Gondorin asutushistoria

Olen viime päivinä koonnut uudelleen Gondorin maata käsitteleviä alkuperäislähteitä J.R.R. Tolkienin jälkeenjääneiden kirjoitusten joukosta. Hankittuani käsiini erinomaisen Vinyar Tengwar -julkaisun vuosikerrat käytettävissäni on ensi kertaa ollut myös Gondorin kannalta tärkeä, julkaisematon essee Rivers and Beacon-Hills of Gondor. Tiedot eteläisestä kuningaskunnasta ovat niin hajanaisia, että päätin koota niistä yhteenvedon, jossa toivon mukaan on jotain uutta myöskin valistuneemmalle tolkienistille. Aikaisemmat Tolkien-aiheiset kirjoitukset ovat luettavissa täällä.

Esiajat

Myyttisen käsityksen mukaan Gondorina myöhemmin tunnetun maan ensimmäiset asukkaat olivat haltioita. He kuuluivat heimoon jota Gondorin kronikoissa kutsutaan nimellä nandor (S. “ne-jotka-kääntyivät-takaisin”). Nandor olivat alunperin teleri-heimoisia haltioita, jotka jättivät kesken haltioiden suuren marssin länteen ennen Sumuvuoria. Omalla kielellään he kutsuivat itseään nimellä Danas johtajansa Danin mukaan (vrt. Tuatha Dé Danann irlantilaisessa mytologiassa). Painetussa Silmarillionissa Dan tunnetaan quenyankielisessä muodossaan Lenwë.⁽¹⁾⁽²⁾

Kuten kerrottu on, eräs Lenwë Olwën joukoista jäi eldarin matkasta niihin aikoihin kun teleri pysähtyivät Suuren Virran rannalle Keski-Maahan läntisten maiden rajoille. Nandorin harharetkistä ei tiedetä juuri mitään, vain se että Lenwë vei heidät Anduinia alas; kerrotaan että osa heistä asui kauan Anduinin laakson metsissä, osa kulki Ered Nimraisin, Valkoisten Vuorten, yli takaisin pohjoiseen ja saapui Eriadorin erämaahan joka sijaitsee Ered Luinin ja kaukaisten Sumuvuorten välillä. He elelivät metsissä eikä heillä ollut teräksestä taottuja aseita – – (Sil., 113)

Edelleen Silmarillion kertoo, että kun erilaiset pedot ja hirmut alkoivat ahdistella heitä, Lenwën poika Denethor keräsi osan kansasta kokoon ja johti sen vuorten yli ja metsiä pitkin Beleriandin maahan, jossa hänen setänsä Elu Thingol hallitsi. Denethor jäi asumaan eteläiseen Beleriandiin, mutta suuri osa nandorista jäi matkan varrelle. Kuinka kauan Danin kansa asui Anduinin varsilla ja Suuren Meren rannoilla, ei ole tiedossa. Myöhempien aikojen kronikoista he ovat jo tyystin kadonneet, eivätkä he jättäneet jälkeensä minkäänlaisia jälkiä oleskelustaan.

Gondorin historiankirjoittajat uskoivat, että ensimmäiset ihmiset jotka ylittivät Anduinin olivat drúedain (S. ‘drû-kansa’). Drúedain on sindarinnos heidän itsensä käyttämästä sanasta drûg, drughu. He olivat lyhytkasvuisia, kivikautisia metsästäjä-keräilijöitä, joiden erikoiseen ulkonäköön ja poikkeuksellisiin tapoihin kiinnitetään paljon huomiota gondorilaisessa kansanperinteessä. Historioitsijoiden mukaan he tulivat alunperin Mordorin eteläpuolisilta mailta, mutta ennen saapumistaan Haradin rannikolle he kääntyivät pohjoiseen Ithilieniin ja ylittivät Anduinin oletettavasti Cair Androsin kohdalla. Drû-kansan vaellus jatkui Valkoisten Vuorten pohjois- ja eteläpuolitse kohti länttä.⁽³⁾

Esiaikoina drughut asustivat Valkoisten Vuorten molemmin puolin, mutta menettivät pian parhaimmat asuinpaikat myöhemmin tulleille, monilukuisille paimentolaiskansoille, joista voi käyttää ilmaisua proto-haladin. Tulijat olivat tummatukkaisia ja usein ruskeasilmäisiä, kooltaan lyhyehköjä mutta selkeästi drughuja pidempiä. He eivät muodostaneet mitään yhtenäistä ryhmää, eivätkä välttämättä puhuneet edes samaa kieltä. Tulijat sotivat drughuja vastaan ja metsästivät heitä; Drughujen oman perimätiedon mukaan “[muut ihmiset] olivat heitä vainonneet ja kiusanneet niin kauan kuin he muistivat”.

Väkeä saattoi muuttaa Gondorin alueelle useana, erillisenä muuttoaaltona. Keskeneräiseksi jäänyt, toiselle ajalle sijoittuva Tal-Elmarin tarina kertoo kivikautisesta kansasta, joka asuu “Agarin kukkuloilla” oman kuninkaansa alaisuudessa. Heidän vihollisiaan olivat “metsien ja vuorten villit” (drughut), “merten jättiläiset” (númenorilaiset), idästä tulleet pahasydämiset pitkät ihmiset, ja viimeisenä heidän omat sukulaisensa, “Udulin kansa”. Tarina sijoittuu melkoisella varmuudella joko Rautkymin suistoon tai Morthondin suulle Belfalasin lahdelle. Vaikka maantieteestä ei voisikaan olla varma, niin Tal-Elmarin kertomus todistaa ainakin sen, etteivät alueen muinaiset alkuperäisasukkaat ymmärtäneet toistensa kieltä.⁽⁴⁾ Toisaalta sanotaan, että ainakin drughujen kieli oli kaukaista sukua haladinin kielelle.⁽⁵⁾

Tulijoista on vaikea muodostaa yhtenäistä kuvaa. Suurin osa proto-haladinista eli Tal-Elmarin perusteella yhä kivikautta. He käyttivät piikivisiä aseita ja nuolenkärkiä.⁽⁶⁾ Todennäköisesti Gondorin alkuasukkaisiin sopii hyvin Silmarillionin kuvaus haladinista: he asuivat hajallaan, kukin perhekunta eli omaa elämäänsä ja päällikköjä valittiin vain kriisiaikoina. Heidän tapansa olivat tarujen muistiinmerkitsijöiden näkökulmasta outoja: naiset ottivat osaa sotiin.⁽⁷⁾ Proto-haladin sotivat mielellään myös keskenään: “Moreover they had strife among themselves”⁽⁸⁾, kuten kertoo myös Tal-Elmar – vaikka sodat eivät olisikaan olleet karjanryöstöretkiä hirmuisempia. Tolkienin sanojen mukaan paikalliset asukkaat elivät viattomassa “homeerissa tilassa”, patriarkaalisiin heimoihin ja klaaneihin jakautuneena.⁽⁹⁾

Toinen aika

Númenorin ihmiset ilmestyivät Keski-Maan rannikoille 1200-luvulta lähtien säännöllisinä vieraina. He perustivat pohjoiseen joitain väliaikaisia tukikohtia ja kaatoivat puita laivanrakennustarpeksi. Laajamittainen metsätalous johti lopulta vuosikymmeniä kestäneeseen sotaan Harmaavirran ja Rautkymin haladin-sukuisia alkuperäisasukkaita (enedwaith, ‘välikansa’) vastaan. Belfalasin lahden rannat olivat tuohon aikaan vielä suurimmalta osalta autiot, lukuunottamatta Edhellondin pientä haltiasatamaa. Sen olivat perustaneet Morthondin suulle Beleriandista paenneet harmaahaltiat, vaikka paikka oli jo asuttu: “Siellä oli jo kalastajien alkeellinen satama, mutta kalastajat pelkäsivät eldaria ja pakenivat vuorille”.⁽¹⁰⁾

Näyttää siltä, että viimeistään Toisen ajan puoleenväliin mennessä Gondorin kivi- ja pronssikautiset ihmiset olivat syrjäyttäneet kokonaan drughut Valkoisten Vuorten alkuperäisasukkaina. Drughujen asuma-alue jakaantui kahtia. Pienempi heimo jäi asumaan Valkoisten Vuorten pohjoispuolen metsiin, alueelle jota myöhemmin kutsuttiin Anórieniksi. Suurempi kansa jäi puolustamaan esi-isiensä maita Rautkymin ja Lefnuin välillä, maata jonka númenorilaiset tunsivat nimellä Dŕuwaith Iaur, ‘vanha (ts. alkuperäinen) Drû-kansan maa’. Drughuista tuli piileskelevää ja tulokkaiden mielestä pelottavaa väkeä, jotka käyttivät myrkkynuolia.⁽¹¹⁾ Drughujen näkemyksen mukaan tulokkaat olivat “sydämeltään pahoja”, mutta toisaalta sanotaan, etteivät Valkoisten Vuorten ihmiset palvelleet Lahjojen Herraa, paitsi välttämättömyyden pakosta.⁽¹²⁾

Númenorin näkökulmasta maailmassa oli kolmenlaisia ihmisiä – suurihmiset eli númenorilaiset; keski-ihmiset, jotka eivät olleet númenorilaisia mutta suhtautuivat heihin myötämielisesti, ja alimpana villi-ihmiset, Sauronin palvelijat, joiksi laskettiin kaikki jotka suhtautuivat númenorilaisiin vihamielisesti. Gondorin alkuperäisasukkaista tuli tässä kansojen hierarkiassa pimentolaisia, haltiakielellä gwathuirim (‘varjonalainen kansa’). Ilmeisesti tätä ankaraa tuomiota myöhemmin lievennettiin keski-ihmisiin, kun kansat tutustuivat toisiinsa paremmin ja alkuperäisasukkaat vähän kerrallaan tunnustivat Númenorin ylivaltiuden.⁽¹³⁾

Kirjallisten lähteiden puuttuessa toisen ajan lopun asutushistoriaa on lähestyttävä lähinnä kielitieteen näkökulmasta. Tutkimalla númenorilaisen siirtolaisuuden aikaista paikannimistöä on mahdollista esittää jossain määrin luotettavia arvailuja siitä, mitä maassa oikein tapahtui. Númenorin laivamiehet olivat vierailleet Belfalasin rannikolla jo aiemminkin, mutta ensimmäiset pysyvät siirtokunnat perustettiin 1800-luvulla toista aikaa. Ensikontaktit olivat väkivaltaisia. Númenorin ihmiset karkoittivat vähät kalastajat pois rannikoilta.⁽¹⁴⁾ Kaikki rannikkoalueiden paikannimet ovat haltiakielisiä, eli Númenorin uskollisten antamia. On vain yksi poikkeus: Belfalasin lahti itse.

Suuri selkämeri esiintyy runokokoelmassa Adventures of Tom Bombadil nimellä Windy bay of Bêl. Tolkien selittää, että bêl on Númenorin perustamista vanhempi, muinainen sana, joka todennäköisesti tarkoitti ‘rantaa’. Númenorin uskolliset kuulivat nimen ymmärtämättä sen merkitystä ja alkoivat kutsua merenselkää Bêlin lahdeksi (Côf gwaeren Bêl) ja niemimaata Bêl-falasiksi. Falas (Q. falasse) tarkoitti haltiakielessä rantaa – erityisesti rikkonaista ja suurille aalloille altista rannikkoa. Gondorin murteessa rannikkoa ei kuitenkaan yleensä koskaan kutsuttu Belfalasiksi, vaan i-falasiksi (‘tyrskyranta’) tai thenfalasiksi (‘tynkäranta’) vastakohtana Anfalasille eli Pitkälakselle.⁽¹⁵⁾

Númenorin Uskolliset perustivat Pelargirin siirtokunnan Anduinin suulle vuonna II 2350. Pian he alkoivat levittäytyä joenrantoja pohjoiseen ja loivat suhteet paikallisiin ihmisiin, jotka asuivat Valkoisten Vuorten kummankin puolen. Númenorilaiset opettivat näille kansoille monia raudanvalantaan ja maatalouteen liittyviä taitoja, ja heistä tuli númenorilaisten liittolaisia. Myöhemmin, Sauronin ja Númenorin sotien aikana, jotkut paikalliset heimot näyttävät palanneet pahoihin tapoihinsa ja ryhtyneet palvomaan Sauronia.⁽¹⁶⁾

Mitä lähemmäksi Valkoisia Vuoria mennään, sitä enemmän tapaa alkuperältään tuntemattomia paikannimiä. Näyttää siltä, että Toisen ajan lopulla Valkoisten Vuorten ihmiset olivat saavuttamassa hajanaisia heimoja korkeamman  järjestäytyneisyyden tason. Gondorin nimistössä on säilynyt kuuden mahdollisen muinaismaakunnan nimet: Arnen, Arnach, Lamedon, Tarlang, Erech ja Adorn.

Arnen, joka on säilynyt ainoastaan paikannimessä Emyn Arnen, esiintyy kuningas Meneldilin hallitusvuosiin ajoitetussa, tuntemattoman gondorilaisen tekijän kirjoittamassa käsikirjoituksessa Ondonóre Nómesseron Minaþurie. Sen mukaan Arnen oli ennen númenorilaisten tuloa maakunta Ithilienissä. Joen länsipuolella sijaitseva Arnach, joka myöhempinä aikoina esiintyy ainoastaan paikallisessa laaksonnimessä Lossarnach, on samaten alkuperältään esinúmenorilainen, kuten ovat myös läheisten vuorten nimet Eilenach ja Rimmon. Arnach on ollut suuri ja ilmeisen taajaväkinen maakunta, sillä siihen on kuulunut kaikki maa Celosin ja Anduinin välillä.⁽¹⁷⁾

Kumpikaan maakunta ei kuulunut alkuperäiseen númenorilaiseen koloniaan (Arthor na Challonnas), joka kehittyi Pelargirin ympärille⁽¹⁸⁾. Gondorin ensimmäiset kuninkaat Isildur ja Anárion liittivät ne valtakuntaansa joskus 3320-luvulla ja läänittivät omille laivamiehilleen. Säilyneihin aikakirjoihin ei ole jäänyt mainintaa siitä, oliko kyseessä asevoimin tehty valloitus, vai liittyivätkö maakunnat uuteen kuningaskuntaan esimerkiksi Sauronin pelon vuoksi.  Se tosiseikka, että Minas Anorin linnoitus ja kaupunki perustettiin varustukseksi Valkoisten Vuorten ihmisiä vastaan, vihjaa siitä ettei liitos ollut täysin vapaaehtoinen.⁽¹⁹⁾ Itse asiassa Osgiliathin perustamista Gondorin uudeksi pääkaupungiksi voi hyvin verrata Pietarin perustamiseen Inkerinmaalle vuonna 1703.

Lamedonin on täytynyt olla erittäin merkittävä valtakunta, sillä se on nähtävästi liitetty Gondoriin sellaisenaan ja säilyttänyt omaleimaisen luonteensa vielä kolmannen ajan loppuun asti. Sen asukkaita kutsuttiin myöhemmin “vuorilaisiksi”, millä kenties on haluttu ilmaista, etteivät he olleet täysin “gondorilaisia”. Tarlang oli Mustanalan laaksoa ja Lamedonia erottavan vuorijonon nimi. Gondorin alkuperäisasukkaat liittivät siihen kansansadun Tarlang–jättiläisestä, joka kompastui ja taittoi niskansa raskasta kivitaakka kantaessaan. Kaula ja pää jäivät näkyviin muusta vuoristosta etelään. Tästä saivat nimensä Tarlangin Niska ja sen eteläpuoliset vuoret: Dol Tarlang (‘Jäykkäniskan Pää’), Cûl Veleg (‘Iso-taakka’) ja Cûl Bîn (‘Pikku-taakka’). Tolkien selittää, että tästä alunperin luonnonmaantieteellisestä nimestä myöhempi kansanperinne muokkasi henkilönnimen, mikä saattoi johtua siitä yhteensattumasta, että Tarlang tarkoitti sindariksi ‘jäykkäniskaa’.⁽²⁰⁾

Adorn oli joki ja erämaa Rautkymin ja vuorten välillä. Myöhempinä aikoina se liitettiin ensin Calenardhoniin ja sitten Rohanin kuningaskuntaan, mutta nimen esinúmenorilainen alkuperä paljastaa kyseessä olleen muinainen maakunta. Vuorten toisella puolella sijaitsivat Erechin kukkula ja Dunharg (Dūnhærg ‘pakanallinen pyhäkkö kukkulalla’), jonka alkuperäinen nimi ei valitettavasti säilynyt myöhemmältä rohanilaisvalloitukselta. Tämä oli muinaisen kuningaskunnan ydinaluetta. Toisen ajan loppuun mennessä ne alkuperäisasukkaat, jotka eivät olleet alistuneet Númenorille, olivat yhdistyneet ylikuninkaan alaisuuteen. Emme tiedä, olivatko kuninkaat perinnöllisiä vai vaaleilla valittuja; tiedämme heistä vain yhden. Tarussa Sormusten Herrasta häntä kutsutaan pelkästään Vuorten kuninkaaksi.

Perustettuaan Gondorin kuningaskunnan Isildur matkusti pitämään neuvoa naapurikansojen kanssa, nykykiellä sanottuna solmimaan diplomaattisia suhteita. Mahtavin näistä lähimaiden hallitsijoista oli Vuorten kuningas, joka hallitsi maita Valkoisten Vuorten kummankin puolen, mahdollisesti koko Lamedonia ja Mustanalan laaksoa. Kuningas teki liiton Isildurin kanssa, mutta kun Sauron palasi ja Isildur kutsui vuorten väkeä täyttämään valansa, he eivät tulleet – sillä he olivat aiemmin palvoneet Sauronia.⁽²¹⁾ Dwimorbergin alla oli heidän mahtavin pakolinnansa, osittain vuorten alle kaivettu linnoitus, johon kuului myös maanalainen Sauronin temppeli – se sama, jonka ovea epäonninen Baldor yritti sittemmin turhaan avata.⁽²²⁾ Isildur, joka Gondorin kuninkaana käytti myös jumalallista valtaa, kirosi kuninkaan ja koko hänen kansansa. Valapatoista tuli vainajia ja heidän pääkaupungistaan Kuolleiden kulkutiet.

Vala Vuorten kuninkaan ja Isildurin välillä vannottiin Erechin kivellä. Kyseessä ei ollut mikä tahansa valakivi, vaan Erechin kukkulan huipulla sijainnut erikoinen musta kivi, pyöreä ja miehen korkuinen.  Gondorilaiset taruntietäjät yhdistivät sen Isildurin saapumiseen ja kertoivat, että hän toi sen mukanaan Númenorin tuhosta ja pystytti Erechiin “maihin noustessaan”. Paikalliset asukkaat taas uskoivat, että kivi oli pudonnut taivaasta.⁽²³⁾ Vielä villimmän tarinan mukaan kivi oli peräisin itsestään Valinorista. Kivi saattoi olla tai olla olematta Isildurin peruja, mutta paikan täytyi olla tarkkaan valittu. Kukkulan laet ja suuret kivet ovat tavanomaisia käräjäpaikkoja; koska Erech tiedetään esinúmenorilaiseksi paikannimeksi, voidaan olettaa, että Erech oli Vuorten kuningaskunnan virallinen käräjäpaikka ja kivi, kenties taivaasta pudonnut, saattoi olla kivi jolla kuninkaat valittiin. Tällöin kirous olisi ollut erityisen merkittävä.

Kolmas aika

Sauron kukistui Viimeisen liiton sodassa (II 3430-3441) ja voitokas Isildur julisti uuden ajanjakson koittaneen. Yksikään ihmisten pikkukuningas ei enää uhmannut hänen valtaansa. Epäilemättä Dunhargin kirous oli tehnyt tehtävänsä myös psykologisessa mielessä. Niinpä Isildur kykeni kenenkään vastustamatta määrittämään ensimmäisestä kertaa Gondorin viralliset rajat. Kenties valtakunta sai tässä vaiheessa myös virallisen nimensä.⁽²⁴⁾ Laajoja alueita liitettiin ilmeisesti tässä vaiheessa Gondorin kuningaskuntaan: Calenardhon, Lamedon ja Mustanalan laakso. Elendilin luut haudattiin valtakunnan maantieteelliseen keskipisteeseen, Kunnioituksen kukkulalle (Amon Anwar) keskelle Pohjoismetsää (Eryn Fuir, myöhemmin Firienin metsä).⁽²⁵⁾

Alueliitokset tarkoittivat myös suuria määriä uusia alamaisia, joissa ei virrannut tippaakaan Númenorin verta. Gondorilainen kronikoitsija kertoo, että “vaikka paljon ihmisiä kääntyi pois pahasta ja rupesi Elendilin perijöiden alamaisiksi, vielä useammat muistivat sydämessään Sauronin ja vihasivat lännen kuningaskuntia.” ⁽²⁶⁾ Rauhoitettuaan eteläisen valtakuntansa – sanamuoto viittaa vastarintaan – ja jätettyään veljenpoikansa Meneldilin sen käskynhaltijaksi Isildur lähti pohjoiseen tapaamaan perhettään, jonka hän oli jättänyt Imladrisiin. Kuten hyvin tiedetään, hän jäi sille tielleen. Gondorissa Meneldil oli tapahtumasta hyvillään. Hän kiisti Isildurin perillisten oikeuden Gondorin kruunuun ja julistautui itse kuninkaaksi.

Meneldilin ja hänen seuraajiensa aikaan – eikä yhtään aikaisempaan – ajoittuvat monet Númenorin perillisten suurista ja jälkipolvien silmissä ihmeellisistä rakennustöistä. Vastavalloitetun Calenardhonin pitämiseksi he rakensivat Aglarondin ja Angrenostin linnoitukset Calenardhonin aukon kummankin puolen. Sen sijaan Argonathin portit ovat peräisin paljon myöhemmältä ajalta (III 1340). Silmarillion mainitsee myös Erechin “ihmeellisten rakennusten” joukossa. Tarun varhaisemmissa versioissa Erechissä olikin torni johon oli sijoitettuna yksi palantíreista, mutta nyt viittaus jää selittämättömäksi, ellei se sitten tarkoita Mustaa kiveä. Meneldilin aikoihin gondorilaiset purjehtivat ensi kerran maailman ympäri ⁽²⁷⁾ ja eräiden apokryfisten tekstien mukaan kehittivät jopa lentolaitteita.⁽²⁸⁾

Edhellondin haltiasatama sisällytettiin ihmisten valtakuntaan – poikkeuksellinen tilanne Keski-Maan historiassa. Sen eteläpuolella sijaitsi Dor-en-Ernil, Suuriruhtinaanmaa, jonka asukkaissa ulkopuoliset väittivät virtaavan haltiaverta. Kyseessä oli Gondorille alamainen, itsenäinen vasalliruhtinaskunta, jonka alkuperästä tunnetaan kaksi tarinaa. Ensimmäisen mukaan ruhtinashuoneen oli perustanut Uskollisiin kuuluva perhekunta joka oli purjehtinut pois Númenorista ennen sen häviötä ja asettunut Belfalasin maahan. He olivat Uskollisten johtajia Gondorissa, joten Elendilin oli pakko lepytellä heitä suuriruhtinaan arvolla. Toisen, edellisestä riippumattoman käsityksen mukaan ensimmäinen suuriruhtinas oli kaksituhatta vuotta myöhemmin elänyt Galador (III 2004-2129), Belfalasissa asuneen Imrazôrin ja – suvun perimätiedon mukaan – haltianeito Mithrellasin poika.⁽²⁹⁾

Koska on luontevaa olettaa että Gondorin feodalisointi olisi tapahtunut kuningassuvun sammuttua (jolloin valta siirtyi käskynhaltijoille ja aatelisneuvostolle), on mahdollista että Galador väitti vaadettaan vahvistakseen, että itse Elendil oli aateloinut hänen esi-isänsä. Tai sitten oli olemassa kaksi ruhtinaskuntaa, joista toinen oli perustettu heti Númenorin tuhon jälkeen ja toinen vuonna 2004. Varmaa on, että Dol Amroth sai nimensä vasta Amrothin kuoleman jälkeen 1981. Toisaalta vaunumiehistä kertovassa gondorilaisessa kronikassa mainitaan Dol Amrothin ruhtinas Adrahil jo vuonna 1944. Jälkimmäistä kronikkaa ovat kirjurit saattaneet “oikaista” myöhemmin, esimerkiksi korjaamalla Adrahilin kotipaikan nimen. Millä nimellä Dol Amroth tunnettiin ennen, ei ole tiedossa. Mahdollisesti Lond Ernil tai Lond Cobas, lahden mukaan. Dol Amroth on muutenkin mystinen paikka, sillä siellä sijaitsi meritorni Tirith Aer ⁽³⁰⁾ jota arvellaan valtiatar Galadrielin asuinpaikaksi. Tarinoiden mukaan Galadriel vietti suurimman osan Kolmannesta ajasta meren rannalla, paikassa joka myöhemmin sai nimen Dol Amroth.⁽³¹⁾

Kartassa esiintyvät vähäisemmät paikannimet:

1. Sarn Gebir
2. Cormallenin kenttä
3. Morannon, Carchost ja Narchost
4. Durthang (“sortolinna”)
5. Carach Angren (“rautakita”)
6. Emyn Arnen (Arnenin kukkulat, josta käskynhaltijoiden suku oli peräisin)
7. Lossarnach (“lumikukkien Arnach”)
8. Imloth Melui (“tuoksuvien kukkien laakso”)
9. Tumladenin laakso
10. Erui
11. Sirith
12. Celos
13. Serni (joki, joka sai nimensä kivikkoisesta koskesta)
14. Gilrain (“harhaileva virta”)
15. Tarnostin vuoret
16. Ringló (“hyinen virta”)
17. Ciril
18. Calenhir (“vihreä virta”)
19. Morthond (“mustanala”)
20. Lossîr (“lumivuo”)
21. Glanhîr (“rajajoki”)
22. Drúadanin metsä ja Paasilaakso
23. Raurosin putoukset ja Tol Brandir (“vaarnavuori”)

Lähteet

¹ Quendi and Eldar, HoME XI.
² Silmarillion, s. 62, 113–114.
³ Drúedain, KTK s. 523–525.
⁴ Tal-Elmar, HoME XII s. 434.
⁵ Drúedain, KTK s. 526, alaviite 3.
⁶ Tal-Elmar, HoME XII s. 437, alaviite 8.
⁷ Drúedain, KTK s. 515.
⁸ Of Dwarves and Men, HoME XII s. 307.
⁹ Tal-Elmar, HoME XII s. 433; Letters 131: “Men in those parts remained more or less uncorrupted if ignorant and in a simple ‘Homeric’ state of patriarchal and tribal life.”
¹⁰ Galadriel ja Celeborn, KTK s. 339–340.
¹¹ Drúedain, KTK s. 523–524.
¹² Of Dwarves and Men, HoME XII s. 312.
¹³ Ikkuna länteen, TSH IV.5 s. 390; Of Dwarves and Men, HoME XII s. 312–314
¹⁴ Tal-Elmar, HoME XII s. 437.
¹⁵ Rivers and Beacon-hills of Gondor, VT 42.
¹⁶ Of Dwarves and Men, HoME XII s. 313.
¹⁷ Rivers and Beacon-hills of Gondor, VT 42; TSH Liite F, s. 525
¹⁸ Muistiinpanoja eräistä nimistä; paperi, jonka kääntöpuolta Tolkien käytti, liittyy Tarun Sormusten Herrasta toisen laitoksen valmisteluihin. Parma Eldalamberon 17 s. 28.
¹⁹ Mahtisormukset ja kolmas aika, Silmarillion s. 363.
²⁰ Nomenclature of the Lord of the Rings, julkaistu teoksessa Scull – Hammond: The Lord of the Rings, A Reader’s Companion s. 536–537,  776–777.
²¹ Harmaa komppania, TSH V.2 s. 67-68.
²² Rivers and Beacon-hills of Gondor, VT 42.
²³ Harmaa komppania, TSH V.2 s. 78.
²⁴ Mahtisormukset ja kolmas aika, Silmarillion s. 362.
²⁵ Isildurin perinnäistapa, KTK s. 420-423.
²⁶ Mahtisormukset ja kolmas aika, Silmarillion s. 367.
²⁷ Akallabêth, Silmarillion s. 351.
²⁸ Drowning of Anadûnê, HoME IX s. 338-339.
²⁹ Cirion ja Eorl, KTK s. 429-430
³⁰ The Adventures of Tom Bombadil, Introduction and Poem 6.
³¹ Galadriel ja Celeborn, KTK s. 329

Kaikki kartat © 2011 Sampsa Rydman, lähteenä mm. Karen Wynn Fonstadin The Atlas of Middle-Earth.

Kiinnostaako Gondor-fanfic?
Tilaa Gondorin ja Umbarin opaskirjat!