Maaliskuussa ilmestyvästä kirjastani Valtakunta piti jättää pois tilanpuutteen vuoksi yhtä jos toista. Tämä kirjoitus laajentaa Leningradin piiritystä ja Inkeriä koskevaa lukua.
Nevanlinnan kauppapaikka syntyi Nevan suulle viimeistään 1200-luvun alkuvuosina. Ruotsalaiset rakensivat vuonna 1300 Tyrgils Knutssonin johdolla Ohtajoen ja Nevan yhtymäkohtaan Maankruunun (Landskrona) linnoituksen, jonka novgorodilaiset polttivat vuotta myöhemmin. Uusi linnoitus rakennettiin samalle paikalle vuonna 1609 ja se sai nimen Nyenskans. Asukkaat olivat etupäässä suomenkielisiä, ruotsalaisia ja saksalaisia. Nevanlinna sai kaupunkioikeudet vuonna 1652. Ruptuurisodassa 1656–1658 venäläiset polttivat Nevanlinnan uudestaan. Sodan seurauksena ortodoksien ja luterilaisten välit tulehtuivat. Suuri osa alueen karjalankielisistä ortodokseista pakeni Venäjälle. Vain vepsäläiset ja inkerikot jäivät paikoilleen. Tilalle muutti savakoiksi ja äyrämöiksi kutsuttuja suomenkielisiä luterilaisia Savosta ja Kannakselta.
Tsaari Pjotr Aleksejevitš Romanov valloitti Inkerinmaan Ruotsilta 1703. Pietariksi nimetty uusi pääkaupunki rakennettiin Nevanlinnan paikalle orjatyövoimalla. Uuteen kaupunkiin muutti paljon venäläisiä, mutta Inkerin maaseutu säilyi suomenkielisenä 1900-luvulle asti. Autonomian aikana Pietari oli maailman toiseksi suurin suomalaiskaupunki. Vallankumouksen jälkeen tilanne alkoi nopeasti muuttua. Neuvostoliiton etniset puhdistukset alkoivat suomalaisista, joita alettiin karkottaa Inkeristä jo vuonna 1930. Kommunistisen puolueen Leningradin aluekomitea teki päätöksen pakkosiirtää paikallinen väestö 25 kilometriä leveältä rajavyöhykkeeltä, ja vahvisti asiakirjoissaan tarkoittavansa nimenomaan inkerinsuomalaisia.
Vuolen, Miikkulaisen, Lempaalan, Valkeasaaren ja Lahden kuntien asukkaat karkotettiin ympäri Neuvostoliittoa. Tämäkään ei lopulta riittänyt Stalinille, vaan karkotetut kerättiin 1937–1938 keskitysleirille tuhottavaksi. Vuolen kirkonkylän asukkaista kukaan ei selvinnyt hengissä. Suurin osa teloitetuista on haudattu Levašovon (Levassova) joukkohautoihin. Suurimmat joukkohaudat ovat yli 18 metriä syviä. Tämänhetkisten tietojen mukaan Levašovossa lepää ainakin 45 000 suuren terrorin uhria, mutta on esitetty myös arvioita, että uhrien lukumäärä on lähes 100 000. Tarkat luvut ovat hämärän peitossa, mutta vainotoimissa kuolleita suomalaisia oli ainakin yli 20 000.
Saksan armeijan piirittäessä Leningradia talvella 1942 salainen poliisi sepitti syytöksen, jonka mukaan jäljelle jääneet inkeriläiset hautoisivat kapinaa. Korkeimman valtiojohdon päätöksellä kevättalvella 1942 saartorenkaan sisältä karkotettiin 28 000 inkeriläistä. Karkotettavat kuljetettiin kuorma-autoilla Laatokan jäätien kautta selustaan ja edelleen rautateitse ja jokiproomuilla Pohjois-Siperiaan, Laptevinmeren rannalle. Nälänhädän heikentämistä karkotetuista pääsi hengissä perille vajaa kolmannes. Saksalaisten miehittämässä Etelä-Inkerissä elintarviketilanne kävi niin huonoksi, että saksalaiset ehdottivat inkerinsuomalaisten siirtämistä Suomen puolelle. Inkerinsuomalaisten siirtoa valmistelevan komission johtajaksi nimitettiin AKS:n puheenjohtaja Vilho Helanen, joka siirtyi Tallinnaan 25. helmikuuta 1943.
Saksan ja Suomen suunnitelmat
Marsalkka Mannerheim ei halunnut osallistua mihinkään sotatoimiin Leningradia vastaan, mutta Suomen poliittinen johto toivoi epävirallisesti koko kaupungin tuhoa. Presidentti Risto Ryti kaavaili Suomen uudeksi etelärajaksi Nevaa, kunhan Leningrad on ensin hävitetty. Saksan maavoimien komentaja Franz Halder kirjoitti päiväkirjaansa 16. heinäkuuta 1941 Hitlerin päämajassa pidetyn kokouksen jälkeen, että
“Suomalaiset haluavat itselleen Leningradin alueen. Führer aikoo tuhota Leningradin ensin maan tasalle, sitten luovuttaa alueen suomalaisille.”
Hitler toisti 22. syyskuuta 1941 käskyn tuhota Leningradin kaupunki täydellisesti. Siviiliväestöä ei ollut tarkoitus jättää eloon, vaan se oli tapettava nälkään. Päätös ei ollut ainutlaatuinen: Hitler oli aiemmin tehnyt samanlaisen päätöksen Varsovan suhteen. 1,3 miljoonan asukkaan Varsovan tilalle kaupunkisuunnittelija Friedrich Pabst laati suunnitelman 130 000 asukkaan saksalaisen puutarhakaupungin rakentamisesta. Varsovan hävittämisen tarkoituksena oli tuhota puolalaisten historiallinen muisti ja identiteetti; Leningradin kohdalla kyse oli samasta asiasta. Venäjän historiallisen pääkaupungin tuhoaminen kaikkine palatseineen ja kirkkoineen sulkisi ikuisiksi ajoiksi Venäjän “ikkunan Eurooppaan”, eikä tehtyä saisi tekemättömäksi.
Suomalaiset tiesivät Hitlerin suunnitelmat ja hyväksyivät ne. Ryti kirjoitti päiväkirjaansa 4. kesäkuuta 1942 Hitlerin vierailun jälkeen, että
“Pietari hävitetään kerta kaikkiaan eikä vain Pietari vaan myös Moskova. Niin kauan kuin nämä suuret kaupungit ovat jäljellä, ei idässä tule rauhallisia oloja. – – Siviiliväestö Pietarissa saakoon kuolla, sillä venäläiset ovat niin kovin epäluotettavia ja kavalia, ettei heitä ole syytä säästää.”
Myös päämajan tiedusteluosastolla palvellut tekniikan tohtori Reino Castrén yhtyi Rytin kaavailuihin. Suur-Suomen tulevia rajoja kaavaillut Castrén piti valtiojohdolle jättämässään muistiossa Leningradia “keinotekoisena luomuksena”, joka ei voi säilyä suurkaupunkina. Sen pohjoisosien paikalle jätettäisiin Nevanlinnaksi kutsuttu suomalais-saksalainen vapaakaupunki. Pietarin satama jäisi Katariinansatamaksi nimettynä saksalaisten haltuun Pohjoisen armeijaryhmän huoltamista varten. Varsinaisen Pietarin keskustan tilalle saksalaiset aikoivat ruopata valtavan tekojärven, jahka kaupunki on ensin purettu kivi kiveltä.
