Tänään tulin ajatelleeksi, että sekä Aldous Huxleyn että George Orwellin dystopiat kuvastavat seksuaalisen vallankumouksen jälkeistä aikaa, mutta eri tavoilla. Huxleyn Uljaassa uudessa maailmassa seksistä on tehty puhtaasti fyysinen tarve, kuten hyvä ruoka tai uni, ja siihen suhtaudutaan yhtä vapaamielisesti. 1984:ssa seksiä taas paheksutaan porvarillisena jäänteenä, joka sallitaan ainoastaan lisääntymistarkoituksessa. Kummassakin tapauksessa seksin yhteys rakkauteen ja parisuhteeseen on tarkoituksellisesti dekonstruoitu ja hävitetty yhteiskunnasta.
Huxleyn maailmassa seksi on täysin arkipäiväinen, mekaaninen ja riskitön viihde, jota on tarjolla rajattomasti. Siihen ei yhteiskunnan normien mukaan saa liittyä intohimoa, mustasukkaisuutta tai romantiikkaa. Orwellilla seksuaalinen turhautuminen on tietoinen työkalu: Kun ihmisiltä viedään fyysinen nautinto ja läheisyys, psyykkinen jännite kanavoituu poliittiseen aktivismiin ja vihaan. Työväenluokan erotiikkaa katsotaan läpi sormien, sillä heitä pidetään poliittisesti vaarattomina niin kauan kuin heidän perusviettinsä tyydytetään pinnallisesti.
Molemmissa maailmoissa seksin ja monogaamisen parisuhteen merkitys on dekonstruoitu, koska kahden ihmisen välinen syvä parisuhde luo yksityisen maailman ja lojaliteetin, johon valtio ei pääse käsiksi. Mitä enemmän ihmiset ovat riippuvaisia toisistaan, sitä vähemmän he ovat riippuvaisia valtiosta, ja toisin päin.
2000-luvulla digitalisaatio on itse asiassa tehnyt sekä Huxleyn että Orwellin dystopioista totta samaan aikaan. Pieni, algoritmien suosima ja ulkoisesti haluttava joukko elää seksuaalisen massakulutuksen maailmassa, jossa potentiaalisten kumppanien varanto on globaali ja seuraava seksikumppani yhden pyyhkäisyn päässä. Tällaisessa ympäristössä sitoutuminen ja syvä kiintymys muuttuvat rationaalisesti huonoksi valinnaksi, koska vaihtoehtoja on loputtomasti: Seurauksena on Huxleyn kuvaama tunne-elämän inflaatio ja sitoutumiskammo.
Samaan aikaan yhä suurempi joukko nuoria miehiä ja naisia jää markkinan ulkopuolelle tai uupuu sen pinnallisuuteen, mikä tuottaa valtavia määriä Orwellin kuvaamaa seksuaalista turhautumista ja uuspuritaanisuutta. Viime vuosina on nuorten keskuudessa nähty yhä enemmän moralismia ja pidättymisen ihannointia. Sekä nuorten miesten että nuorten naisten tyydyttämätön romanttinen energia sublimoituu kulttuurisodiksi ja äärimmäiseksi poliittiseksi aktivismiksi.
Ero on siinä, että Huxleyn ja Orwellin romaaneissa kaiken tämän takana oli tietoinen ja pahantahtoinen suunnitelma. Me taas olemme päätyneet samaan lopputulokseen enemmänkin vahingossa mutta ei sattumalta – vääränlaisten kannustimien ja liiketoimintamallien vuoksi. Michel Houellebecq on esittänyt (Halujen taistelukenttä, 1994), että 60-luvun seksuaalinen vallankumous ja taloudellinen liberalismi eivät olleet toistensa vastakohtia, vaan ne sulautuivat yhdeksi ja samaksi järjestelmäksi, jossa vapaan markkinatalouden logiikka ulotettiin koskemaan seksiä ja rakkautta.
Ennen 1960-lukua parisuhde-elämää säätelivät vahvat normit, insituutiot ja yhteisön paine. Se toimi säänneltyn talouden tapaan: lähes jokaiselle löytyi paikka ja kilpailu oli rajoitettua. Kun arvoliberalismi purki seksuaaliset normit, se synnytti samalla vapaat markkinat. Kuten taloudessakin, sääntelyn purkaminen tuottaa voittajia ja häviäjiä. Kapitalismissa pääomat keskittyvät muutamille harvoille; seksuaalisilla markkinoilla pieni joukko kaikkein halutuimpia kahmii leijonaosan huomiosta ja kumppaneista.
1960-luvun seksuaalinen vapautuminen alkoi kapinana porvarillista kulutusyhteiskuntaa kohtaan, mutta kapitalismilla on kyky kaupallistaa jopa kritiikki, jota siihen kohdistetaan. Yksilönvapaudet kääntyivät saumattomasti kuluttajan valinnanvapaudeksi; parisuhde ja seksi alkoivat muistuttaa kulutushyödykkeitä. Sitoutuminen, uhrautuminen ja kompromissit – kaikkien kestävien ihmissuhteiden perusta – näyttäytyvät silloin yksilönvapauksien rajoittamiselta.
Arvoliberalismin ja kapitalismin liitto on tuottanut historiallisesti poikkeuksellisen yksilökeskeisen kulttuurin. Atomisoitunut yksilö, jolla ei ole enää yhteisön, perheen ja pysyvän parisuhteen tukea, on ihanteellinen kuluttaja: Hän tarvitsee oman asunnon, omat kodinkoneet ja digitaaliset markkinat, joilta ostaa merkitysten korvikkeita. Perheen ja yhteisön roolin on kaapannut liberaali valtio, joka keksii koko ajan uusia keinoja hallita ja kontrolloida ihmisten elämää. Meillä on teoriassa enemmän yksilöllistä vapautta kuin koskaan ihmiskunnan historiassa ja samaan aikaan yhteiskunta tuntuu vain entistä tukahduttavammalta.
