Jatkoa kirjoituksille Siitä on lähdettävä, että tähän on tultu ja Liberalismin perikato.
Suomeen tuli viime vuonna Tilastokeskuksen mukaan noin 51 000 maahanmuuttajaa. Nykyisen hallituksen aikana vuosina 2023-2025 maahanmuuttajia on tullut yhteensä vajaat 190 000 henkilöä, melkein yhden Turun kaupungin verran. Olemme siis edelleen vahvasti kasvu-uralla, joka tulee nykyisellään johtamaan väestön vaihtumiseen eli suomalaisen kansallisvaltion lakkaamiseen ja etnisten suomalaisten jäämiseen vähemmistöksi tällä vuosisadalla.
Maahanmuuttopoliittinen keskustelu ja maahanmuuton rajoitustoimet ovat tällä hallituskaudella pyörineet lähinnä humanitaarisen maahanmuuton vähentämisen sekä laittomien maahantulijoiden ja ulkomaalaisrikollisten karkottamisen ympärillä. Tällaiset toimet, vaikkakin oikeasuuntaisia, ovat täysin riittämättömiä estämään suomalaisten jäämistä vähemmistöksi, sillä suurin osa maahanmuutosta on täysin laillista, perheenyhdistämisten, opiskelun ja työn nojalla tapahtuvaa siirtolaisuutta.
Myös suuri osa työttömyyden kasvusta on Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etlan mukaan selittynyt maahanmuutolla. Liike Nytin puheenjohtaja Harry Harkimokin on huomannut tämän, ja vaati 12.9.2025 Suomea laskemaan maahanmuuttajien määrän korkeintaan 10 000 henkilöön vuodessa. Harkimon esittämään rajaan sisältyi myyös humanitaarinen maahanmuutto. Lähtökohta on se, että kaikkien pitäisi pystyä elättämään itsensä työllä. Hän perusteli kantaansa taloustilanteella ja tekoälyn seurauksena katoavilla työpaikoilla.
Tämä on hyvä avaus, jonka kaltaisia ei ole muista puolueista hetkeen kuulunut. Perussuomalaisten käsiä on sitonut ja suita suitsinut hallitusyhteistyö Kokoomuksen ja RPK:n kanssa. Harkimo voi tietenkin tehdä avauksensa, koska hänellä tai hänen pienpuolueellaan ei ole merkittävää poliittista asemaa. Itse olen pyrkinyt edistämään paljon kunnianhimoisempaa tavoitetta, nimittäin sitä että maahanmuutto Suomeen pitäisi kääntää nettonegatiiviseksi – toisin sanoen vierasperäistä väestöä pitäisi lähteä täältä enemmän pois kuin sitä muuttaa sisään.
Haastava tavoite, sillä maahanmuuton vastustaminen on viimeiset kolme vuosikymmentä ollut lähes tuhoon tuomittu idea, lost cause. Elinkeinoelämän keskusliitto EK:n tavoitteena on saada Suomeen vähintään 45 000 työperäistä nettomaahanmuuttajaa vuosittain. Sen mukaan muuta vaihtoehtoa ei ole, koska syntyvyyden lasku heikentää väestökasvua nopeasti ja bruttokansantuotteen kasvu on ilmeisesti vallannut Etelärannan väellä sen paikan missä ihmisellä pitäisi olla sielu.
Sekä sosiaaliliberaali vasemmisto että talousliberaali oikeisto jakavat nykyään saman maailmankuvan. Siinä ihmiset ovat pelkkiä vaihdettavia yksilöitä ilman ylisukupolvista jatkuvuutta. Oikeisto haluaa työvoimaa, vasemmisto monikulttuurisuutta. Aina ei kuitenkaan ollut näin. Vielä 1990-luvun alussa sekä oikeisto että vasemmisto olivat sitoutuneet kansallisvaltion ideaan. Saksan entinen liittokansleri, sosialidemokraattien Helmut Schmidt sanoi vuonna 1992, että “Saksasta ei saa tulla maahanmuuttajamaata (Einwanderungsland). Saksan yhteiskunta ei selviäisi siitä.” Vasemmiston taustalla vaikuttanut ammattiyhdistysliike pelkäsi halpatyövoiman polkevan palkkoja ja heikentävän työntekijöiden neuvotteluasemaa.
Euroopan elinkeinoelämä lobbasi tuolloin jo vahvasti avointen rajojen ja maahanmuuton puolesta. Työministeriön alaisen siirtolaisasiain neuvottelukunnan mietinnössä joulukuussa 1990 laskettiin Suomen tarvitsevan vuosittain 9000–15 000 maahanmuuttajaa, että kasvava työvoiman tarve voidaan tyydyttää. Mietintö jatkaa, että jos Suomen väkiluku halutaan pitää viidessä miljoonassa, tarvitaan vähintään 25 000 siirtolaisen vuosittaista maahanmuuttoa. Liiketyönantajien keskusliiton yhteiskuntayksikön johtaja Pekka Merenheimo kirjoitti Helsingin Sanomissa 2. joulukuuta 1990, että 15 000 siirtolaisen vuotuinen muutto oli aivan minimitavoite. “Jos jotakin halutaan saada aikaan, ei tässä auta näpertely muutamalla tuhannella vuosittain.”
Vanhin oma lehtileikkeeni aiheesta on päivätty 30.9.2000. Siinä Helsingin Sanomat esittelee laskelmia, jonka mukaan pääkaupunkiseutu tarvitsee 440 000 ulkomaalaista vuoteen 2020 mennessä ja koko Suomi yli kaksi miljoonaa ulkomaalaista. YK:n talous- ja sosiaaliasioiden osaston väestötoimiston tutkimus vuodelta 2000 sanoo, että Eurooppaan on välttämätöntä ottaa vähintään 135 miljoonaa siirtolaista, tai muuten työvoiman tarjota romahtaa. Kukaan ei voi rehellisesti väittää, etteikö väestön vaihtamista olisi aktiivisesti edistetty.
Euroopan poliittisen valtavirran linja kansallisvaltioon muuttui radikaalisti 1990-luvun lopun ja 2010-luvun välillä. Sosialidemokraattisissa puolueissa nousi valtaan uusi sukupolvi, joka luopui perinteisestä vasemmistolaisesta luokka-ajattelusta ja omaksui sosiaaliliberaalin aatemaailman. Ihmisoikeudet ja monikulttuurisuus, vähemmistöjen oikeudet ja rasismin vastustaminen nousivat keskeisiksi arvoiksi ja ohittivat työväen luokkaetujen ajamisen. Muutoksen arkkitehdit olivat Ison-Britannian Tony Blair ja Saksan Gerhard Schröder.
Tony Blair ja New Labour
Tony Blairin ja hänen johtamansa uuden työväenpuolueen (New Labour) nousu valtaan vuonna 1997 oli yksi merkittävimmistä käännekohdista Ison-Britannian lähihistoriassa. Blair toteutti määrätietoisesti ohjelmaa, jonka tavoite oli muuttaa perinteikäs ja luokkayhteiskunnan leimaama maa “uudeksi, suvaitsevaiseksi ja ulospäinsuuntautuneeksi” valtioksi. Blairin hallitus avasi Ison-Britannian työmarkkinat kaikille tulijoille. Britanniaan saapui ensi vaiheessa satojatuhansia itäeurooppalaisia siirtolaisia, mikä muutti maan väestörakennetta ja työmarkkinoita poikkeuksellisen nopeasti.
Vuonna 1998 säädettiin Human Rights Act, jonka myötä Euroopan ihmisoikeussopimus tuotiin suoraan osaksi Ison-Britannian kansallista lainsäädäntöä. Tämä vahvisti merkittävästi vähemmistöjen ja turvapaikanhakijoiden oikeuksia ja kavensi poliitikkojen valtaa puuttua maahanmuutto- ja karkotuspäätöksiin siirtämällä tapaukset oikeuslaitoksen ratkaistaviksi. Sama sopimus sitoo poliitikkojen kädet kaikissa EU-maissa.
Blairin hallitus purki systemaattisesti perinteisiä, konservatiivisia rakenteita ja lakeja myös muiden kuin maahanmuuton osalta. Kaikkein isoin muutos oli kuitenkin retorinen: Ison-Britannian kansallisen tarinan muuttaminen. Ei imperiumille ja englantilaisten, skottien, walesilaisten ja irlantilaisten historialle, kyllä globaalille kansojen sulatusuunille. Esimerkki tästä on silloisen ulkoministerin Robin Cookin puhe vuodelta 2001, jossa hän julisti intialaisen Chicken Tikka Masalan olevan Iso-Britannian todellinen kansallisruoka.
Vuonna 2009 hallituksen entinen neuvonantaja ja puheenkirjoittaja Andrew Neather paljasti, että New Labourin maahanmuuttopolitiikan taustalla oli talouden lisäksi tietoinen väestöpoliittinen motiivi: hallitus halusi avata rajat muuttaakseen maan väestörakenteen pysyvästi monikulttuuriseksi ja “hieroakseen oikeiston naamaa monimuotoisuuteen” (rub the Right’s nose in diversity). Neuvostoliitossa tätä väestöpoliittista “hajoita ja hallitse” -taktiikkaa oli käytetty menestyksekkäästi kansallisen yhtenäisyyden nujertamiseksi ja etnisesti homogeenisten alueiden hävittämiseksi. Kun väestörakenne on kerran muutettu, sitä ei voi enää vaihtaa takaisin – ainakaan ilman keinoja, joita nykymaailmassa monen on vaikea hyväksyä. Kyseessä on siis yksisuuntainen ovi.
Ison-Britannian konservatiivipuolue omaksui Blairin politiikan omakseen, jolloin globalismista, sosiaaliliberalismista ja maahanmuutosta tuli valtion virallinen linja, jota ei ollut käytännössä mahdollista kyseenalaistaa vaaleissa. Maahanmuutto oli keskeinen syy ulkoparlamentaarisen Brexit-liikkeen nousuun ja Ison-Britannian eroon johtaneeseen kansanäänestykseen. Brexitin ei kuitenkaan annettu vaikuttaa maan poliittiseen ohjelmaan. EU:sta tulevan siirtolaisuuden tyrehdyttyä konservatiivipääministeri Boris Johnson avasi ovet Afrikasta, Lähi-idästä ja Intiasta tulevalle siirtolaisuudelle, jolloin Brexit paradoksaalisesti (ja kostohenkisesti) tuotti maahan enemmän siirtolaisia kuin koskaan milloinkaan.
Lontoon väestösuhteiden kehitys 1991–2021 (UK Office of National Statistic).
Gerhard Schröderin Saksa
Gerhard Schröderin nousu liittokansleriksi vuonna 1998 Saksan sosiaalidemokraattien (SPD) ja Vihreiden muodostaman punavihreän hallituksen johdossa oli Saksassa vastaavanlainen vedenjakaja kuin Tony Blairin valtaannousu Britanniassa. Aivan kuten Blair, Schröder edusti vasemmiston uudistusmielistä siipeä. Hän puhui “uudesta keskustasta” (Neue Mitte), joka tavoitteli talouskasvua ja kansainvälisyyttä. Schröder kumosi Helmut Schmidtin ja konservatiivikansleri Helmut Kohlin pitkään vaaliman periaatteen, jonka mukaan “Saksa ei ole maahanmuuttomaa.”
Saksan identiteetin kannalta käänteentekevin ja peruuttamattomin uudistuksista oli kansalaisuuslain historiallinen muutos vuonna 2000. Saksan kansalaisuus oli pitkään perustunut yksinomaan verenperintöön (jus sanguinis). Maassa vuosikymmeniä asuneet turkkilaiset vierastyöläiset ja heidän lapsensa eivät olleet Saksan kansalaisia, vaan vierastyöläisiä (Gastarbeiter). Schröder muutti lakia niin, että se sisälsi syntymäpaikkaperiaatteen (jus soli). Kaikki Saksassa syntyneet saattoivat nyt saada Saksan kansalaisuuden syntyperään katsomatta.
Tätä seurasi 2004 säädetty Saksan ensimmäinen kokonaisvaltainen maahanmuuttolaki (Zuwanderungsgesetz). Lain perusteisiin kirjattiin, että Saksa ei voi elää ilman työperäistä maahanmuuttoa. Kuten Blairin Iso-Britanniassa, myös Schröderin Saksassa sosiaaliliberalismista tehtiin de facto maan johtoideologia. Perinteisiä rakenteita ja lakeja purettiin kaikilla elämänalueilla. Schröder loi institutionaalisen pohjan sille avointen rajojen politiikalle, jota Angela Merkel myöhemmin 2015 siirtolaiskriisissä jatkoi ja joka aloitti sekä Saksan väestön nopean vaihtumisen että maan islamisoitumisen. Vuonna 2000 Saksassa oli 66 virallista moskeijaa. Nykyään niitä on yli 2 500.
Schröderin, Merkelin, Scholzin ja Mertzin vakiintuneen väestönvaihtopolitiikan ansiosta Saksassa on päädytty tilanteeseen, jossa 46 % syntyvistä lapsista syntyy vieraskielisiin perheisiin. Tämän politiikan vuoksi myös aiemmin pieni kansallismielinen Alternativ für Deutschland -puolue on noussut koko maan ykkössuosikiksi sen Venäjää myötäilevistä kannanotoista huolimatta. Melkoinen saavutus maassa, jossa kaikenlainen kansallismielisyys on ollut lähes perustuslaillisella tasolla kiellettyä vuodesta 1945 lähtien.
Ulkomaalaisväestön osuus maakuntatasolla ja suosituin puolue elokuussa 2026 (vaaleansininen: Afd).
EU-integraatio ja ylikansallinen oikeus
Yksi merkittävimmistä institutionaalisista käännekohdista tapahtui vuosina 1997–1999, kun maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikka siirrettiin kansalliselta tasolta EU:n yhteiseksi toimivallaksi. Kansallisten politiikkojen liikkumatila kaventui, kun Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) tulkinnat ja kansainväliset sopimukset alkoivat ohjata kansallista lainsäädäntöä, ohittaen kokonaan kansallisvaltion ja kansansuvereniteetin periaatteet.
Maahanmuuttokysymys saatiin ohjattua pois mahdollisen politiikan piiristä juridisoimalla se, toisin sanoen siirtämällä päätösvalta pois poliitikoilta tuomioistuimille ja poliittisesti nimitetyille virkahenkilöille, jotka tulkitsivat sopimuksia laajemmin kuin mihin ne alun perin kylmän sodan aikana oli luotu. Samaan aikaan avoimia rajoja edistävien kansalaisjärjestöjen (Amnesty, Punainen Risti, erilaiset pakolaisneuvonnat jne.) asiantuntijavalta kasvoi lainsäädäntätyössä. Myös media alkoi korostaa erilaisia yksilöiden oikeuksia ja tarpeita kansallisen edun sijaan.
Juridinen vallansiirto toteutettiin Amsterdamin sopimuksella, joka astui voimaan vuonna 1999. Ennen sopimusta maahanmuutto ja turvapaikka-asiat kuuluivat EU:n niin sanottuun kolmanteen pilariin, eli ne olivat hallitustenvälistä yhteistyötä. Päätökset vaativat kaikkien jäsenmaiden yksimielisyyden, eikä EU:n virkamiehillä ollut juurikaan valtaa puuttua niihin.
Suomen EU-puheenjohtajakaudella lokakuussa 1999 järjestetyssä Tampereen huippukokouksessa päätettiin, miten Amsterdamin sopimuksen antamaa uutta valtaa käytettäisiin. Kokouksessa sovittiin Euroopan yhteisestä turvapaikkajärjestelmästä, joka asetti myös vähimmäisvaatimukset humanitaariselle maahanmuutolle ja turvapaikkamenettelylle, sekä linjattiin, että kaikille ulkomaalaisille tulee taata samat oikeudet kuin omille kansalaisille, esimerkiksi oikeus yhtä kattavaan sosiaaliturvaan.
George Soros ja ylikansallinen lobbaus
Ylikansalliset säätiöt, erityisesti miljardööri George Sorosin perustama Open Society Foundations (OSF), ovat olleet erittäin merkittävässä roolissa Euroopan maahanmuuttopolitiikan muovaamisessa. Niiden vaikutusvalta ei perustu salaliittoteorioihin, vaan täysin avoimeen, ammattimaiseen ja miljardiluokan rahoituksella tuettuun poliittiseen lobbaukseen sekä kansalaisyhteiskunnan muovaamiseen. Sorosin ideologian ytimessä on filosofi Karl Popperilta lainattu “avoimen yhteiskunnan” käsite, jossa monikulttuurisuus ja rajojen avoimuus hävittävät iäksi nationalismin ja eurooppalaisen kansallisvaltion.
Soros syntyi vuonna 1930 unkarinjuutalaiseen perheeseen. Hän vältti toisen maailmansodan juutalaisvainot väärän henkilöllisyyden turvin ja muutti vuonna 1947 Lontooseen ja sieltä 1956 Yhdysvaltoihin, jossa hän ansaitsi rahansa valuuttakeinottelulla. Vuonna 1992 hän ansaitsi yli miljardi dollaria keinuttamalla punnan kurssia. Tapauksen seurauksena Englannin keskuspankki irroitettiin poliittisesta ohjauksesta. Soros rikastui myös keinotellessaan Suomen markalla sen jälkeen, kun markka oli päästetty kellumaan vapaasti vuonna 1996.
Open Society Foundationsin ja vastaavien toimijoiden lobbaus on keskittynyt Euroopassa kolmeen päästrategiaan: suora institutionaalinen lobbaus Brysselissä, kansalaisjärjestöjen massiivinen rahoittaminen ja strateginen litigaatio. Soros perusti Brysseliin oman ajatushautomon ja lobbaustoimiston, Open Society European Policy Instituten (OSEPI), jonka tehtävä on vaikuttaa suoraan Euroopan komission lakiesityksiin, Euroopan parlamentin jäseniin sekä ministerineuvoston kantoihin.
Säätiöt ohjaavat merkittävän osan varoistaan näennäisen riippumattomille ihmisoikeus- ja pakolaisjärjestöille. Rahoitusta ovat saaneet niin suuret kansainväliset toimijat kuin paikalliset ruohonjuuritason verkostot. Yksi näkyvimmistä toiminnan muodoista on ns. meritaksitoiminta. Kansalaisjärjestöjen (esim. Lääkärit ilman rajoja) operoimat veneet fasilitoivat suoraan laitonta siirtolaisuutta kuljettamalla “turvapaikanhakijoina” esiintyviä siirtolaisia Afrikan rannikolta Eurooppaan, jossa he pääsevät erilaisten majoitus- ja kotoutuspalveluiden piiriin. Lisäksi järjestöt tuottavat rahoituksen turvin asiantuntijaraportteja ja osallistuvat asiantuntijoina lakivaliokuntien kuulemisiin eri jäsenmaissa.
Yksi tehokkaimmista vaikuttamistavoista on ollut niin sanottu strateginen litigaatio eli maahanmuuttopolitiikan hukuttaminen oikeusprosesseihin. Säätiöt rahoittavat juristiverkostoja, jotka auttavat siirtolaisia viemään karkotus- tai säilöönottoasiansa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen (EIT) tai EU-tuomioistuimeen ratkaistavaksi. Tavoitteena on saada aikaan sitovia ennakkopäätöksiä, jotka kaventavat entisestään poliitikkojen valtaa tiukentaa maahanmuuttopolitiikkaa jatkossa.
Väestön vaihtuminen on tietoinen päätös
Vuonna 2013 ilmestynyt kenraalimajuri Aleksandr Vladimirovin Sodan yleiset perusteet, joka on saavuttanut Venäjän sotilaseliitin ja turvallisuusviranomaisen keskuudessa kanonisen aseman, pitää sisällään ajatuksen, että sota ja rauha eivät ole toistensa vastakohtia tai erillisiä vaiheita. Sota on pysyvä asiaintila ihmiskunnan historiassa. Se ei ole vain aseellista konfliktia, vaan jatkuvaa kilpailua. Rajaa rauhanomaisen vaikutuksen ja suoran sodankäynnin välillä ei ole. Ja mikä onkaan teoksen mukaan paras keino länsimaiden tuhoamiseksi?
“Maahanmuutto on nykyajan voimakkain ase, jolla voidaan muokata ja jopa lakkauttaa kansakuntia, valtioita ja sivilisaatioita.”
Länsimaiden vihollisten motivaatio on selkeä, mutta vähemmän selkeitä ovat länsimaiden oman eliitin motiivit käydä tosiasiallisesti sotaa omia kansojaan vastaan. Kuten edellä olen osoittanut, kansallisvaltion hylkääminen, monikulttuuriuden omaksuminen ja väestön vaihtumiseen johtavan massamaahanmuuton edistäminen ovat olleet kaikki tietoisesti tehtyjä päätöksiä. Euroopan historiassa lähes ainutkertainen mullistus ei ole syntynyt sattumalta, vaan pitkäjänteisen poliittisten vaikuttamisen tuloksena. Päätösten takana olevat tahot poliitikoista liike-elämän edustajiin ja ylikansallisiin rahoittajiin on myös mahdollista nimetä.
