Nyt kun Yhdysvaltain presidentinvaalit näyttävät taas kutkuttavan tasaväkisiltä, haluan palata ajassa hieman taaksepäin: vuoteen 1840, joka oli monella tavalla kaikkien nykyaikaisten presidentinvaalikampanjoiden alku. Vastakkain olivat vanhan ja vakiintuneen demokraattipuolueen istuva presidentti Martin Van Buren ja edistysmielisen whig-puolueen ehdokas, kenraali William Henry Harrison. 1800-luvun demokraatit kannattivat plantaasiorjuutta ja intiaanien pakkosiirtoja, kun taas whigit olivat orjuuskysymyksessä jakautuneita mutta kannattivat intiaanien oikeuksia, teollisuustuotantoa, rautatieverkon laajentamista ja muuta modernia.
FINANSSIKRIISI
Presidentinvaalien taustalla oli vuosien 1837–1840 katastrofaalinen finanssikriisi. Monet syyttivät kriisistä presidentti Andrew Jacksonia ja hänen seuraajaansa Martin Van Burenia, jotka 1832 kieltäytyivät elvyttämästä Yhdysvaltain kansallista pankkia (Second Bank of the United States), mikä johti Yhdysvaltain pankkitoiminnan sirpaloitumiseen ja lainauskäytäntöjen höllentymiseen. Taustalla oli myös Englannin heikentyneen taloustilanteen heijastuminen Yhdysvaltoihin.
Samaan aikaan käytiin liittovaltiotasolla vääntöä fiat-rahan puolesta ja vastaan. Jackson ja Van Buren kannattivat tiukkaa rahapolitiikkaa ja “kovaa valuuttaa”. Demokraatteja huolestutti käsistä karannut spekulointi villin lännen maaomaisuudella. Jackson antoi 1837 asetuksen joka kielsi myymästä liittovaltion maata lännestä paperirahaa vastaan, mikä romahdutti markkinat, sillä harvalla oli riittävästi kultaa ja hopeaa maanostoihin.
Jacksonin asetus ja pankkitoiminnan hajauttaminen aiheuttivat sen, että kova valuutta karkasi itärannikolta länteen ja pankkien holveihin. Deflaatio laski palkkoja ja hintoja, työttömyys räjähti nousuun. Itärannikon pankkien reservien huvetessa luotonanto häiriintyi, ja sen myötä liike-elämä ajaantui vaikeaan lamaan. Pankkien luottotappiot nousivat yli 100 miljoonaan dollariin silloista rahaa. USA:n 850 pankista 343 koki konkurssin.
Hieman epäoikeudenmukaisesti 1837 valtaan noussut demokraattipresidentti Martin Van Buren sai pahimman syntipukin viitan kantaakseen. Whigit antoivat hänelle pilkkanimen “Martin Van Ruin“. Nativistipiireissä Van Burenia karsastettiin, sillä hänen äidinkielensä oli hollanti ja hän periytyi Kinderhoekin hollantilaissiirtolaisista Uuden Amsterdamin ajoilta.
Whigien kansalliskonventti valitsi 1840 presidentinvaaliehdokkaakseen vanhan ja kokeneen sotaratsun, kenraali William Henry Harrisonin, jolla oli takanaan menestyksekäs ura intiaanisotien veteraanina ja Indianan territorion kuvernöörinä. Vuonna 1811 Harrison oli saanut voiton Tippecanoen taistelussa, mistä hänet tunnettiin lempinimellä “Old Tippecanoe“. 1840 Harrison oli jo 66-vuotias, vanhin presidenttiehdokas siihenastisessa historiassa.
Van Burenin uudelleenvalintakampanjan johtaja Amos Kendall neuvoi ettei demokraattien kannattanut yrittää puolustaa Van Burenin hallitusta, joka kamppaili finanssikriisin suossa, vaan sen sijaan keskittää koko kampanjansa kilpailevan puolueen ja sen ehdokkaan mollaamiseen. Demokraattilehdistö iski välittömästi kiinni Harrisonin ikään ja alkoi pilkkaamaan häntä dementoituneeksi eläkeläiseksi. Harrisonin isällä oli ollut hirsimökki, jonka hän oli jossain vaiheessa perinyt. Demokraattien Washingtonin-kirjeenvaihtaja John de Ziska kirjoitti vähätellen puolueen lehteen, että jos Harrisonille vain antaa tynnyrin siideriä ja eläkkeen, hän vetäytyy suosiolla leikistä hirsimökkiinsä.
Amerikkalaisille kotitekoinen väkevä siideri oli työväenluokan juoma ja hirsimökki pioneerihengen kiteymä. Whigit päättivät kääntää Ziskan sanailun ylpeyden aiheeksi ja tekivät hirsimökistä oman kampanjatunnuksensa. Meemi levisi nopeasti ruohonjuuritasolle ja pian Harrisonin kampanjatilaisuudet olivat täynnä hirsimökkejä, siideritynnyreitä ja pioneerien käyttämiä pesukarhulakkeja.
SIIDERI- JA HIRSIMÖKKIKANDIDAATTI
Whigien kampanja vetosi erityisesti nuoriin työväenluokkaisiin miehiin. Ohion vaalitilaisuudesta 22.2.1840 tuli Yhdysvaltain presidentinvaalien historian ensimmäinen poliittinen massatapahtuma. Kenenkään odottamatta kymmenet tuhannet Harrisonin kannattajat vaelsivat paikalle pesukarhulakkeineen ja perässävedettävine jalasmökkeineen. Tynnyreistä ammennettiin siideriä kaikille halukkaille. Kenraali Harrison itse ei tavan mukaisesti osallistunut, sillä tuohon aikaan tapana oli, että ehdokkaat eivät kampanjoineet henkilökohtaisesti.
Jotkut Clevelandin whigit keksivät tehdä paperimassasta jättimäisen pallon, johon maalattiin Harrisonia tukevia ja Van Burenia pilkkaavia iskulauseita. Miehet päättivät pyörittää kolmemetristä palloa ympäri maata, kylästä kylään, vaalitapahtumasta toiseen. Ohiolainen viisunikkari Coffman Ross inspiroitui tästä sanoittamaan kampanjalaulun “Tippecanoe and Tyler too”, mikä on edelleenkin Yhdysvalloissa yksi tunnetuimpia vaalilauluja koskaan:
“What has caused this great commotion, motion, motion
All the country through?
It is the ball a-rolling on,
For Tippecanoe and Tyler too
For Tippecanoe and Tyler too
And with them we’ll beat little Van, Van, Van is a used up man.
And with them we’ll beat little Van.
Sure let’em talk about hard cider, cider, cider
And Log Cabins too,
to only help to speed the ball
For Tippecanoe and Tyler too
For Tippecanoe and Tyler too
And with them we’ll beat little Van, Van, Van is a used up man.
And with them we’ll beat little Van.
Pallonpyörittäminen iski kaikessa periksiantamattomuudessaan ja hölmöydessään hyvin amerikkalaiseen tajuntaan. Parissa kuukaudessa “keep the ball rolling!” muuttui lentäväksi lauseeksi kansan suussa. Pallo alkoi todellakin pyöriä: Harrisonin kampanjapäällikölle New Yorkiin alkoi tulvia lahjoituksia. Setelirahan kannattajat, maaomaisuudella keinottelijat ja kaikki jotka hyötyisivät whigien lupauksista rautatieverkoston ja infrastruktuurin kehittämisestä antoivat tukeaan. Whigit olivat uusi tulokas puoluekentällä, joten kaikki apu oli tarpeen. Harrisonin kampanja oli ensimmäinen johon myös naiset otettiin mukaan. Vaikka naisilla ei ollut äänioikeutta, he pystyivät vaikuttamaan miestensä äänestyskäyttäytymiseen.
Demokraatit olivat maalanneet Harrisonista kuvan seniilinä maalaisjunttina, joten whigien lehdistö kävi vastahyökkäykseen ja kuvasi Van Burenin hienostelevana snobina, joka eli veronmaksajien rahoilla yltäkylläisyydessä samaan aikaan kun työväestö näki nälkää. Valkoisen talon kuluja syynättiin suurennuslasin kanssa läpi. Van Burenin ulkomaalaiset viininjäähdyttimet, korinttolaiset ihovoiteet ja kalliit kölninvedet riepoteltiin läpi. Demokraatit taas väittivät, että Harrisonin terveys oli niin hutera, ettei hän voinut poistua hirsimökistään. Nämäkin syytökset ovat siis jo 180 vuotta vanhaa kauraa presidentinvaalikampanjoinnissa.
Lopulta Harrisonin oli pakko tulla julkisuuteen, jotta ihmiset vakuuttuisivat hänen vahvasta terveydentilastaan. 13.6. hän piti Yhdysvaltain historian ensimmäisen presidentinvaaliehdokkaan puhetilaisuuden. Harrison vastusti puheessaan vallan keskittymistä liittovaltiolle ja puolusti kansalaisten vapauksia. Nuorena Harrison oli kuulunut orjuuden vastustajiin, mutta whigien kanta oli jakautunut. Kysyttäessä kantaa polttavaan orjuuskysymykseen Harrison joutui taiteilemaan nuoralla ja toteamaan, että asia kuului osavaltioille, ei hallitukselle.
PALLO VYÖRYY MAALIIN – MUTTA MITEN SITTEN KÄVIKÄÄN
Vaalikampanjan loppu oli yhtä Harrisonin riemusaattoa. Whigien kampanjatiimi eli “Log Cabin boys” kiersivät ahkerasti demokraattien vahvalla tukialueella etelässä, joka oli kärsinyt finanssikriisistä pahiten. Harrisonin puolesta kiersivät puhumassa mm. Etelä-Carolinan kongressiedustaja ja aristokraatti Hugh Legaré (joka esiintyi aina pesukarhulakki päässä ja siideriä taskumatissa) ja Illinoisin nuori kansanedustaja Abraham Lincoln, joka puhui väkijoukolle työvästön käyttämissä farkuissa.
Demokraatit joutuivat vain ihmettelemään, mistä kaikki tuhannet siideritynnyrit ja hirsimökit ilmestyivät vaalitapahtumiin, ja kenen rahoilla. Vaalirahoitus oli salaista eikä sitä mitenkään rajoitettu. Demokraatit syyttivät, joskin vailla todisteita, kaikesta rahallisesta tuesta Iso-Britanniaa, joka väitetysti “sekaantui vihamielisellä tavalla Yhdysvaltain presidentinvaaleihin”. Lisäksi peloteltiin, että Harrisonin voitto johtaisi orjien vapauttamiseen.
Kun äänestyspäivä koitti, Harrison sai maanvyörymävoiton: 234 valitsijamiestä Van Burenin kuuttakymmentä vastaan, vaikka äänissä mitattuna Van Buren hävisi vain kuudella prosenttiyksiköllä. Mutta virkaanastujaispuheensa jälkeen Harrison, joka halusi osoittaa kaikille ettei ollut vanha eikä heikko, vilustui kastuttuaan sateessa, sai keuhkokuumeen ja kuoli. Hän oli ensimmäinen Yhdysvaltain presidentti, joka menehtyi virkaa toimittaessaan. Varapresidentti John Tyler ryhtyi hoitamaan presidentin virkaa hänen sijastaan. Tylerin nousu aiheutti hämmennystä, sillä perustuslaki ei määritellyt selvästi, miten tilanteessa olisi tullut menetellä.
Tyler oli useimmista poliittisista kysymyksistä täysin vastakkaista mieltä kuin Harrison. Hän riitaantui oman puolueensa kanssa ja lopulta erosi kokonaan whigeista. Näin sattumalta Tippecanoen sensaatiomainen vaalivoitto johti lopulta päinvastaiseen lopputulokseen.
