Nyt kun keskustelu on taas vaihteeksi vellonut Yleisradion politisoitumisessa ja vähemmistöaktivismin tukemisessa, on hyvä muistaa ettei ole mitään uutta auringon alla. Nykyinen debatti on nähtävä osana historiallista jatkumoa ja 80 vuotta kestänyttä poliittista kamppailua Yleisradion hallinnasta. Vanhan sanonnan mukaisesti jokainen organisaatio, joka ei ole olemuksellisesti oikeistolainen, muuttuu ajan myötä vasemmistolaiseksi (“pitkä marssi halki instituutioiden”). Ylen tapauksessa molemmat edelliset kerrat päättyivät eduskunnan väliintuloon.
30-luvulla Oy Yleisradio Ab toimi kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriöön kuuluvan posti- ja lennätinhallituksen alaisuudessa. Sota-aikana sen tehtävä oli lähinnä kotirintaman mielialan kohottaminen isänmaallisella propagandalla, mutta hävityn sodan jälkeen äärivasemmisto miehitti sekä Valtiollisen poliisin että Yleisradion. Yleisradion pääjohtajaksi nimitettiin Neuvostoliiton hyväksi vakoillut ja maanpetoksesta tuomittu Hella Wuolijoki (os. Murrik).
Wuolijoki kiinnitti Yleisradion palvelukseen uutta henkilökuntaa, joka vastasi paremmin hänen poliittista maailmankatsomustaan, kuten Erkki Vala, Martti Kurjensaari ja Olavi Paavolainen, joka oli “Synkässä yksinpuhelussa” tehnyt pesäeron Suur-Suomi-aatteeseen ja ryhtynyt flirttailemaan äärivasemmiston kanssa (kirjaimellisesti, seurustelemalla aikansa johtavan kommunistin Hertta Kuusisen kanssa).
Oikeistossa uutta Yleisradiota haukuttiin “Hella-radioksi”. Kun SKDL kärsi vaalitappion 1948, Wuolijoki putosi eduskunnasta. Eduskunta hyväksyi Yleisradion sodanjälkeistä ohjelmapolitiikkaa näkyvästi vastustaneen Yrjö Kilpeläisen ajaman “Lex Jahvetin”, jolla Yleisradion hallintoneuvoston jäsenten valinta siirtyi eduskunnalle. Uusi porvarienemmistöinen hallintoneuvosto erotti Wuolijoen ja hänen palkkaamansa henkilöt. Vasemmisto syytti vastaavasti oikeistoa “Yleisradion politisoimisesta”.
Vuoteen 1965 asti Yleisradio oli leimallisesti konservatiivinen, kunnes Kekkonen nosti sen pääjohtajaksi radikaalin kirjallisuuskriitikon Eino S. Revon. Revon aikana Yleisradion toimintaa uudistettiin nopeasti ja vasemmistolainen opiskelijaradikalismi sai jalansijaa yhtiössä. Repo antoi runsaasti tilaa nuorille toimittajille, jotka olivat myös äärivasemmistolaisia poliittisia aktivisteja (Pertti Hemánus, Kaarle Nordenstreng). Oikeistossa arvosteltiin vuorostaan Yleisradion “politisoitumista”. “Reporadioksi” pilkattua Yleisradiota syytettiin myös suorasta tuesta vasemmistolle vuoden 1966 eduskuntavaaleissa.
Repo halusi määritellä uudestaan Yleisradion tehtävän Suomessa. Vuosina 1950–1965 Yleisradio oli ollut “yhteiskunnan sivullinen”, joka oli varonut ottamasta kantaa ajankohtaisiin asioihin. Repo halusi sen seuraavan aikaansa ja toimivan yhteiskunnallisen muutoksen airuena ja suunnannäyttäjänä.
Oikeistolaiset Reporadion vastustajat perustivat kaksi järjestöä taistelemaan marxilaiseksi miellettyä Yleisradiota vastaan: Kristillinen radio- ja televisioliitto (1965) ja Suomen kotien radio- ja televisioliitto (1967), jossa oli mukana myös SDP:n konservatiiveja. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa nuorisoradikalismia ja poliittisen ilmaston yleistä vasemmistolaistumista arvostellut oikeisto sai vaalivoiton, joka nosti Juha Rihtniemen johtaman Kokoomuksen ensimmäistä kertaa suurimmaksi porvarilliseksi puolueeksi.
Uusi hallintoneuvosto määräsi Revon virkavapaalle, koska hän ei ollut noudattanut tasapuolisuutta radio-ohjelmissa. Kiistat ohjelmien sisällöstä, poliittiset taistot ja sensuurivaatimukset jatkuivat kuitenkin vielä uudeksi johtajaksi valitun Erkki Raatikaisen kaudella. Yleisradio ja Neuvostoliiton APN (nykyinen RIA Novosti) tekivät sopimuksen ohjelmien yhteistuotannosta. Sopimuksen mukaan Neuvostoliitto sai vaikuttaa ohjelmien määrän lisäksi niiden yksityiskohtiin.
“Naapurineljännes” ja “Näin naapurissa” esittelivät Neuvostoliittoa ajan tapaan ihailevasti, Suomen virallisen ulkopoliitikan mukaisesti. Muita Neuvostoliittoa myötäileviä ohjelmia olivat taistolaisen Toimittajaliiton Kaisa Karikosken ja Raini Lehtosen toimittamat “Työläisen arkea”- ja “Neuvostoihmisiä”. Itänaapuria peesaava vasemmistolainen suuntaus jatkui Ylessä oikeastaan aina Neuvostoliiton romahtamiseen asti, mikä näkyy hyvin 80-luvun uutis- ja ajankohtaisohjelmien suhtautumisessa Yhdysvaltoihin ja Ronald Reaganiin.
