Yhdysvaltain ja Ison-Britannian suuret viihdeyritykset ovat vuoden 2017 jälkeen pesseet Euroopan historiaa mustaksi kiihtyvällä tahdilla. Niin sanottua värisokeaa roolitusta (colorblind casting) perustellaan niin heikoin argumentein, että herää väkisinkin kysymys, onko kyse pelkästään vallasta, vallankäytöstä ja siitä että media-alalla olevat ihmiset yksinkertaisesti vain vihaavat kaikkea eurooppalaista.
Populaarikulttuurissa diversiteetin ja inklusiivisuuden lisääminen on jo vanha ilmiö. Lähes kaikissa klassisista elokuvista ja sarjoista tehdyissä uusinnoissa on eurooppalaiset häivytetty pois. Doctor Who on nykyään musta, samoin pieni merenneito, Lumikki, Robin Hoodin munkki Tuck ja lukemattomat muut eurooppalaiseen kulttuuriperintöön kuuluvat henkilöt. Onko sillä sitten väliä? Mustapesun kannattajat puolustautuvat, että nämä kaikki ovat fiktiivisiä hahmoja, joten esiintyjän etnisellä taustalla ei pitäisi olla mitään merkitystä. Kyse on myös edustuksesta: Representation matters on ollut yksi aikamme iskusanoja. Diversiteetin ja inklusiivisuuden nimissä on mediassa haluttu nostaa esiin erilaisia vähemmistöjä enemmistön kustannuksella.
Eurooppalaisessa viihteessä on 1900-luvulla nähty lähinnä eurooppalaisia näyttelijöitä ja heteroseksuaalisia suhteita. Tämän ei pitäisi olla mikään yllätys, sillä Eurooppa oli vielä viime vuosisadan alussa 99-prosenttisesti valkoinen ja heteroseksuaalisuus on ollut luonnollinen normi. Muistutetaan myös, että vanhoissa historiallisissa elokuvissa valkoiset näyttelijät, kuten Sir Alec Guinness, ovat esittäneet aasialaisia ja afrikkalaisia hahmoja. Nykyään tämä ei olisi mahdollista; aasialaisten ja afrikkalaisten hahmojen muuttamista valkoisiksi (race-swapping) paheksutaan suuresti. Viimeksi näin kävi vuonna 2009 Avatar: The Last Airbender -elokuvan kanssa.
Värisokea roolitus ja race-swapping ovat kuitenkin sama asia: Jos näyttelijän rodulla tai sukupuolella ei ole merkitystä roolituksessa, ei pitäisi olla mitään ongelmaa sen kanssa että Nelson Mandelaa tai Barack Obamaa esittäisi valkoihoinen näyttelijä. Jos race-swapping on loukkaavaa, sen pitäisi olla loukkaavaa myös eurooppalaisten hahmojen kohdalla. Hahmojen fiktiivisyyteen vetoaminen ei taas onnistu, kun kyse on historiallisista henkilöistä.
Liberaaleissa piireissä tämän kognitiivisen dissonanssin yli tanssitaan vetoamalla epämääräisesti määriteltyyn ja historiallisesti kestämättömään teoriaan globaalista sorrosta, jota kaikki muut rodut ovat eurooppalaisten vuoksi joutuneet kärsimään. Historiaa enemmän lukeneet tietävät, että ihmiskunnan historia on ylipäätään sotien, sorron, orjuuttamisen ja massamurhien täplittämä, eivätkä eurooppalaiset ole olleet siinä toista kummempia.
Epäilen, että vika on länsimaisessa historianopetuksessa, joka on edelleen hyvin eurosentristä. Lapsille saatetaan kyllä kertoa ristiretkien julmuudesta, mutta ei uskonnonperustaja Muhammedin ja hänen seuraajiensa verisistä valloitussodista, jotka johtivat miljoonien ihmisten pakkokäännyttämiseen islamiin. Eurooppalaiset ovat myös nähneet enemmän vaivaa kuin ketkään muut orjuuden lopettamiseksi – orjuuden, jota edelleen harjoitetaan Lähi-idässä.
Entäpä sitten se edustus?
Mikään mahti maailmassa ei estäisi BBC:tä ja Hollywoodia tekemästä sarjoja Timbuktusta ja kuningas Mansa Musasta, Sulawesin kuningaskunnasta tai mayaintiaaneista. Ihmiskunnan historia on täynnä tarinoita, jotka voisi roolittaa täyteen aasialaisia ja afrikkalaisia hahmoja, jos näin halutaan. Jostain syystä näin ei kuitenkaan tehdä. Sen sijaan uudelleenkirjoitetaan eurooppalaisten oma historia ja oma kulttuuriperintö. Samalla pyyhitään pois kaikki mikä on tehnyt eurooppalaisista eurooppalaisia ja korvataan se fiktiivisellä kertomuksella. Se on mitä suurimman luokan kaasuvalotusta. Ei riitä, että maapallon kaikilla kulttuureilla pitää olla oikeus olla edustettuina länsimaisessa viihteessä: sen lisäksi eurooppalaisilla ei saa olla oikeutta omaan kulttuurinsa.
Ajatellaanpa, että miljoonat valkoiset eurooppalaiset muuttaisivat asumaan keskelle mustinta Afrikkaa, sanotaan vaikka Nigeriaan. Äkkiä nigerialaiset olisivatkin huolissaan siitä, että eurooppalaiset eivät ole tarpeeksi edustettuina nigerialaisessa kulttuurissa. Nigerialaiset kansansadut pitäisi äkisti valkaista; Kanem-Bornun muinaiskuninkaita ja Oyo-sulttaaneita näyttelisivät valkoiset näyttelijät. Akateemikot Lagosissa kirjoittaisivat tieteellisiä artikkeleita siitä, että valkoisia on aina asunut Nigeriassa ja ensimmäiset ihmisasukkaat alueella ovat itse asiassa voineet olleet eurooppalaisia. Valkoisille vaadittaisiin etuoikeuksia ja kiintiöitä työpaikkoihin.
En usko, että kuvaamani kaltainen tilanne olisi yhdenkään ihmisen mielestä mielekäs, järkevä tai moraalisesti oikein. Sitä kutsuttaisiin asuttaja-kolonialismiksi.
Koska nämä ihmiset tietävät itsekin, ettei eurooppalaisen historian ja kulttuurin mustapesu ei ole oikein, sitä perustellaan valhein. Aina kun uusi elokuva tai TV-sarja joutuu kielteisen huomion keskipisteeseen värisokean roolituksensa vuoksi, BBC tai muu media kaivaa esiin jonkun akateemisen rotututkijan, joka todistaa valkoisen mustaksi: Euroopassa on aina asunut afrikkalaisia (vaikka kyse olisi ollut muutamista yksilöistä, ei väestöistä). Samalla valtavirran ulkopuolella oleville huuhaa-teorioille annetaan suhteettomasti palstatilaa. Yksikään vakavasti otettava historioitsija ei esimerkiksi pidä uskottavana väitettä, että Englannin kuningatar Charlotta olisi ollut mustaihoinen. Pisimmälle menevät uskovat mustaa ylivaltaa kannattaviin salaliittoteorioihin, joiden mukaan pahat eurooppalaiset ovat itse asiassa väärentäneet oman historiansa (kuva oikealla).
Viime vuosisadan kielenkäytössä tätä kutsuttaisiin rasismiksi, mutta nykyään meille opetetaan, että eurooppalaisia kohtaan ei voi olla rasisti. The issue is never the issue; kyse on jälleen kerran vallasta ja vallankäytöstä.