja syleillä elämää, syleillä sitä niin kuin Kaarlo Sarkia (1902–1945) runossaan.
“Älä elämää pelkää, älä sen kauneutta kiellä
suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje;
ei kuolema sinulta oveaan sulje.”
Sarkia kehottaa juopumaan elon maljasta, mutta myös kivutta siitä luopumaan. “Elä pelotta varassa yhden kortin / näet aina avoinna kuoleman portin.” Mutta mitä käy, jos veto kohti kuolemaa ja siitä pois ovat yhtä suuret? Liikevoimat kumoavat toisensa, jään paikoilleni, halvaantuneena, kyvyttömänä liikauttamaan sormeanikaan, ja tuijottamaan Kosmoksen epäystävällisiä kasvoja.
