Harvoin näkyvät kahden eri aikakauden reunat yhtä terävästi kuin 1562 Liivinmaalla. Siihen asti nykyisen Eestin ja Latvian alueet olivat kuuluneet Liivinmaan ristiretkeläisvaltiolle. Aikalaiset tunsivat sen paremmin kirkollisella nimellään Terra Mariana, Maarianmaa. Alun perin paavilliseksi suojelusvaltioksikin kaavailtu Kalpaveljien perustama Liivinmaa oli keskiaikainen valtio sanan kaikissa merkityksissä: Maata hallitsi vierasmaalainen hengellinen ylimystö, ritarit ja piispat. Paikallinen väestö eli täydellisessä maaorjuudessa.
Mutta paljon vettä oli ehtinyt virrata Väinäjoessa sen jälkeen kun ritarikunta oli alunperin pakkokäännyttänyt maan. Jerusalem ei ollut enää maailman keskus; renessanssi oli tullut ja useimmissa muissa maissa myös mennyt; uskonpuhdistus oli potkaissut paavinvallan kannattajat pois Pohjois-Euroopasta. Liivinmaan ritarit olivat voimattomia 1500–luvun tuliasein varustettuja massa-armeijoita vastaan. Armoniskun Liivinmaalle antoi Moskovan modernisoija ja hirmuhallitsija Ivan Vasiljevitš. Moskova, Tanska, Ruotsi ja Puola-Liettuan Rzeczpospolita jakoivat maat keskenään. Ritarikunnan viimeinen maamestari Gotthard Kettler osoitti tilannetajunsa: Hän kääntyi luterilaisuuteen ja lakkautti koko hengellisen ritarikunnan sillä ehdolla, että hän saisi hallita omia sukumaitaan. Näin myös tapahtui.
Gotthardista tuli Kuurinmaan herttua. Nimellisesti Puolan vasallina mutta käytännössä täysin riippumattomana herttuakuntana Kettlerin suvun ja saksalaisen aateliskorporaation yksityisomaisuutenaan hallitsemasta, takapajuisesta maatalousmaasta alkoi äkisti ja täysin odottamatta kehittyä Itämeren alueen nykyaikaisin valtio. Syynä tähän oli yksi mies: herttua Jakob Kettler (1610–1682), Gotthardin pojanpoika. Hän oli opiskellut Hollannissa, joka tuohon aikaan oli vallankumouksellisten ajatusten, tieteen ja teknologian maa. Jakob innostui merkantilismista. Hän kutsui pieneen herttuakuntaansa tiedemiehiä kaikkialta Euroopasta. Hän kehitti maataloutta, otti käyttöön uusia viljalajikkeita, perusti rautasulattoja ja salpietarinkeittämöitä, lasitehtaita sekä saippua– ja paperitehtaita.
Mutta vielä kummempaa tapahtuu: Jakob oli vakuuttunut siitä, että todelliset rikkaudet eivät synny kyntö- ja kylvöpuuhista vaan kaupankäynnistä. Ventspilsiin kutsuttiin hollantilaisia laivanveistäjiä, jotka saivat tehtäväkseen rakentaa herttualle Euroopan nykyaikaisimman laivaston. Koska jokaisella menestyvällä valtiolla oli siirtomaita, Jakob pyrki hankkimaan niitä. Voimakkaan laivastonsa avulla Kuurinmaasta tuli maailman pienin siirtomaavalta. 1650–luvun alussa Kuurinmaan laivaston vadelmanpunainen rapulippu liehui kahdessa paikassa maailman toisella puolella: Tobagon saaren Antilleilla ja Gambiajoen suulla St. Andrewin saarella Afrikassa. Tobagosta tuli Uusi Kuurinmaa (Neu-Kurland), jonne muutti kaiken kaikkiaan pari tuhatta kuurinmaalaista. Samaan aikaan kun purjehdus Turusta Tallinnaan tai Lyypekkiin oli suomalaiselle eksoottisinta mitä saattoi ajatella, liiviä ja lättiä puhuneet seilorit heittelivät toisiaan kookospähkinöillä Länsi-Intiassa.
Siirtomaat tuottivat Baltiaan ihmeitä, joista naapurimaissa Puolassa, Venäjällä ja Ruotsissa ei oltu kuultukaan: sokeria, tupakkaa, kahvia, puuvillaa, inkivääriä, rommia, kaakaota, kilpikonnia ja papukaijoja. Jakob möi niitä eteenpäin hyvään hintaan ja pian herttuakunnan laivasto kasvoi käsittämään yli 200 alusta, joista 40 suuria ja nopeita kaljuunoita. Pienestä Kuurinmaan nokassa sijaitsevasta kääpiövaltiosta oli tullut Itämeren ylivoimaisesti suurin merimahti, joka kilpaili Hollannin kanssa. Näytti siltä, että rapulipun alla vain taivas oli rajana.
Kuģis senatnīgs
Tuvāk peld, un redzu tam iesarkanā flagā
Vēzis melns un līks.
Vai no Gambijas tev braukt, vai Tabago krastiem
Hercogs Jēkabs liek,
Burām piepūstām, žuburainiem mastiem,
Cēlais kurzemniek?
Osaltaan menestys oli johtunut siitä, että ulkopoliittisesti herttua Jakob oli liittoutunut protestanttisen Englannin ja Hollannin kanssa katolista Espanjaa vastaan. Liitto alkoi rakoilla, kun Hollanti ja Englanti alkoivat kinastella keskenään siirtomaidensa laajentamisesta, ja Kuurinmaan koloniat joutuivat näiden kahden kiistakapulaksi. Herttualla oli omiakin ongelmia: Kuurinmaa oli joutunut keskelle Pohjan sotaa. Ruotsalaiset joukot olivat miehittäneet maan ja herttua itse joutui viettämään pari vuotta vankeudessa (1600–luvun puoliväli oli idässä ylipäätään hirveän sekavaa aikaa: Karjalassa käytiin ns. ruptuurisotaa ja hetmani Bogdan Hmelnitskin kapina Puolaa vastaan ajoi mukaan myös Venäjän ja Krimin kaanin).
Hollanti käytti Pohjan sotaa hyväkseen ja kaappasi Uuden Kuurinmaan 1659, mutta Olivan rauha palautti sen takaisin. Sitten tulivat espanjalaiset ja bukanieerit. Elämä Karibialla ei ollut koskaan kovin rauhallista. Herttua Jakobin kuoltua koko siirtomaa myytiin Hollannille, ja kuurinmaalaiset kolonistit sulautuivat muihin protestanttisiin siirtolaisiin. Mielenkiintoisena sivuhuomiona mainittakoon, että Uuden Kuurinmaan kuvernöörejä kuitenkin nimitettiin vuoteen 1795 asti, jotta heidän nimissään voitiin myöntää virallisia kaapparikirjoja Karibialla toimiville kuurinmaalaisille merirosvoille.
Kuurinmaan käsittämätön nousu kääpiövaltiosta kukoistukseen tapahtui muutamassa vuosikymmenessä ja katosi yhtä nopeasti. Kaikki oli riippunut herttua Jakob Kettlerin omista ponnistuksista. Jakobin kuoleman jälkeen Kuurinmaan teollinen toiminta taantui, ulkomaankauppa lakkasi, laivasto myytiin, eikä se enää eronnut maatalousvaltaisista naapurimaistaan. Taloudellinen hyvinvointi ei myöskään jäänyt näkymään Kuurinmaan kulttuurielämään. Kahtiajako kauppaa käyvään saksalaiseen yläluokkaan ja maata viljelevään alkuperäisväestöön pysyi koskemattomana. Saksalaisten ritarien jälkeläisille liiviläinen oli yhä lukutaidoton maaorja, niin merkityksetön ja vähäpätöinen, ettei edes hänen pakanuuteensa puututtu – vaikka rapulipun alla olisi yhdessä purjehdittu.
