Muutama sana Suomesta, suomalaisuudesta ja sen historiasta.
J. V. Snellmannin syntymäpäivä näkyy nykypäivänä oikeastaan vain liputuksena taloyhtiöiden pihalla. Vuonna 1906 se oli päivä, jolloin ihmiset luopuivat joukoittain Ruotsin vallan ajalta periytyvistä ruotsalaisista sukunimistään ja omaksuivat suomalaisen nimen, millä oli kansallisen identiteetin kannalta silloin suuri merkitys. Kaikki suomalaisuusaatteen kannattajat eivät tosin nimeään vaihtaneet: Rydmanit pysyivät suurelta osin Rydmaneina.
Samaan aikaan taisteltiin sen puolesta, että suomen kielestä tulisi sivistyskieli, jolla saa kouluissa ja korkeakouluissa opetusta ja jolla pystyy käymään tieteellistä keskustelua. Nuorsuomalaiset kamppailivat omien instituutioiden ja itsemääräämisoikeuden puolesta, kun taas myöntyväisyysmiehet eivät halunneet keikuttaa venettä ja näkivät keisarikunnan tarjoamat korkeat virat ja niiden hoitamisen itsenäisyyttä tärkeämpänä. He halusivat vaikuttaa sisältäpäin Venäjän keisarikunnassa ja pelkäsivät konfliktia ja tappioita, joita itsenäistyminen voisi aiheuttaa.
Omasta yhteiskunnallisesti aktiivisesta suvustani löytyi molempia: Ruotsinkielisestä sukutaustastaan huolimatta isoisoisäni Walter Rydman toimi aktiivisesti nuorsuomalaisessa liikkeessä ja lietsoi nuoria kapinoimaan venäläisvaltaa vastaan. Samaan aikaan hänen kaukainen serkkunsa, kreivi Nikolai Rydman palveli Pietarissa keisarin uskollisena hoviministerinä. Vaikka historia ei koskaan täysin toistakaan itseään, on erikoista miten ajankohtaisilta nämä toista sataa vuotta vanhat yhteiskunnalliset keskustelunaiheet tänään tuntuvat.
Helsingissä kielikysymys tuntuu ajankohtaisemmalta kuin koskaan itsenäistymisen jälkeen. Suomen kieli vetäytyy kaikilla rintamilla takaisin kohti sitä asemaa mikä sillä oli vuonna 1809: kyökkikieleksi, joka kelpaa vain arkiseen pakisemiseen, ja silloinkin sitä ryydittävät englanninkieliset ilmaisut ja englannin pohjalta muodostetut idiomit, kuten ”pitkässä juoksussa” tai ”isossa kuvassa”. Suomen kielellä opiskeleminen tai opettaminen ei ole enää hienoa, koska ihanteena on kansainvälisyys.
Sekä Helsingin pormestari että useat edustajat ovat haaveilleet Helsingistä, jossa yhtenä virallisena kielenä käytettäisiin englantia. Tämän ajatellaan houkuttelevan kaupunkiin kaikkea hyvää, mutta ennen kaikkea ajatuksena takaraivossa tuntuu olevan jonkinlainen kansallinen itseinho ja häpeä siitä, että me suomalaiset kummallisine kielinemme olemme kauheita impivaaralaisia juntteja. Sivumennen sanottuna emme ole koskaan olleet kauhean impivaaralaisia juntteja: keskiajalla ainakin sataviisikymmentä suomalaista opiskeli aikansa arvostetuimmassa Sorbonnen yliopistossa Pariisissa, ja eräästä heistä, piikkiöläisestä Olavi Maununpojasta, tuli 1435–1436 Sorbonnen rehtori.
Englanninkielinen Helsinki ei kuitenkaan ole enää kaukana. Suomen kieltä on yhä vaikeampaa löytää katukuvasta, kaupassa myytävistä tuotteista, tai edes toimistorakennuksista, kuten kuvituksena oleva kuva karulla tavalla todistaa. Vieraskielisen väestön määrä kasvaa Helsingissä niin nopeasti, että Helsingin kaupungin laskelmien mukaan viimeistään vuonna 2030 joka kolmas lapsi pääkaupunkiseudulla tulee olemaan vieraskielinen. Kun syntyy alueita, joilla lastentarhoissa ja kouluissa enemmistö lapsista ei puhu suomea tai ruotsia äidinkielenään, kasvavat paineet entisestään englannin kielen omaksumisesta ”yhteiseksi kieleksi”, jolla kaupunki tarjoaa palveluitaan.
Suomalaisuudelle ylipäänsä tunnutaan nykyään annettavan enää hyvin vähän arvoa. Isänmaallisten tunteiden läikehtiminen pintaan sallitaan lähinnä urheilukilpailujen yhteydessä, mutta politiikassa sitä pidetään epäilyttävänä, turmiollisena, impivaaralaisena ja peräti äärioikeistolaisena. Kuitenkin juuri politiikkaan sitä jälleen kaivattaisiin. Suomen valtio on suomalaisten edunvalvontakoneisto. Seuratessani nyt toista päivää jatkuvaa keskustelua eduskunnassa EU:n omien varojen järjestelmästä eli niin sanotusta kertaluontoisesta koronaelvytyspaketista, mieleeni herää tunne, että tämän päivän myöntyväisyysmiehiä ja –naisia ei niinkään kiinnosta ajaa Suomen etua Brysselissä, kuin edustaa Brysselin etuja Suomessa.
Voltairea mukaellen EU:n kertaluontoinen koronaelvytyspaketti ei ole kertaluontoinen, ei liity koronaan eikä elvytä. Huolimatta siitä, millaisia lausumia Suomen eduskunta on kirjannut, komissio ja muut Euroopan pääministerit ovat jo puhuneet tulevista vastaavista paketeista ja tulonsiirtounionista, jollaiseksi unionia ollaan tällä hetkellä kehittämässä vasten sen omia sääntöjä. Ja tulonsiirtounioniksi sen on tultava, mikäli se haluaa pysyä kasassa: siihen pakottaa yhteisvaluutan rautainen logiikkaa.
Nyt suomalaisuuden päivänä käytävässä poliittisessa kiistassa on pohjimmiltaan kyse siitä, voimmeko me suomalaiset hyväksyä sen, että EU radikaalisti uudelleentulkitsee omia sopimuksiaan niin, että ne tarkoittavat käytännössä päinvastaista kuin mitä on aikoinaan sovittu, ja hyväksymmekö sen, että yhä suurempi osan taloudellisesta itsemääräämisoikeudestamme siirtyy peruuttamattomalla tavalla EU:lle. Ja kuinka pitkälle on mahdollista venyttää sitä mandaattia, joka vuonna 1994 EU-kansanäänestyksessä annettiin silloisen Euroopan unionin puolesta?
