Filosofi ja kirjailija Jussi K. Niemelä julkaisi eilen esseearvion teoksestani Valtakunta – vaihtoehtoinen historia (Kiuas, 2024). Tämä on erinomaista, sillä pitkiä kirja-arvosteluja julkaistaan nykyään ylen vähän. Näin marginaalisesta teoksesta en montaa arvostelua odottanutkaan. Niemelä antaa ruusuja totalitarismin arvostelusta, mutta sisällöstä lähinnä risuja. Kirjassa oleviin kielioppi- ja kirjoitusvirheisiin (mm. pääministeri Ragnell po. Rangell) olen toki viime kädessä yksin syyllinen; mikä tahansa teos hyötyisi siitä että sen huolelliseen läpikäyntiin olisi enemmän aikaa. Kustantamot ovat myös suurelta osin luopuneet oikoluvusta tarpeettomana menoeränä. Muut Niemelän esittämät puutteet menevät kuitenkin mielestäni ohi sen, mitä olen yrittänyt teoksellani sanoa. Ehkäpä seuraavaan, korjattuun painokseen on syytä laittaa alkuun selkeä lukuohje.
Vaihtoehtohistoriaa on kahta laatua, kaunokirjallista ja akateemista; Valtakunta ankkuroituu enemmän jälkimmäiseen. Se ei ole romaani eikä se yritä myöskään olla tahallaan hauska tai lennokas sen enempää kuin historian oppikirja. Esipuheessani mainitsen ensimmäiseen koulukuntaan kuuluvia teoksia kuten Philip K. Dickin Oraakkelin kirjan (The Man In The High Castle), Robert Harrisin Kolmannen valtakunnan salaisuuden (Fatherland) ja Ilkka Remeksen Pääkallokehrääjän. Näille on ominaista aiheen vapaa käsittely, satiirisuus ja tarvittaessa draaman korostaminen uskottavuuden kustannuksella. Kontrafaktuaalinen historia taas käy läpi historian sivupolkuja ja toteutumattomia mahdollisuuksia. Vaihtoehtohistoria toimii todellisen historian asettamien reunaehtojen sisällä. Pidin ohjenuorana sitä, etten satuile tai keksi edes spekulatiivisissa osissa mitään sellaista, mitä ei voi jollain tavalla perustaa historiallisiin lähteisiin. Toteutumattomien tapahtumien on oltava sellaisia, joita aikalaiset ovat todistettavasti suunnitelleet tai ainakin pitäneet uskottavana.
Kirjan tyyli on kuiva, tiivis ja ajoittain raskaskin kuin Churchillin dry martini; silti pidän itse sitä parempana tapana aiheen käsittelyyn kuin retostelevaa ja yliampuvaa tyyliä, jota on nähty riittämiin jo muualla. Vaihtoehtohistoriallinen pohdinta tuntuu avaavan runsaasti mahdollisuuksia lennokkaaseen satiiriin ja nykypäivän poliittiseen piikittelyyn, jota viljeltiinkin runsaasti siinä muodossa missä Valtakunta alun perin julkaistiin netissä kaksikymmentä vuotta sitten. Olisivatko Suur-Suomen äärioikeistolaiset kunnanvaltuutetut saaneet Hitlerin patsaan Imatralle? Olisiko Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksella tavattu Goebbelsia samalla palavalla innolla kuin toteutuneessa historiassa Antonio Gramscia? Olisiko Mussolini retrosti chic, kuin Che Guevara?
Mahdollista, mutta tätä emme voi mitenkään tietää. Saksaan kallellaan olevissa piireissä tehtiin sodan aikana tietenkin kaavailuja siitä, millainen tuleva Suur-Suomi voisi olla, mutta heimoaatteen kannattajien pitkään vaalima utopia – heille suorastaan Suomen historian moraalinen päämäärä – ei koskaan ehtinyt lujittua siinä määrin, että tulevaisuuden askelmerkit olisivat näyttäytyneet kovin selväpiirteisinä. Akateemisen eliitin johtamalla Suomen Valtakunnan Liitolla oli vakaa aie organisoitua puolueeksi ensimmäisiä sodanjälkeisiä eduskuntavaaleja varten ja nousta kertaheitolla Suomen johtavaksi poliittiseksi voimaksi Saksan siipien suojassa, mutta sitä vastassa olisi ollut Maalaisliiton ja SDP:n muodostama laillisuusrintama. Toisin kuin Niemelä, en pidä Urho Kekkosta AKS-taustasta huolimatta sellaisena takinkääntäjänä, jolla olisi voinut olla poliittista uraa Suur-Suomessa. Olihan Kekkonen tunnettu antifasisti jo 1930-luvulla, jolloin hänet tunnettiin äärioikeiston poliittisten vapauksien kieltämiseen tähtäävistä “Kekkosen konsteista”. Oikealla pelättiin Kekkosen ja Maalaisliiton yrittävän muodostaa Suomesta keskustadiktatuuria Viron tavoin.
Niemelä pitää haaskattuna mahdollisuutena sitä, ettei narratiivi jatku 1900-luvun lopulle ja tuo esiin tuttuja äärioikeistohahmoja kuten tee-se-itse-valtakunnanjohtaja Pekka Siitointa, Väinö Kuismaa tai Kristian Arjea tulevan Suur-Suomen johtajina. En tiedä mihin tyylilajiin tällainen puskafarssin kaltainen pelleily edes voisi sopia – historiateokseen ei ainakaan. YYA-Suomen aikana muodostunut suomalainen äärioikeisto koostui lähes yksiomaan surullisista ja syrjäytyneistä oman elämänsä sankareista. Heidän merkityksensä meemikulttuurihistorian ulkopuolella on pyöreä nolla. Jos näyttelijänä ja okkultistina tunnettu Siitoin olisi halunnut ravistella yhteiskuntaa kansallissosialismiin myönteisesti suhtautuvassa Suur-Suomessa, hän olisi tietenkin tehnyt sen Staliniksi pukeutuneena sirppiä ja vasaraa heilutellen. Myös yhteiskunnanvastaiset skinheadit olisivat arvatenkin säilyneet uskollisina alkuperäiselle vasemmistolaiselle aatteelleen. Yhteistä näille kaikille hahmoille ei ole ideologia vaan järjestelmän vastustus, kontrarianismi.
Ehkä kuvaavinta Niemelän yleisessä väärinkäsityksessä Valtakunnasta on huomautus immersion rikkovista alaviitteistä, joissa on usein tärkeää lisätietoa obskuureista historian henkilöistä ja tapahtumista. Hän tuntuu jäävän myös kaipailemaan borgesilaista fiktiota ja keksittyjä lähteitä; edelleen tällainen käsittelytapa kuuluu romaanikirjallisuuteen, ei spekulatiiviseen historiaan. Fiktiivisen lähteet vesittäisivät kokonaan sen, mikä omasta mielestäni on Valtakunnan pääasiallinen anti: Se on historiallisiin faktoihin ja tieteelliseen historiantutkimukseen nojaava katselmus siihen, mitä silloisessa Saksassa todellisuudessa suunniteltiin tulevan yhdistyneen Euroopan varalle. Sekava, brutaali ja byrokraattinen, mutta samaan aikaan myös hurjasti tylsempi ja vähemmän dramaattinen kuin Wolfensteinin, Iron Skyn ja Man in the High Castlen natsifetisistiset dystopiat.
Yhdestä asiasta olen kuitenkin Niemelän kanssa samaa mieltä: Kirjasta jäi tilan- ja ajanpuutteen vuoksi pois luku, joka olisi käsitellyt ympäristöliikettä natsi-Saksassa. Natsien hyvin dokumentoidut pyrkimykset Euroopan metsien ennallistamiseksi, pientilojen tukemiseksi, luomuviljelyn ja kasvissyönnin edistämiseksi, saastuttamisen kieltämiseksi ja eläinten oikeuksien edistämiseksi ovat suurelle yleisölle tänä päivänä tuiki tuntemattomia. Tämä ei ole suinkaan sattumaa, sillä vaikka sodanjälkeinen ympäristöliike ei olekaan natsien suora perillinen, se on halunnut kaikin keinoin välttää kiusallisia rinnastuksia. Samasta syystä historian marginaaliin kuuluvat myös natsien EU-suunnitelmat, jotka jotkut historioitsijat suorastaan mitätöivät puhtaana propagandana. Monet sodan aikana aiheesta pidetyt kokoukset ja seminaarit puhuvat kuitenkin toista.
