Kolmannen valtakunnan ympäristöpolitiikan käsittely on vaikeaa siksi, että se tulkitaan herkästi joko polemiikiksi vihreitä vastaan tai natsien puolesta. Yhtäläisyydet nykyisten ja edeltävien ympäristöliikkeiden välillä eivät kuitenkaan yksinään tee vihreistä natseja tai natseista vihreitä. Päämääriä ja keinoja on tarkasteltava sellaisenaan riippumatta siitä, pidämmekö niiden esittäjistä vai ei.
Kansallissosialismi on usein esitetty aatehistoriallisesti taantumuksellisena (réactionnaire, aate joka tavoittelee status quo anten palauttamista), mikä on varsin harhaanjohtava tapa kuvata monisyistä ilmiötä. Kolmas valtakunta oli saksalaisen romantiikan ja modernismin lehtolapsi, jossa romantiikan ajan naturalismi, epärationaalisuus ja sankaruuden palvonta yhdistyivät modernin ajan teknologiaan ja yhteiskuntasuunnitteluun. Hitler ei voittanut vaaleja pelkästään vetoamalla nostalgiaan tai lupaamalla paluuta vanhaan, kuten keisarikunnan militanttiin nationalismiin ja juutalaisvihaan. Sen sijaan Hitler lupasi ohjelmassaan täystyöllisyyttä, luokkaerojen poistamista ja laajaa sosiaaliturvaa – sanalla sanoen, parempaa huomista.
Kolmannen valtakunnan pelkistämisessä pelkäksi pahuudeksi on sekin ongelma, että se samalla tekee mahdottomaksi ymmärtää, miksi niin monet saksalaiset suhtautuivat siihen myönteisesti. Kansallissosialismi ei syntynyt tyhjiössä tai muodostanut epäjatkuvuuskohtaa Saksan historiassa. Se poimi vaikutteensa ja ideansa oman aikansa poliittisista virtauksista, joista monet olivat saaneet alkunsa jo kauan ennen natseja. Yksi näistä ilmiöistä oli vuonna 1904 järjestäytynyt saksalainen luonnonsuojeluliike Deutscher Bund Heimatschutz.
Luonnonsuojelussa oli tuohon aikaan vahvan kansallismielinen vire. Heimatschutz-liike ei rajoittanut toimintaansa pelkästään kasvien ja uhanalaisten eläinten suojeluun. Olennainen osa sen toimintaa oli kansanperinteen tallettaminen, muinaismuistojen tutkiminen ja historian elävöittäminen. Luonnonsuojelijat puhuivat saksalaisen kotiseudun (Heimat) ja kulttuurimaiseman (Landschaft) säilyttämisestä. Ajan käsityksen mukaisesti Saksan vuorilla, niityillä, ahoilla ja puroilla oli suora yhteys saksalaiseen kulttuuriin, historiaan ja kansanluonteeseen. Saksalaisten perinteiden, arkkitehtuurin, kansantapojen ja luonnonmaisemien suojelun nähtiin olevan välttämättömiä essentiaalisen saksalaisuuden säilyttämiseksi ja siirtämiseksi jälkipolville. Näitä arvoja uhkasivat teollistuminen ja kaupungistuminen.
Luonnosta nauttimisesta tuli 1900-luvun alussa keskiluokkaisten kaupunkilaisten suosikkiharrastus. Vuonna 1901 spontaanisti syntynyt Wandervogel-nuorisoliike ryhtyi järjestämään luontovaelluksia ympäri Saksaa. Vaelluksille otettiin mukaan musiikki-instrumentteja, leiritulilla laulettiin ja opeteltiin uudelleen vanhoja kansanlauluja. Liikkeen kasvaessa valtakunnanlaajuiseksi syntyi linjariitoja. Keskeisimmät kysymykset liittyivät abstinenssiin eli siihen pitäisikö wandervogeleiden vastustaa tupakkaa ja alkoholia, ja saivatko naiset osallistua liikkeen toimintaan. Ilman keskitettyä johtoa paikalliset osastot kehittivät omia tapojaan. Jotkut omaksuivat Heil-tervehdyksen omaksi tunnusmerkikseen. Toiset eivät hyväksyneet toimintaansa mukaan juutalaisia.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen saksalainen luonnonsuojeluliike koki aatteensa polkevan paikallaan. Tärkeät lakialoitteet eivät edenneet parlamentissa. Kaupunkien värivalojen humu sai nuoret hylkäämään wandervogeleiden atavistisen nostalgian. Monet luonnonsuojeluliikkeen veteraanit radikalisoituivat etnonationalistisen Völkisch-ajattelun1 suuntaisesti painottamaan rodun merkitystä ja vastustamaan kristinuskoa. Tämä oli tilanne kansallissosialistien ottaessa vallan käsiinsä Saksassa vuonna 1933. Saksalaiset liittyivät sankoin joukoin NSDAP:n jäseniksi, sillä kansallissosialistinen diktatuuri näyttäytyi mahdollisuutena monenlaisten keskenään ristiriitaistenkin tavoitteiden ajamiselle. Puolue taas pyrki Gleichschaltung-periaatteen2 mukaisesti yhdenmukaistamaan kaiken omaan käskyvaltaansa. Luonnonsuojeluliike ei tässä suhteessa tehnyt poikkeusta.
Kansallissosialistinen kuva ihmisen ja luonnon suhteesta perustui ajatukseen kaikki luomakunnan osat muodostavasta hierarkkisesta jatkumsta. Ihmistä ei voinut erottaa muista eläimistä. Kuten harvinaiset eläinlajit ovat muita arvokkaampia, myös joidenkin ihmisarvo oli toista suurempi. Kansallissosialismi katsoi olevansa maailmankatsomuksena eettisesti ylivoimainen, koska se korosti laatua ja moraalista ryhtiä.
Jo 1800-luvun romantikot maalailivat kansallismielisyyden hengessä mystistä yhteyttä luonnon ja ihmisten välillä. Säveltäjä Richard Wagner perusteli sekä kasvissyöntiä että eläinkokeiden vastustusta juutalaisvastaisuudella. Juutalaisilta peräisin olevan lihansyönnin ja eläinten sorron hän katsoi turmelleen puhtaan saksalaisen rodun, ja eläinkokeet hän yhdisti juutalaisten kosher-teurastukseen. “Juutalaisen ajattelun” ja “mädättävän sielun” ankara vastustaminen voitiin hänen mielestään nähdä oikeutettuna heikkojen puolustamisena ja siten moraalisena velvollisuutena.
Reichsnaturschutzgesetz
Kansallissosialistien kesäkuussa 1935 hyväksymä Valtakunnan luonnonsuojelulaki (Reichsnaturschutzgesetz) oli ennenkuulumattoman kattava, alansa edistyksellisin lakipaketti. Se mahdollisti kokonaisten kulttuurimaisemien suojelun kaikelta rakentamiselta ja rajoitti merkittävästi yksityisten maanomistajien oikeuksia. Poliittisten implikaatioidensa vuoksi laki on herättänyt tutkijoiden keskuudessa monenlaisia tulkintoja. Esimerkiksi Anna Bramwell väitti tendenssimäisesti vihreitä natsien politiikan suoriksi perillisiksi.3 Raymond Dominick taas pesi luonnonsuojelulain puhtaaksi vähättelemällä sen luonnetta “propagandistiseksi” ja korostamalla, ettei lain kirjoittaneilla virkamiehillä ollut vahvoja kytköksiä kansallissosialismiin.4 On totta, että lain monet osa-alueet muuttuivat sodan alettua kuolleeksi kirjaimeksi, mutta ei myöskään ole vahvoja perusteita olettaa, etteivätkö kansallissosialistit suhtautuneet luonnonsuojeluun vakavissaan.
Reichsnaturschutzgesetz nosti luonnonsuojelukysymykset ensimmäistä kertaa Saksassa kansalliselle tasolle. Sen valvomisesta vastasi Reichstelle für Naturschutz, Valtakunnan luonnonsuojeluvirasto, joka toimi Hermann Göringin johtaman metsäviraston (Reichsforstamt) alaisuudessa. Laissa ei ollut kyse vain passiivisesta suojelusta, vaan siinä määriteltiin aktiivisia toimenpiteitä ahojen ja purojen ennallistamiseksi ja eläinkunnan hyvinvoinnin lisäämiseksi. Mehiläisten, laululintujen, pienriistan ja suurpetojen oikeuksia lisättiin samalla, kun ihmisten oikeuksia kavennettiin. Uhanalaisille eläimille rajattiin omia alueita. Kolmas valtakunta rauhoitti ensimmäisenä maailmassa suden, mikä oli omana aikanaan täysin uskomaton teko. Jopa kalojen ja hummereiden kohtelusta laadittiin pikkutarkat määräykset. Valtion, maakuntien ja kuntien virkamiehiä vaadittiin konsultoimaan Valtakunnan luonnonsuojeluvirastoa ennen minkään luontoa ja maankäyttöä koskevan suunnitelman hyväksymistä.
Myös kotiseudun suojelu (Heimatschutz) kuului viraston toimivaltaan. Suojeltaviksi määriteltiin kaikki kulttuurisesti merkittävät näköalat, sillat, polut, puutarhat ja rakennukset. Kaupunkisuunnittelun tuli perustua taloudellisen tehokkuuden sijaan esteettisyyteen. Luonnonsuojelulaki kielsi liikeyrityksiä pystyttämästä julkisille paikoille sellaisia mainostauluja, jotka häiritsisivät kulttuurisesti merkittävää maisemaa tai muuttaisivat arkkitehtonisesti arvokkaiden rakennusten ulkoasua. Laki antoi viranomaisille oikeuden perustaa koskemattomia luonnonsuojelualueita ja takavarikoida sitä varten yksityisten henkilöiden tai yritysten maaomaisuutta tarvittaessa.
Kansallissosialistinen ideologia näkyi lain perusteissa. Koskematon, puhdas luonto nähtiin edellytyksenä terveen ja elinvoimaisen rodun kehittymiselle. Kansallissosialistit pitivät romantikkojen tavoin kaupungistumista ihmisvastaisena, kansakuntaa rappeuttavana asiana. Terve saksalainen kansa saattoi kehittyä ainoastaan jatkuvassa yhteydessä alkuperäiseen saksalaiseen luontoon. Luonnonsuojelulain kannattajat vetosivat runoilija ja naturalisti Hermann Lönsiin, joka jo vuonna 1906 vaati maaseudun pelastamista tehomaataloudelta. Saksa ei saanut muuttua “ojitetuksi vilja-aroksi”, vaan alkuperäiset ahot, lehdot ja purot oli säilytettävä. Maatalousministeri Richard Walther Darré oli tämän “veri ja maa” (Blut und Boden) -ajattelun esitaistelija. Hän myös teki parhaansa ekologisen luomuviljelyn läpiviemiseksi, vaikka Saksan maataloudella oli jo valmiiksi vaikeuksia väestön ruokkimisessa.5
Metsäpolitiikka
Harvalla asialla oli kansallissosialistien luontomystiikassa suurempaa merkitystä kuin saksalaisella ikimetsällä. Muinainen Germania oli koskemattomien jylhien korpien maa; Teutoburgin metsän suojista natsien kansallissankariksi kohottama Arminius miehineen kykeni murskaamaan maahan tunkeutuneet roomalaiset legioonat.
Saksalainen metsätalous perustui aiemmin samanlaiseen tehometsätalouteen kuin muissakin länsimaissa, missä metsät koostuivat etupäässä samaa lajiketta olevista ja saman ikäisistä puista. Arvostelijoiden mukaan tällaiset monokulttuurit köyhdyttivät maaperän ja olivat herkkiä kasvitaudeille. Hermann Göring valmisteli vuonna 1934 metsien ennallistusasetuksen, joka perustui Preussin metsäinstituutin professorin Alfred Möllerin vuonna 1920 kaavailemaan radikaaliin Dauerwald (“Ikimetsä”) -periaatteeseen. Sen perusajatus oli kohdella metsää yhtenä elävänä organismina – nykyään sanottaisiin ekosysteeminä.
Möllerin mukaan metsän terveys oli riippuvainen sen monimuotoisuudesta. Dauerwald koostui useista puulajeista ja eri-ikäisistä puista. Avohakkuut oli kielletty kokonaan. Göring, joka oli intohimoinen metsästäjä ja tunnettu metsien rakastaja, oli tutustunut Dauerwald-periaatteeseen vuonna 1932 vieraillessaan entisen metsätalousministerin Walter von Keudellin maatilalla. Keudell esitteli Göringille kestävän ekologisen metsänhoidon edut – ja Göring oli äärimmäisen vakuuttunut. Natseihin vetosi erityisesti ikimetsän “orgaanisuus” talousmetsän yksitoikkoisuuteen verrattuna.
Göring ryhtyi ajamaan asiaa puolueen sisällä. 3. kesäkuuta 1934 hallitus luovutti kaiken määräysvallan metsänhoitoon ja metsästykseen liittyvissä asioissa vastaperustetulle Valtakunnan metsävirastolle. Göringin mahtikäskyllä metsien ennallistusasetus määräsi kaikki Valtakunnan metsät palautettavaksi ikimetsiksi. Alle 50-vuotiaiden puiden kaatamisesta määrättiin vuosi ehdotonta vankeutta. Kukaan metsänomistaja ei saanut kaataa kerralla kuin 2,5 % metsästään. Kaadettaviksi valikoitavat yksittäiset puut piti valita niin, että huonoimmat puut kaadettiin ensin ja parhaimmat jätettiin lisääntymään ja tuottamaan entistä parempilaatuisia puita.6
Hitlerin valtalaki oli jo poistanut saksalaisilta yksityisomaisuuden suojan, joten valtio saattoi vapaasti takavarikoida yhteisen edun nimissä metsiä luonnontilaistettaviksi. Kansallissosialistisessa propagandassa muistettiin aina myös korostaa sitä, että saksalainen ikimetsä koostui ainoastaan kotoperäisistä (bodenständige) lajikkeista. Vieraslajit kitkettiin armotta pois.
Ilmansaasteet vai sotateollisuus?
Saksan ympäristölainsäädännössä oli puolueen juristien mielestä paljon korjattavaa, mutta saasteita koskevien asetusten kohdalla yhteisen edun määritteleminen osoittautui haastavaksi. Kun sotateollisuuden kannalta tärkeä valtiollinen tehdas saastutti paikallisen joen ja maanviljelijöiden pellot, kumpi osapuoli edusti yhteistä etua?
Saksan industrialistit olivat tottuneet sovittelemaan tällaiset kysymykset rahalla, mutta vuoden 1933 jälkeen Richard Walter Darrén johtama Valtakunnan maatalousministeriö alkoi puuttua saastumista koskeviin kysymyksiin. Puolueen talonpoikaisyhdistystä kehotettiin raportoimaan puoluevirkailijoille kaikki paikalliset ympäristöuhat. Kyse oli paitsi ympäristöstä, myös kansallissosialistisen hallinnon suosion kasvattamisesta maatyöläisten keskuudessa.
Kansallissosialistit eivät kuitenkaan onnistuneet luomaan yhtenäistä ohjelmaa ilmansaasteiden vähentämiseksi. Ongelmiin puututtiin ad hoc -periaatteella ja byrokraattinen koneisto saattoi ratkaista ne epäjohdonmukaisesti. Teollisuustuotannon kasvattaminen tarkoitti väkisinkin myös ilmansaasteiden lisääntymistä. Ilmansaasteiden rajoittamista koskevat asetukset eivät myöskään koskeneet sotateollisuutta.
Sekään ei estänyt ruohonjuuritason yrityksiä saasteiden vähentämiseksi. Keväällä 1940 puolueen Leipzigin piirijohto (Kreisleitung) teki virallisen valituksen paikallisesta teräsvalimosta, jonka tuottama noki ja paha haju häiritsi paikallisia asukkaita. Tehdas oli osa Saksan jälleenaseistautumisohjelmaa, joten kaupungin pormestari hylkäsi valituksen. Joskus paikallinen aktivismi kuitenkin kannatti: Harz-vuorilla toiminut kaivosyhtiö tuomitiin marraskuussa 1943 maksamaan 15 578 valtakunnanmarkkaa (nykyrahassa noin 145 000 euroa) korvausta metsille aiheutuneesta ympäristötuhosta.7
Eläinten oikeudet
Hermann Göring piti 28. elokuuta 1933 radiossa Saksan kansalle linjapuheen, joka käsitteli vasta voimaan astunutta vivisektion kieltoa. Eläinkokeiden – erityisesti tuskallisten, ilman kivunlievitystä ja nukutusta tehtävien elävältä leikkaamisten – täyskieltoa Göring puolusti pohjoisen rodun historiallisella veljeydellä eläinten kanssa. Ihmiset ja eläimet olivat vuosituhansien ajan jakaneet kodit, pellot ja taistelut yhteistyössä. Ihmisen ja luonnon yhteys oli kansallissosialistisen ajattelun kulmakivi; ne jotka edelleen kuvittelivat voivansa kohdella eläimiä kuin omaisuutta, saisivat ankaran tuomion.
Vuoden 1933 lopulla voimaan astunut eläinsuojelulaki (Tierschutzgesetz) oli maailman ensimmäinen, joka määritteli eläimille oikeudet sellaisenaan (um ihrer selbst wille) ihmisen tarpeista ja tunteista riippumatta. Se myös poisti erottelun koti- ja villieläinten välillä. Lain kohteiksi määriteltiin “kaikki elävät olennot, jotka luetaan eläimiksi yleisessä kielenkäytössä ja luonnontieteellisesti. Rikosoikeudellisessa mielessä ei ole mitään eroa kotieläinten ja muiden, korkeampiarvoisten ja alempiarvoisten tai ihmisille hyödyllisten ja haitallisten eläinten välillä”. Länsimaiden eläinsuojelulait pohjautuvat vielä nykyisinkin samoihin periaatteisiin, vaikka sanamuodot ovatkin erilaiset.8
Kasvissyöjänä tunnetun Hitlerin suhtautuminen eläinten oikeuksiin oli vielä Göringiäkin tiukempi. Göring oli valtakunnanjahtimestari, jonka metsästysintoa hän arvosteli jatkuvasti: “Eläinten surmaaminen, se on teurastajan työtä. Mutta vielä kuluttaa siihen paljon rahaa – – Metsästys ja ratsastus ovat sukupuuttoon kuolleen feodaalisen maailman viimeisiä rippeitä.” SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler vastusti Hitlerin tavoin metsästystä. Suomalais-virolaiselle lääkärilleen Felix Kerstenille hän sanoi: “Kuinka voitte saada nautintoa, Herr Kersten, ampumalla suojasta avuttomia luontokappaleita, jotka samoilevat metsän siimeksessä viattomina, puolustuskyvyttöminä ja mitään aavistamatta? Se on todellista murhaamista. Luonto on suunnattoman kaunis ja jokaisella eläimellä on oikeus elää.”
Himmler käytti myös käsitettä “eläinoikeudet” ensimmäisen kerran nykyaikaisessa mielessä artikkelinsa otsikkona vuonna 1934 SS:n perhejulkaisussa. Kirjoituksessa hän ihaili keskiajan saksalaisia, jotka eivät tappaneet rottia, vaan haastoivat nämä vertaisineen oikeuteen, missä niitä puolusti asianajaja ja niille annettiin mahdollisuus parantaa tapansa ja lopettaa mellastus viljavarastoissa. Himmlerin kiintymys luontoon ja eläimiin oli syvää ja lempeää; kuten juutalaisten tuhoamisleirit kouriintuntuvasti osoittavat, hän todellakin piti eläimiä paljon ihmistä arvokkaampana.
Maisemasuunnittelu ja antiurbanismi
Miehitetyt alueet Puolassa, Baltiassa ja Ukrainassa tarjosivat kansallissosialisteille mahdollisuuden toteuttaa ohjelmiaan suuressa mittakaavassa. Monet johtavat teoreetikot vertasivat työtään puutarhanhoitoon. “Huono rotuaines” oli kitkettävä. Väestönsiirtoja perusteltiin myös ekologisin syin: slaavit olivat natsien mukaan kyvyttömiä arvostamaan luontoa ja huolehtimaan ympäristöstä saksalaisten tavoin. Vuonna 1941 Puolalta vallatuilta alueilta karkotettiin 410 000 puolalaista ja 560 000 juutalaista. Kaikki maaomaisuus takavarikoitiin valtiolle. Puolalaiset kylät ja kaupungit oli tarkoitus jyrätä matalaksi ja rakentaa uudelleen kansallissosialististen maisemasuunnitelmien mukaisiksi niin, että muistokin aiemmasta historiasta katoaisi.
Suunnitelmat pohjautuivat pitkälle maantieteilijä Walter Christallerin keskuspaikkaparadigmaan. Uudisasutuksen perusyksikkö oli kuudensadan hengen maalaiskylä (Hauptdorf), joka keskuksena toimi puolueen paikallisosaston kokoussali. Samankokoiset pientilat ja maalaiskylät ryhmittäytyisivät hunajakennomaisesti suurempien keskuskylien (Gehobenes Hauptdorf) ympärille, jotka taas sijoittuisivat samalla tavalla kaupunkikeskusten ympärille. Kaupungit eivät kuitenkaan saaneet olla liian isoja: ideaalina oli käveltävän kokoinen puutarhakaupunki, jonka arkkitehtuuri noudatteli klassista muotokieltä. Kaiken päivittäiseen elämään tarvittavan oli löydyttävä läheltä kävellen, pyöräillen tai julkisilla liikennevälineillä. Pienet saksalaiset puutarhakaupungit levittäytyisivät helminauhamaisesti Autobahn-moottoritieverkoston yhteen sitomana kauas itään.9
Suunnitelman tavoitteena oli luoda mahdollisimman omavaraisia ja itseriittoisia yksiköitä. Maatiloja viljeltäisiin esi-isien tapaan hevospelillä luonnonmukaisin menetelmin. Hitler oli tuominnut kasvimyrkkyjen ja väkilannotteiden käytön, koska ne hänen mukaansa myrkyttivät luonnon ja köyhdyttivät maaperän. Puolentoista miljoonan asukkaan Varsova oli kaupunkisuunnittelija Friedrich Pabstin kaavailujen mukaisesti tuhottava maan tasalle puolalaisen kulttuurin ja muistin hävittämiseksi. Tilalle oli tarkoitus rakentaa 130 000 asukkaan saksalainen puutarhakaupunki tulevan moottoritie- ja leveäraidejunaverkon risteyskohtaan. Yli puolet rakennetusta alueesta piti olla viheralueita: puistoja ja kotipuutarhoja. Varsovan leveiden bulevardien tilalle Pabst kaavaili pittoreskeja kapeita kivettyjä katuja kahviloineen ja oluttupineen.10 Myös puutarhakaupungeilla ja ekologisilla luomutiloilla oli suora yhteys kansallissosialismin rotuideologiaan: “arjalaisen rodun elinvoima” edellytti “kiinteää luontosuhdetta” ja tervehenkistä elämää tukevia ratkaisuja.
- Volk on käsite, joka ei käänny mitenkään järkevästi millekään kielelle. Volkilla tarkoitettiin kansaa biologis-metafyysisenä ruumiillistumana, kollektiivina jonka on luonyt yhteinen kansallinen energia ja sielu (Volksgeist) ja jota sitovat sekä perinteet että perimä. Yksi Völkisch-ajattelun edistäjistä 1900-luvun alun Saksassa oli Rudolf von Sebottendorfin perustama Thule-seura (Thule-Gesellschaft), joka aloitti germaanisen muinaishistorian opintoryhmänä. Monet NSDAP:n varhaisista johtohenkilöistä kuuluivat Thule-seuraan ja puolue omi hakaristinsäkin siltä. Hitler ei ollut koskaan jäsen; yhdistys kuihtui pois jo ennen Hitlerin valtaannosua. ↩︎
- Gleichschaltung on toinen huonosti kääntyvä kansallissosialistinen termi. Sillä tarkoitettiin koko yhteiskunnan yhdenmukaistamista puolueen totalitaristiseen kontrolliin. Kaikki puolueen ulkopuoliset yhteiskunnalliset järjestöt, yhdistykset ja toimielimet joko lakkautettiin tai yhdenmukaistettiin kansallissosialistisen ideologian mukaisiksi. Ainoastaan katolinen kirkko onnistui vastustamaan gleichschaltungia. Myös kaikki Saksan osavaltiot hallintoelimineen lakkautettiin ja niiden valtaoikeudet siirrettiin keskushallitukselle. ↩︎
- Anna Bramwell: Blood and Soil (1985) ↩︎
- Raymond Dominick: The Environmental Movement in Germany (1992) ↩︎
- Franz-Josef Brüggmeier, Mark Cioc & Thomas Zeller: How Green Were the Nazis? (2005) ↩︎
- Michael Imort: “Eternal Forest – Eternal Volk” The Rhetoric and Reality of National Socialist Forest Policy (2005) ↩︎
- Frank Uekötter: Air Pollution Control in Nazi Germany (2005) ↩︎
- Aslak Aikio: Kolmannen valtakunnan eläinoikeudet (2003) ↩︎
- Unai Fernández de Betoño: The Nazi Anti-Urban Utopia (202) ↩︎
- https://en.wikipedia.org/wiki/Pabst_Plan ↩︎
