“Maalla Asuwaiset, jotka owat kaukana Kaupungeista ja Apotheekeista, tarwihtewat aikanansa warustaa ja edeskatsoa itsensä parannus aineilla ja lääkityxillä. Mutta kuinga taitawat ja tietäwät he nijtä ostaa ja toimittaa itsellensä, joss ei he tiedä Lääkitysten, Metikamentein ja Woidetten nimeä ja hyödytystä, nijnkuin myös sisälle annon määrää, eli kuinga sitä nautitaan, milloin, ja misä taudisa ja wammasa?”
Maa-Miehen Huone- ja Koti-Aptheekki, 1788
Eräs harrastuksistani on vanhojen lääkärikirjojen keräily. Ensimmäinen suomenkielinen lääkärikirja oli valistusajan oppineen ensyklopedistin ja Rantsilan kirkkoherran Christfrid Gananderin 1788 julkaisema Maan-Miehen Huone- ja Koti-Aptheeki. Sen lääkereseptit ovat nykylukijan näkökulmasta paikoitellen huvittavia, mutta hiuksianostattavaksi teos käy aikansa kansanlääkintää kuvatessaan. 1700-luvun lääketieteessä oli aika lailla hakuammuntaa, tepsikö troppi vai ei, mutta kansanlääkintä oli melkein aina potilaalle vahingollista.
Vanhan lääkintätaidon mukaisesti tropit on usein uutettu paloviinaan. Jotkut lääkereseptit edellyttävät tavallisen paloviinan sijaan hienompaa “Saxan- tai Franskan-viinaa”. Olen selvittänyt tässä Gananderin Koti-Aphteekin ja lääkäri Elias Lönnrotin 1839 julkaiseman Suomalaisen talonpojan koti-lääkärin resepteissä käytettyjä erikoisempia tai oudosti nimettyjä ainesosia, jotta reseptien tulkinta käy helpommin.
Puum-öljy (huonolaatuinen oliiviöljy). Perusaine useissa resepteissä, kun valmistetaan salvoja, voiteita ja “plaastareita”. Puum-öljyn nauttiminen sellaisenaan auttaa kovaan vatsaan.
Colophonium (kolofonihartsi). Hartsia valmistetaan kuumentamalla tuoretta pihkaa niin, että sen nestemäiset terpeenit haihtuvat. Se on läpikuultavaa ja vaihtelee väriltään keltaisesta mustaan. Klassinen käyttötarkoitus on sekoittaa kolofonia vahan, oliiviöljyn ja vaikuttavien ainesosien kanssa haavalle levitettäväksi puuroksi eli laastariksi. Gananderilla on useita samantyyppisiä laastarireseptejä, kuten “Lorentz von der Lindin Haawa Plaastari”.
Storax Calamita (storaksi). Historiallisessa lääketieteessä on ilmeisesti useita eri aineita, joita on kutsuttu storaksiksi. Nk. nestemäinen storaksi on idänambrapuun pihkasta, sisäkuoresta ja puuaineksesta valmistettava hartsinkaltainen balsami, jota on poltettu suitsukkeiden tavoin, mutta käytetty myös ulkoisena lääkkeenä syyhyyn, haavoihin ja haavaumiin. Storax Calamita on taas storaksista ja olibaanihartsista valmistettu lääkeaine, jota on tuotettu aikoinaan mm. Triestessä ja Kreikan saarilla. Muiden hartsien tapaan laastariainetta.
Camfortti (kamferi, kamfertti). Vahamainen, hyväntuoksuinen aine jota saadaan kamferipuusta. Kamferia käytetään edelleenkin lääketeollisuudessa sisäisesti virkistämään sydämen toimintaa ja ehkäisemään liian alhaisen verenkierron oireita, ulkoisesti lihaskipuihin. Kamferi on myrkyllistä ja yli neljän gramman annos johtaa nieltynä kuolemaan.
Cardobenedicti (karvaskaunokki, karvasohdake). Perinteinen rohdoskasvi. Shakespearen näytelmässä Paljon melua tyhjästä mainitaan karvaskaunokkitinktuura hyvänä troppina vilustumista vastaan. Gananderin kotiapteekissa karvaskaunokkivettä käytetään yhdessä katajanmarjaöljyn kanssa ruton ja ajosten parantamiseen.
Cremor Tartari, wijnsteeni (tartarisuola, viinikivi). Tartarisuolaa eli viinikiveä eli kaliumvetytartraattia syntyy kiteytymällä rypälemehusta tai viinistä viileässä säilytettäessä. Nykyään sitä käytetään lähinnä leivonnassa ruokasoodan kanssa kohotukseen, mutta keski- ja uuden ajan lääketieteessä tartarisuolaa on käytetty yhtenä vaikuttavana ainesosana monimutkaisemmissa tropeissa, kuten essentia vitaessa (elämänöljyssä) yhdessä salpietarin kanssa. Elias Lönnrot uskoi tartarisuolan auttavan yhdessä katajanmarjamehun kanssa vesipöhöön. Viinikivessä on niin paljon kaliumia, että sitä ei kannata nauttia suurina annoksina: jopa 5–7 gramman annos voi aiheuttaa sydämen toimintahäiriöitä.
Ipecacuanha, oxennusjuuri (oksetusjuuri). Brasilialaisen, matarakasveihin kuuluvan Carapichea ipecacuanha -kasvin juuri, joka aiheuttaa suurta pahoinvointia ja kuvotusta. Oksetusjuurta on käytetty perinteisesti nimensä mukaisesti ylenantoon. Kasvin nimi tulee tupi-intiaanien kielestä ja tarkoittaa kirjaimellisesti “pientareen oksettajaa”. Minusta on kiehtovaa, että brasilialaista lääkekasvia on siirtomaakaupan ansiosta ollut myynnissä jo 1700-luvun Suomessa. Gananderin reseptikirjassa siitä valmistetaan matopulveria loisten ajamiseksi ulos vatsasta.
Castoreum (majavan hausta). Majavan sukurauhasista saatava erite, jolla on uskottu jo rautakaudella olevan maagisia voimia. Savussa kuivatettua haustaa on pidetty ihmeellisenä rohtona, joka auttaa kihtiin, riisitautin ja hammassärkyyn. Se on myös yksi keskiaikaisen ihmelääkkeen teriakin ainesosista. Hausta mainitaan Naantalin luostarin lääkekirjassa (1440) yhtensä kahdeksasta tärkeimmästä rohdoksesta. Gananderin oppaassa sitä käytetään lääkkeenä riisitautiin ja “reväsimeen”, jolla tarkoitettiin kaikenlaisia vatsanseudun ja sydänalan vaivoja.
Pirunpaska. Ei sama asia kuin pirunkeltaputkesta tehtävä hajupihka eli pirunpihka, jota on myös kutsuttu pirunpaskaksi. Rohdostieteessä pirunpaskalla tarkoitettiin ilmeisesti jostain tinktuurasta ja kumihartsista tehtävää lääkettä, joka on auttanut vatsavaivoihin.
Spanskgrööna (verdigris, espanjanvihreä). Sinertävän vihreä patina, jota muodostuu kuparin tai pronssin pinnalle. Väriaineena espanjanvihreää on käytetty laajalti muinaisessa Roomassa. Myrkyllisyydestään huolimatta sitä on lisätty lääkeaineena rohtoihin: Spanskgröönasta Ganander sotkee haavavoiteita ja silmä- ja korvatippoja.
Essentia Dulcis (asessori Johan Haartmanin rauhoittavat tipat). Anisöljyä, bentsoehappoa ja puhdistettua oopiumia sisältävä tinktuura, joka oli värjätty karmiininpunaisella kokkiniililla. Oopiumia suositeltiin raskaana oleville naisille, ylivilkkaille lapsille ja kaikenlaisiin kiputiloihin.
Engelskan suola (magnesiumsulfaatti, karvassuola). Kemiallinen yhdiste, joka sisältää magnesiumia, rikkiä ja happea. Magnesiumsulfaatilla on lihaksia rentouttava vaikutus. Sitä on käytetty kouristusten ja raskausmyrkytysten hoidossa. Peräruiskeiden ystävänä Elias Lönnrot suosittelee engelskan suoloja ulostusaineena melkein tautiin kuin tautiin.
Perinteisessä maagisessa lääkinnässä eli luontaishoidoissa Suomen kansa näyttää turvautuneen yli kaiken kahteen aineeseen, joita epäilemättä oli runsaasti tarjolla, toisin kuin ylläolevia rohdosaineita: paskaan ja kuseen. Ei ole asiaa, mitä ei paskalla olisi yritetty parantaa. Hevosenpaska auttaa mustelmiin ja pistoksiin, lämmin sian sonta avoimiin haavoihin. Koiranpaskaa on näemmä myös tungettu haavoihin.
Suden ja pääskysen paskaa neuvotaan laitettavan kuivattuna kaulan ympärille kurkkukipuun. Hunajoituja hiirenpapanoita kun hieroo kaljuun, kasvaa hiukset takaisin. Mainitseepa Ganander myös että kun on “koloisijn hampaisijn pantu hijren paskaa, saa ne pois putoamaan ilman Fältskääriä”. Eritepuolelta täytyy myös mainita korvakipuun tarjottu resepti sekoittaa morttelissa muserrettuja kusiaisia vaimon rintamaitoon.
Puolessa vuosisadassa suhtautuminen kansanlääkintään on jo muuttunut. Elias Lönnrot varoittelee kovin sanoin hakemasta apua tietäjiltä, taikureilta, poppa- ja myrrys- ja kukkaromiehiltä. “Mieron sotkureilta, loitsijoilta, salwureilta, tietäjiltä, ja muilta konnilta ei pitäisi järjellisen ihmisen taudeissa apua ja neuwoa kysyä.”
Esimeriksi vanhoista huonoista ajoista käy yllä mainittujen paskareseptien lisäksi Lönnrotin varoitus siitä, että lasten kanssa ei pitäisi pelehtiä kuten ennesvanhaan: “Lemmen nostot tyttölapsille ja muut onnen loihtimiset pojille owat tuhmia, pakanallisia taikoja, sitäki pahemmat, jos lapsen kanssa sen ohessa jollai erinomaisella, rohkiamalla tawalla menetellään.”
