Isoveljeni Jan ilmestyi taas jälleen kerran uniini, pompahtaen esille kuin ektoplasma, pyytämättä ja yllättäen. Kaikista kiusallisinta on, ettei hän näytä olevan tietoinen omasta kuolemastaan. Miten epämiellyttävä sosiaalinen tilanne. Isäkin oli silminnähden vaivaantunut. Asiaa lähestyttiin kierrellen ja kaarrellen. Harvoin uni-Jan on suostunut katoamaan takaisin unohduksen sfääreihin pelkästään tiukasti väittelemällä, vaan kaamio on jäänyt elävien maille. Aivan erilainen tapaus kuin Aslak, jota ei tavoita edes alitajunta. Unimatkojeni aikana olen nähnyt hänestä vain varjon. Ehkä asiaan vaikuttaa, ettei Jan ei halunnut kuolla; Aslak poistui omasta vapaasta tahdostaan. Joka kerran kun kuulen säkeen “softly in the gloom they heard the birds”, tunnen väristyksen ihollani. Saamelaiset uskoivat että ihmisen sielu elää niin kauan kun hänet muistetaan ja hänestä lauletaan, ennen elämänvoiman sulautumista esi-isien numeeniseen massaan…
Ajatukset kääntyvät usein kuolemaan tavalla, joka olisi ehkä ominaisempaa 60-vuotiaalle kuin 30-vuotiaalle. Kuolema on toki osa elämää, erottamaton maksu joka meidän kaikkien on maksettava syntymästä. Lineaarinen aikakäsitys saa elämän vaikuttamaan vuoristoratakyydiltä joka päättyy betoniseinään, eikä vaunusta uskalla hypätä kesken pois. Syklisesti ajatellen voisi olla yhtä perusteltua pelätä syntymää kuin kuolemaa (monet väittävät nähneensä ihmisiä heidän kuolemansa jälkeen, mutta onko kellään prenataalisia visioita?).
Toisinaan tunnen itseni Jacopo Belboksi. Trumpetin sijasta minulla on Cembalo, pelot ovat identtiset. Belbon tavoin itsekritiittisyyteni on saanut minut julistamaan, etten koskaan kirjoita mitään omaa (vaikka kirjoittaminen on selvästi minulle intohimo). Jo kaksikymmentä vuotta olen tehnyt vain pastisseja toisten tekstistä, toisten tyyleistä, jopa Historiasta (mikä muukaan Historia on kuin kertomus, kollektiivinen tarina). Olen yhdistellyt historioita, etsinyt lainalaisuuksia, soveltanut laajoja kaaria kirjoittaakseni fiktiivisiä historioita fiktiivisille kansoille, joista tekee todellisia se, etten ole keksinyt niille mitään sellaista mitä ei olisi oikeasti tapahtunut jonain aikana jossakin. Ensimmäisen kosmokseni loin jo kauan ennen lukioikää. Piirustusarkistoni on yhä täynnä sekalaista arcanaa tuolta ajalta: fiktiivisiä juna-aikatauluja, imaginääristä kartografiaa, mielikuvituksellista etnografiaa. Demiurgina itselleen itse.
Joskus minäkin ajaudun liian syvälle itseeni, jonnekin itsetutkiskelun ja itseinhon välisille aavoille paljakoille. En silti suunnittele ripustautumista heiluriin. Parempi ripustautua hetkiin, viinin helmeilyyn, mätänevien lehtien tuoksuun, talvitien kirkkauteen, roomalaisen helteen paahteeseen. Panta rei…
Prenaataalisiakin visioita väitetään olevan. Jotkut naiset ovat ilmeisesti kuoleemaa lähellä käydessä (NDE) nähneet visioita syntymättömästä lapsestaan ja kommunikoineet tämän kanssa.
Juttuja löytyy vaikka googlettamalla near-death experience + unborn child tms.
Minullakin A on ollut pelkkänä varjona, vaikka Isoisäni kanssa olen taas unissa paljon nähnytkin. A ei halua tulla tavatuksi, mikä tietenkin näin täällä ollessa pistää sapetuttamaan kun olisi sanomisia, mutta toisaalta…
Well, you know.
Anteeksi kun en ole vastannut puhelimeen. Olin eilen kampuksella aamusta iltamyöhään.
Minulla alitajunta kaivaa Aslakin esiin tasaisin väliajoin, mutta tapaamiset ovat aina kovin yksipuolisia. En tunnu saavan otetta, minkä ei kyllä toisaalta pitäisi yllättää. Välillä sitä toivoisi, että voisi jo sirtyä eteenpäin, eikä rypeä asioissa, joille ei mitään voinut.
Olen muuten aina ihaillut nimenomaan sitä piirrettä sinussa, että jopa mielikuvituksesi tuotetta olevat taidetyöt ja fantasiat pohjaavat niin vankkaan tietoon ja käsitykseen olevaisesta. Se antaa taiteellesi huomattavasti painoa ja sisäistä harmoniaa, muttei itseasiassa lainkaan vähennä mielikuvituksen panosta, tuon mainion yhdyssanan kirjaimellisimmassa mahdollisessa merkityksessä. Maailmassa on jo tarpeeksi hallitsemattoman subjektiivisuuden tuottamaa persoonatonta ja perustelematonta höttöä, jota ilmaisuksikin ajoittain kutsutaan. Nostan kunniaksesi hattua, olevaista mutta silti muodoltaan ideaalia 😉